SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Liisan seikkailut peilintakamaassa

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan miettinyt, mitä tapahtuisi, jos voisit astua peilin läpi? Tänään sukellamme Liisan kanssa maailmaan, jossa kaikki on ylösalaisin ja nurinkurin. Liisa ja hänen kissansa Kitty löytävät jotain aivan uskomatonta. Peilin takana odottaa elävä shakki, puhuvia kukkia ja nauravia eläimiä. Liity seuraamme tälle fantastiselle matkalle, kun Liisa yrittää selvittää, miten hänestä voi tulla kuningatar!

Peilin läpi ja shakkinappulat

Liisa mietti usein, mitä peilin toisella puolella oikein oli. Oliko se vain hänen oman huoneensa peilikuva, vai jotain aivan muuta, paljon ihmeellisempää? Eräänä hetkenä, uteliaisuuden viedessä voiton, hän päätti kokeilla. Hän ojensi kätensä ja yllätyksekseen se upposi peilin pintaan kuin virtaavaan veteen! Liisa tunsi pienen nykäyksen ja seuraavalla sekunnilla hän olikin jo kokonaan peilin toisella puolella, astuen sisään maailmaan, joka oli sekä tuttu että täysin vieras. Huone oli yhä hänen omansa, mutta kaikki näytti olevan hieman eri lailla. Kirjat hyllyssä olivat täynnä sanoja, jotka olivat ylösalaisin. Kello kävi väärään suuntaan, ja takan yläpuolella riippuva kuva näytti virnistelevän hänelle. Mutta mikä kaikkein ihmeellisintä, lattia oli muuttunut valtavaksi shakkilaudaksi! Liisa tajusi olevansa keskellä jättimäistä peliä, jossa hänen oman huoneensa esineet, jopa Kitty-kissa, olivat muuttuneet eläviksi pelinappuloiksi. Valkoiset ja mustat ruudut ulottuivat niin kauas kuin silmä kantoi. Hän näki shakkilaudan toisella puolella pienen, unenomaisen puutarhan. Hän oli nyt itse kuin nappula tässä valtavassa, elävässä shakkipelissä. Minne hän seuraavaksi kulkisi?

Kukkapuutarha ja Tiitu-veljekset

Liisan uteliaisuus voitti, ja hän asteli varovaisesti shakkilaudan poikki kohti tuoksuvaa puutarhaa. Jokainen askel tuntui vievän häntä syvemmälle johonkin outoon, mutta samalla lumoavaan todellisuuteen. Kukat olivat valtavia, korkeampia kuin hän itse, ja niiden värit olivat niin kirkkaat ja hehkuvat, että ne melkein sattuivat silmiin. Liisa kumartui nuuhkimaan yhtä tiikerinliljaa. Se oli upea, oranssin ja mustan raidallinen, sen terälehdet tuntuivat pehmeältä sametilta, ja sen keskellä kimalteli pienenpieniä timantin kaltaisia pisaroita. "Neuvota, mitä sinun pitäisi tehdä, on hieman häpeällistä, eikö totta?" sanoi kova, mutta ystävällinen ääni aivan hänen korvansa juuressa. Liisa pomppasi pystyyn, sydän tykyttäen yllätyksestä. "Kuka sen sanoi?" hän kysyi, katsellen ympärilleen. "Minä sanoin sen", vastasi tiikerinlilja, kääntäen suurta, täplikästä kukkansa päätä kohti Liisaa. "Etkö ole koskaan nähnyt kukan puhuvan?" "En, en ole koskaan kuullutkaan kukkien puhuvan, paitsi satukirjoissa", Liisa vastasi, vielä hieman hämmentyneenä ja epävarmana. "Et kai kuvitellut, että meidän kaikkien pitäisi istua täällä hiljaa kuin tikut?" rähjäsi punainen ruusu, jonka terälehdet olivat syvän karmiininpunaisia. "Kaikki kukat osaavat puhua, jos vain on joku, joka vaivautuu kuuntelemaan. Olet vain vääränlainen henkilö, siksi et ole kuullut meitä aiemmin." "Olen pahoillani", Liisa sanoi, tuntien itsensä hieman syylliseksi. "Ei se mitään", virkkoi vaatimaton orvokki maan rajasta. "Mutta miksi olet noin punainen? Ja miten sinulla voi olla kaksi jalkaa? Olet niin outo, etkä edes tuoksu samalta kuin me." "Minä en ole kukka", Liisa selitti, yrittäen pitää äänensä rauhallisena. "Olen tyttö." "Tyttö!" kuiskasi useampi kukka yhteen ääneen, ja niiden nuput heilahtelivat innostuksesta. "Olen aina kuullut niistä, mutta en ole koskaan nähnyt sellaista läheltä. Ne ovat rumia ja liian liikkuvia." "Ei kaikki tytöt ole rumia", Liisa puolusti itseään, tunsi pientä loukkaantumista. "Toki ovat", vastasi ruusu, joka näytti olevan kovin vakuuttunut omasta mielipiteestään. "Tiedätkö, minä pidän enemmän puista. Ne ovat niin kauniita ja pysyvät paikoillaan. Mutta sinä olet... no, sinä olet vain tyttö. Et edes juurru maahan." Tiikerinlilja, joka näytti olevan puutarhan viisain tai ainakin johtaja, sanoi: "Minä sanon sinulle, mitä sinun pitäisi tehdä. Sinun pitäisi kävellä sinne, missä polku on tasaisin ja missä on eniten puita. Niin me aina teemme, ellemme sitten jää paikoillemme." Liisa huomasi kukkien olevan yhtä aikaa niin kauniita ja lumoavia, mutta samalla myös niin pöyhkeitä ja hieman epäkohteliaita. Niiden kanssa keskustelu oli kuin tuulen kanssa puhuisi, täynnä omia mielipiteitä, joita ei voinut horjuttaa. Hän päätti jatkaa matkaansa, toivoen löytävänsä jonkun, joka ymmärtäisi häntä paremmin. Hän käveli eteenpäin, kukkien väistyessä hänen tieltään kuin näkymätön voima niitä ohjaisi, kunnes polku avautui metsänreunaan. Siellä, suuren, varjoisan tammen alla, hän näki kaksi pientä, pyöreää hahmoa. Ne olivat niin identtisiä, että ne olisivat voineet olla peilikuvia toisistaan, pukeutuneena sinisiin takkeihin, valkoisiin kauluksiin ja kummallakin oli punainen lippalakki, jossa luki isolla kirjaimilla toisella "TWEEDLEDUM" ja toisella "TWEEDLEDEE". Ne seisoivat käsi kädessä, näyttäen melkein sarjakuvahahmoilta tai eläviltä leluilta. "Hei!" sanoi toinen veljeksistä, kun Liisa lähestyi. "Hei itse!" sanoi toinen, yhtä iloisesti. Liisa oli hämmentynyt. "Kumpi teistä on kumpi?" hän kysyi, yrittäen erottaa heitä, mutta se tuntui mahdottomalta. "Minä olen Tiitu-Tomppa", sanoi se, jonka lakissa luki "TWEEDLEDUM". "Ja minä olen Tiitu-Tommi", sanoi toinen, osoittaen omaa lakkiaan. He olivat niin samanlaisia, että Liisa ei voinut erottaa heitä. Hänen mieleensä palasi vanha lastenloru, jonka hän oli kuullut lapsena. Se tuntui nyt pelottavan todelliselta. "Tiitu-Tomppa ja Tiitu-Tommi", Liisa aloitti, "suuret ja pyöreät, kävivät kamppailun." "Et ole koskaan nähnyt meitä aikaisemmin!" sanoi Tiitu-Tommi, rypistäen nenäänsä. "Mutta olet lukenut meistä!" sanoi Tiitu-Tomppa, osoittaen syyttävästi. "Tiedän teistä sen loruunne kautta", Liisa selitti, huomaten pientä jännitystä ilmassa. "Tiitu-Tomppa ja Tiitu-Tommi, suuret ja pyöreät, kävivät kamppailun riidasta, jonka he saivat pähkinöistä." "Niin kävi!" huusivat veljekset yhteen ääneen, ja heidän iloiset kasvonsa muuttuivat vakaviksi, melkein synkiksi. "Ja jos et pidä siitä, me taistelemme sinua vastaan!" Liisa kauhistui. "Mutta miksi teidän pitäisi tapella? Eikö olisi parempi olla ystäviä?" "Katsos", sanoi Tiitu-Tomppa, osoittaen maahan heitettyä rikkinäistä helistintä, "hän rikkoi minun uuden helistimeni. Se oli niin kaunis, uusi ja kiiltävä, ja hän rikkoi sen vain, koska se ei ollut hänen, vaan minun!" "En minä!" huusi Tiitu-Tommi, painaen nyrkkinsä puuskaan. "Se oli vanha, ja halusin vain katsoa, mitä sisällä on! Se oli uteliaisuus, ei pahantahtoisuus!" "Loru sanoo, että teidän pitäisi käydä kamppailu", Liisa muistutti, yrittäen rauhoitella tilannetta. "Mutta eikö se ole vähän tyhmää, tapella helistimestä?" "Loru on aina oikeassa!" huusi Tiitu-Tomppa, nostaen pienen, puiset miekan. "Meidän on taisteltava! Mutta ensin, meidän on valmisteltava itseämme. On noudatettava perinteitä!" Veljekset alkoivat hypellä ympäriinsä, tarkistaen toistensa vöitä ja takkeja. He sitoivat huiveja kaulaansa, kiristivät vöitään ja tarkistivat taskujensa sisällön. He löysivät pieniä tyynyjä ja pehmusteita, joita he kiinnittivät vatsansa ja selkänsä suojaksi. He näyttivät siltä kuin olisivat menossa suureen urheilukilpailuun tai keskiaikaisen turnajaisiin, vain miniversioina. "Kuka voittaa?" Liisa kysyi, yhä uteliaana, vaikka tilanne oli kummallinen. "Se riippuu", sanoi Tiitu-Tommi, paukauttaen miekkaansa. "Jos toinen meistä itkee ensin, se häviää. Mutta se on epätodennäköistä, koska olemme kovia poikia." "Tai jos korppi lentää yli", sanoi Tiitu-Tomppa, katsahtaen huolestuneena taivaalle. Yhtäkkiä taivaalle ilmestyi valtava, musta korppi. Sen siipien lyönnit kuulostivat myrskyltä, ja sen varjo peitti koko metsänreunan. Veljekset katsoivat toisiaan, heidän kasvonsa valahtivat kalpeiksi, ja heidän pienet miekkansa putosivat maahan. "Korppi!" he huusivat yhteen ääneen, täynnä kauhua. "Meidän on juostava! Se syö meidät!" Ja ilman toista sanaa he kääntyivät ympäri ja juoksivat metsään niin lujaa kuin jalat kantoivat, törmäillen puihin ja kompastellen, kunnes he olivat poissa näkyvistä. Korppi lensi ylitse, ja kaikki oli taas hiljaista, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Liisa jäi seisomaan yksin, hieman hämmästyneenä, miettien, oliko kaikki ollut pelkkää unta. Hän tunsi olonsa hieman yksinäiseksi, mutta samalla oli selvää, että tämä oli vasta alkua hänen matkallaan Peilintakamaassa. Minne seuraava askel veisi? Hän ei voinut tietää, mutta uteliaisuus ajoi häntä eteenpäin.

Valkoinen Kuningatar ja villakauppa

Liisa, jota uteliaisuus ajoi eteenpäin Peilintakamaan outoilla poluilla, kulki halki kukkivan niityn, jonka kasvit tuntuivat vaihtavan väriä ja muotoa joka askeleella. Yhtäkkiä hän huomasi edessään jotakin kummallista – suuren valkoisen esineen, joka näytti putoavan suoraan puusta. Kun se lähestyi maata, hän erotti sen olevan nainen, joka oli pukeutunut valkoiseen, pitkään mekkoon. Hänellä oli outo, hajamielinen ilme kasvoillaan, ja hän huokaili vaivaantuneesti. "Voi, voi!" nainen voihkaisi, kun Liisa auttoi hänet ylös. "En muista miten tänne päädyin! Mutta sinä olet varmasti Liisa, eikö totta?" Liisa hämmästyi. "Mistä te tiesitte nimeni?" "Toki tiedän! Olen Valkoinen Kuningatar", nainen vastasi, hiuksiaan haroen. "Ja minä elän taaksepäin ajassa. Muistan asioita vasta sen jälkeen, kun ne ovat tapahtuneet. Tai itse asiassa, muistan ne ennen kuin ne tapahtuvat, ja unohdan ne heti kun ne ovat tapahtuneet." Liisa mietti tätä. "Se kuulostaa hyvin sekavalta." "Ei suinkaan!" Valkoinen Kuningatar sanoi. "Se on itse asiassa erittäin kätevää. Esimerkiksi, muistan kuinka tulen pistämään sormeeni neulalla aivan pian. Ja sitten teen sen, ja unohdan sen. Ei kipua!" Kuningatar jatkoi selittämistä, kuinka hän pystyi muistamaan asioita tulevaisuudesta. "Minä muistan, että olen juuri syömässä hilloa, mutta minulla ei koskaan ole sitä hilloa. Sääntö on nimittäin sellainen, että hilloa voi olla vain eilen ja huomenna, mutta ei koskaan tänään. Eikö olekin kurjaa?" hän kysyi, silmät suuret ja surulliset. Liisa tunsi sääliä Kuningatarta kohtaan, vaikka tämän logiikka oli hänelle täysin käsittämätön. "Mutta jos te muistatte sen jo tapahtuneena, niin miksi ette sitten muista, ettei hilloa koskaan ole?" "Siksi, että muistan sen vasta sen jälkeen, kun olen jo muistanut, ettei sitä ole. Mutta kun olen muistanut, että sitä ei ole, unohdan sen heti, ja sitten muistan, että sitä on ollut. Voi, tämä on niin hankalaa!" Kuningatar huokaisi. "Emmekö voisi puhua jostain muusta? Minä muistan, että sinulla on juuri nyt kova nälkä, vaikka et ole sitä vielä minulle kertonutkaan." Liisa yllättyi. "No, itse asiassa, minulla onkin!" "Niinpä tietysti", Kuningatar nyökkäsi. "Ja muistan myös, että sinun pitäisi syödä keksiä ja juoda maitoa. Mutta valitettavasti, minulla ei ole niitä mukanani. Mutta pian, hyvin pian, muistan, että olemme menossa kauppaan." Liisa katsoi ympärilleen. Missään ei näkynyt kauppaa. "Kauppaan?" "Kyllä, kyllä", Valkoinen Kuningatar vastasi, "villakauppaan! Muistan, että meidän täytyy ostaa villalankaa. Mutta ensin minun on pakko pudota uudelleen. Se on osa muistoani." Ja niin sanoessaan, Kuningatar alkoi huojua ja kaatui hitaasti maahan, aivan kuin se olisi ollut jokin ennalta harjoiteltu ele. Liisa auttoi hänet jälleen ylös. Hetkeä myöhemmin, melkein taianomaisesti, heidän edessään ilmestyi pieni, viehättävä myymälä. Sen seinät olivat täynnä hyllyjä, joilla oli kaikenkokoisia ja -värisiä villalankakeriä. Tuoreen villan tuoksu leijaili ilmassa. Sisällä oli vain yksi asiakas, vanha nainen, joka neuloi nopeasti, ja yksi myyjä, joka oli itse asiassa lammas. Lammas seisoi tiskin takana, ja sen päässä oli pienet, laseja muistuttavat silmälasit. Se katsoi Liisaa ylös ja alas uteliaasti. "Tervehdys", Liisa sanoi kohteliaasti. "Mitäs lankaa neiti haluaa?" lammas mutisi, jatkaen samalla villan kerimistä. Liisa oli niin hämmentynyt, ettei tiennyt mitä vastata. "En ole varma. Ehkä jotain... pehmeää?" "Pehmeää, pehmeää", lammas toisti, "kaikki lanka on pehmeää, ainakin aluksi. Mutta onko se pehmeää käytössä? Ja kestävää? Ja sopiiko se sellaiseen, mitä neiti aikoo siitä neuloa? Pitäisikö siitä tulla villapaita vai myssy? Vai ehkä sukat?" Valkoinen Kuningatar, joka oli tähän asti ollut hiljaa, yhtäkkiä huudahti: "Minä muistan, että haluan ostaa neulepuikot! Mutta en muista mihin niitä tarvin!" "Neulepuikot, neulepuikot", lammas nyökkäsi. "Niitä tarvitaan neulomiseen, tietenkin. Mutta millaiset? Puuta vai metallia? Pitkät vai lyhyet? Ohuet vai paksut?" Liisa yritti auttaa Kuningatarta. "Ehkä meidän pitäisi katsoa ensin lankoja?" "Lankoja, lankoja", lammas vastasi. "Tässä on lankoja. Mutta miksi neiti ei vain osta jotakin?" Liisa katsoi ympärilleen ja huomasi, että kauppa oli muuttumassa. Hyllyt täynnä lankaa alkoivat hämärtyä, ja lammas tiskin takana muuttui itsekin pienemmäksi ja karvaisemmaksi, kunnes se näytti todelliselta lampaalta pellolla. Neulepuikot kasvoivat ohuiksi ruohoiksi, ja lattia muuttui pehmeäksi nurmikoksi. Villakauppa katosi vähitellen, ja Liisa huomasi olevansa istumassa veneessä, joka kellui rauhallisesti joella. Valkoinen Kuningatar oli hävinnyt, ja hänen paikkansa veneessä oli ottanut vanha lammas, joka nyt neuloi rauhallisesti, kuuntelematta tai puhumatta sanaakaan. Liisa hieroi silmiään. Oliko kaikki ollut unta? Mutta eihän veneessä oleminen ollut unta. Hän tunsi veden viileän tuoksun ja auringonpaisteen kasvoillaan. Miten hän oli päätynyt tänne? "Anteeksi", Liisa sanoi lampaalle, "mutta missä me olemme? Ja mihin se kauppa katosi?" Lammas nosti katseensa hetkeksi, sen lasit liukuivat hieman nenänvartta pitkin. "Kauppa? Mitä kauppaa tarkoitat, lapsikulta? Täällä on vain joki ja minä. Ja tietysti sinä. Ja neulepuikot." Liisa katsoi puikkoja, jotka näyttivät tavallisilta neulepuikoilta. Ei ollut epäilystäkään, etteivätkö ne olleet samat, jotka hän oli nähnyt lampaan kädessä kaupassa. Mutta kauppa itse? Se oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Hän tunsi oudon sekoituksen hämmennystä ja kiehtovuutta. Peilintakamaa oli todellakin paikka, jossa mikään ei ollut pysyvää, ja kaikki saattoi muuttua hetkessä. Mikä oli totta ja mikä unta, oli vaikeaa, ellei mahdotonta sanoa. Vene lipui eteenpäin hitaasti, ja Liisa katseli joen rantoja, jotka olivat täynnä värikkäitä kukkia ja outoja, tuntemattomia lintuja. Hän mietti Kuningatarta ja tämän outoa tapaa muistaa asioita. Miten joku saattoi elää elämäänsä taaksepäin, kokea asiat ensin muistona ja vasta sitten todellisuutena? Se oli käsittämätöntä, mutta samaan aikaan se oli osa Peilintakamaan lumoa. Hän tiesi, että hänen matkansa oli vasta alussa. Jokainen askel, jokainen kohtaaminen toi mukanaan uusia kysymyksiä ja entistä syvempiä ihmeitä. Ja vaikka hän tunsi hetkittäin itsensä hieman hukassa olevaksi tässä omituisessa maailmassa, uteliaisuus ja seikkailunhalu pitivät hänet liikkeellä. Hän odotti jo malttamattomana, mitä joenmutkan takaa löytyisi, ja minkälaisia hahmoja hän kohtaisi seuraavaksi tällä matkalla Peilintakamaan halki.

Humpty Dumpty ja Jabberwocky

Liisa jatkoi matkaansa, astellen kevyesti halki oudon maiseman. Jokainen uusi ruutu shakkilaudalla toi mukanaan arvaamattomia kohtaamisia ja entistä syvemmän tunteen siitä, että logiikka oli jäänyt peilin toiselle puolelle. Hän ylitti pienen puron, ja sen toisella puolella maisema muuttui jälleen. Siellä, muinaisella, murenemaisella kivimuurilla, istui hahmo, joka sai Liisan pysähtymään hämmästyneenä. Se oli valtavan kokoinen, munanmuotoinen olento, jolla oli kädet ja jalat, ja yllään kaulaliina. Hän istui niin epävakaasti muurin harjalla, että jo pelkkä katsominen sai Liisan tuntemaan olonsa levottomaksi. "Olen melko varma, että sinun ei pitäisi istua siellä", Liisa sanoi, koska hän oli kasvatettu olemaan huomaavainen. "Jos putoat, kaikki kuninkaan miehet ja kaikki kuninkaan hevoset eivät pysty sinua enää korjaamaan." Munanmuotoinen hahmo kääntyi hitaasti, ja Liisa huomasi, että hänellä oli suuret, totiset silmät ja hieman ylenkatseellinen ilme. "Olen Humpty Dumpty", hän julisti, äänessään kaikua. "Ja mitä tulee putoamiseen, se on minun oma asiani, nuori neiti. Sinun pitäisi olla kiitollinen, että ylipäätään puhun sinulle. Harva ymmärtää minua, tiedäthän." Liisa kumarsi, hieman hämmentyneenä. "Olen pahoillani, jos olin tunkeileva. Minä vain… en ole koskaan nähnyt ketään istumassa niin korkealla ja niin epävakaasti." Humpty Dumpty hymähti. "Epävakaasti? Minä olen täydellisessä tasapainossa. Sinun käsityksesi tasapainosta on vain puutteellinen. Mutta anna olla, älä murehdi siitä. Oletko tullut kysymään minulta sanojen todellista merkitystä?" Liisa oli ollut juuri aikeissa kysyä jotain aivan muuta, mutta ajatus kiehtoi häntä. "Sanojen merkitystä? Tarkoitatteko, että ne voivat tarkoittaa eri asioita?" Humpty Dumpty nyökkäsi tärkeilevästi. "Kun minä käytän sanaa", Humpty Dumpty sanoi, melko halveksivaan sävyyn, "se tarkoittaa juuri sitä, mitä minä haluan sen tarkoittavan – ei enempää eikä vähempää." Liisa yritti sulattaa tätä ajatusta. "Mutta eikö ongelma ole siinä, että ihmiset eivät ehkä tiedä, mitä sinä tarkoitat?" "Ongelma on heidän päässään, ei minun!" Humpty Dumpty vastasi. "Sinulla on aivan liian suuri hattusi, tyttö. Nyt, istu alas ja kuuntele. Aion kertoa sinulle runon, joka valaisee sinua sanojen todellisesta luonteesta. Se on 'Mörkömadon' runo." Liisa istuutui varovasti muurin viereen, valmiina kuuntelemaan. Humpty Dumpty suoristi kaulaliinaansa ja alkoi lausua, katse lasittuneena kuin hän näkisi sanat edessään: "Brillig oli, ja slithy toves Kiertelivät ja porasivat wabea; Kaikki mimsy olivat borogroves, Ja mome raths ulvoivat." Liisan silmät olivat pyöreät hämmennyksestä. "En ymmärrä sanaakaan siitä!" hän huudahti. Humpty Dumpty katsoi häneen alentuvasti. "Totta kai et! Siksi minä olen täällä selittämässä. Se on kuin arvoitus, ja minulla on avaimet. Otetaanpa esimerkiksi 'Brillig'. Se tarkoittaa kello neljää iltapäivällä, aikaa, jolloin alkaa valmistaa illallista. Nerokasta, eikö?" "Ja 'slithy toves' – se on yhdistelmä sanoista 'slimy' ja 'lithe'. Eli notkeita ja limaisia. Toves ovat eräänlaisia eläimiä, jotka ovat sekoitus mäyrää, liskoa ja korkkiruuvia!" hän selitti, elehtien käsillään. "'Borogroves' ovat laihan ja nuhruisen näköisiä lintuja, joiden höyhenet sojottavat joka suuntaan – kuin eläviä moppeja. Ja 'mome raths' – ne ovat vihreitä sikoja, jotka ulisevat 'outgrabe'. Näetkö nyt, kuinka rikas ja syvällinen kieli voi olla, kun sille antaa luvan elää?" Humpty Dumpty jatkoi runon selittämistä, paljastaen lisää sen salaisuuksia. Hän kertoi Mörkömadosta, hirviöstä, jonka hammas oli terävä ja kynsi pitkä, ja urheasta pojasta, joka lähti sitä vastaan. Hän selitti sanat 'frumious', 'uffish' ja 'galumphing'. Liisa kuunteli lumoutuneena, vaikka kaikki tuntui yhä uskomattoman oudolta. Sanat alkoivat saada merkitystä, mutta ne olivat merkityksiä, jotka Humpty Dumpty oli niille antanut – maailmassa, jossa logiikka oli vain ehdotus. Kun Humpty Dumpty oli lopettanut, hän huokaisi tyytyväisenä. "Siinäpä sinulle opetus, nuori neiti. Sanat ovat kuin savikuvia – voit muovata niitä mielesi mukaan. Tärkeintä on ymmärtää, kuka on johtaja." Liisa kiitti häntä, yrittäen parhaansa mukaan yhdistää uudet tiedot aiempiin kokemuksiinsa. Hän pohti, oliko tämä koko maailma rakennettu sanojen ja merkitysten vapaasta tulkinnasta, ja oliko se syy kaikkeen sen kummallisuuteen. Hän nousi seisomaan, vilkuillen Humpty Dumptyn epävarmaa paikkaa muurilla. "Toivottavasti pysytte turvassa siellä", hän sanoi, vilpittömästi huolestuneena. Humpty Dumpty vain tuhahti. "Minä olen aina turvassa, niin kauan kuin en putoa." Liisa jätti hänet sinne, miettien, kuinka kauan tällainen itseluottamus voisi kestää maailmassa, joka tuntui uhmaavan painovoimaa ja kaikkea järkeä. Hän jatkoi matkaansa, Mörkömadon runon ja Humpty Dumptyn omituiset selitykset kaikuen mielessään, edelleen syvemmälle Peilintakamaan salaisuuksiin.

Leijona ja Yksisarvinen

Liisa jatkoi kulkuaan, edelleen syvemmälle Peilintakamaan salaisuuksiin, mielessään kaikuen Mörkömadon runon omituiset säkeet ja Humpty Dumptyn yllättävä itsevarmuus. Maailma hänen ympärillään tuntui jatkuvasti muuttuvan, ikään kuin todellisuuden langat olisivat löystyneet ja solmut auenneet. Avarat niityt vaihtuivat vähitellen tiheämmäksi metsiköksi, jossa puut kasvoivat rykelmissä, oksat kietoutuen toisiinsa kuin vanhat ystävät. Ilma oli viileämpi ja kosteampi, ja outo valo siivilöityi lehtien läpi, maalaen maahan tanssivia varjokuvioita. Liisa tunsi pienen jännityksen vatsassaan – mitä tällä kertaa odotti seuraavan nurkan takana? Kävellessään eteenpäin hän huomasi puun alla istuvan pienen, pullean miehen, jolla oli yllään vaaleanpunainen puku ja kruunu. Valkoinen Kuningas! Hän oli täysin uppoutunut muistiinpanojen tekemiseen suureen kirjaan. Kuningas vaikutti hämmentyneeltä ja hieman hajapäältä, ja hän yritti epätoivoisesti kirjoittaa ylös kaiken, mitä näki ja kuuli, jopa Liisan lähestymisen. Kun Liisa kumarsi kohteliaasti, Kuningas vain huokaisi syvään. "Olen niin onneton," hän mumisi. "Olen hukannut molemmat lähettini! Ja minun pitäisi kirjoittaa kaikki muistiin, mutta käteni vapisee niin paljon." Liisa yritti lohduttaa häntä, kunnes yhtäkkiä kaksi hahmoa syöksyi esiin pensaista, toinen puutarhuri ja toinen leipurin asussa. Nämä olivat Haigha ja Hatta, Kuninkaan lähettiläät, jotka tuntuivat saapuvan ja katoavan aivan sattumanvaraisesti. He olivat yhtä sekavia ja absurdeja kuin kaikki muutkin Peilintakamaan asukkaat. Haigha selitti, että he olivat "kuningas-sanansaattajia", ja Hatta puolestaan selosti, että he olivat "sanansaattaja-kuninkaita". Heidän logiikkansa oli yhtä kiehtovaa kuin käsittämätöntä. Kuningas, joka edelleen yritti epätoivoisesti kirjoittaa muistiinpanoja, selitti Liisalle, että Leijona ja Yksisarvinen taistelivat jatkuvasti kaupungissa. "He ovat aina taistelemassa valtaistuimesta," Kuningas selitti, ikään kuin se olisi maailman luonnollisin asia. "Ja vanha loru kertoo, että Leijona ja Yksisarvinen taistelivat kruunusta..." Hän kertoi, kuinka Leijona ajettiin ulos kaupungista, mutta molemmat eläimet palasivat aina takaisin jatkamaan taisteluaan. Liisa ei ollut koskaan kuullut tällaista satua, mutta Peilintakamaassa mikään ei enää yllättänyt häntä. Yhtäkkiä ilmassa kaikui kaukainen mölinä ja ryminä, joka kasvoi nopeasti voimakkaammaksi. Maa tärisi kevyesti Liisan jalkojen alla. Kuningas ja hänen lähettinsä tuntuivat olevan täysin tottuneita tähän, mutta Liisaa jännitti. Kaukana, korkean puun katveessa, hän näki kaksi valtavaa hahmoa. Toinen oli Leijona, kultaharjainen ja ylväs, ja toinen oli Yksisarvinen, puhtaanvalkoinen ja sarvi hohtaen kuin jalokivi. Ne syöksyivät toisiaan kohti kerta toisensa jälkeen, ja jokainen isku sai maan vapisemaan. Ne olivat vaikuttava näky, täynnä voimaa ja alkukantaista raivoa, mutta samalla taistelussa oli jotain ritualistista, kuin vanhaa, harjoiteltua tanssia. Ne möykkäsivät ja kurnasivat, Leijona murisi ja Yksisarvinen ähisi, kun ne puskivat sarvea ja tassuja vastakkain. "Näetkö?" Kuningas kysyi Liisalta, huohottaen. "Ne taistelevat kruunusta, aivan kuten lorussa sanotaan." Hän selitti, että kun he olivat valmiita, he ottaisivat virvokkeita. Ja aivan totta, hetken kuluttua, kun Leijona oli juuri kaatanut Yksisarvisen maahan ja oli aikeissa puskia sitä sarvella, torven törähdys rikkoi ilman. Taistelu pysähtyi kuin seinään. Molemmat eläimet perääntyivät toisistaan, aivan kuin jokin näkymätön sääntö olisi velvoittanut ne keskeyttämään. Ne olivat selvästi tottuneet tähän. Kuningas, Haigha ja Hatta olivat valmistelleet pöydän täynnä virvokkeita. Siellä oli suuri luumukakku, jota Liisa ei ollut koskaan nähnyt niin suurta. Leijona ja Yksisarvinen istuivat vastakkain pöydän ääreen, kumpikin puoliään vihaisena, mutta silti kohteliaasti. Liisaa pyydettiin leikkaamaan kakku. Se osoittautui yllättävän hankalaksi. Luumukakku oli jo valmiiksi viipaloitu! "Tämä on naurettavaa!" Liisa mutisi itsekseen, yrittäen leikata jo leikattua kakkua. "Kuinka minä voin leikata tätä?" "Sinun on leikattava se aivan uudestaan," Kuningas julisti juhlallisesti. "Sillä tavoin jokainen saa oman osansa!" Liisa teki parhaansa, ymmärtämättä lainkaan Peilintakamaan logiikkaa, mutta onnistui lopulta irrottamaan palasen. Kakku oli herkullista, makeaa ja täynnä hedelmiä, ja se tuntui olevan ainoa konkreettinen asia koko tilanteessa. Kuningas pyysi Liisaa tarjoilemaan kaikille. Hän teki niin, ja jokainen sai oman, "uudelleen leikatun" osansa. Kun he olivat syöneet, Yksisarvinen katsoi Liisaan ja pyysi tätä laulamaan hänelle. Liisa oli häkeltynyt. Hän ei osannut laulaa, ja sitä paitsi, miksi Yksisarvinen haluaisi hänen laulavan? Kuningas selitti, että Yksisarvinen halusi kuulla "oikean lapsen laulavan". Liisa selitti, ettei hänellä ollut laulutaitoa, mutta Yksisarvinen ei antanut periksi. Lopulta, pelastaakseen tilanteen, Hatta rupesi laulamaan vanhaa, omituista lastenlaulua "Kana lauloi, kana lauloi, kana lauloi laulunsa..." Kuningas alkoi tanssia mukana, ja pian koko seurue vaikutti olevan syvästi uppoutunut tähän absurdein ja ihmeelliseen hetkeen. Liisa katseli tätä kaikkea. Taistelu, joka keskeytettiin teetauolla, kakku, joka piti leikata uudelleen, ja laulu, joka ei liittynyt mihinkään. Peilintakamaa jatkoi outojen lakien ja järjettömän logiikan ilmentämistä, ja Liisa tunsi itsensä yhtä aikaa hämmentyneeksi ja lumoutuneeksi. Joka kerta, kun hän luuli ymmärtävänsä jotain, kaikki kääntyi päälaelleen. Hän tiesi, että hänen matkansa oli vasta alussa. Hän jätti Leijonan, Yksisarvisen ja Kuninkaallisen seurueen heidän omiin puuhiinsa ja jatkoi polkuaan, valmiina seuraavaan odottamattomaan kohtaamiseen.

Punainen Ritari ja Kuningatar

Liisa jatkoi matkaansa läpi pimeän, tiheän metsän, jonka puut olivat niin paksuja, että niiden oksat solmivat toisiinsa tiiviiksi katokseksi pään yläpuolella. Auringonvalo siivilöityi oudoilla tavoilla, muodostaen kummallisia kuvioita maahan, ja varjot tuntuivat tanssivan, elävän omaa salaperäistä elämäänsä. Ilmassa leijui outo, mutta kiehtova tuoksu, kuin vanhojen kirjojen ja vastaleikatun ruohon sekoitus. Jokainen askel oli kuin astuisi syvemmälle uneen, maailmaan, jossa logiikka oli toissijaista ja mielikuvitus hallitsi. Hän asteli varovaisesti eteenpäin, jokainen askel viehättävän outo ja arvaamaton, valmiina kohtaamaan mitä tahansa Peilintakamaa hänen tielleen heittäisikin. Yhtäkkiä hän kuuli kaukaisuudesta kummallista kolinaa ja kumahtelua, kuin metallia lyötäisiin kiveen. Ääni läheni nopeasti, ja pian puiden välistä ilmestyi Punainen Ritari, täydessä haarniskassaan, istuen hevosensa selässä. Mutta hän ei pysynyt siinä kovin hyvin. Ritari kaatui maahan kerta toisensa jälkeen, ja aina kun niin tapahtui, joku hänen palvelijoistaan – jotka tuntuivat olevan yhtä näkymättömiä kuin ilmavirta – nosti hänet takaisin satulaan. Liisa ei voinut olla nauramatta tälle näytelmälle, joka oli yhtä aikaa traaginen ja koominen. Ritari oli selvästi ylpeä olemuksestaan, mutta luonto, tai ehkä Peilintakamaan gravitaatio, ei ollut hänen puolellaan. Hän nousi, kompuroi, ja putosi jälleen, toistuvassa, loputtomassa silmukassa. Sitten paikalle saapui Valkoinen Ritari, yhtä kömpelö, mutta omalla tavallaan hellyttävä. Hänkin oli haarniskassaan, mutta se näytti hieman hutiloidulta, kuin olisi koottu kiireessä ja vähän sinne päin. Hänellä oli yllään kaikenlaisia outoja esineitä, jotka roikkuivat hänestä ja hänen hevosestaan – mehiläispesä, tulitikkuja, vaivaislaatikko, jopa jalkapanta, joka oli tarkoitettu pitämään jalat pystyssä. Nämä kaksi ritari aloittivat taistelun, joka oli enemmän tanssia kuin taistelua. He heiluivat miekoillaan, mutta osuivat harvoin toisiinsa. Sen sijaan he putosivat kumpikin vuorollaan hevosensa selästä ja nousivat ylös aina vain uudelleen, jatkaen samaa typerää rituaalia. Se oli kuin näytelmä ilman käsikirjoitusta, jossa ainoa sääntö oli, että piti kaatua ja nousta ylös. Liisa katseli tätä spektaakkelia hämmentyneenä, ymmärtämättä lainkaan taistelun tarkoitusta tai syytä. Miksi taistella, jos kummatkin vain putoavat yhtä usein? Taistelun päätyttyä, molempien ritarit pudottuaan samanaikaisesti, Valkoinen Ritari lähestyi Liisaa. Hänellä oli ystävälliset silmät, jotka heijastivat pientä surumielisyyttä, ja hän vaikutti olevan hieman ujo. Hän kertoi Liisalle kaikista keksinnöistään, jotka olivat toinen toistaan epäkäytännöllisempiä ja epätodennäköisempiä. Hänellä oli esimerkiksi keksintö, joka suojeli sateelta, mutta sen ongelmana oli, että se tarvitsi sateenvarjon, jotta se toimisi. Ja tietenkin se hiuspinni, joka piti pukea ylösalaisin, ja jalkapanta, joka piti jalkoja pystyssä. Kaikki nämä olivat ratkaisuja ongelmiin, joita ei ollut koskaan ollut olemassakaan. Liisa kuunteli ja ymmärsi, että Valkoinen Ritari oli Peilintakamaan hyväntahtoinen, mutta täysin epälooginen symboli, mies joka näki ongelmia siellä, missä muut näkivät vain normaalia elämää, ja sitten keksi niihin vieläkin kummallisempia ratkaisuja. Valkoinen Ritari päätti saattaa Liisan metsän reunalle, missä ruudukon kahdeksas ruutu alkoi. Matkan varrella hän lauloi Liisalle laulun, joka oli täynnä runollisia ja samalla aivan järjettömiä kuvia. Laulu kertoi iäkkäästä miehestä, joka istui aidan päällä ja näki näkyjä, joita kukaan muu ei nähnyt. Laulu oli pitkä ja polveileva, täynnä surumielisiä kuvia ja outoja vertauksia. Se oli kaunis, mutta samalla niin käsittämätön, että Liisa ei voinut olla hymyilemättä. Liisa tunsi pienen piston sydämessään, kun oli aika erota ritarista. Hän oli kömpelö ja outo, mutta hän oli ollut ystävällinen Liisalle, tarjoten hänelle hetken rauhallista ja hieman surumielistä seuraa tässä kaoottisessa maailmassa. Ritari nousi hevosensa selkään, kaatui jälleen, ja sitten ratsasti pois, jättäen Liisan yksin kohti viimeistä ruutua, pienen haikeuden tunteen kera. Liisa astui viimeiselle ruudulle, ja heti kun hänen jalkansa kosketti maata, koko maisema muuttui. Metsä katosi, ja tilalle ilmestyi avara, shakkilaudan lailla ruudutettu kenttä, täynnä kauniita kukkia ja vilkkaita ihmisiä. Hän oli perillä. Ja kenenkäs muunkaan kuin Punaisen Kuningattaren edessä. Kuningatar seisoi majesteettisena, kädet puuskassa, katse tiukka ja vaativa. Hänen olemuksensa oli kuin sääntöjen ja järjestyksen ruumiillistuma, vaikka Peilintakamaa harvoin noudattikaan kumpaakaan. Kuningatar tarkasteli Liisaa tiukasti, kuin olisi arvioinut hänen soveltuvuuttaan tähän uuteen rooliin. Kuningatar oli ilmeisesti odottanut Liisaa. Hän ojensi kätensä ja ilmoitti, että oli aika kruunata Liisa kuningattareksi. Mutta ei Peilintakamaassa mikään tapahtunut suoraviivaisesti. Kruunajaiset olivat kaoottiset. Jokainen hahmo, jonka Liisa oli matkallaan tavannut, tuntui olevan paikalla, ja kaikki halusivat osallistua tavalla tai toisella. Oli huutoa ja tappelua, kakkuja lennäteltiin ja puheita pidettiin, jotka eivät pitäneet mitään tolkkua. Kaikki oli yhtä suurta sekasotkua ja riemukasta anarkiaa. Liisa tunsi olevansa keskellä valtavaa unelmaa, josta ei ollut varma, halusiko herätä vai ei. Hänelle pujotettiin kruunu päähän, mutta kukaan ei vaikuttanut ottavan sitä kovin vakavasti, ei edes Kuningatar itse. Ja sitten, yhtäkkiä, kaikki hiljeni. Kuningatar ilmoitti, että oli aika juhlaan. Pöytä katettiin hetkessä, täynnä mitä mielikuvituksellisempia ruokia, jotka leijuivat ilmassa tai ilmestyivät tyhjästä. Mutta tietenkin, Peilintakamaan outojen tapojen mukaisesti, ruokia ei saanut syödä, ennen kuin ne oli esitelty virallisesti. Liisa katsoi ympärilleen ja mietti, mitä kaikkea tämä juhla toisi tullessaan, ja miten hän selviäisi tästä viimeisestä koitoksesta, joka oli yhtä lailla ihmeellinen ja järjetön kuin kaikki tähänastisetkin.

Juhla ja herääminen

Juhla oli tosiaan alkanut, mutta se oli Peilintakamaan tapaan kaikkea muuta kuin tavanomainen. Liisa istui vastapäätä Punaista Kuningatarta, ja hänen ympärillään hyöri joukko outoja hahmoja: valkoinen ritari, kaksi muuta kuningatarta, sekä useita lampaita ja tiikerinsilmäisiä vieraita. Pöytä notkui ruuista, jotka tuoksuivat herkullisilta, mutta joita ei saanut koskea. Niiden oli odotettava, että ne esiteltiin virallisesti. Liisa ei ollut koskaan aiemmin ollut juhlissa, joissa lammasta esiteltiin hänelle kohteliaasti, ennen kuin hän sai yrittää leikata siitä palan. Se tuntui suorastaan loukkaukselta, kun lammas katsoi häntä lempein, mutta syyttävin silmin. Ja kun Liisa lopulta yritti, lammas vain hypähti pöydältä ja juoksi ulos ovesta. Aivan käsittämätöntä! Sitten oli vuorossa vanukas. Se oli pyöreä, hyytelömäinen ja täynnä pähkinöitä. Punainen Kuningatar nyökkäsi vanukkaan suuntaan, ja se kohottautui lautaselta ylös, tervehti Liisaa kauniilla kumarruksella ja kysyi: ”Saanko leikata itsestäni palasen?” Liisa oli jo tottunut outoihin kohtaamisiin, mutta tämä oli silti liikaa. Miten ihmeessä vastata vanukkaalle, joka esittää tällaisen kysymyksen? Hän mutisi jotain kohteliaasti, ja vanukas alkoi pilkkoa itseään. Se oli kuin näytelmä, mutta se tuntui nälkäiselle Liisalle vain tuskallisen hitaalta. Tämä kaikki oli niin järjetöntä, niin turhauttavaa. Koko juhla oli yhtä suurta vitsailua, mutta kuka siitä oikeastaan nautti? Ei ainakaan Liisa. Valkoinen Kuningatar oli aivan unohtanut etiketit ja söi kaikenlaisista lautasista, joista ei ollut lupa, ja Punainen Kuningatar huusi jatkuvasti palvelijoille, jotka eivät olleet edes paikalla. Liisan päässä surrasi. Hän yritti ottaa kaiken vastaan, mutta olo oli levoton. Miten hän voisi päättää tämän kaiken? Miten hän pääsisi takaisin kotiin? Kun juhla oli edennyt tällä tavoin jo jonkin aikaa, Punainen Kuningatar kohotti äkisti äänensä: ”Malja! Minä vaadin maljan!” Kaikki katsoivat Liisaan, joka oli hetken aikaa ymmällään. Malja? Kenelle tai mille? Hän oli Kuningatar – ainakin hetken aikaa – ja hänen odotettiin ehdottavan maljaa. Miten voisi ehdottaa maljaa tässä mielipuolisessa seurassa? ”Minä… minä ehdotan… maljaa… Peilintakamaan Kuningattarille!” Liisa sanoi lopulta, yrittäen kuulostaa vakuuttavalta, vaikka hän oli sisimmässään täysin kyllästynyt. Hetken vallitsi hiljaisuus, ennen kuin kaikki alkoivat kilvan kilistellä lasejaan ja huutaa ”Kuningattarille!” Liisa kumarteli kohteliaasti, mutta tunsi olonsa yhä vaivaantuneemmaksi. Pöydässä alkoi pian vallita yhä suurempi kaaos. Lautaset lentelivät, viiniä kaatui, ja vieraat alkoivat tapella keskenään siitä, kuka sai syödä mitäkin. Valkoinen Kuningatar tunki taskuunsa kakunpaloja, jotka olivat vielä esittelyvaiheessa, ja Punainen Kuningatar huusi, että kaikki olivat varastaneet hänen ruokansa. Liisa katsoi ympärilleen ja näki, kuinka pöytäliina repeytyi, tuolit kaatuivat ja ruoka-astiat sinkoilivat ympäriinsä. Leivät ja vanukkaat tanssivat villiä tanssia pöydällä, ja jopa sokerikko alkoi kävellä omilla jaloillaan. Tämä ei ollut juhla, tämä oli täydellinen hullunmylly! Hänen sietokykynsä alkoi olla koetuksella. Kuinka hän oli joutunut tähän paikkaan, ja miksi kukaan ei tuntunut olevan huolissaan tästä kaaoksesta? Liisa tunsi yhä suurempaa suuttumusta ja päätti, että nyt oli tarpeeksi. Hän ei enää kestänyt tätä mielipuolisuutta. Hän hyppäsi ylös tuolistaan, kaatoi vahingossa pöytänaapurinsa tuolin ja huusi: ”Nyt riittää! Te olette kaikki aivan liian hankalia!” Heti kun hän oli lausunut nämä sanat, koko juhla alkoi järkkyä. Maailma hänen ympärillään säröili ja vääristyi. Pöytä ja sen antimet alkoivat sulaa ja muuttua nesteeksi. Vieraat muuttuivat takaisin shakkilaudan nappuloiksi, ja Kuningattaret kutistuivat pieniksi, värittömiksi hahmoiksi. Seinät alkoivat huojua ja katoilla roikkuvat kynttiläkruunut putosivat alas, hajoten tuhansiksi kimaltaviksi siruiksi. Koko Peilintakama alkoi romahtaa Liisan ympärillä, kuin uni, joka on hajoamassa aamunkoitteessa. Liisa tunsi putoavansa. Se ei ollut pelottavaa, pikemminkin vapauttavaa. Kaikki outous ja epäloogisuus alkoivat liueta ympäriltä. Putoaminen kesti vain hetken, ja sitten hän tunsi jalkojensa alla jotain tuttua ja pehmeää. Hän avasi silmänsä. Hän oli herännyt. Liisa istui omassa nojatuolissaan takkatulen ääressä, valkoinen kissanpentu Dinah sylissään. Kaikki oli aivan kuten ennenkin. Dinah kehräsi tyytyväisenä ja nukkui sikeästi, aivan kuin se ei olisi koskaan seikkaillut missään peilin takana. Liisan ympärillä oli hänen oma tuttu huoneensa, kirjahylly täynnä tarinoita, joita hän rakasti, ja ikkunan takaa kuului lintujen laulu. Hän hieroi silmiään. Oliko kaikki ollut unta? Se tuntui niin todelliselta, jokainen yksityiskohta, jokainen outo kohtaaminen, jokainen järjetön sääntö. Hän muisti niin selvästi Punaisten ja Valkoisten Kuningattarien kädenpuristukset, Humpty Dumptyn putoamisen ja Leijonan ja Yksisarvisen taistelun. Ne olivat olleet niin eläviä, niin todellisia. Hän katsoi Dinahia, joka nyt heräsi ja haukotteli suloisesti. ”Sinäkin olet herännyt, Dinah”, Liisa mutisi. ”Oliko se kaikki totta, vai vain unta? Saitko sinäkin olla Valkoinen Kuningatar?” Dinah vain kehräsi vastaukseksi ja venytteli raajojaan. Liisa hymyili. Ehkä se oli ollut unta, mutta se oli ollut upein, hulluin ja hauskin uni, mitä hän oli koskaan nähnyt. Hän tarttui Dinahin pieneen tassuun. ”Olitpa sinä ovelaa teeskennellessäsi shakkinaista, eikö totta?” Liisa mietti, että ehkä oli parempi, ettei hän yrittäisi selvittää, oliko kaikki todellista vai ei. Joistakin asioista oli mukavampaa vain nauttia sellaisenaan, ilman selityksiä. Seikkailu oli ohi, ja hän oli takaisin kotona, mutta muistot Peilintakamaasta jäisivät hänen mieleensä ikuisiksi ajoiksi. Ja ehkä, vain ehkä, joku päivä hän löytäisi uudelleen reitin sinne, paikkaan, jossa kaikki oli mahdollista ja kaikki oli järjetöntä. Hän nojasi nojatuolin selkänojaan ja sulki silmänsä, kuvitellen mielessään vielä kerran shakkilaudan täynnä eläviä nappuloita ja pöydän täynnä vanukkaita, jotka osasivat puhua. Oli helpottavaa olla kotona, mutta pieni pala hänen sydämestään jäi ikuisesti Peilintakamaan outoihin ihmeisiin.

Lopetus

Kiitos, että olit mukana Liisan matkassa Peilintakamaahan. Toivottavasti viihdyit ja löysit inspiraatiota tähän mielikuvituksen täyttämään maailmaan. Jos sinulla on ajatuksia tai palautetta tästä seikkailusta, kerro niistä Sonacastille. Ehkä tämä tarina on herättänyt sinussa halun tutkia omia, tuntemattomia polkujasi. Anna mielikuvituksesi viedä. Kiitos vielä kerran, että jaoit tämän hetken kanssamme. Tavataan seuraavassa tarinassa.

Lisää tarinoita