SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Liisan seikkailut ihmemaassa

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan tuntenut, että maailma ympärilläsi muuttuu hetkessä oudoksi ja ihmeelliseksi? Tänään sukellamme tarinaan, jossa tavallinen iltapäivä muuttuu uskomattomaksi seikkailuksi. Liisa seuraa kiireistä valkoista kania syvälle kaninkoloon, paikkaan, jossa logiikka on nurin ja mielikuvitus herää eloon. Luvassa on puhuvia eläimiä, hulluja teekutsuja ja korttipakan kuningatar! Valmistaudu matkaan Ihmemaahan, jossa kaikki on mahdollista. Tervetuloa Liisan seikkailuihin Ihmemaassa!

Jänis ja Putoaminen

Liisa näki valkoisen kanin sukeltavan pimeään koloon. Mikä ihmeen kolo se oli? Uteliaisuus valtasi Liisan, eikä hän miettinyt hetkeäkään. Hän hyppäsi perään – ja Liisa putosi, putosi, putosi! Se ei ollutkaan tavallinen kaninkolo, vaan pitkä, syvä tunneli suoraan maan uumeniin. Putoaminen oli kuin unessa leijumista, ei lainkaan pelottavaa. Liisa katsoi ympärilleen ja näki seinillä kaikenlaista jännittävää: hyllyjä kirjoineen ja karttoineen, jopa pikkuruisia purkkeja. Niissä luki

Kyynelten Lammikko

Liisa putosi, putosi, putosi kunnes yhtäkkiä *tömps*! Hän laskeutui pehmeälle lehtikasalle. Putoaminen oli ohi! Hän ei ollut lainkaan loukkaantunut, vain vähän pölyinen. Liisa nousi ylös ja katsoi ympärilleen. Hän oli pitkässä, matalassa käytävässä, jonka seinillä oli ovia, ovia ja lisää ovia. Kaikki olivat lukossa. Miten monta ovea! Liisa yritti avata niitä yksitellen, mutta ei onnistunut. Sitten hän huomasi pienen pöydän, joka oli lasia. Sen päällä oli pikkuruinen kultainen avain. Liisa nappasi avaimen käteensä. "Tällä täytyy avata yksi ovista", hän ajatteli. Hän käveli edestakaisin käytävää pitkin, kokeili avainta jokaiseen oveen, mutta avain oli joko liian suuri tai sitten lukot olivat yksinkertaisesti liian jäykkiä. Hän alkoi jo tuntea pienen pettymyksen. Viimein, kun hän oli melkein antanut periksi, hän huomasi pienen verhon. Sen takana oli pikkuruinen ovi, ehkä vain 30 senttimetriä korkea! Liisa kokeili avainta lukkoon. Klirskis! Avain sopi! Liisa avasi oven ja kurkisti sisään. Voi, mikä näky! Ovi avautui kauniiseen puutarhaan, jossa oli värikkäitä kukkia ja viileitä suihkulähteitä. Hän halusi niin paljon mennä tuonne! Mutta Liisa oli aivan liian suuri mahtuakseen pikkuruisesta ovesta. Hän oli tavallisen kokoinen tyttö, ja ovi oli tehty ihan pikkuruisille olennoille. "Voi, kunpa voisin pienentyä!" hän huokaisi. Hän palasi lasipöydän luo, toivoen löytävänsä jotain apua. Ja siinä se oli! Pieni pullo, jossa luki kauniilla kirjaimilla: "JUO MINUT." Liisa oli oppinut olemaan varovainen. Hän tarkisti, ettei pullossa lukenut mitään "Älä juo" -merkkiä tai myrkkysymbolia. Kun hän ei nähnyt mitään varoituksia, hän päätti ottaa pienen kulauksen. Juoma oli herkullista! Se maistui kirsikkapiiraalle, paahtoleivälle, ananakselle, kalkkunalle, toffeelle ja kuumalle voipatonkille. Hän joi kaiken. Ja sitten hän alkoi pienentyä! Hän pieneni ja pieneni, kunnes hän oli vain noin 25 senttimetriä pitkä! "Nyt minä mahdun!" hän huudahti. Hän juoksi takaisin pikkuruisen oven luo, mutta oi voi! Hän oli unohtanut kultaisen avaimen lasipöydälle! Nyt hän oli liian pieni ylettääkseen pöydälle. Liisa istui alas ja alkoi itkeä. Hän itki ja itki, kunnes lattialle kertyi valtava lammikko hänen omista kyynelistään. Se oli kuin pieni järvi, jossa hän melkein kellui. Samalla hän huomasi lasipöydän alla pienen kakun, jossa luki "SYÖ MINUT". Liisa oli edelleen nälkäinen ja päätti kokeilla palaa kakkua. Heti kun hän oli syönyt, hän alkoi kasvaa! Hän kasvoi ja kasvoi, ja kasvoi, kunnes hän oli jättiläismäinen. Hänen päänsä osui käytävän kattoon! Hän oli aivan liian suuri, eikä mahtuisi enää mihinkään. Ja hän alkoi itkeä uudelleen, entistäkin kovemmin. Hänen suuret kyyneleensä valuivat alas ja täyttivät käytävän vielä enemmän. Kyyneleet virtasivat ja virtasivat, kunnes koko käytävä oli täynnä. Se oli nyt kuin pieni meri hänen kyynelistään. Liisa tunsi itsensä todella kurjaksi. Hän toivoi, ettei olisi koskaan tullut tähän kummalliseen paikkaan. Juuri silloin hän alkoi taas pienentyä, ehkäpä kakussa oli joku vastalääke. Hän pieneni ja pieneni, kunnes oli taas aivan pieni, ja plumps! Hän putosi omiin kyyneliinsä. Hän melkein hukkui! Hän polski ja potki, yrittäen pysyä pinnalla valtavassa kyynelten lammikossa. Vesi oli syvää ja kylmää. Yhtäkkiä hän kuuli jotain. Pieni, hiljainen ääni. Liisa katseli ympärilleen ja näki lähellään pienen hiiren! Hiiri polski vedessä, aivan kuten Liisakin. Se näytti pelästyneeltä. "Hei, Hiiri!" Liisa huudahti, unohtaen hetkeksi olevansa vedessä. Hiiri pelästyi entisestään ja alkoi uida nopeammin. "Voi älä pelkää minua", Liisa sanoi. "Olen vain Liisa, ja olen eksynyt. Sinäkin olet vedessä, vai mitä?" Hiiri katsoi häntä hetken epäluuloisesti. "Tämä on aivan kauheaa!" Hiiri sanoi, ja Liisa yllättyi, että hiiri puhui! "En pidä vedestä. Tämä on sinun syytäsi, sinun kyynelistäsi tämä lammikko on tullut!" "Olen pahoillani", Liisa vastasi. "En tarkoittanut. En tiennyt, että minusta tulisi näin suuri ja sitten taas pieni. Kaikki on niin kummallista täällä." Hiiri mutisi jotain itsekseen, ja alkoi uida kohti rantaa. Liisa seurasi perässä. He polskivat yhdessä, kunnes lopulta he pääsivät kuivalle maalle. Liisa huomasi, että lammikon rannalla oli muitakin eläimiä, jotka olivat myös putoilleet tai huuhtoutuneet hänen kyynelten lammikkoonsa. Siellä oli lintuja, ankkoja, ja jopa pieni koira! Kaikki näyttivät yhtä yllättyneiltä kuin Liisakin. "Meidän on kuivattava itsemme", Hiiri sanoi. "Tämä on aivan liian kosteaa." Liisa katsoi ympärilleen. Miten ihmeessä he kuivattaisivat itsensä tässä oudossa paikassa? Mutta se oli tarina seuraavaa kertaa. Hän oli taas kokenut jotain aivan uskomatonta!

Valkoisen Kanin Talo ja Sieni

No niin, kun Liisa ja kaikki hänen uudet ystävänsä olivat päässeet pois Kyynelten Lammikosta, heidän oli tietysti kuivattava itsensä. Dodo, se hassu lintu, keksi hauskan pelin. Hän kutsui sitä 'kokouskilpailuksi'. Kaikki juoksivat ympäriinsä ilman sääntöjä, miten ja minne vain halusivat, ja kun he lopulta pysähtyivät, kukaan ei tiennyt kuka voitti, mutta ihme kyllä, kaikki olivat kuivia! Sen jälkeen eläimet vilkuttivat Liisalle hyvästit ja katosivat omiin puuhiinsa. Liisa oli taas yksin, miettien, mitä seuraavaksi tapahtuisi tässä kummallisessa maassa. Mutta ei aikaakaan, kun taas kuului kiireisiä tassuniskuja. Valkoinen Kani juoksi aivan Liisan ohi! Hän näytti todella, todella stressaantuneelta. Hän mutisi itsekseen: ”Voi apua! Voi apua! Myöhästyn aivan varmasti!” Kani huomasi Liisan ja pysähtyi aivan yhtäkkiä. Hän ei tuntunut muistavan Liisaa ollenkaan. Kani katsoi Liisaa tiukasti ja huudahti: ”Mary Ann! Mitä ihmettä teet täällä lorvimassa? Juokse heti kotiin ja tuo minulle hansikkaat ja viuhka! Heti paikalla!” Liisa oli hämmentynyt. Kuka oli Mary Ann? Mutta Kani oli jo juossut matkoihinsa, ja Liisa tunsi pienen uteliaisuuden pistoksen. Miksi ei menisi? Ehkä hän löytäisi sieltä jotain mielenkiintoista. Hän lähti Kanin perään. Valkoisen Kanin talo oli pieni ja sievä, ikään kuin se olisi tehty nukkekotiin. Liisa astui sisään ja löysi pienen, siistin huoneen. Pöydällä oli viuhka ja pari pieniä valkoisia hansikkaita, aivan kuten Kani oli pyytänyt. Liisa poimi ne ja oli jo lähdössä, mutta sitten hänen silmänsä osuivat pieneen pulloon. Siinä luki: ”JUO MINUT.” Liisa muisti edellisen kerran, kun hän oli juonut salaperäisestä pullosta ja kutistunut. Nyt hän oli paljon varovaisempi. Hän haisteli sitä ja maistoi pienen, pienen tipan. Se maistui ihanalta! Kuin kirsikkapiirakalta, vaniljakastikkeelta ja paahdetulta kalkkunalta kaikki samassa! Liisa ei voinut vastustaa. Hän joi koko pullon. Ja sitten, ylläri, ylläri! Liisa alkoi kasvaa, ja kasvaa, ja kasvaa! Hän kasvoi niin suureksi, että hänen päänsä osui kattoon, ja hänen toinen kätensä työntyi ulos ikkunasta ja toinen jalkansa ulos savupiipusta! Hän oli aivan jumissa! Valkoinen Kani palasi pian takaisin. Hän yritti päästä taloonsa, mutta Liisan jalka esti tien. ”Mary Ann! Päästä minut sisään!” Kani huusi. Mutta Liisa ei tietenkään voinut liikkua. Kani ja hänen apulaisensa, liskopoika Bill, yrittivät kaikkensa saadakseen Liisan ulos. He jopa heittivät pikkukiviä ikkunasta sisään. Mutta arvatkaa mitä? Ne pikkukivet muuttuivat pieniksi kakuiksi heti, kun ne osuivat lattiaan! Liisa oli vähän nälkäinen. Hän poimi yhden kakuista ja maistoi. Ja kas kummaa, heti kun hän oli syönyt sen, hän alkoi kutistua! Kutistua, kutistua, kunnes hän oli taas pieni ja mahtui helposti ulos ovesta. Liisa juoksi ulos talosta ja pakeni syvälle metsään. Hän oli jälleen pieni, ehkä jopa pienempi kuin koskaan ennen. Hän tunsi olonsa vähän yksinäiseksi ja surulliseksi. Kuinka hän pääsisi takaisin normaaliin kokoonsa? Hän vaelsi eteenpäin, kunnes näki suuren, värikkään sienen. Ja sienen päällä, istui sininen toukka, joka poltti vesipiippua! Toukka katsoi Liisaa pitkään, otti sitten vesipiipustaan pitkän henkosen ja kysyi: ”Kuka sinä olet?” Liisa selitti, että hän ei oikein tiennyt itsekään, koska hän oli muuttunut niin monta kertaa. Toukka näytti olevan aika rauhallinen ja mietteliäs. ”Toiselta puolelta sientä syömällä kasvat suureksi, ja toiselta puolelta syömällä kutistut pieneksi,” Toukka sanoi lopulta. Sitten se ryömi pois ja katosi. Liisa katsoi sientä. Mutta mitkä olivat ne puoliskot? Hän kurotti kätensä ja mursi pienen palan sienen toiselta puolelta. Hän maistoi sitä. Ja kas! Hänen kaulansa alkoi venyä, venyä, venyä, kunnes se oli pidempi kuin mikään puu metsässä! Hänen päänsä oli korkealla puiden latvojen yläpuolella, ja hän näki kaiken kaukaa! Mutta se oli vähän pelottavaa, ja kyyhkynen luuli häntä käärmeeksi ja yritti nokkia häntä! Liisa ryntäsi ottamaan palan sienen toiselta puolelta. Hän maistoi sitä. Ja tällä kertaa hän alkoi kutistua! Hän kutistui ja kutistui, kunnes hän oli niin pieni, että tuskin näki ruohonkin yli! Voi ei! Hän oli taas liian pieni! Liisa kokeili vuorotellen paloja sienen eri puolilta. Hän kasvoi pitkäksi, sitten lyhyeksi, sitten taas pitkäksi ja taas lyhyeksi! Aina vain väärän kokoinen! Se oli todella, todella hankalaa. Lopulta, useiden kokeilujen jälkeen, Liisa onnistui syömään pieniä palasia molemmilta puolilta ja löysi itselleen juuri sopivan koon. Hän oli noin metrin pituinen, mikä oli mielestään ihan hyvä koko. Hänellä oli nyt kaksi palaa sientä taskussaan, toinen kasvattamiseen ja toinen kutistamiseen. Hän mietti, mihin näitä paloja voisi vielä tarvita. Se oli jälleen yksi uskomaton päivä Ihmemaassa! Mutta minne hän seuraavaksi menisi?

Porsas ja Paprikakeitto

Liisa mietti, minne hänen pitäisi seuraavaksi suunnata. Olisi mukava löytää joku, joka voisi kertoa hänelle lisää tästä ihmeellisestä paikasta. Juuri silloin hän kuuli etäältä kovaa ähinää ja pärinää, ja sitten valtavan kolahduksen! Se kuulosti siltä, kuin joku olisi heittänyt kaikki keittiöastiat lattialle. Uteliaisuus vei voiton. Liisa lähti äänen suuntaan ja löysi pian pienen talon. Sen savupiipusta nousi valtavasti savua, ja ovi oli kiinni. Mutta ulkona, aivan oven edessä, istui kaksi kummallista palvelijaa. Toinen näytti ihan kalalta, ja toinen sammakolta! Kalapalvelijalla oli valkoinen peruukki, ja se koputti isoa ovea, joka oli talon edessä. Sitten se ojensi toiselle, sammakkopalvelijalle, suuren kirjekuoren. Sammakko puolestaan luki kirjekuoresta jotain. ”Kuningattarelta Duchessille”, sammakkopalvelija sanoi, ”kutsu Krokettipeliin. Kuningattaren puolesta.” Liisa yritti kuulla, mitä he sanoivat, mutta heidän puheensa oli niin kummallista ja seremoniallista. Liisa päätti astua lähemmäs. ”Anteeksi”, Liisa sanoi, ”minä haluaisin mennä sisään.” Sammakkopalvelija vain katsoi häntä lasittunein silmin ja sanoi: ”Ei ole mitään syytä mennä sisään. Ovi on lukossa. Ja sitä paitsi, molemmat ovat sisällä.” Liisa oli hämmentynyt. ”Miten minä sitten pääsen sisään, jos he ovat molemmat sisällä ja minun pitäisi mennä sisään?” Liisa kysyi. Sammakko vastasi vain: ”Minä odotan täällä, kunnes huomenna.” Liisa päätti, ettei ollut mitään järkeä puhua enempää näiden kummallisten palvelijoiden kanssa. Hän työnsi ovea, ja se avautui yllättävän helposti! Hän astui sisään keittiöön, ja voi taivas, mikä näky! Keskellä huonetta istui Duchess, kummallisen näköinen nainen, ja hänellä oli sylissään pieni vauva. Keittiössä oli myös kokki, joka heitteli pannuja ja lautasia ympäri huonetta. Ja mikä kaikkein kummallisinta, siellä oli kissa, joka virnisti seinällä. Ilma oli niin täynnä pippuria, että Liisa alkoi heti aivastella. ”Aaa-tshuu!” Liisa aivasti. ”Täällä on hirveästi pippuria!” Duchess tuijotti Liisaa ja sanoi käheällä äänellä: ”Pippuria, totta kai! Pippuri tekee ihmisestä pippurisen!” Kokki heitti Duchessia pannulla, ja Duchess ei edes huomannut sitä. Vauva sylissä itki ja kirkui. ”Ole hiljaa, vauva!” Duchess murahti, ja alkoi laulaa vauvalle kummallista kehtolaulua: ”Humppa dumppa, vauva pippurinen, pian olet kunnon porsas iloinen!” Liisa katsoi vauvaa. Se oli tosiaan kummallinen vauva, jolla oli pieni porsaan kuono. Se ähisi ja väänsi kasvojaan. ”Voinko auttaa?” Liisa kysyi, yrittäen olla kohtelias. ”Toki”, Duchess sanoi, ”ota vauva. Minun täytyy mennä valmistautumaan Krokettiin.” Hän ojensi vauvan Liisalle ja lähti keittiöstä. Liisalla oli nyt sylissään pieni ähisevä vauva. Se oli epämukava, ja sen nenä näytti kovin paljon porsaan nenältä. Liisa katsoi ympärilleen. Kokki heitteli yhä astioita. Kissa vain virnisti. ”Hei kissa!” Liisa sanoi. ”Mitä sinä virnistelet?” Kissa vastasi, ja Liisa yllättyi: ”En minä virnistä. Minä vain iloitsen. Olen Cheshiren kissa.” ”En pidä sinun virnistyksestäsi”, Liisa sanoi. ”Kaikki täällä ovat hulluja”, kissa sanoi. ”Sinä olet hullu, minä olen hullu. Duchess on hullu.” ”Mistä tiedät, että minä olen hullu?” Liisa kysyi. ”Täytyyhän sinun olla, muuten et olisi täällä”, kissa vastasi. Liisa mietti tätä. Ehkä kissa oli oikeassa. Sitten Liisa huomasi, että vauva oli muuttumassa hänen sylissään. Sen kädet ja jalat pitenivät, sen kuono venyi, ja se alkoi ähistä yhä enemmän. ”Vauva… vauva muuttuu porsaaksi!” Liisa huudahti. Ja totta tosiaan, pieni vauva, joka oli aluksi ollut vain pippurinen ja itkuinen, oli nyt ihan oikea pieni porsas! Se ähisi iloisesti ja yritti hypätä Liisan käsistä. Liisa piti pientä porsasta sylissään ja kantoi sen ulos talosta. ”En minä voi pitää pientä porsasta vauvana”, hän mietti. ”Se ei olisi oikein.” Hän laski porsaan maahan, ja se juoksi iloisesti metsään. Liisa oli taas yksin. Minne hänen pitäisi nyt mennä? Silloin hän näki Cheshiren kissan istuvan puussa. Sen virnistys oli yhä yhtä leveä. ”Mihin minun pitäisi mennä?” Liisa kysyi kissalta. ”Se riippuu siitä, minne haluat mennä”, kissa vastasi. ”En minä tiedä, minne minä haluan mennä”, Liisa sanoi. ”Silloin ei ole väliä, mihin menet”, kissa sanoi. ”Mutta jos haluat tavata Hullun Hatuntekijän, kävele tuonne. Jos taas haluat nähdä Maaliskuun Jäniksen, mene tänne.” Kissa osoitti kahta eri suuntaa tassullaan. Liisa mietti hetken. Hullu Hatuntekijä ja Maaliskuun Jänis? Ne kuulostivat mielenkiintoisilta. ”Minä menen Maaliskuun Jäniksen luo”, Liisa päätti. ”Minä olen jo nähnyt tarpeeksi Duchessia ja pippuria yhdeksi päiväksi.” Hän alkoi kävellä polkua pitkin, joka johti kohti Maaliskuun Jäniksen taloa, toivoen, että uusi seikkailu olisi hieman rauhallisempi.

Hullu Teehetki

Liisa käveli hiljalleen polkua pitkin. Hän toivoi, että Maaliskuun Jäniksen talossa kaikki olisi hieman tavallisempaa. Mutta kun hän kääntyi mutkan takaa, hän näki valtavan pitkän pöydän. Pöytä oli katettu ulos puun alle, ja sen ääressä istui kolme outoa tyyppiä: Maaliskuun Jänis, Hattukauppias ja pieni Murmeli, joka nukkui syvää unta heidän välissään. Pöytä oli täynnä teekuppeja ja lautasia, mutta näytti siltä, että he kaikki olivat ahtautuneet pöydän toiseen päähän. Loput pöydästä oli ihan tyhjänä. ”Tilaa, tilaa!” huusivat Maaliskuun Jänis ja Hattukauppias heti, kun he näkivät Liisan lähestyvän. ”Ei täällä ole yhtään tilaa!” Liisa oli hieman hämmentynyt. ”Kyllä täällä on valtavasti tilaa”, hän sanoi ja istuutui mukavasti suurelle nojatuolille pöydän toiseen päähän. Eihän se ollutkaan täynnä. ”Haluaisitko vähän viiniä?” kysyi Maaliskuun Jänis ja tarjosi Liisalle kupillisen. Liisa vilkaisi kuppiin. Siellä ei ollut viiniä, vain teetä. ”En näe täällä yhtään viiniä”, hän vastasi kohteliaasti. ”Ei sitä olekaan”, sanoi Maaliskuun Jänis. ”Se oli vain kepponen.” Liisa huokaisi. ”Se ei ollut kovin kohteliasta. En pyytänyt viiniä, ja silti tarjositte sitä minulle.” ”Eikä sinun ollut kovin kohteliasta istuutua kysymättä, vaikka sinulle kerrottiin, ettei täällä ole tilaa”, Maaliskuun Jänis vastasi takaisin. ”Mutta teitä on vain kolme!” Liisa huudahti. ”Ja täällä on tilaa ainakin kymmenelle!” ”Sinun täytyy leikata hiuksesi”, Hattukauppias sanoi yhtäkkiä Liisalle, katsoen häntä tarkkailevasti. Liisa oli yllättynyt. ”Minun ei tarvitse leikata hiuksiani”, hän vastasi. ”Minulla on jo puhtaat hiukset.” ”Miksi korppi on kuin kirjoituspöytä?” kysyi Hattukauppias yhtäkkiä, katsomatta edes Liisaan. Hän oli vaihtanut aihetta nopeammin kuin Liisa ehti kissaa sanoa. Liisa oli innoissaan. Hän rakasti arvoituksia! ”Luulen, että minä voisin ratkaista sen”, hän sanoi. ”Tarkoitatko, että luulet löytäväsi vastauksen?” kysyi Maaliskuun Jänis. ”Totta kai”, Liisa vastasi. ”Sitten sinun pitäisi sanoa, mitä ajattelet”, Hattukauppias sanoi. ”Niinhän minä teen”, vastasi Liisa nopeasti. ”Ainakin – ainakin minä ajattelen sitä, mitä sanon – ja se on sama asia, eikö?” ”Ei suinkaan!” sanoi Hattukauppias. ”Sinä voisit aivan hyvin sanoa, että ’Minä näen, mitä syön’ on sama asia kuin ’Minä syön, mitä näen’!” ”Sinä voisit aivan hyvin sanoa”, lisäsi Maaliskuun Jänis, ”että ’Minä pidän siitä, mitä saan’ on sama asia kuin ’Minä saan siitä, mitä pidän’!” ”Sinä voisit aivan hyvin sanoa”, lisäsi Murmeli, joka näytti puhuvan unissaan, ”että ’Minä hengitän, kun nukun’ on sama asia kuin ’Minä nukun, kun hengitän’!” Liisa oli aivan ymmällään. Näiden outojen olentojen kanssa keskusteleminen oli todella vaikeaa. ”Te ette puhu mitään järkevää!” hän sanoi lopulta. Hän halusi päästä takaisin arvoitukseen. ”Oletko ratkaissut arvoituksen?” Hattukauppias kysyi Liisalta uudelleen. ”Miksi korppi on kuin kirjoituspöytä?” ”Ei, en ole”, Liisa myönsi. ”En anna periksi. Onko siinä vastausta?” ”Me emme tiedä”, sanoi Hattukauppias. ”Me emme ole ikinä keksineet vastausta!” ”Aivan oikein”, sanoi Maaliskuun Jänis. ”Minusta se on aivan liian vaikea arvoitus.” Liisa huokaisi. ”Mielestäni teidän pitäisi viettää aikaa paremmin kuin tuhlaamalla sitä arvoituksiin, joihin ei ole vastausta.” ”Jos sinä tietäisit ajan yhtä hyvin kuin minä”, sanoi Hattukauppias, ”et puhuisi ajan tuhlaamisesta. Hän on henkilö, ei asia.” Liisa oli entistäkin hämmentyneempi. ”En ymmärrä”, hän sanoi. ”Totta kai et ymmärrä!” sanoi Hattukauppias ja pudisti päätään. ”Minun täytyy aina juoda teetä, koska meillä on aina teeaika. Ja tiedätkö miksi? Minun täytyi laulaa kerran Kuningattarelle, mutta lauloin väärin ja nyt minä olen ikuisesti jumissa kello kuudessa! Siksi on aina teeaika!” Liisa katseli ympärilleen ja huomasi, että pöydässä oli todellakin paljon teekuppeja. He olivat siirtäneet paikkojaan moneen kertaan. ”Kertokaa tarinaa, Murmeli”, Maaliskuun Jänis sanoi uneliaalle Murmelille. Murmeli avasi toisen silmänsä. ”Kerran oli kolme pikkusiskoa, jotka asuivat kaivossa”, Murmeli aloitti. ”Ja he opiskelivat… melassin tekemistä.” ”Mutta eihän kaivossa voi asua!” Liisa sanoi. ”Ja miten he voivat opiskella melassia kaivossa?” ”Jos et ole hiljaa, sinä et kuule loppua”, sanoi Maaliskuun Jänis. ”Olet todella häiritsevä.” Murmeli jatkoi. ”Ja he olivat todella laihoja, koska he söivät vain melassia.” Liisa ei kestänyt enää. Tämä teehetki oli aivan liian kummallinen. Se oli jopa kummallisempi kuin Herttuatar ja pippurikeitto. Hän nousi ylös paikaltaan. Hän oli saanut tarpeekseen näistä hulluista keskusteluista. Tämä ei ollut ollenkaan se rauhallinen seikkailu, jota hän oli toivonut. ”Minä lähden tästä”, Liisa sanoi. ”Tämä on tyhmin teehetki, jossa olen koskaan ollut.” Hän käveli pois nopeasti, jättäen Maaliskuun Jäniksen, Hattukauppiaan ja Murmelin jatkamaan loputonta teekutsuaan. Liisa mietti, mitäköhän seuraavaksi tapahtuisi tässä oudossa maassa. Toivottavasti jokin hieman järkevämpi.

Kuningattaren Krokettikenttä

Liisan toivo järkevämmästä asiasta tuntui olevan turha tässä omituisessa ihmemaassa. Hän jatkoi kävelyään kapeaa polkua pitkin, joka kiemurteli puiden ja pensaiden lomitse. Yhtäkkiä hän huomasi suuren, kauniin puutarhan. Puutarhassa oli kukkia kaikissa sateenkaaren väreissä ja tuoksut olivat hurmaavia. 'Voi, miten ihanaa!' Liisa huokaisi iloisena. 'Ehkä täällä on jotain tavallista!' Mutta sitten Liisa näki jotain, mikä sai hänet hieraisemaan silmiään. Kolme puutarhuria oli polvillaan ruusupenkin edessä. He eivät kuitenkaan olleet tavallisia puutarhureita! Ne olivat pelikortteja, toinen Kakkonen, toinen Vitonen ja kolmas Seiska, ja he maalasivat ahkerasti valkoisia ruusuja kirkkaanpunaisiksi! 'Mitä ihmettä te oikein teette?' Liisa kysyi uteliaana. Kakkonen, jolla oli kädessään pensseli, vastasi huolestuneella äänellä: 'Me istutimme vahingossa valkoisia ruusuja tänne, ja Kuningatar vihaa valkoisia ruusuja. Jos hän näkee nämä, hän varmasti katkaisee meidän kaulamme! Siksi me yritämme maalata ne punaisiksi, ennen kuin hän saapuu!' Juuri sillä hetkellä kuului etäältä kumea rummutus. Kakkonen, Vitonen ja Seiska säikähtivät ja alkoivat maalata vieläkin nopeammin, mutta oli jo liian myöhäistä. Pitkä kulkue alkoi lähestyä. Ensin marssi kymmenen lapioita kantavaa sotilaskorttia. Sitten tuli kymmenen kuninkaallista lasta, jotka olivat koristeltu timantein. Heidän perässään kävelivät kaikki hovin jäsenet, joista Liisa tunnisti yllätyksekseen Valkoisen Kanin, joka näytti nyt hyvin kiireiseltä ja tärkeältä. Kulkue jatkui, kunnes viimein, kaikkien muiden perässä, astui Kuningas ja Kuningatar. Sydänten Kuningatar oli hirvittävä näky. Hänellä oli kova, kireä ilme ja hänen silmänsä välähtelivät vihaisesti. 'Kuka tuo on?' Liisa kysyi eräältä kuninkaalliselta lapselta, mutta tämä vain pudisti päätään pelokkaasti. 'Pois heidän päänsä!' Kuningatar huusi heti, kun hän näki maalatut ruusut. Kakkonen, Vitonen ja Seiska yrittivät piiloutua, mutta Kuningatar huomasi heidät ja määräsi heidät mestattavaksi. Liisa tunsi pienen vihanpurkauksen. 'Typerää!' hän mutisi. Onneksi Kuningas puuttui asiaan ja pyysi Kuningatarta olemaan armollinen, ja lopulta vartijat veivät kortit vain pois, eivät mestanneet heitä. Sitten Kuningatar ilmoitti, että oli aika pelata krokettia. Liisa oli iloinen, sillä hän tykkäsi krokettia, mutta pian hän huomasi, että tämäkään peli ei ollut tavallinen. Kenttä oli täynnä kumpuja ja ojia. Krokettipallot olivat eläviä siilejä, ja mailat olivat eläviä flamingoja! Pelaajat olivat kaikki hovin jäseniä ja sotilaskortteja. Ja kaikkein kummallisinta oli, että kaaret, joiden läpi pallot piti lyödä, olivat eläviä korttisotilaita, jotka olivat kumartuneet kaarelle. Jokainen sotilas liikkui koko ajan, joten maali pysyi paikallaan vain hyvin lyhyen ajan! Peli alkoi, ja se oli täyttä kaaosta! Liisa yritti pitää kiinni flamingostaan, mutta tämä väänsi kaulaansa ja katsoi Liisaa silmiin niin, että mailaa oli mahdotonta pitää suorassa. Siili, jota Liisa yritti lyödä, rullasi tiehensä tai lähti juoksemaan väärään suuntaan. Kaarisotilaat puolestaan siirtyivät, kun pallo oli juuri tulossa kohti. Kaikki pelaajat huijasivat ja riitelivät. Kuningatar huusi koko ajan: 'Pois hänen päänsä!' tai 'Pois hänen päänsä!', ja pian useampi pelaaja oli viety pois mestausta varten, vaikka heitä ei oikeasti mestattu. Liisa yritti parhaansa, mutta hän ei voinut voittaa. Peli oli liian sekava ja epäreilu. Hän tunsi olonsa yksinäiseksi ja hieman surulliseksi. 'En pidä tästä pelistä ollenkaan', hän ajatteli. Juuri silloin hän huomasi oudon näyn. Puun oksalla, aivan hänen yläpuolellaan, ilmestyi yhtäkkiä leveä, virnistävä suu. Se oli tietysti Virnuileva Kissa! 'Mitä kuuluu?' Kissa kysyi, kun Liisa katsoi sitä yllättyneenä. 'En pidä tästä pelistä', Liisa vastasi. 'Kaikki huijaavat, ja Kuningatar vain huutaa 'Pois heidän päänsä!'.' 'Niin, heillä on oma tapansa pelata', Kissa sanoi ja virnisti entisestään. Juuri silloin Kuningatar huomasi Kissan pään. 'Kuka tuo on?' hän huusi. 'Po-ois hänen päänsä!' Kissa vain katsoi Kuningatarta ja sitten se katosi hiljaa, jättäen jälkeensä vain leijuvan virnistyksen. Kuningatar oli raivoissaan. 'Hän on poissa! Miten hänelle voi katkaista pään, jos hän on poissa?' hän kysyi sotilailtaan. Sotilaat olivat aivan ymmällään. Kissan virnistys vain jäi leijumaan ilmaan, ja Liisa naurahti pienesti. Olipa tämäkin päivä täynnä kummallisuuksia!

Valekilpikonnan Tarina ja Oikeudenkäynti

Liisa seisoi siinä, vielä vähän hymyillen, kunnes hän näki jotain suurta ja outoa lähestyvän. Se oli Aarnikotka! Aarnikotka oli sellainen eläin, jolla oli leijonan vartalo ja kotkan pää ja siivet. Se oli Kuningattaren lähettämä hakemaan Liisan Valekilpikonnan luokse. ”Tule mukaan, lapsi!” sanoi Aarnikotka karkealla äänellä. ”Kuningatar tahtoo, että sinä menet Valekilpikonnan luokse kuuntelemaan sen tarinaa.” Liisa oli vähän hämmentynyt. ”Valekilpikonna? Mikä se on?” hän kysyi. ”Se on se, mistä tehdään valekilpikonnasoppaa”, Aarnikotka vastasi. ”Tule nyt, odota ei voi!” Ja niin Liisa seurasi Aarnikotkaa. He kävelivät käsi kädessä, tai oikeastaan tassussa ja kädessä, jonkin aikaa. Kohta he saapuivat rannalle, missä istui aivan yksin surullisen näköinen Valekilpikonna. Se huokaili niin syvään, että Liisa tunsi sille heti sääliä. Sen suuret, kyyneleiset silmät katsoivat surullisesti merelle. ”Tässä on tyttö”, sanoi Aarnikotka Valekilpikonnalle. ”Hän haluaa kuulla tarinasi.” Valekilpikonna katsoi Liisaan, sitten huokaisi taas. ”Minulla ei ole mitään kerrottavaa”, se sanoi. ”Olen vain... niin surullinen.” ”Kerro sille, miksi olet surullinen”, Aarnikotka kannusti. ”Kerro sille meren koulusta!” Valekilpikonna pyyhki kyyneleitä evällään ja aloitti kertomuksensa. ”Minä olin kerran oikea kilpikonna”, se aloitti, ja Liisa mietti, oliko se sittenkin vain kuori. ”Kävin koulua meren pohjassa. Siellä oli ihania opettajia! Ne opettivat meille kaikenlaista hassua ja tärkeää.” ”Mitä te opitte?” kysyi Liisa uteliaana. ”No”, sanoi Valekilpikonna. ”Opimme tietysti 'kelailua ja vääntelyä'. Sitten oli 'kunniahimoa, häiriöitä, rumentamista ja pilkkaa'. Ja mikä parasta, meillä oli opettaja, joka opetti meille 'venyttelyä, kiertelyä ja pyörtymistä kierteillä'. Se oli niin hauskaa!” Liisa yritti kuvitella sitä kaikkea. Kelailua ja vääntelyä? Rumentamista? Miten niin voi oppia? Se kuulosti tosi kummalliselta! ”Ja meillä oli myös tanssitunteja”, jatkoi Valekilpikonna, silmät vähän kirkastuen. ”Tiedätkö 'Hummerikvadrillin'?” ”Hummeri… mitä?” kysyi Liisa. ”Hummerikvadrillin!” Aarnikotka ja Valekilpikonna sanoivat yhteen ääneen. ”Se on paras tanssi maailmassa!” Valekilpikonna nousi ylös ja näytti, miten hummerikvadrillia tanssitaan. ”Ensin tanssitaan parina meren selälle”, se selitti. ”Sitten heitetään hummeri niin pitkälle kuin jaksaa! Ja sitten uidaan perässä hakemaan se takaisin! Ja sitten otetaan toinen hummeri, ja sama uudestaan!” Liisa nauroi. Se kuulosti kyllä tosi hauskalta ja vähän sekavaltakin tanssilta. Valekilpikonna ja Aarnikotka innostuivat kertomaan lisää tanssin vaiheista, kunnes kuului kova torven törähdys! ”Oikeudenkäynti alkaa!” Aarnikotka huudahti. ”Tule, ei ole aikaa hukattavaksi!” Ja niin Liisa juoksi Aarnikotkan perässä. Valekilpikonna huokaisi vielä kerran ja tuli perässä. He saapuivat suureen saliin, joka oli täynnä väkeä. Keskellä salia oli suuri pöytä, ja sen takana istui Kuningas tuomarin paikalla, päässään suuri peruukki. Kuningattaren kasvot olivat vakavat, ja hän istui kuninkaansa vieressä valmiina huutamaan ”Pää poikki!” kenelle tahansa, joka ei miellyttänyt häntä. Tuomarin edessä oli pieni pöytä, ja sen ympärillä istui kaksitoista olentoa. He olivat valamiehistö! He näyttivät vähän hassuilta kynineen ja vihkoineen, valmiina kirjoittamaan kaiken, mitä tapahtuisi. Syytettynä oli Sydänten Sotamies, joka näytti aivan pelokkaalta. Oikeudenkäynnin tarkoitus oli selvittää, kuka oli varastanut Kuningattaren tortut. Valkoinen Kani seisoi Kuninkaan vieressä, pukeutuneena juhlavaan pukuun, ja alkoi lukea paperista kovaan ääneen. ”Kuningatar teki torttuja koko päivän ajan, suolaisia ja makeita. Sydänten Sotamies ne sitten varasti, eikä jättänyt yhtään.” Kaikki katsoivat Sydänten Sotamiestä. Tämä ravisteli päätään ja näytti hyvin surulliselta. Mutta Kani jatkoi lukemista. ”Ja sitten hän ne vei pois, ja piilotti jonnekin. Kuka on syyllinen?” ”Hiljaisuus oikeudessa!” Kuningas huusi, vaikka kukaan ei ollut sanonut sanaakaan. Hän näytti todella tärkeältä peruukissaan. ”Valamiehistö, pohtikaa tuomionne!” Valamiehistö alkoi heti raapustaa jotain vihkoihinsa. Liisa mietti, miten he voisivat jo pohtia tuomiota, kun kukaan ei ollut edes kertonut koko tarinaa. Tämä oikeudenkäynti oli hassuin, mitä Liisa oli koskaan nähnyt. Se oli paljon hassumpi kuin mikään, mitä oli tapahtunut krokettikentällä tai hullussa teehetkessä! Mitähän seuraavaksi tapahtuisi tässä kummallisessa oikeussalissa?

Lopetus

Kiitos, kun olit mukana Liisan seikkailussa Ihmemaassa! Toivottavasti nautit matkasta ja kaikista kummallisista kohtaamisista. Jos sinulla on jotain mielessäsi tai haluat kertoa meille, mitä pidit, lähetä terveisiä Sonacastille. Muista, että jokainen päivä voi olla uusi, jännittävä seikkailu – voit keksiä omia tarinoitasi vaikka heti! Lämpimästi kiittäen, ja toivottavasti kuulemme sinusta pian uudelleen. Hei hei!

Lisää tarinoita