SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Lennu ja kadonneet joululahjat

60 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Introduction

Kaikki tunturikylässä odottivat joulua, kun yhtäkkiä tapahtui jotain kauheaa! Joulupukin reki oli tyhjä, ja kaikki lahjat olivat kadonneet jäljettömiin. Paniikki levisi nopeasti porojen ja tonttujen keskuudessa. Mutta pieni, urhea lumikettu nimeltä Lennu päätti, ettei antaisi joulun mennä pilalle. Kuka kehtasi varastaa joulun taian? Lennun täytyi toimia nopeasti, sillä aikaa oli vähän, ja tunturissa piili monta salaisuutta. Lähde mukaan jännittävälle etsintäretkelle!

Lennun aamu ja joululahjojen katoaminen

Aamu sarasti tunturikylässä, ja ensilumen peittämät kuuset kimaltelivat kuin tuhannet timantit. Lennu, tuo utelias ja reipas lumikettu, heräsi pesästään lämpimän sammaleen alta. Hän venytteli ketunnotkeita jäseniään ja haukotteli ison, söpön haukotuksen. Tänään oli nimittäin jouluaatto, se kaikkein jännittävin päivä koko vuodessa! Lennun vatsassa kutkutti iloinen odotus. Hän pujahti ulos pesästään ja antoi viileän, raikkaan ilman pörröttää turkkiaan. Lumi narskui iloisesti Lennun tassujen alla hänen hypellessään kohti kylän keskustaa. Siellä, suuren, vanhan kuusen juurella, oli tapana pitää kaikki kylän joululahjat piilossa aattoon asti. Ne olivat siellä odottamassa, että Joulupukki – tai täällä tunturissa Joulukettu, joka oli Lennun oma isä – jakaisi ne kaikille hyville eläinystäville. Mutta kun Lennu saapui kuusen luo, hänen suuret silmänsä pyöristyivät. Mitä ihmettä? Missä olivat lahjat? Missä olivat kimaltelevat paketit ja värikkäät nauhat? Missä oli Jänis-Joonan porkkanakakku ja Orava-Ollin käpylelu? Kuusen alla oli pelkkää tyhjää, vain hangessa erottui muutama outo jälki, jotka eivät näyttäneet kenenkään tutun jäljiltä. Ei ollut mitään! Joululahjat olivat kadonneet! Lennu nielaisi. Voisiko tämä olla totta? Joululahjat, jotka oli kerätty ja piilotettu suurella vaivalla kaikkia kylän eläimiä varten, olivat poissa. Hän pyöri ympäriinsä, tutki lumihankea nenällään, mutta ei löytänyt mitään muuta kuin nuo salaperäiset jalanjäljet, jotka veivät syvemmälle metsään. Kuka kehtasi varastaa ilon ja yllätykset juuri jouluna? Lennun sydämessä tuntui ensin pientä surua, mutta sitten se muuttui päättäväisyydeksi. Ei! Hän ei antaisi kenenkään pilata joulua. Ei todellakaan! Tunturikylän joulu oli pelastettava, ja hän, Lennu, lumikettu, ottaisi tehtävän hoitaakseen. Hänen täytyi löytää kadonneet lahjat ja pelastaa joulu! Mutta mistä aloittaa? Ensimmäinen johtolanka olivat ne oudot jäljet. Ne veivät syvemmälle metsään, kohti tuntematonta. Lennun pieni, valkoinen häntä heilahti päättäväisesti, ja hän lähti matkaan, suoraan seikkailuun.

Ensimmäinen johtolanka: Kimalteleva höyhen hangessa

Lennun pieni, valkoinen häntä heilahti päättäväisesti, ja hän lähti matkaan, suoraan seikkailuun. Lumi narskui pehmeästi Lennun tassujen alla, kun hän seurasi outoja jälkiä syvemmälle metsään. Aamunkoitto maalasi taivaan vaaleanpunaisilla ja oransseilla sävyillä, mutta metsän siimeksessä oli vielä hämärää ja kylmää. Vanhat kuuset kurkottelivat oksiaan kohti korkeuksia, ja niiden latvat olivat täynnä tupsuista, valkoista lunta. Ilma oli raikas ja kirpeä, ja Lennu tunsi sen pienen, terävän pisteenä nenänsä päässä. Hän nuuhki ilmaa, yrittäen löytää jotain tuttua tuoksua, mutta kaikki tuoksui vain lumelta ja jäältä. Tuulen suhina puiden oksissa kuulosti salaperäiseltä kuiskaukselta, ja jokaista pientä ääntä Lennu kuunteli tarkasti. Mitä jos lahjat olivat vielä täällä? Mitä jos ne odottivat häntä jonkin pienen kuusen takana? Lennu toivoi sitä todella paljon. Hän toivoi, että tämä mysteeri ratkeaisi pian ja joulu pelastuisi. Muuten koko tunturikylä olisi surullinen, ja se olisi kauheaa. Lennu tiesi, että joulu oli paljon enemmän kuin vain lahjoja, mutta lahjat olivat kuitenkin iso osa joulun iloa. Jokainen, lapsi tai aikuinen, odotti sitä hetkeä, kun saa avata pienen paketin ja löytää sisältä jotain ihanaa. Jäljet johdattivat Lennua yhä syvemmälle, pienten lumipeitteisten mättäiden ja jäätyneiden purojen ohi. Polku kapeni ja muuttui yhä haastavammaksi. Joskus jäljet hyppäsivät pienen kiviröykkiön yli, ja joskus ne kiersivät valtavan, lumipeitteisen kallion. Lennun pienet korvat kääntyilivät tarkkaavaisina kaikkiin suuntiin. Hän oli niin keskittynyt jälkiin, ettei hän juuri huomannut mitään muuta. Mutta sitten, aivan yllättäen, jokin sai hänen huomionsa herpaantumaan. Hänen silmänsä tarttuivat pieneen, kimaltelevaan pisteeseen hangessa, aivan siinä, missä jäljet tekivät jyrkän mutkan. Se ei ollut lunta, eikä se ollut jääkide. Se oli jotain aivan muuta. Lennu pysähtyi. Hän kumartui lähemmäs, hänen utelias nenänsä melkein kosketti kirkasta kohtaa. Hän siristi silmiään, yrittäen selvittää, mikä se oli. Se oli höyhen! Pieni, mutta uskomattoman kaunis höyhen. Se ei ollut mikään tavallinen harmaa tai ruskea höyhen. Ei suinkaan! Tämä höyhen hohti ja kimalteli kaikissa sateenkaaren väreissä, aivan kuin joku olisi ripottanut sen päälle taikapölyä. Kun Lennu otti sen varovasti tassujensa väliin, höyhen tuntui uskomattoman kevyeltä ja pehmeältä, mutta sen pinta oli myös hieman jäähtynyt. Se oli kuin pieni, jäinen koru. Miten ihmeessä joku oli pudottanut näin kauniin ja erikoisen höyhenen? Ja mikä eläin tällaisia höyheniä kantoi? Lennu pyöritteli höyhentä tassussaan. Se kimmelsi kauniisti aamuauringon ensisäteissä, ja Lennu tunsi pienen toivon kipinän syttyvän sisällään. Tämä ei ollut tavallinen metsän höyhen. Tämä oli johtolanka! Mutta kuka voisi auttaa häntä selvittämään, kenelle tällainen höyhen kuului? Ja mitä se tarkoitti? Lennu mietti hetken. Jäljet jatkuivat, mutta nyt ne tuntuivat hieman erilaisilta. Ne olivat leveämpiä ja harvempia, kuin jonkun ison eläimen jälkiä, mutta samalla ne olivat myös kevyempiä, kuin ne olisivat tuskin koskeneet lunta. Höyhenen pudottaja oli varmasti ollut juuri tässä. Lennu kurkotti kaulaansa, katsellen ympärilleen. Ehkä hän näkisi jonkun lentävän tai kävelevän kaukana. Mutta ei, metsä oli hiljainen ja tyhjä. Vain tuuli humisi ja lumi narskui. Lennu piti höyhentä tiukasti tassussaan. Se oli kaunis, ehkä jopa maaginen. Mutta kuka tunturikylässä tunsi kaikki metsän eläimet ja niiden erikoisuudet? Kuka oli se, joka tiesi kaikenlaisista salaisuuksista ja vanhoista tarinoista? Kuka oli kylän viisain ja vanhin asukas? Tietysti! Pöllö-Pekka! Pekka asui korkealla vanhassa kuusessa, ja hän tiesi kaiken, aivan kaiken. Pöllö-Pekka oli aina ollut Lennulle suuri apu, kun hän oli miettinyt elämän suuria kysymyksiä, kuten miksi lunta sataa tai miksi poron sarvet kasvavat niin suuriksi. Jos joku osaisi kertoa tälle höyhenelle tarinan, se olisi varmasti Pekka. Lennu katsoi vielä kerran jälkiä. Ne jatkuivat eteenpäin, kohti pimeämpää metsää, mutta Lennu tiesi nyt, mikä oli hänen seuraava askeleensa. Hän käänsi selkänsä jäljille ja lähti juoksemaan kohti paikkaa, missä Pöllö-Pekan kuusi sijaitsi. Pieni, kimalteleva höyhen tiukasti tassussaan, hän kiihdytti vauhtiaan. Nyt oli kiire! Ehkä Pöllö-Pekka osaisi kertoa, kuka oli pudottanut tämän taianomaisen höyhenen ja miten se liittyi kadonneisiin joululahjoihin. Toivo täytti Lennun pienen sydämen. Tämä oli vasta alkua, mutta hänellä oli nyt ensimmäinen, todellinen johtolanka. Se oli joulun pelastamisen toivonkipinä. Lennu juoksi, ja jokainen askel lumessa tuntui vievän häntä lähemmäs vastausta, lähemmäs joulun iloa.

Pöllö-Pekan viisaus ja salaperäinen kartta

Toivo täytti Lennun pienen sydämen. Tämä oli vasta alkua, mutta hänellä oli nyt ensimmäinen, todellinen johtolanka. Se oli joulun pelastamisen toivonkipinä. Lennu juoksi, ja jokainen askel lumessa tuntui vievän häntä lähemmäs vastausta, lähemmäs joulun iloa. Lennu juoksi ja juoksi, pieni kimalteleva höyhen tiukasti tassussa. Kuka voisi tietää, mihin tällainen salaperäinen höyhen kuului? Kuka tunturikylässä tunsi kaikki sen salaisuudet, jokaisen nurkan ja kolkan? Kuka oli viisain kaikista? Silloin Lennu muisti! Pöllö-Pekka! Vanha, viisas Pöllö-Pekka asui korkeimmassa kuusessa tunturin rinteellä. Hän oli nähnyt kaiken, kuullut kaiken ja muistanut kaiken. Pöllö-Pekka oli varmasti se, joka osaisi auttaa. Lennu käänsi kulkunsa kohti tunturin rinnettä. Lumi narskui iloisesti hänen tassujensa alla. Pakkanen nipisteli poskia, mutta se ei haitannut. Jännitys ja toivo pitivät Lennun lämpimänä. Hän hyppi ja pomppi lumihankien yli, välillä upposi syvälle pehmeään puuteriin, mutta pääsi aina ylös ja jatkoi matkaansa. Tunturimaisema oli upea. Valkoinen hanki kimmelsi auringonvalossa kuin miljoonat pienet timantit. Kuuset olivat saaneet ylleen paksun lumipeiton, ja ne näyttivät jättimäisiltä, valkoisilta pehmoleluilta. Taivas oli kirkkaan sininen, ja siellä täällä näkyi hassunmuotoisia pilviä, jotka lipuivat hitaasti. Matka tunturin rinteelle oli pitkä, mutta Lennu ei antanut periksi. Hän ajatteli kadonneita joululahjoja ja lasten surullisia kasvoja. Ei, joulua ei saanut pilata! Lennu jatkoi. Lopulta, kauas edessä, hän näki sen. Jättimäisen kuusen, jonka oksat ulottuivat melkein taivaaseen asti. Sen latvassa oli pieni, tiheä kolo, josta hiipi savua. Se oli Pöllö-Pekan koti! Lennu kiipesi ripeästi puun runkoa ylös, pienet kynnet takertuivat kaarnaan. Se ei ollut helppoa, mutta Pöllö-Pekka oli odottamassa. Kun Lennu pääsi perille, hän koputti varovasti kuusenkolon ovella.

Jänis-Joonan vinkki ja outo jalanjälki

Pöllö-Pekka avasi oven hitaasti ja kurkisti ulos suurilla, keltaisilla silmillään. Hän kurnutti lämpimästi ja kutsui Lennun sisään. Tervetuloa sisään, Lennu-ystäväni, hän sanoi. Tiesin, että löytäisit perille. Tule, tule, sisällä on lämmintä ja mukavaa. Lennu pujahti sisään pieneen, mukavaan koloon. Siellä tuoksui ihanasti kuusenneulasilta ja vanhoilta, viisailta kirjoilta. Pieni tuikku valaisi pehmeästi, luoden lämpimän tunnelman, ja nurkassa oli sammalista tehty pehmeä sänky. Se näytti juuri sopivalta paikalle ottaa pienet nokoset. Pöllö-Pekka istahti oksalle ja katsoi Lennua vakavana, suurilla, pyöreillä silmillään. Kadonneet joululahjat ovat iso juttu, eikö totta? Pöllö-Pekka aloitti. Olen miettinyt tätä asiaa pitkään. Olen nähnyt ja kuullut monenlaista täällä tunturissa, kaikenlaisia pikkuriikkisiä asioita ja suuria salaisuuksia, mutta joululahjojen katoaminen on todella harvinaista ja outoa. Tässä on kuitenkin jotain, mikä saattaa auttaa sinua, pieni ystäväni. Pöllö-Pekka ojensi Lennulle pienen, rullalle käärityn kartan. Kartta oli tehty jostain vanhasta, kellastuneesta lehdestä ja siihen oli piirretty salaperäisiä merkkejä, jotka näyttivät aivan pienen pieniltä eläinten tassun- ja jalanjäljiltä. Tämä kartta ei näytä suoraan joululahjojen piilopaikkaa, Pöllö-Pekka selitti, mutta se näyttää reitin paikkaan, josta saattaisi löytyä lisää johtolankoja. Tai ehkä joku, joka on nähnyt jotain. Sinun täytyy olla tarkkana ja seurata merkkejä. Ja tiedän yhden, joka on aina tarkkana ja näkee kaiken. Jänis-Joona. Jänis-Joona? Lennu kysyi, pieni nenä nyki innostuneesti. Aivan, Pöllö-Pekka vastasi ja nyökkäsi viisaasti. Jänis-Joona on tunturimetsän parhaimpia tarkkailijoita. Hän näkee kaiken, kuulee kaiken. Hänellä on valtavat korvat, jotka liikkuvat joka suuntaan, ja hän pomppii ympäriinsä niin nopeasti, että ehtii nähdä kaikki pikkuruisetkin asiat, jotka jäävät meiltä muilta huomaamatta. Hän on ehkäpä nähnyt, kuka lahjat on vienyt tai minne ne on viety. Tai ainakin jotain kummallista ja erikoista. Miten löydän Jänis-Joonan? Lennu kysyi. Hän viihtyy usein metsänreunassa, siellä missä on paljon puita ja pensaita, joissa on jotain hyvää syötävää, Pöllö-Pekka neuvoi. Etsi paikka, jossa on paljon syötyjä porkkananpaloja tai mustikanvarsia. Siellä Jänis-Joona usein piileskelee, odottaen seuraavaa herkkupalaa. Lennun sydän hypähti ilosta. Uusi johtolanka! Joululahjat oli pakko löytää ennen jouluaattoa, jotta kaikki lapset saisivat lahjansa. Hän kiitti Pöllö-Pekkaa avusta ja lupasi olla varovainen. Sitten hän hivuttautui ulos puunkolosta ja alkoi laskeutua varovasti takaisin maahan. Laskeutuminen oli vielä haastavampaa kuin ylös kiipeäminen, sillä pimeä alkoi jo hiipiä metsään ja lumi oli liukasta. Mutta Lennu oli päättäväinen. Hän piti tiukasti kiinni kartasta ja ajatteli vain Jänis-Joonaa ja kadonneita lahjoja. Kun hän viimein pääsi alas, hän ravisti vähän lunta turkistaan ja katsoi ympärilleen. Tunturi oli peittynyt valkoiseen, kimaltelevaan lumivaippaan. Pakkanen nipisteli poskia, mutta Lennu ei välittänyt. Hän lähti juoksemaan kohti metsänreunaa, juuri sinne minne Pöllö-Pekka oli neuvonut. Lennu juoksi, tassut upposivat pehmeään, puuterilumeen, ja hän jätti peräänsä pienen polun, joka näytti aivan pitsinauhalle. Hän nuuhki ilmaa ja kuunteli tarkkaan. Tuuli humisi puiden oksilla ja lumi narskui tassujen alla. Hän ohitti vanhoja kuusia, joiden oksilla oli paksu lumikerros, kuin valkoiset hattarat, ja näki pieniä lintuja, jotka etsivät siemeniä hangesta. Minne Jänis-Joona oli piiloutunut? Lennu juoksi pitemmälle ja pitemmälle, kunnes lopulta saapui tiheämpään metsään, jossa oli paljon pensaita ja puiden juuria. Siellä täällä näkyi pieniä jälkiä lumessa. Ne näyttivät jänisten jäljiltä! Lennu seurasi jälkiä toiveikkaana. Jäljet johtivat ison, lumisen pensaan luo. Lennu kurkisti pensaan taakse ja näki...

Kätketty luola ja peikon piilopaikka

...ei suinkaan jänistä, vaan jotain paljon, paljon yllättävämpää! Siinä, paksun lumipeitteen ja tiheiden oksien kätkössä, oli pienenpieni aukko. Se ei ollut mikään tavallinen kolo, vaan oikea ovi! Ei puuovi eikä rautaovi, vaan lumesta ja jäähileestä muotoutunut, melkein näkymätön ovi. Miten tällainen paikka voi olla olemassa, aivan tunturikylän kupeessa, ja kukaan ei ole koskaan sitä huomannut? Lennu hieraisi silmiään. Hän siristi niitä tarkemmin. Kyllä, se oli totta! Lumen ja pensaan suojiin oli kätketty salainen sisäänkäynti. Se oli kuin satukirjan kuvasta, pieni ja pyöreä, juuri sopivan kokoinen Lennulle hiipiä sisään. Mutta minne se johti? Ja kuka sellaisen oven oli tehnyt? Lennu tunsi pientä kutkuttavaa jännitystä vatsassaan. Hän oli utelias. Hyvin, hyvin utelias. Muistatko sen vanhan kartan, jonka Pöllö-Pekka oli antanut? Siinä oli pieni rasti, joka merkitsi jotain kätkettyä. Voisiko tämä olla se paikka? Voisiko tämä olla se luola, josta Pöllö-Pekka oli vihjannut? Lennu otti syvän henkäyksen. Lumi narisi hänen kenkiensä alla, kun hän otti varovaisen askeleen eteenpäin. Hän työnsi varpaallaan kevyesti lumen ja jään muodostamaa ovea. Se liukui auki ääntä pitämättä, paljastaen pimeän käytävän. Kylmä, mutta samalla jotenkin mystinen tuoksu levisi ulos. Se tuoksui kostealta maalta ja jostain, mitä Lennu ei osannut nimetä – ehkä vanhalta havupuulta ja sammalelta. "Uih!" Lennu huudahti hiljaa. "Täällä on todella jännittävää!" Hän kurkisti sisään. Käytävä oli aluksi matala, joten Lennun täytyi kumartua. Sisällä oli hämärää, mutta ei aivan pimeää. Lumen läpi siivilöityi heikko valo jostain kauempaa. Lennu otti esiin kartan ja taskulampun, jonka Pöllö-Pekka oli antanut hänelle. Taskulamppu heitti pitkän, kapean valonsäteen eteenpäin, valaisten käytävän seiniä. Ne olivat täynnä kimaltelevia jääpuikkoja ja kivimuodostelmia, jotka näyttivät kuin jättimäisiltä hammailta tai teräviltä veitsiltä. "Vau!" Lennu kuiskasi. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Hän astui sisään, askel askeleelta, syvemmälle luolaan. Käytävä leveni pian ja Lennu pystyi taas kävelemään suorana. Ilma oli viileää, mutta ei hyytävän kylmää, ja ilmassa leijui edelleen se sama salaperäinen tuoksu. Jokainen hänen askelensa kaikuu hiljaa luolan syvyyksiin. Kop, kop, kop. Lennu seurasi karttaa. Pöllö-Pekka oli piirtänyt siihen mutkittelevia viivoja ja pieniä kuvia. Yksi kuva näytti siltä kuin se olisi ollut peikko, jolla oli iso nenä ja pörröiset kulmakarvat. Voisiko olla, että peikko oli löytänyt joululahjat? Voisiko se asua täällä, syvällä tunturiluolassa? Yhtäkkiä Lennu kuuli äänen. Se oli hiljainen, outo ääni. Se kuulosti siltä kuin joku olisi nuuhkinut tai ehkä jopa nyyhkyttänyt. Hmmm, nyyhkyttänyt? Kuka täällä luolassa nyyhkyttäisi? Lennu pysähtyi ja pidätti hengitystään. Hän kuunteli tarkkaan. Ääni tuli jostain edempää, luolan syvyyksistä. Se oli epäselvä, mutta selvästi kuuluva. Se ei kuulostanut iloiselta nyyhkytykseltä, vaan surulliselta. Voisiko joululahjojen kähveltäjä olla surullinen? Se oli outoa. Hän jatkoi matkaansa varovaisesti, taskulampun valokeila edessään. Luola avautui pian suureen tilaan, joka oli kuin jättimäinen sali. Salin keskellä oli iso kivi, ja sen ympärillä pienempiä kiviä, jotka näyttivät istuimilta. Seinillä kimalteli lisää jääkristalleja, ja jostain tippui vettä, tipp, tipp, tipp, mikä loi rauhoittavan taustaäänen. Mutta ei, se ääni ei ollut rauhoittava. Se oli se sama nyyhkyttävä ääni. Lennu nosti taskulampun ylös ja pyöritti sitä ympäriinsä. Valokeila tanssi salin seinillä, valaisten varjoja ja kiiltäviä pintoja. Ja sitten, aivan salin perällä, ison, rosoisen kiven takana, Lennu näki jotain. Se oli tumma hahmo, joka kyyhötti maassa. Hahmo oli pörröinen ja sen selästä sojotti muutama oksa tai juuri. Lennu tunsi pienen, pienen pelonväristyksen, mutta uteliaisuus voitti. Hän astui lähemmäs, hiljaa kuin hiiri. Yhä lähemmäs ja lähemmäs. Hahmon nyyhkyttäminen voimistui. Se oli tosiaan surullinen. Hahmo nosti hitaasti päätään. Ja Lennu näki sen. Se oli... peikko! Se oli juuri sellainen peikko, jonka Pöllö-Pekka oli piirtänyt karttaan. Sillä oli suuri, perunanenä ja pörröiset, paksut kulmakarvat, jotka olivat harmaat ja ryppyiset. Sen silmät olivat punaiset ja turvonneet itkusta. Peikko oli kyyhöttämässä lattialla, ja sen ympärillä oli... joululahjoja! Paljon, paljon joululahjoja! Ne olivat kaikki ne lahjat, jotka olivat kadonneet tunturikylästä. Punaisia, vihreitä, sinisiä paketteja, joissa oli kimaltelevia nauhoja ja kauniita kuvia. Ne olivat siinä, aivan peikon ympärillä, kuin pieni vuori iloisia paketteja. Lennu seisoi siinä, suu auki, ja katsoi peikkoa. Peikko ei ollut huomannut Lennua. Se vain nyyhkytti ja pyyhki nenäänsä hihallaan. Se näytti todella, todella surulliselta. Lennu odotti, että peikko olisi pelottava ja ilkeä, mutta se olikin vain surullinen. Miksi? Miksi peikko, joka oli kähveltänyt kaikki joululahjat, oli niin surullinen? Eikö sen pitäisi olla iloinen, kun sillä oli kaikki nämä lahjat? Lennu mietti, mitä tehdä. Pitäisikö hänen juosta karkuun? Pitäisikö hänen huutaa? Mutta peikko näytti niin yksinäiseltä ja avuttomalta, vaikka sillä oli kaikki ne lahjat ympärillään. Hän otti varovaisen askeleen eteenpäin. Kenkien narinan kuullessaan peikko nosti äkkiä päänsä. Sen isot, punaiset silmät avautuivat ammottamaan hämmästyksestä. Se näytti Lennuun, ja sen suuri, ryppyinen suu loksahti auki. Peikko pelästyi! Se näytti jopa Lennua enemmän yllättyneeltä. "Huhuu?" Lennu kuiskasi varovasti. Peikko hyppäsi pystyyn ja yritti piiloutua ison kiven taakse, mutta se oli liian iso. Sen pörröiset hiukset, kuin sammalmättäät, heilahtivat. Se kurkisti kiven takaa Lennuun, pelokkaana kuin pieni hiiri. Sen suuret kädet, joissa oli pitkät, kynnelliset sormet, puristivat tiukasti yhtä joululahjapakettia. Lahjojen kähveltäjä olikin surullinen ja pelokas peikko! Ja se oli piiloutunut tänne, syvälle maan alle, tunturikylän piiloiseen luolaan. Mitä ihmettä täällä oikein oli tapahtunut? Miksi peikko oli ottanut lahjat? Ja miksi se oli niin surullinen? Kaikki nämä kysymykset pyörivät Lennun mielessä. Hän tiesi, että hänen oli saatava selville totuus. Mutta miten? Peikko tuijotti Lennua silmät pyöreinä. Lennu tuijotti takaisin. Tilanne oli jännittynyt, mutta ei pelottava. Vain hyvin, hyvin outo. Ja sitten, aivan yhtäkkiä, peikon kurkusta pääsi ulos ääni. Se ei ollut murina tai karjaisu. Se oli pieni, hiljainen... nyyhky. Aivan niin, peikko alkoi taas nyyhkyttää. Ja se puristi lahjapakettia entistä tiukemmin rintaansa vasten. Lennu tajusi, että tämä ei ollut ilkeä peikko. Tämä oli vain surullinen peikko, joka jostain syystä tarvitsi joululahjoja. Mutta miksi?

Nyyhkyttävä Peikko-Pate ja lahjojen arvoitus

Lennu tajusi, että tämä ei ollut ilkeä peikko. Tämä oli vain surullinen peikko, joka jostain syystä tarvitsi joululahjoja. Mutta miksi? Tämä salaisuus oli pakko selvittää. Lennu astui lähemmäs, askeleet pehmeinä syvässä lumessa, joka peitti luolan lattian. Hän ei halunnut säikäyttää peikkoa. "Hei", Lennu sanoi lempeästi, äänensä niin rauhallisena kuin vain suinkin sai. "Oletko sinä kunnossa?" Peikko nosti katseensa. Sen suuret, ruskeat silmät olivat aivan punaiset itkusta, ja sen nenä oli niiskuttamisesta jo aivan kirkkaanpunainen ja turvonnut. Se nyyhkytti niin kovaa, että sen pitkä, terävä, vihreä hattu heilui edestakaisin pään päällä, kuin pieni puu myrskyssä. Se puristi yhä tiukemmin pientä, kimaltelevaa lahjapakettia rintaansa vasten. Lennu näki, että pakettiin oli kääritty uusi, lämmin pipo, jonka hän oli nähnyt pikkujänis Niilon joululahjatoiveiden listalla. "M-minä en ole", peikko sopersi, sen sanat melkein hukkuivat nyyhkytykseen. Sen ääni oli matala ja kurkunpäästä kumpuava, kuin kivenmurikka olisi kopsahdellut puupalikkaa vasten syvällä maan alla. "Minä olen P-Pate. Peikko-Pate. Ja minä olen niin kovin, kovin surullinen." Lennu istuutui varovasti vastapäätä Peikko-Patea, välttäen teräviä kiviä ja luolan kosteutta. Hän tunsi kylmän ilman purevan kasvoihinsa, mutta hän tiesi, että nyt oli tärkeämpää olla ystävällinen. "Miksi olet surullinen, Pate?" Lennu kysyi, yrittäen kuulostaa niin ystävälliseltä ja lohduttavalta kuin vain pystyi. "Ja miksi sinulla on kaikki nämä joululahjat täällä luolassa?" Hän tiesi, ettei pelokkaalle ja surulliselle peikolle saanut koskaan huutaa tai olla ankara. Se vain saisi sen pelästymään entistä enemmän. Peikko-Pate niiskutti taas kerran ja pyyhki käteensä lahjapakettiin, josta alkoi irrota hopeisia glitterpölyjä. "Minä... minä halusin joulun", se sanoi hiljaa, melkein kuiskaten. "Minä asun täällä yksin tässä pimeässä luolassa, syvällä tunturissa. Kaikki muut tunturikylässä juhlivat ja nauravat ja syövät herkkuja. Minä olen aina yksin. En minä tunne ketään, enkä minulla ole ketään, kenen kanssa jakaa joulua." Lennu katsoi ympärilleen. Luola oli todella pimeä ja yksinäinen paikka. Siellä ei ollut mitään iloisia koristeita, ei tuikkuja, ei joulun tuoksua. Vain pimeitä, kylmiä kiviä ja lattialla uskomaton kasa joululahjoja. Niitä oli paljon, aivan kaikki tunturikylän lahjat! Peikko-Pate oli kerännyt ne kaikki. Kuinka paljon vaivaa se oli nähnyt tuodessaan ne kaikki tänne? "Mutta Pate", Lennu sanoi, äänensä nyt hieman vakavampana, mutta yhä ystävällisenä, "joululahjat on tarkoitettu annettavaksi. Ne ovat pieniä ystävällisyyden ja rakkauden osoituksia, tapoja näyttää ystäville ja perheelle, että heistä välittää. Ei niitä ole tarkoitus vain kerätä itselleen pimeään luolaan." Peikko-Pate pudisti päätään. Sen hattu hulmahti. "En minä tiennyt", se mumisi. "Minä näin, kuinka joulupukki toi lahjoja ja kuinka kaikki lapset ja eläimet olivat niin iloisia, kun he saivat omansa. Ajattelin, että jos minulla olisi lahjoja, minullakin olisi joulu. Ja olisin iloinen." Se katsoi Lennua suurilla, surullisilla ja nyt hieman toivottomilla silmillään. "Mutta minä olen vain yksin täällä niiden kanssa. Ja minua vain itkettää entistä enemmän. Minä en tullut yhtään iloisemmaksi." Lennu tunsi sydämessään lämpöä ja syvää sääliä Peikko-Patea kohtaan. Hän ei ollut ilkeä ja paha peikko, joka olisi halunnut pahoittaa kenenkään mielen. Hän oli vain väärinymmärretty. Hän oli yksinäinen ja halusi epätoivoisesti kuulua joukkoon. "Pate", Lennu sanoi, "joulu on ystävyyden ja jakamisen aikaa. Ei ole tärkeää, kuinka monta lahjaa sinulla on omassa kasassa, vaan kuinka paljon iloa ja lämpöä voit jakaa muiden kanssa. Ja se ilo tuntuu parhaimmalta, kun saa antaa." Peikko-Pate mutisi jotain itsekseen, sitten katsoi Lennua toiveikkaana. Sen silmissä kimmelsi pieni valonpilkahdus. "Mutta mitä minä nyt teen? Minä olen ottanut kaikki nämä lahjat. Kyläläiset ovat varmaan hyvin, hyvin vihaisia minulle." Sen ääni vapisi uudelleen. "Eivät he ole", Lennu vakuutti, nousten seisomaan ja taputtaen Peikko-Patea olkapäälle. "He ovat vain surullisia, kun lahjat ovat kadoksissa. Mutta jos me palautamme ne, he ovat niin iloisia, että he unohtavat kaiken muun. Ja tiedätkö mitä? Minä uskon, että he ovat iloisia siitäkin, että sinä olet täällä. Ehkä voisit tulla heidän luokseen juhlimaan joulua yhdessä meidän kaikkien kanssa?" Peikko-Pate vilkaisi lahjakasaa, sitten Lennua. Sen itku oli jo laantunut kokonaan. Sen ilmeessä oli nyt selkeä ripaus toivoa ja jopa pientä uteliaisuutta. "Minä... minä en usko, että kukaan todella haluaa minua joulu juhliin." Se katsoi alas jalkoihinsa. "Kyllä haluaa!" Lennu sanoi reippaasti, hymyillen leveästi. "Meillä on tunturikylässä aina paikka uusille ystäville. Ja sinä voisit auttaa meitä palauttamaan nämä kaikki lahjat. Se olisi todella suuri ja tärkeä seikkailu, ja sinä olisit meidän sankarimme!" Pate mietti hetken. Sen itku oli jo tyystin tauonnut. Sen ilmeessä oli nyt jopa pientä innostusta. "Auttaa... ja tulla juhlimaan?" se toisti, kuin maistellen sanoja suussaan. "Juuri niin!" Lennu nyökkäsi innokkaasti. "Mitä sanot? Palautetaan nämä lahjat ja pelastetaan joulu? Sitten voit tulla meidän luoksemme. Meillä on luvassa paljon hyvää ruokaa, herkullisia pipareita ja hauskoja lauluja, ja tietysti paljon uusia ystäviä." Peikko-Pate hymyili ujosti. Se oli ensimmäinen kerta, kun Lennu näki sen hymyilevän. Peikon hymy oli vähän vino ja hammasrivistö hieman epätasainen, mutta se oli selvästi aito ja lämmin. "Minä... minä voisin kyllä auttaa", se sanoi. Sen ääni oli nyt paljon vahvempi ja varmempi. "Minä en todellakaan halua, että kukaan on surullinen jouluna. Enkä minäkään halua olla enää yksin." "Hienoa!" Lennu huudahti iloisena, ja ilo täytti koko luolan. "Mutta meidän täytyy olla nopeita. Joulu on jo aivan nurkan takana, ja kyläläiset odottavat lahjojaan." He alkoivat kerätä lahjoja kasaan, valmistautuen viemään ne takaisin tunturikylään. Peikko-Pate auttoi innokkaasti, nostellen lahjoja varovasti suuriin, vanhoihin säkkeihin, jotka se oli tuonut jonnekin piilosta. Yhdessä he alkoivat suunnitella, miten saisivat kaikki lahjat takaisin perille ennen aamua, kun kaikki heräisivät. Peikko-Pate oli yllättävän vahva ja nosti helposti suuria paketteja, joita Lennu olisi tuskin jaksanut liikuttaa yksin. "Meidän täytyy kantaa nämä takaisin samaa reittiä, jota tulit tänne", Lennu selitti, "jotta kukaan ei huomaa mitään ennen kuin lahjat ovat oikeilla paikoillaan omien kuusiensa alla." Yhtäkkiä luolan katosta kuului matala, jylisevä ääni. Kuin jokin suuri kivi olisi liikahtanut syvällä vuoren sisällä, tai kuin jättimäinen eläin olisi möyrinyt syvässä unessaan. Pieniä kiviä rapisi alas katosta, ja maa tärisi hieman heidän jalkojensa alla. Peikko-Pate näytti todella pelästyneeltä. Sen silmät laajenivat kauhusta. "M-mikä tuo oli?" Pate mumisi, sen vihreä hattu tutisi taas sen pään päällä. Lennu katsoi ylös. "En tiedä", hän sanoi, mutta hänen vatsassaan kiemurteli outo, kylmä tunne. Tunturi oli ollut hiljainen koko aamun. Tämä jylinä ei kuulostanut hyvältä, ei yhtään turvalliselta. "Meidän täytyy lähteä täältä, ja hyvin nopeasti!" He kiirehtivät luolan suuaukkoa kohti, Peikko-Pate edellä, kantaen suurinta lahjasäkkiä harteillaan. Lumi ja jää kimaltelivat sisäänkäynnillä, mutta nyt niiden yläpuolelta alkoi kuulua kovempaa mörinää ja rysähdystä. Maa tärisi entistä voimakkaammin, ja pieniä jäälohkareita alkoi putoilla luolan suulta. Lennu tunsi kylmän tuulen hönkivän sisään luolaan, ja hän tiesi, että jotain suurta ja uhkaavaa oli tapahtumassa aivan heidän yläpuolellaan, tunturilla. Heillä oli vain vähän aikaa jäljellä. Lahjat oli saatava turvaan, ja heidän oli päästävä turvallisesti ulos tästä uhkaavasta luolasta, ennen kuin olisi liian myöhäistä. Peikko-Pate katsoi taakseen Lennua, sen silmät täynnä pelkoa ja hämmennystä. Mutta Pate ei enää nyyhkyttänyt. Nyt oli aika toimia nopeasti ja päättäväisesti.

Lumivyöry ja ystävien yhteinen pelastusoperaatio

Ryminä voimistui. Luolan seinät vapisivat, ja pieniä kiviä alkoi pudota katosta. Syvä, uhkaava jyrinä kiiri luolan läpi, saaden Lennun turkin pörhistymään ja Peikko-Paten kirmaisemaan pelosta. Tämä ei ole hyvä! Pekka huudahti, sen ääni värähteli. Luola romahtaa! Meidän täytyy päästä ulos nopeasti! Lennu nyökkäsi. Sydän tykytti lujaa, mutta nyt oli aika toimia. Pate! Tiedätkö täällä jotain muuta uloskäyntiä? Jonkin nopean reitin? Peikko-Pate tärisi, mutta osoitti sitten luolan perällä olevaan pieneen rakoon, kivenlohkareen takana. Tuolla on pieni ovi! Salainen reitti ulos! Mutta se on ahdas ja kivinen. Lennu ei epäröinyt. Pekka, Joona, auttakaa Pate liikkeelle! Minä otan ensimmäiset lahjat! Hän alkoi työntää villasukkaa ja puista lelua kohti rakoa. Ne olivat kevyitä. Mutta suurin osa lahjoista oli isoissa, painavissa säkeissä, täynnä leluja ja piparkakkuja. Niiden siirtäminen oli työlästä. Pöllö-Pekka ohjasi Peikko-Patetta kohti rakoa. Pate oli kauhuissaan, mutta Pekan rauhallisuus auttoi. Jänis-Joona hyppi vikkelästi ja auttoi Lennua työntämään painavampia säkkejä. Yksi kerrallaan! Varovasti! Pekka kehotti. Nopeasti, mutta rikkomatta mitään! Lennu työnsi, Pate auttoi, ja Joona työnsi takaa. Ensimmäinen suuri säkki liikkui kohti rakoa. Se juuri ja juuri mahtui läpi. Joona joutui puristautumaan ja venymään auttaakseen sitä. Maa tärisi yhä voimakkaammin. Ylhäältä kuului ryskettä, kun suuri kivi putosi luolan keskelle. Meidän on otettava kaikki! Lennu huudahti. Jokainen lahja on tärkeä! He työskentelivät yhdessä. Lennu veti, Peikko-Pate osoitti, ja Jänis-Joona pujotteli edellä. Pöllö-Pekka valvoi ylhäältä: Varo tuota kiveä! Nyt voit työntää! Jänis-Joona oli uskomattoman ketterä. Se puristautui ahtaista paikoista ja työnsi lahjoja läpi pienimmistäkin raoista takajaloillaan. Joona alkoi kantaa lahjoja ulos turvallisempaan paikkaan ja juoksi sitten takaisin auttamaan. Peikko-Pate, alussa niin pelokas, alkoi nyt tsempata. Ystävien rohkeus tarttui siihen. Sen silmissä oli päättäväisyyttä. Minä autan! Tämä on tärkeää! se mutisi, työntäen pientä puukäsityötä. Luolan katosta irtosi yhä enemmän kiviä, ja pöly teki hengittämisestä vaikeaa. Tuntui, kuin vuori olisi romahtamassa. Kuului valtava jyrinä, joka täytti luolan. Se oli kuin ukkonen, mutta paljon lähempänä. Se on lumivyöry! Pekka huusi, silmät laajenivat kauhusta. Se on todella suuri! Jänis-Joona syöksyi takaisin sisään. Vielä muutama! Me ehdimme! Meidän on pakko! Lennu tarttui viimeiseen suureen säkkiin, joka oli täynnä pehmeitä leluja. Se painoi paljon, mutta Lennu kokosi kaikki voimansa. Peikko-Pate ja Jänis-Joona tarttuivat toisesta päästä. Yhdessä he vetivät ja työnsivät. Pöllö-Pekka lensi edellä. Tästä! Nyt nopeasti! Älkää katsoko taaksenne! Viimeinen säkki liukui juuri ja juuri ulos. Samalla hetkellä luolan suuaukko romahti valtavalla jyrinällä, täyttäen ilman lumen ja jään pirstaleilla. Lumi vyöryi alas vuorenrinnettä ja peitti luolan entisen sisäänkäynnin kokonaan. He olivat ulkona! Lennu, Peikko-Pate, Jänis-Joona ja Pöllö-Pekka seisoivat lumisella rinteellä, huohottaen ja täristen. Takanaan lumivyöryn jyrinä vaimeni kauas. Se oli ollut todella suuri. He olivat pelastuneet! Ja mikä parasta, kaikki lahjat olivat heidän kanssaan, turvallisesti kasassa lumen keskellä. Lennu katsoi ympärilleen. Lahjat olivat lumisia, mutta ehjiä. Peikko-Pate hymyili nyt leveästi, silmät täynnä iloa ja ylpeyttä. Se oli auttanut ja ollut rohkea. Me teimme sen! Jänis-Joona huudahti, hyppien lumessa. Me pelastimme joulun ja kaikki lahjat! Pöllö-Pekka nyökkäsi. Yhdessä me olemme vahvoja. Yhteistyöllä voimme voittaa minkä tahansa esteen. Lennu katseli ystäviään. Niin erilaisia, mutta niin tärkeitä. Peikko-Paten paikallistuntemus, Jänis-Joonan ketteryys, Pöllö-Pekan viisaus ja oma päättäväisyys. Ilman toisiaan he eivät olisi onnistuneet. Aurinko pilkahdeli puiden takaa. Pakkanen oli pureva, mutta heidän sydämissään oli lämmin tunne. Joulu oli pelastettu! He olivat väsyneitä, mutta onnellisia. Matka takaisin tuntui nyt kevyemmältä. Lahjat olivat turvassa, ja heillä oli tarina kerrottavanaan. He alkoivat kerätä lahjoja yhteen pinoon. Jokainen lahja oli lupaus ilosta. Peikko-Pate hymyili tosi leveästi, vatsa hytkyi ilosta. Nyt meidän täytyy vain viedä ne perille, Lennu sanoi. Ja sitten... sitten pääsemme juhlimaan! Pöllö-Pekka heilautti siipeään, Jänis-Joona pyörähti lumessa. Peikko-Pate taputti käsiään. Se oli ollut pelottavaa, mutta yhdessä he olivat selvinneet. Ja se oli tehnyt heistä parempia ystäviä. Luolan suu oli lumen peitossa. Mutta he olivat turvassa, ja joulun taika oli heidän käsissään. He olivat todellisia sankareita. Oli aika palata kotiin ja jakaa hyvät uutiset. Kaikki odottivat. Tällä kertaa mukana olivat kaikki kadonneet joululahjat. Se oli todellinen joulun ihme. He alkoivat laskeutua rinnettä alas kohti tunturikylää, lahjat sylissään ja sydämet täynnä iloa.

Joululahjat turvassa! Suuri riemujuhla

Ja niin he laskeutuivat. Lennu edellä, pienet lahjapaketit kainalossaan, lumi narskui iloisesti hänen tassujensa alla. Pöllö-Pekka liiteli hitaasti, suuret silmänsä tarkkailivat rinnettä, ja hän kantoi nokassaan yhtä sievää nauharullaa, joka oli ollut kadoksissa. Jänis-Joona hyppi kevyesti, kaksi isoa lahjapakettia hänen pörröisessä syleilyssään, ja Peikko-Pate, joka oli nyt paljon iloisempi ja kevyempi mielestään, kulki perässä kantaen suurinta lahjasäkkiä. Tuo säkki tuntui nyt paljon kevyemmältä kuin silloin, kun se oli ollut täynnä salaa kähvellettyjä tavaroita. Lumihiutaleet tanssivat hiljalleen heidän ympärillään, ja tunturikylän valot alkoivat pilkottaa yhä kirkkaammin alhaalla laaksossa. Ilmassa oli raikas, joulukuusen tuoksu. Jokainen askel alaspäin tuntui kevyemmältä. Heidän sydämensä täyttyivät riemusta ja jännityksestä. Mitenkähän kyläläiset reagoisivat? Osaako kukaan arvatakaan, että joululahjat olivat löytyneet? Ajatus sai Lennun pyrstön heilumaan innosta. Myös Peikko-Pate tunsi vatsassaan pientä kutinaa, mutta tällä kertaa se ei ollut ahneutta tai murhetta, vaan odotusta. Hän mietti, miten ihmiset katsoisivat häntä. Toivottavasti he eivät olisi vihaisia. Lennu oli vakuuttanut hänelle, että kaikki ymmärtäisivät. Kun he lähestyivät kylän reunaa, ensimmäiset valot muuttuivat ikkunoiden lämpimiksi hehkuiksi. Silloin he kuulivat. Ensin hiljaisen mutinan, sitten muutaman huudon. Kylän asukkaat olivat kokoontuneet torille, kasvot huolestuneina. He olivat etsineet lahjoja koko päivän, mutta turhaan. Suru ja pettymys olivat painaneet mieltä. Mutta sitten, yksi lapsi, pieni pupu nimeltä Riina, huomasi heidät. ”Katso! Tuolla ylhäällä!” Riina huudahti, osoittaen ylös rinteeseen pienellä tassullaan. Kaikki kääntyivät katsomaan. Ja mitä he näkivätkään! Lennun, Pöllö-Pekan, Jänis-Joonan ja... Peikko-Paten. Ja heillä oli sylissään, kainaloissaan, selässään... lahjapaketteja! Värikkäitä, kimaltelevia, ihania lahjapaketteja! Ensin oli hiljaisuus. Täydellinen, henkeäsalpaava hiljaisuus. Sitten joku huokaisi syvään. Sitten alkoi kuulua puhetta, ensin hiljaisesti, sitten yhä kovempaa. ”Eivätkö nuo ole...?” ”Joululahjatko ne ovat?” Ja sitten, kuin padon murtuessa, valtava, riemukas huuto nousi ilmaan. ”Joululahjat! He löysivät joululahjat!” Kyläläiset ryntäsivät heitä vastaan, iloisten huutojen ja naurun saattelemana. Lapset kirkuivat riemusta ja juoksivat halaamaan Lennua ja Jänis-Joonaa. Aikuiset halasivat Pöllö-Pekkaa ja taputtivat Peikko-Patteakin olkapäälle. Lennu tunsi lämpimän aallon rinnassaan. Tämä oli joulun tunne, juuri sellainen kuin sen pitikin olla. Turvallinen, iloinen ja täynnä ystävyyttä. ”Me löysimme ne!” Lennu huudahti, hänen äänessään kaikui ylpeys ja helpotus. ”Ne olivat Peikko-Paten luolassa! Mutta Peikko-Pate ei ollutkaan paha, hän vain oli yksinäinen ja halusi ystäviä.” Kyläläiset katsoivat Peikko-Patteakin, joka ujosteli hieman. Mutta heidän kasvoillaan ei ollut vihaa, vain uteliaisuutta ja lopulta ymmärrystä. Eräs vanha, viisas pöllö, Pöllö-Pekan isä, astui esiin. ”Niin usein pahat teot syntyvät yksinäisyydestä”, hän sanoi rauhallisella äänellä. ”Hyvä, että teillä oli rohkeutta ymmärtää.” Peikko-Pate nosti katseensa. Hän näki hymyileviä kasvoja, jotka eivät olleetkaan tuomitsevia. Se tuntui oudolta, mutta hyvältä. Jopa paremmalta kuin kaikki lahjat olisivat tuntuneet. Hän tunsi olonsa tervetulleeksi. Lahjat jaettiin nopeasti takaisin omistajilleen. Jokainen lapsi sai takaisin oman pakettinsa, ja heidän silmänsä loistivat. Torille levisi välittömästi iloinen puheensorina ja nauru. Joku toi kuumaa kaakaota, toinen piparkakkuja. Joku viritti harmonikan soimaan, ja pian pieni lumihiutale-orkesteri soitti iloista joulumusiikkia. Tuntui, että kaikki huolet olivat pyyhkiytyneet pois kuin lumimyrsky. Kyläkaupan edessä sytytettiin suuri joulukokko, joka lämmitti ilmaa ja loi kauniita varjoja lumen pintaan. Lapset juoksivat riemusta kiljuen toistensa perässä, lumipalloja heitellen ja nauraen. Pöllö-Pekka ja Jänis-Joona kertoivat vuorollaan seikkailustaan, kuinka he olivat löytäneet kimaltelevan höyhenen, lukeneet vanhaa karttaa ja lopulta päätyneet lumivyöryn keskelle. Jokainen kuuntelija oli haltioissaan ja ihasteli heidän rohkeuttaan. Lennu istui penkillä Pöllö-Pekan ja Jänis-Joonan välissä, Peikko-Pate istui heidän vieressään, hieman ujosti, mutta onnellisena. Hänelle tarjottiin piparkakkuja, joita hän ei ollut koskaan aiemmin maistanut. Ne olivat herkullisia! Paljon parempia kuin kivet, joita hän oli tottunut syömään. ”Kiitos, Lennu”, Peikko-Pate mumisi hiljaa. ”Kiitos, että näytit minulle, mitä ystävyys on.” Lennu hymyili leveästi. ”Kiitos sinullekin, Peikko-Pate. Ilman sinua emme olisi koskaan löytäneet kaikkia lahjoja. Ja nyt meillä kaikilla on uusi ystävä.” Yksi toisensa jälkeen lapset alkoivat avata lahjojaan. Kuului iloisia huutoja, kun paketista paljastui uusi pehmolelu, tai joku sai kauan toivomansa kirjan. Joku pieni hiiri sai uudet sukset, ja pupu-tyttö Riina sai ihanan, punaisen rusetin, juuri sellaisen, josta hän oli unelmoinut. Lahjat eivät olleet vain esineitä, ne olivat toivon ja ilon symboleita. Ne toivat takaisin joulun taian, joka oli hetkeksi kadonnut. Pöllö-Pekka nyökkäsi tyytyväisenä. ”Näettehän”, hän sanoi viisaasti. ”Joulun todellinen taika ei ole lahjoissa itsessään, vaan siinä, että saa jakaa iloa ja ystävyyttä toisten kanssa. Ja siinä, että oppii antamaan anteeksi ja ymmärtämään toisia.” Jänis-Joona nyökkäsi samaa mieltä. ”Ja siinä, että yhdessä voi saavuttaa mitä tahansa! Vaikka pelastaa koko joulun!” Kylän tori oli täynnä elämää ja iloa. Valot kimaltelivat, musiikki soi, ja nauru raikui. Se oli kaunis, lumoava jouluyö. Tunturikylä oli pelastettu, ja sen myötä monien sydämet. Ja kaikki tämä oli tapahtunut Lennun, hänen ystäviensä ja jopa Peikko-Paten ansiosta. He olivat todistaneet, että ystävyys ja yhteistyö olivat parhaat joululahjat kaikista. Tämän illan muistaisivat kaikki pitkään, pitkään. Se oli suuri riemujuhla, joka oli täynnä lämpöä, iloa ja uusia ystävyyksiä. Ja joulun taika tuntui nyt vahvempana kuin koskaan. Se oli ihana, unohtumaton jouluyö.

Tunturikylän juhlat ja ystävyyden taika

Juhlat jatkuivat. Tunturikylän suuressa salissa raikasi iloinen puheensorina ja nauru. Kimaltelevat jäälyhdyt valaisivat tilaa lempeästi, ja takkatulen lämpö tuntui ihanalta pakkasen jälkeen. Ilmassa leijui vastaleivottujen piparkakkujen ja makean glögin tuoksu, joka sai jokaisen vatsan murisemaan tyytyväisyydestä. Pienet ketunpennut juoksivat kilpaa ympäri lattiaa, ja niiden iloiset haukahdukset täyttivät ilman. Vanhemmat eläimet juttelivat rennosti toisilleen, vaihtelivat kuulumisia ja kehuivat herkkuja. Mama-Karhu kertoi nauraen tarinoita nuoruudestaan, ja hänen syvä, helisevä naurunsa tarttui kaikkiin. Se oli juuri sellainen ilta, josta jokainen tunturikyläläinen oli unelmoinut. Joulu oli pelastettu, ja lahjat oli jaettu. Lennu istui Jänis-Joonan, Pöllö-Pekan ja Peikko-Paten kanssa pöydän ääressä. Heidän edessään oli isoja lautasia täynnä makeaa puolukkapuuroa ja rapeita käpykeksejä. Pöllö-Pekka siemaili tyytyväisenä kuumaa kuusenkerkkäteetä ja puhui viisaasti ystävyyden tärkeydestä. Jänis-Joona hyppi innokkaasti paikallaan ja kertoi jo uusista leikeistä, joita he voisivat yhdessä keksiä. Peikko-Pate oli aluksi vähän ujo. Hän katseli ympärilleen suurilla silmillään ja veti olkapäitään suppuun, kun joku katsoi häneen. Mutta kun Lennu antoi hänelle ison piparkakun, joka oli koristeltu sokerikuorrutteella kuin pieni lumiukko, Peikko-Pate hymyili ujosti. Hän otti pienen haukun keksimuurista ja hänen silmänsä loistivat ilosta. Yksi toisensa jälkeen tunturikylän asukkaat tulivat juttelemaan hänelle, tarjosivat lisää herkkuja ja kysyivät hänen mielipidettään juhlista. Peikko-Pate alkoi pikkuhiljaa rentoutua. Hän vastasi kysymyksiin lyhyesti, mutta hänen äänensä oli pehmeä ja ystävällinen. Hän kertoi, ettei ollut koskaan ennen ollut näin suurissa juhlissa. Ja että tämä oli kaunein joulu, jonka hän oli kokenut. Lennu tunsi lämpimän tunteen rinnassaan. Hän katsoi Peikko-Patea, joka nyt jopa nauroi, kun Jänis-Joona kertoi hauskan vitsin porosta, joka hukkasi sarvensa. Se oli ihmeellistä. Muutama tunti sitten Peikko-Pate oli ollut yksinäinen ja surullinen, ja nyt hän oli osa tätä suurta, iloista juhlaa. Hän oli löytänyt uusia ystäviä. Ystävyyden taika todella toimi. Se yhdisti kaikenlaisia olentoja ja teki maailmasta paremman paikan. Lennu mietti, kuinka he olivat yhdessä selvittäneet kadonneiden lahjojen mysteerin. Yksin hän ei olisi ikinä onnistunut. Pöllö-Pekan viisaus, Jänis-Joonan nopeus ja Peikko-Paten tuntemus luolista olivat olleet korvaamattomia. Ja mikä tärkeintä, he olivat kaikki luottaneet toisiinsa. He olivat uskoneet, että yhdessä he pystyisivät mihin vain. Juhlat jatkuivat myöhään yöhön. Orava-Olli soitti iloisia sävelmiä pienellä käpyhuilullaan, ja monet tanssivat reippaasti musiikin tahdissa. Lumihiutaleet tanssivat ulkona, valaistujen ikkunoiden ohi, kuin nekin olisivat halunneet nähdä, kuinka iloisia tunturikylän asukkaat olivat. Lennu tunsi olevansa todella onnellinen. Hänellä oli parhaat ystävät maailmassa, ja he olivat juuri kokeneet unohtumattoman seikkailun. Peikko-Pate lupasi jo auttaa ensi vuonna joulukoristeiden kanssa. Hän sanoi, että tiesi paljon paikkoja, joista löytyisi kauniita jäkälätupsuja ja kimaltavia kivensiruja. Ja Peikko-Pate lupasi myös auttaa ensi vuonna lahjojen tekemisessä, sillä hän oli taitava askartelemaan. Se oli ilta, joka opetti kaikille, että vaikka asiat joskus näyttäisivät synkiltä, ystävyyden avulla voi voittaa kaikki vaikeudet. Ja että joulu ei ole vain lahjoja ja juhlia, vaan se on ennen kaikkea yhdessäoloa, auttamista ja sitä, että välittää toisista. Lennu tunsi, kuinka hänen sydämensä täyttyi lämmöstä ja ilosta. Tämä joulu oli todellakin erityinen. Se oli täynnä taikaa, seikkailua ja uusia ystävyyksiä. Ja Lennu tiesi, että edessä oli vielä monta ihanaa hetkeä Peikko-Paten ja muiden ystävien kanssa. He olivat jo suunnitelleet uusia leikkejä ja seikkailuja tunturikylän lumisille rinteille. Tämä oli vasta alkua heidän ystävyydelleen, ja Lennu odotti innolla, mitä kaikkea he vielä kokisivat yhdessä. Juhlat olivat kuin suuri, lämmin halaus, joka ympäröi koko kylän. Se oli todellinen ystävyyden juhla.

Hyvän mielen joulu ja uudet seikkailut

Tunturikylän joulu oli nyt pelastettu, ja juhlien lämpö leijaili vielä ilmassa pitkään sen jälkeen, kun viimeinenkin joululaulu oli laulettu ja viimeinenkin piparkakku syöty. Aamu sarasti lempeänä, ja lumi kimmelsi hiljaisena, kuin sekin olisi ollut onnellinen. Lennu heräsi omassa pienessä kolossaan, pesässään, ja tunsi vatsassaan pientä kutitusta. Se oli jännitystä, mutta tällä kertaa se oli iloista jännitystä, ei pelonsekaista. Hän mietti eilistä päivää, sitä miten jännittävästä ja vähän pelottavastakin seikkailusta oli muotoutunut jotain niin kaunista ja merkityksellistä. Kadonneet joululahjat olivat nyt turvassa, ja mikä tärkeintä, he olivat oppineet jotain todella arvokasta.

Outro

Kiitos, kun olit mukana Lennun ja kadonneiden joululahjojen uskomattoman jännittävässä seikkailussa! Toivottavasti sinulla oli todella hauskaa ja nautit jokaisesta hetkestä Lennun ja hänen ystäviensä kanssa. Muistakaa aina, että yhteistyöllä ja ystävyydellä voi ratkaista melkein minkä tahansa pulman! Haluaisimme kuulla sinusta! Kerro Sonacastsille, jos sinulla on palautetta tai kenties omia uusia, hauskoja tarinaideoita, joita haluaisit meidän kertovan. Maailma on täynnä ihmeitä ja uusia, lumoavia seikkailuja. Ehkä sinäkin voit keksiä oman mahtavan tarinan! Kiitos vielä kerran, että kuuntelit. Nähdään seuraavassa seikkailussa! Hei hei!

Lisää tarinoita