SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Lauri Luurangon öinen kompastus

40 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Syksyinen kuutamo valaisi Lehtomäen vanhan hautausmaan sammaloituneet kivet ja hiljaa havisevat männyt. Sammaleen keskeltä kuului hilpeä kolahdus, kun Lauri Luuranko oikaisi puisia polviaan ja etsi irronnutta pikkurilliään. Lauri ei ollut lainkaan pelottava, vaan kovin utelias ja joskus hieman hajamielinen seikkailija. Tänä yönä hautausmaan portilla hehkui jotakin aivan tavatonta, mikä houkutteli luurangon liikkeelle.

Kadonnut pikkurilli ja outo valo

Pieni valkoinen luu pilkotti kellastuneiden lehtien alta kuin hohtava helmi. Lauri nosti pikkurillinsä varovasti ilmaan ja huokaisi helpotuksesta. Hän kaivoi samettitakkinsa liepeestä esiin vanhan hakaneulan, jolla napsautti sormenpään takaisin tukevasti paikoilleen. Silloin hiljaisuuden rikkoi kaukainen, laahaava ääni. Työkaluvajan suunnalta kuului verkkaista kolinaa ja metallista kilinää, joka kimpoili puiden runkoihin. Pimeyden halki leikkasi kirkas valojuova, joka muistutti harhailevaa tähdenlentoa. "Kuka ihme siellä oikein puuhaa keskellä yötä?" Lauri kuisDeveloper: huokaisi itsekseen hymyillen. Uteliaisuus voitti varovaisuuden hetkessä. Niinpä luuranko päätti hiipiä varjoja pitkin lähemmäs katsomaan, kuka hänen rauhallisella kotipihallaan mahtoi hiippailla. Pehmeä sammal vaimensi hänen kalisevat askeleensa, kun hän livahti kohti vajan natisevaa ovea ja outona lepattavaa valoa.

Kerttu-korpin varoitus

Paksun lehmuksen käppyräiseltä oksalta kuului terävä rykäisy, joka sai Laurin pysähtymään. Musta sulkakaapu liikahti varjoissa, ja kaksi hiilenkeltaista silmää tuijotti häntä arvostelevasti. "Kukakohan täällä kalistelee kinttujaan juuri silloin, kun rehellinen lintu yrittää nukkua?" Kerttu-korppi raakkui ja pöyhisteli siipiään yön viileässä kosteudessa. "Anteeksi kovasti, Kerttu", Lauri kuiskasi kohteliaasti ja hypähti pehmeämmälle mättäälle. "Minä vain seuraan tuota kummaa valoa, joka tanssii vajan nurkalla kuin unelias tulikärpänen." Kerttu kallisti päätään ja päästi kuivan, ivallisen naurahduksen. "Älä suotta innostu, luukasa. Se on vanha vahtimestari Vilho, joka etsii kadonnutta messinkiavaintaan ja herättää koko tienoon. Mies on kiukkuinen kuin pakkasen purema pihlajanmarja, eikä hän taatusti kaipaa seuraa." Laurin leukanivelet loksahtivat innosta, ja hänen silmäkuoppansa kirkastuivat heti. "Ehkä hän haluaakin pelata kuurupiiloa! Tai etsiä aarteita minun kanssani lehtikasojen alta?" "Vilho ei leiki yhtään mitään, hän vain kompuroi ja mutisee kiukkuisena", Kerttu huokaisi ja nokkaisi oksankaarnaa kyllästyneen näköisenä. "Jos portti jää aamulla lukkoon, täällä vasta meteli syntyykin." Lauri oikaisi ryhtinsä niin reippaasti, että hänen kylkiluunsa heilahtivat iloisesti yhteen. "Sittenhän minä voin auttaa! Etsitään se kiiltävä avain yhdessä ennen kuin aurinko ehtii nousta." Kerttu mulkaisi luurankoa epäluuloisesti, mutta Lauri oli jo päättänyt ryhtyä toimeen.

Vahtimestarin suuri etsintä

Lauri hiippaili varpaillaan syvemmälle hautausmaan keltaiseen lehtisateeseen, jossa kostea multa tuoksui vahvasti sateen jäljiltä. Hän painautui paksun tammen taakse ja kurkisti varovasti rungon rosoisen kyljen takaa. Vahtimestari Vilho seisoi sorakäytävällä vanhat kuraiset kumisaappaat syvälle maahan juurtuneina. Hänen yllään roikkui kulunut villatakki, joka näytti parhaat päivänsä nähneeltä harmaalta lampaalta. Vilhon toisessa kädessä vapisi pieni metallinen taskulamppu, jonka keltainen valokeila piirsi hiekkaan sameita ympyröitä. Toisessa kädessään hän puristi puista lehtiharavaa, jolla hän veti soraa esiin vaahteranlehtien alta. Haravan rautaiset piikit raapivat kivikkoa kuivalla, karkealla äänellä. Krap, krap, krap. "Voi minun vanhoja taskujani ja huonoa päätäni", Vilho jupisi hiljaa itsekseen ja pyyhki otsaansa villalapasella. "Juuri tähän minä sen tipautin, kun kannoin kottikärryjä puuvajalle iltahämärässä." Lauri seurasi miehen uupuneita liikkeitä ja tunsi pienen pistoksen rintalastassaan. Vilho näytti niin kovin väsyneeltä, että hänen selkänsä oli kaarella kuin vanha pajunvitsa. Vahtimestari nojasi haravan varren hetkeksi vieressä kasvavaan syreenipensaaseen ja kyykistyi maahan tutkimaan syvää jalanjälkeä. Lauri päätti heti toimia reippaasti ja avuliaasti. "Minäpä ojennan haravan valmiiksi, niin vanhuksen ei tarvitse kurotella selkä kipeänä", Lauri tuumi itsekseen iloisesti hymyillen. Hän astui kaksi äänetöntä askelta eteenpäin ja tarttui molemmin käsin haravan sileään varteen. Mutta Laurin luisevat sormet olivat syksyn viileydestä aivan liukkaat. Puinen varsi lipsahti hänen otteestaan kuin saippua, ja harava kaatui suoraan maahan terävästi räsähtäen. Klonk, kops, klip. Metalliset piikit heilahtivat karkeaan soraan, ja ääni kajahti öisessä puutarhassa aivan kuin joku olisi lyönyt peltiämpäreitä yhteen. Lauri jähmettyi paikoilleen kuin kipsattu patsas ja veti henkeä olemattomilla keuhkoillaan. Vilho kavahti pystyyn niin nopeasti, että hänen polvensa pitivät kuivan narahduksen. Vahtimestari kääntyi ympäri, nosti taskulampun suoraan kohti syreenipensasta ja siristi unisia silmiään paksun lasilinssin läpi. "Kuka siellä oikein metelöi kesken unien?" Vilho kysyi ääni hieman väristen ja astui askeleen lähemmäs. Lauri seisoi pensaiden takana täydellisen liikkumatta, leukanivelet tiukasti yhteen puristettuina. Vilhon katse harhaili hämärässä, mutta hän näki vain mustina huojuvat oksat ja haravan, joka makasi maassa lehtien keskellä. "Tuulihan se vain leikkii noilla vanhoilla koristepensailla ja pudottelee työkaluja", Vilho huokaisi lopulta ja pudisti hitaasti harmaata päätään. "Kyllä tämä yö saa vanhan miehen näkemään omiaan." Mies kääntyi takaisin ja kumartui etsimään toiselta puolelta käytävää. Lauri huokaisi äänettömästi helpotuksesta ja siirsi varovasti katseensa maahan, jossa taskulampun karkaava heijastus osui jonnekin aivan uuteen paikkaan. Polun vieressä kohoavan suuren, sammaloituneen enkelipatsaan juurella kimmelsi jotakin keltaista ja kirkasta. Patsaan marmorijalustassa oli syvä ja kapea kivihalkeama, josta pilkotti tuttu metallinen rengas. Vilhon kadonnut messinkiavain makasi pudonneena aivan halkeaman pohjalla kiven kätköissä. Kerttu räpytteli siipiään yläpuolella ja laskeutui patsaan kiviselle olkapäälle istumaan. "No niin, katsohan tuota viisautesi hedelmää", lintu sihahti alas terävällä kuiskauksella. "Kolistelit haravaa kuin kylähullu konsanaan, ja nyt avain on visusti kiven sisässä turvassa maailman tuulilta." Lauri tuijotti kapeaa rakoa silmät pyöreinä, ja hänen kalisevat sormensa tekivät pienen, toiveikkaan nykäyksen. Kivipatsas katseli heitä lempeästi alas vihreän sammaltakin alta, aivan kuin se olisi salaa vartioinut kätkettyä aarretta jo vuosisatojen ajan. "Mutta sehän on löytynyt, Kerttu!" Lauri kuiskasi takaisin niin iloisesti kuin vain uskalsi hampaidensa välistä. "Löytäminen on aina puoli voittoa kaikissa parhaissa seikkailuissa." Vilhon taskulampun valokiila tanssi yhä kauempana käytävän toisessa päässä, missä vanhus potkiskeli väsyneesti lehtikasoja syrjään ja huokaili raskaasti. Aikaa ei ollut hukattavaksi, sillä aamuhämärä saapuisi vääjäämättä, ja silloin hautausmaan suuren rautaportin pitäisi aueta naristen uuteen päivään. Lauri astui askeleen lähemmäs patsaan kylmää marmorijalustaa ja kumartui tarkastelemaan halkeamaa, joka oli vain parin senttimetrin levyinen ja ulottui yllättävän syvälle pimeyteen.

Kivipaaden arvoitus

Kivipaasi seisoi kosteassa ruohikossa kuin unohdettu saari, jonka juurella sammal hohti hopeisena kuunvalossa. Lauri kyykistyi marmorijalustan viereen niin hiljaa, että hänen polvinivelensä tuskin ehtivät narahtaa. Raon pohjalla messinkiavain tuikki kutsuvasti, keltaisena kuin pieni kuun sirpale syvässä kaivossa. "Tämähän sujuu leikiten", Lauri kuiskasi toiveikkaana ja ojensi kapean, valkoisen etusormensa halkeamaan. "Luiseva käpälä mahtuu sinne, minne lihaisa lapikas ei ikinä yltäisi." Hän työnsi luunsa varovasti kylmään kivirakoon ja kurotti kohti kiiltävää rengasta. Sormenpää hipaisi jo viileää metallia, mutta kivi kaventui äkisti kuin ovela ansa. Lauri yritti vetää kättään takaisin, mutta nivel napsahti vasten karkeaa graniittia. Sormi oli juuttunut tiukasti kiinni. "Voi rähmä ja rintalasta", Lauri ähkäisi hiljaa hampaidensa välistä ja pyöritti rannettaan varovasti puolelta toiselle. Kivi ei antanut periksi milliäkään. Kerttu pudisti päätään patsaan olkapäällä ja päästi happaman raakkaisun. "Sinä se osaat tehdä yksinkertaisesta asiasta oikean museonäyttelyn", korppi mutisi ja pyörähti oksallaan. "Odota siinä äläkä rämise, viisas lintu hoitaa tämänkin kotiin." Kerttu lennähti viereisen vanhan männyn oksistoon, tarttui nokallaan sitkeään, käyrään oksanpätkään ja repäisi sen irti terävällä nykäyksellä. Hän liiti takaisin patsaan luo ja pudotti kepin suoraan Laurin syliin. Lauri sai toisella kädellään houkuteltua kiinni jääneen sormensa irti kiven puristuksesta pienen narinan säestämänä. Hän tarttui männynoksaan ja hymyili Kertulle kiitollisena. "Nyt meillä on oikea kalastajan vapa!" Lauri kuiskasi innoissaan. Hän työnsi oksan kapean kärjen syvälle koloon ja yritti koukata avaimen pyöreää päätä. Oksa tavoitti metallin, mutta avain oli painava ja kiilautunut tiukasti kiven syvennykseen. Lauri väänsi keppiä voimakkaammin kiveä vasten toivoen sen nousevan. Rits! Kuiva puu antoi periksi ja katkesi kahtia terävästi pamahtaen. Irronnut pätkä putosi avaimen päälle, peittäen keltaisen hehkun melkein kokonaan. "Loistavaa työtä, kalastaja", Kerttu sihahti ivallisesti sulat pystyssä. "Nyt siellä on kaksi roskaa yhden sijasta." Lauri tuijotti katkennutta tikkua mietteliäänä. Hänen katseensa harhaili omaan mustaan samettitakkiinsa, jonka liepeessä kimmelsi jotakin hyvin tuttua. Hän muisti saman tien, millä oli vain hetkeä aiemmin kiinnittänyt irronneen pikkurillinsä takaisin kämmeneensä. "Odotapas vain, Kerttu", Lauri kuiskasi silmät loistaen. "Minulla on jotakin paljon sitkeämpää kuin laho puu." Hän avasi varovasti takkinsa liepeestä vanhan, vahvan teräksisen hakaneulan ja väänsi sen kärkeä auki rauhallisen määrätietoisin liikkein. Silloin puiden välistä leikkasi kirkas, huojuva valokeila. Vilhon raskaat kumisaappaat lähestyivät sorakäytävää pitkin, ja hento metallinen yskähdys kaikui kylmässä yöilmassa. "Kuka siellä napsuttelee?" vanhuksen käheä ääni kysyi hämärästä. Lauri jähmettyi välittömästi paikoilleen. Hän painautui tiukasti sammaloituneen enkelipatsaan viileään varjoon ja kätki valkoiset kätensä selkänsä taakse. Taskulampun keltainen ympyrä pyyhkäisi patsaan kasvoja, valaisi enkelin kiviset siivet ja hipaisi Laurin vaaleaa poskikuoppaa vain muutaman sentin päästä. Lauri ei räpäyttänyt silmäänsä, ei liikahtanut tuuman vertaa, eikä päästänyt pienintäkään luun naksahdusta. Hän oli vain pelkkä hiljainen osa hautausmaan vanhaa kiveä. Vilho tuijotti patsasta hetken uneliaasti silmiään siristäen, huokaisi syvään ja kääntyi sitten hitaasti kohti ruusupensaita, jättäen heidät jälleen pehmeään kuunvaloon. Vasta kun vanhuksen raahustavat askeleet vaimenivat kauemmas käytävän mutkaan, Lauri uskalsi päästää äänettömän huokauksen olemattomasta rinnastaan. "Se oli liian lähellä, jopa sinun mittapuullasi", Kerttu sihahti hiljaa patsaan pään päältä ja oikaisi hermostuneena mustia siipisulkiaan. Lauri vain virnisti lempeästi ja nosti sormensa, joissa kimmelsi valmiiksi taivutettu, teräväkärkinen metallilanka. Hakaneula oli muuttunut täydelliseksi, sitkeäksi koukuksi, joka ei napsahtaisi poikki kovassakaan puristuksessa. "Katsos tätä keksintöä, hyvä Kerttu", Lauri kuiskasi ylpeänä ja kyykistyi uudelleen kivipaaden viereen. "Pienet asiat ratkaisevat aina kaikkein suurimmat pulmat." Hän tähtäsi metallisen koukun suoraan kiven kapeaan koloon, valmiina ottamaan mittaa yön viimeisestä arvoituksesta.

Ratkaiseva valinta

Kylmä yöilma seisoi aivan liikkumattomana hautausmaan yllä. Lauri polvistui kosteaan sammaleeseen enkelipatsaan juurelle, missä syvä kivenkolo odotti ratkaisuaan. Hänen sormissaan taivutettu hakaneula hohti kalpeassa kuutamossa kuin pieni hopeinen ankkuri. Lauri laski koukun varovasti kapeaan halkeamaan. Ensin metallilangan kärki vain liukui sileää graniittia vasten ja herätti hiljaisen, vaarallisen raapaisun. Lauri pidätti henkeään ja käänsi rannettaan hitaasti asteen verran kerrallaan. Klip. Koukku tarttui avaimen pyöreään renkaaseen kiinni. Lauri veti metallilankaa ylöspäin äärimmäisen varovasti, millimetri millimetriltä, ettei raskas esine pääsisi luiskahtamaan takaisin syvyyteen. Messinkiavain nousi pimeydestä päivänvaloa odottavalle taivaalle keltaisena kuin vastakuoriutunut syysaurinko. Lauri nappasi sen kämmenelleen ja sulki luisevat sormensa metallin ympärille onnesta hehkuen. "Onnistuin!" Lauri kuiskasi Kertulle ja heilutti saalistaan ilmassa. "Älä vielä juhlallisuuksia järjestä", Kerttu varoitti ja pyrähti patsaan siiveltä matalammalle oksalle. "Avaimesta ei ole mitään iloa sinun taskussasi. Katsohan tuonne käytävän päähän." Polun toisella puolella vanha vahtimestari Vilho oli luovuttanut etsinnät. Mies laski keltaisen taskulamppunsa sammaloituneelle kivipenkille ja lysähti istumaan sen kylmälle kannelle. Vilhon harmaa villatakki näytti roikkuvan hänen yllään raskaampana kuin koskaan, ja hän peitti kasvot uurteisiin käsiinsä. "Kaikki on menetetty", Vilho mutisi hiljaa yön tyhjyyteen ja hänen äänensä vapisi pettymyksestä. "Huomisaamun suuri hautausmaakävely jää pitämättä, kun kyläläiset seisovat lukitun takorautaportin takana. Minun hajamielisyyteni tekee siitä aivan mahdottoman." Lauri kuunteli vanhuksen surullista huokausta, ja hänen leikkisä ilmeensä vaihtui suureen myötätuntoon. Hän ei voinut antaa vanhan ystävänsä kantaa sellaista murhetta harteillaan. Mutta miten antaa avain ihmiselle paljastamatta itseään ja pelästyttämättä herkkää vanhusta pahanpäiväisesti? "Jos vain lampsit hänen eteensä kalisemaan, mies saa sydänkohtauksen", Kerttu totesi purevasti lehmuksen oksalta. "Ihmiset eivät tunnetusti perusta puhuvista luurangoista keskellä yötä." "En minä mikään mörkö ole", Lauri kuiskasi päättäväisesti takaisin. "Minä olen vain salainen auttaja." Lauri hiippaili pensaiden suojaan niin hiljaa, etteivät edes pudonneet keltaiset lehdet rasahtaneet hänen jalkojensa alla. Hän kyykistyi tiheän marjakuusen taakse vain muutaman metrin päähän kivipenkistä. Vilho istui yhä kumarassa, tuijottaen omia kuraisia saappaitaan toivottomana. Lauri asetteli painavan messinkiavaimen maahan loivaan rinteeseen, aivan pensaiden katveeseen. Hän tähtäsi tarkasti pensaikon raosta suoraan kohti miehen vasenta jalkinetta. Sitten hän antoi sormenpäällään avaimelle pienen, napakan sysäyksen. Avain liukui alas kasteista sammalrinnettä kuin pikkuinen kelkka ja pyörähti kuivuneiden vaahteranlehtien yli pehmeästi kahisten. Se kierähti suoraan sorakäytävälle ja kopsahti aivan kevyesti Vilhon saappaan kumikärkeen. Kops. Vilho hätkähti uneliaasta asennostaan ja räpäytti silmiään. Hän nosti katseensa maasta ja näki jotakin kimmeltävän aivan varpaissaan kuunvalossa. Mies kumartui hitaasti ja ojensi vapisevan kätensä. Kun hänen sormensa tunsivat tutun, viileän messingin muodot, hänen väsyneet kasvonsa kirkastuivat hämmästyksestä. "Minun avaimeni!" Vilho hihkaisi ääneen niin että ääni kantautui yli tyhjän hautausmaan. "Sehän oli tässä koko ajan, lehtien alle piiloutuneena!" Vilho puristi avainta rintaansa vasten ja nousi seisomaan ketterämmin kuin oli tehnyt koko pitkänä yönä. Hän katseli ympärilleen yöhön ja kohotti sitten kätensä kohti huojuvia pensaita, joiden takana Lauri piileskeli leveästi hymyillen. "Kiitos sinulle, lempeä yötuuli", Vilho sanoi lämpimästi ja vilkutti tyhjältä näyttävälle pensaikolle. "Sinä puhalsit minulle takaisin toivon ja aamun valon." Lauri painoi kätensä mustaa samettitakkiaan vasten ja vilkutti salaa takaisin pensaiden kätköistä. Miten sinä olisit auttanut Vilhoa löytämään avaimensa paljastamatta itseäsi? <long pause>

Lopetus

Aamun ensisäteet kultasivat kasteisen sammaleen ja herättivät enkelipatsaan kiven pehmeään, lämpimään hehkuun. Lauri kömpi tyytyväisenä lempikuusensa suojaavien oksien alle ja asettui kerälle pehmeään neulaspetiin. Kaukaiset kirkonkellot alkoivat soida uneliaasti uuden päivän merkiksi. Luuranko sulki hymyillen silmäkuoppansa, valmiina näkemään makeimpia unia syksyn viileässä huomassa.

Lisää tarinoita