SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Kuumatka – hyppyjä kraatterista kraatteriin

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan miettinyt, miltä tuntuisi leijailla avaruudessa, kaukana pilvien yläpuolella? Entäpä jos voisit hypellä Kuun kraattereissa kuin jättimäisessä trampoliinissa ja nähdä koko Maapallon pienenä sinisenä marmorina? Tänään lähdemme yhdessä pienen Lumin kanssa uskomattomalle seikkailulle. Valmistaudu, sillä rakettimme laukaistaan ihan pian! Edessä on painottomuutta, tähtien tuiketta ja Kuun mysteerejä. Lähde mukaan Kuumatkalle – hyppyjä kraatterista kraatteriin!

Raketinvalmistelut ja nousu

Lumi vilkutti äidille ja isälle, sitten hän kapusi varovasti avaruusraketin sisään. Raketti oli valtava! Sisällä oli paljon nappuloita ja vilkkuvia valoja. Lumi puki ylleen hopeisen avaruuspukunsa, joka tuntui hieman hassulta, mutta samalla niin jännittävältä. Avaruuspuvun kypärän läpi maailma näytti hieman erilaiselta. Sitten kimeä ääni alkoi laskea: Kymmenen... yhdeksän... kahdeksan... Lumin sydän pamppaili rinnassa kuin pikkulintu. Seitsemän... kuusi... viisi... Neljä... Kolme... Kaksi... Yksi... Nolla! Ja sitten... SUUUH! Raketti jyrähti liikkeelle valtavalla voimalla! Lumi painautui tiukasti istuimeensa. Kaikki tärisi ja ikkunasta näkyi vain nopeasti katoavia pilviä. Raketti nousi yhä korkeammalle ja korkeammalle, ohi puiden ja talojen, pilvien ja lintujen. Maapallo alkoi näyttää ihan pikkuruiselta pallolta siellä alhaalla. Olemme matkalla Kuuhun!

Matka avaruudessa ja painottomuus

Raketti syöksyi kohti tummaa, tähtien täyttämää avaruutta. Pian ikkunoista ei näkynyt enää pilviä, ei sinistä taivasta, vaan vain syvää, samettisen mustaa pimeyttä – ja tuhansia, miljoonia tuikkivia tähtiä! Ne olivat kirkkaampia kuin koskaan Maassa, kuin pieniä timantteja ripoteltuna mustalle kankaalle. Tuntuipa jännittävältä ja maagiselta! Pikku Myyry katseli ulos, sen silmät pyöreinä ihmetyksestä. "Vau! Ovatko nuo kaikki tähtiä?" se kysyi, ja sen ääni oli pelkkää ihmetystä. Kapteeni Orava nyökkäsi. "Kyllä vain, Myyry. Olemme nyt avaruudessa! Täällä ei ole ilmaa, ei tuulta, vain hiljaisuutta ja loputonta tyhjyyttä. Mutta täällä on myös jotain hyvin, hyvin erikoista..." Samassa Kapteeni Orava irrotti vyönsä. Ja – – hän alkoikin leijailla! Hitaasti, kevyesti, kuin höyhen, hän nousi ylöspäin ja törmäsi sitten varovasti raketin kattoon. Myyry haukkoi henkeä! "Mitä tapahtui? Oletko taikuri?" Myyry kikatti. "Ei taikuri", Kapteeni Orava sanoi, leijaillen takaisin Myyryn luo. "Tämä on painottomuutta, Myyry! Täällä avaruudessa, kaukana Maan vetovoimasta, kaikki leijuu. Etkö haluaisi kokeilla?" Myyryn silmät loistivat. Se nyökkäsi innoissaan. Kapteeni Orava auttoi Myyryä irrottamaan vyönsä. Ja kas kummaa! Myyrykin alkoi leijailla! Se oli ihan kuin uisi ilmassa. Ylös, alas, ympäri, ilman että tarvitsi ponnistaa minnekään. Myyry pyörähti iloisesti ja nauroi ääneen. Se oli hauskempaa kuin mikään leikkipuiston laite! "Katso, Kapteeni Orava!" Myyry huusi, kun se yritti ottaa kiinni eväspussia, joka oli irronnut pöydältä ja kellui nyt raketin keskellä. Eväspussi pyörähteli hiljaa, kuin pikkuinen tanssija. Myyry venytti käsiään, mutta eväspussi väisti leikkisästi. Se oli kuin piilosilla oltaisiin! "Tämä on jännittävää!" Myyry sanoi, kun se lopulta nappasi pussin ja puristi sitä tiukasti rintaansa vasten. "Voinko minä hypätä?" Kapteeni Orava hymyili. "Voit Myyry! Täällä voit hypätä ja lentää! Mutta varovasti, ettei tule törmäyksiä. Vaikka olet painoton, et ole näkymätön!" Myyry pomppi ja leijaili. Se teki volttia ilmassa ja pyörähti kuin karuselli. Sen nauru kaikui raketin hiljaisuudessa. Se oli niin ihanaa, ettei Myyry olisi halunnut lopettaa ikinä. Matka Kuuhun kestäisi vielä jonkin aikaa. Kapteeni Orava kertoi, että heidän pitäisi odottaa, että Kuu olisi tarpeeksi lähellä, jotta he voisivat laskeutua sinne turvallisesti. Sillä välin he voisivat nauttia painottomuudesta ja katsella avaruuden kauneutta. "Tiesitkö, Myyry", Kapteeni Orava sanoi, "että olemme matkalla paikkaan, jossa ihmiset ja eläimet ovat käyneet hyvin harvoin? Se on suuri seikkailu!" Myyry nyökkäsi vakavana. Se tunsi sydämessään, että tämä oli todella suuri seikkailu. Se oli nähnyt maapallon pienenä pallona ja kokenut painottomuuden ihmeen. Mitä muuta avaruus vielä tarjoaisi? Myyry kurkisti taas ikkunasta. Siellä, kaukana, mutta silti lähestyen hitaasti, näkyi jo jotain pyöreää ja harmaata. Se oli Kuu! Se näytti ihan valtavalta juustolta, jossa oli paljon reikiä. "Onko Kuu oikeasti juustoa?" Myyry kysyi, sen vatsa murahti hieman. Kapteeni Orava nauroi. "Ei, Myyry, ei se ole juustoa, vaikka siltä joskus näyttääkin. Ne reiät ovat kraattereita, ja ne ovat syntyneet, kun pienet kivet ja kappaleet avaruudesta ovat törmänneet Kuuhun miljoonia vuosia sitten." "Kraattereita?" Myyry toisti. "Voinko minä hypätä niihin?" "Voit hyvinkin", Kapteeni Orava sanoi, "mutta ensin meidän täytyy saapua sinne. Pian olemme perillä ja pääsemme tutustumaan Kuun ihmeisiin. Mutta muista, avaruudessa ei ole hätäilyä." Myyry huokaisi onnellisena. Se oli niin innoissaan, että sen pikkuinen sydän pamppaili. Odotus oli melkein yhtä jännittävää kuin itse seikkailu. Pian he olisivat Kuussa, ja silloin alkaisivat ne todelliset hyppelyt!

Kuun maisemat ja kraatterihypyt

Raketti laskeutui aivan hiljaa. Se ei tärähdellyt tai kolissut. Sen sijaan se kellui kevyesti alas, kuin jättiläismäinen höyhen, joka leijaili Kuun pinnalle. Lotta kurkisti ikkunasta. Koko maisema oli harmaa ja pölyinen, täynnä kaikenkokoisia kuoppia – aivan kuten hän oli nähnyt kuvissa! Mutta livenä se oli paljon, paljon hienompaa. "Olemme perillä!" Lotta huudahti. Myyry hypähti onnesta ja tupsahti taas ylöspäin kohti kattoa. "Auts!" se kiljaisi, mutta nauroi heti perään. Se unohti hetkeksi, että painovoima oli poissa. "Nyt on aika pukea päälle avaruuspuvut," Lotta sanoi ja alkoi virittää pientä, oranssia avaruuspukua Myyrylle. Myyry näytti melkein avaruusnukelta siinä isossa kypärässään. Lotta puki myös oman, paljon isomman avaruuspukunsa. Ne tuntuivat hassuilta ja kömpelöiltä, mutta ne pitivät heidät turvassa. Kun kaikki oli valmista, Lotta avasi raketin luukun. Sisään virtasi täysin äänetön, kylmä ilma. Askel askeleelta he laskeutuivat pientä tikkaita pitkin ulos. Lotan jalka osui Kuun pintaan. Se oli pehmeää, hienoa pölyä, kuin jauhettua kiveä. Lotta otti toisenkin askeleen. Ja sitten kolmannen. "Vau!" hän henkäisi. Myyry oli jo pomppinut ulos ja yritti ottaa varovaisia askeleita. Mutta sen pienet jalat eivät pysyneet maassa! Se loikki ja leijaili eteenpäin, paljon korkeammalle kuin koskaan Maassa. "Katsokaa!" Myyry huusi, kun se hyppäsi ja nousi melkein raketin katon korkeudelle. Se laskeutui kevyesti takaisin ja pomppasi heti uudelleen. "Tämä on hauskempaa kuin trampoliini!" Lotta kokeili myös. Hän otti pienen hypyn, ja yllätys, hän nousi ilmaan paljon korkeammalle kuin oli odottanut! Hän leijaili hetken ja tuli sitten alas kuin höyhen. "Voi miten kevyttä!" hän naurahti. Heidän askeleensa olivat pitkiä ja hypähteleviä, ja joka kerta kun he laskeutuivat, kengänjäljistä nousi pientä pölyä, joka leijui hetken ilmassa ennen kuin laski takaisin. Kuun maisema oli uskomaton. Kaikkialla oli harmaata pölyä ja kiviä, mutta myös suuria, pyöreitä kuoppia – kraattereita! Jotkut olivat pieniä, kuin valtavat kulhot maassa, toiset olivat niin suuria, että niiden toista reunaa ei nähnyt. Taivas oli sysimusta, vaikka aurinko paistoi kirkkaana. Eikä ollut pilviä, ei lintuja, ei mitään. Vain hiljaisuus. Aivan hiljaisuus, paitsi heidän omien askeleidensa humina ja Myyryn iloiset kiljahdukset avaruuspuvun sisällä. "Otetaanpa kuuhyppykilpailu!" Myyry ehdotti. "Katsotaan, kumpi hyppää pisimmälle kraatterin yli!" He etsivät pienen, matalan kraatterin, jonka toiselle puolelle heidän arvioitiin pääsevän helposti. "Valmiina?" Lotta kysyi. "Paikoillanne! Hep!" Myyry ponnisti ensin. Sen pieni oranssi avaruuspuku nousi korkealle ilmaan. Se leijaili ilmassa pitkän tovin, kuin se olisi lentänyt, ja laskeutui sitten kraatterin toiselle puolelle. "Voitin!" Myyry huusi. Lotta nauroi ja otti oman hyppynsä. Hän ponnisti voimakkaasti ja lensi vielä pidemmälle kuin Myyry! Hän laskeutui kevyesti muutaman metrin päähän kraatterin takana. "Tasapeli!" hän julisti. He hypelivät ja loikkivat ympäriinsä, tutkien pieniä kiviä ja harmaata maaperää. Jokainen askel tuntui kuin seikkailulta. He löysivät erään pienen kraatterin reunalta jotain, joka kimalteli. Myyry juoksi heti paikalle. "Mitä tämä on?" se kysyi ja osoitti pientä, tummaa kiveä, jossa oli pieniä, kirkkaita täpliä. Ne näyttivät kuin tuhansilta pikkuruisilta tähdiltä kiven sisällä. "Se on kuukivi!" Lotta sanoi. "Ne ovat jääneet tänne ehkä miljoonia vuosia sitten, kun asteroidit osuivat Kuuhun." He tutkivat kiveä tarkasti. Se tuntui kylmältä ja sileältä avaruushanskojen läpi. He päättivät ottaa sen mukaansa muistoksi tästä upeasta seikkailusta. He jatkoivat matkaansa. Jokaisen kraatterin ylitys oli kuin uusi seikkailu. Välillä he kokeilivat juosta, ja se oli hauskaa hidasta liikettä. Heidän jalkansa nousivat korkealle ja askel kesti ikuisuuden. He tuntuivat olevan kuin balettitanssijoita painottomassa maailmassa. Aurinko paistoi ylhäältä, mutta musta taivas ympäröi heidät joka puolelta. Maassa he olisivat nähneet sinisen taivaan, mutta täällä, ilman ilmaa, tähdetkin näkyivät päivällä. Se oli todella maagista. Myyry löysi seuraavaksi tosi ison kraatterin. Se oli paljon suurempi kuin ne, joiden yli he olivat hypänneet. "Hyppäämmekö yli tuostakin?" Myyry kysyi, silmät pyöreinä. Lotta mietti. Se oli kyllä iso. "Hmm," hän sanoi. "Se vaatii kunnon ponnistuksen. Mutta meillähän on Kuun supervoimat apuna!" Hän hymyili Myyrylle kypäränsä läpi. "Ponnistetaan yhdessä!" He ottivat pitkän juoksuaskeleen kohti kraatterin reunaa. Yksi, kaksi, kolme! Ja sitten he ponnistivat samanaikaisesti. Lotta tunsi, kuinka hän nousi korkealle, korkealle ilmaan. Hän näki kraatterin pohjan alapuolellaan. Myyry leijaili hänen vieressään, sen korvat heiluivat iloisesti. He tuntuivat lentävän. Hetken ajan he olivat molemmat ilmassa, yli suuren kraatterin. Heidän jalkansa eivät koskettaneet maata. Se oli kuin unelma. Ja sitten, aivan kevyesti, he laskeutuivat toiselle puolelle. He olivat onnistuneet! "Jes!" Lotta huudahti. "Me tehtiin se! Me hypättiin ison kraatterin yli!" Myyry pyörähti ympäri iloisesti. Se oli kaikkien aikojen paras hyppy. He olivat oikeita kuuseikkailijoita. Kuun maisema oli täynnä yllätyksiä ja joka nurkan takana odotti uusi hyppy tai kivi. Mutta pian oli aika katsoa hieman kauemmas, ylös mustalle taivaalle, josta he olisivat tulleet...

Maapallo taivaalla ja kotiinpaluu

Mutta pian oli aika katsoa hieman kauemmas, ylös mustalle taivaalle, josta he olisivat tulleet... Mikä se olikaan, joka siellä tuikkikin niin kutsuvasti? Aivan! Se oli Maa! Pikku avaruusmatkaaja tuijotti ikkunasta suuren, pyöreän valonlähteen kohdalle. Siellä se kellui avaruuden samettimustassa sylissä, kuin valtava, kimmeltävä marmorikuula. Ei aivan valkoinen, kuten Kuu, vaan täynnä värejä! Siellä oli syvää sinistä, joka oli merta. Sinistä oli niin paljon, niin paljon! Ja sitten oli valkoisia, pehmeitä pilviä, jotka leijailivat sinisen yllä kuin pumpulipallot. Niiden alta pilkisti vihreää ja ruskeaa – ne olivat metsät ja maat, joissa ihmiset asuivat ja eläimet leikkivät. Se oli meidän oma koti, Maapallo! Kuusta katsottuna Maa näytti ihan erilaiselta kuin miltä se näytti Maasta katsottuna. Se oli kuin jättimäinen jalokivi, joka loisti hiljaa pimeydessä. Siellä jossain, niin kaukana, oli pikku avaruusmatkaajan oma koti. Omaa kotia katsellessa pikku avaruusmatkaajan mieleen hiipi ihana lämmin tunne. Hän muisti mummin ja papan naurun, koiran pehmeän turkin ja sen oman sängyn, jossa oli niin mukava nukkua. Kraatterihypyt olivat olleet hurjan hauskoja, ja painottomuus ihan uskomatonta, mutta nyt hän tunsi pienen, pienen kaipauksen. Kaipauksen tutun tuulen tuoksuun, lämpimään auringonpaisteeseen ja kukkien tuoksuun. Pikku avaruusmatkaaja otti pienen kiven Kuun pinnasta, sujautti sen avaruuspukunsa taskuun (aivan kuin taskuun voisi Kuussa sujauttaa jotain, mutta mielikuvituksessa kaikki on mahdollista!). Se oli muistoksi, pieni palanen seikkailusta. Sitten hän kääntyi ja katsoi rakettiaan. Oli aika palata. Palata siihen siniseen ja vihreään palloon, joka kutsui häntä takaisin. Hän tiesi, että siellä odotettiin. Pikku avaruusmatkaaja kiipesi takaisin rakettiinsa, hieman raskaana, sillä Kuun painovoima oli sentään vähän vahvempi kuin avaruuden tyhjyydessä. Hän istuutui tiukasti istuimeensa ja nappasi kiinni turvavöistään. Pieni avaruusalus rykäisi hiljaa, valmiina uuteen matkaan. Hän katseli vielä kerran Kuun autiota maisemaa. Se oli ollut uskomaton paikka, täynnä seikkailuja. Hän ei unohtaisi sitä koskaan. Ohjauspaneelin napit loistivat vihreinä ja punaisina. Pikku avaruusmatkaaja painoi isoa, vihreää nappia. 'Kotiinpaluu-nappi!' hän huudahti mielessään. Raketti alkoi taas täristä, ja sitten... hirveä, mutta jännittävä jyrinä täytti korvat. Maasta poislähtö oli ollut uskomatonta, mutta Kuusta ponnistaminen tuntui yhtä lailla ihmeelliseltä! Raketti nousi hitaasti Kuun pinnasta, yhä korkeammalle ja korkeammalle. Kuu jäi alas, pieneni ja pieneni, kunnes se näytti taas vain yhdeltä tavalliselta pallolta, kaukaisten tähtien joukossa. Nyt pikku avaruusmatkaaja oli jälleen avaruuden syleilyssä, matkalla kohti kotia. Aivan kuten tullessa, myös paluumatkalla avaruusalus liukui äänettömästi tähtien ohi. Kaikki ne kirkkaat tähdet ja kaukaiset galaksit olivat yhä siellä, mutta nyt ne tuntuivat jotenkin tutummilta. Pikku avaruusmatkaaja naureskeli, kun hän leijaili hetken painottomana rakettinsa sisällä. Vielä kerran hän pyörähti ympäri, aivan kuin teki ensimmäistä kertaa avaruuteen päästessään. Se oli hauska muisto Kuun matkasta, ja hän oli oppinut paljon painottomuudesta. Muistatko sinä, kuinka silloin leijailtiin kuin pallo aluksen sisällä? Ja miten hauskalta se tuntuikaan? Mutta sitten oli aika palata takaisin istuimelleen. Maapallo kasvoi ikkunan takana, tuli koko ajan suuremmaksi ja sinisemmäksi. Se näytti ystävälliseltä ja kutsuvalta. Pikku avaruusmatkaaja tunsi vatsassaan pienen perhosen – se oli jännitystä, ihan samanlaista kuin silloin, kun oli lähdössä jännittävälle retkelle! Pian hän olisi takaisin Maassa, oman sängyn ja oman pihan luona. Hän melkein tunsi jo nurmikon tuoksun ja kuuli lintujen laulun. Raketti alkoi lähestyä Maapallon ilmakehää. Nyt ei ollut enää niin pimeää ulkona. Aluksen ikkunoihin ilmestyi oranssinpunaista hehkua, kun raketti sukelsi Maan ilmakerrokseen. Se oli kuin jättimäinen peitto, joka suojasi Maata kaikelta pahalta avaruudesta. Raketti tärisi hieman enemmän kuin aiemmin, ja pikku avaruusmatkaaja tunsi pientä nykimistä. Mutta se oli normaalia, hän muisti ohjekirjasta! Raketti hidasti vauhtiaan, ja punainen hehku alkoi hiipua. Maapallon maisemat alkoivat näkyä selkeämmin. Vihreät metsät, siniset järvet ja joet, pienet talot ja kaupungit – kaikki ne alkoivat piirtyä silmien eteen. Se oli niin kaunista! Maapallo oli todellakin aivan upea paikka. Raketti liukui pehmeästi alaspäin, kuin jättiläislintu, joka etsi laskeutumispaikkaa. Ja sitten... pieni nykäys ja hiljainen kolaus. Raketti oli laskeutunut! Takaisin Maahan, omalle pihalle, aivan siihen kohtaan, mistä se oli lähtenytkin. Pikku avaruusmatkaaja irrotti turvavyöt ja nousi ylös. Hän avasi aluksen oven hitaasti. Ja sitten hän otti syvään henkeä. Oi, miten hyvältä tuoksui! Vihreältä ruoholta, kesäkukilta ja ihan tutulta Maan ilmalta. Se oli kuin maailman paras hajuvesi. Aurinko paistoi lämpimästi, ja pihan nurmikko tuntui pehmeältä jalkojen alla. Koiran haukahdus kuului jostain kauempaa – se oli varmasti Ruttu, joka juoksenteli pihalla. Hän juoksi ulos raketista ja kirmasi nurmikolle. Hän oli takaisin kotona! Se oli ollut uskomaton seikkailu, matka Kuuhun ja takaisin. Pikku avaruusmatkaaja oli nähnyt Maan kaukaa, hyppinyt kraattereissa ja leijailut painottomana. Nyt hän tiesi, että maailma oli täynnä ihmeitä. Ja että vaikka kuinka pitkälle matkaisi, oma koti on aina se paras paikka. Ja taskussaan hänellä oli vielä se pieni, harmaa Kuun kivi muistona. Se muistuttaisi häntä aina siitä, että hän oli ollut Kuussa. Hän oli todellinen avaruussankari!

Lopetus

Kiitos, kun olit mukana tällä jännittävällä matkalla. Toivottavasti sinäkin teet omia upeita löytöjä tai keksit vaikka oman seikkailun tähdillä! Mielikuvitus vie sinut minne vain haluat. Jos sinulla on palautetta tai ehdotuksia, kerro Sonacastille. Kuulemme mielellämme! Nähdään taas seuraavan tarinan parissa. Hei hei!

Lisää tarinoita