SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Kupi Kummitus ja Kadonnut Avain

60 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Hei, tiesitkö, että kummituksetkin voivat olla hukassa? Erityisesti, jos he hukkaavat avaimensa. Tänään tapaamme Kupi-kummituksen, jonka päivä alkaa katastrofilla: hänen haamuavaimensa, jolla lukitaan kummitusarkkuja, on kadonnut! Kupi on yleensä aika näkymätön, mutta ilman avainta hän on myös aika avuton. Hän leijuu hautausmaan halki ja törmäilee vähän kaikkeen. Miten Kupi löytää avaimensa kaikkien hautakivien ja puiden joukosta? Tule mukaan Kupi-kummituksen hilpeälle avainjahtiin!

Kupi Kummituksen Kadonnut Avain

Kupi leijui, tai tarkemmin sanottuna, törmäili ympäri hautausmaata. Avain. Missä se avain oikein oli? Hän muisti leikkineensä pienten perhosten kanssa ison, vanhan tammen luona. Kenties se putosi sinne, kun hän yritti tanssia perhosten kanssa? Tai olisiko se kenties lipsahtanut hänen taskustaan, kun hän kurkisti Mörkö-Matin vanhaan kellariin? Kupi ei koskaan oikein muistanut missä kaikki oli. Se oli kummituksille tyypillinen piirre, heidän aivonsa olivat usein niin… kummitusmaiset. Hän siristi silmiään ja yritti keskittyä. Koko hautausmaa näytti samalta – harmaita kiviä, vihreää sammalta ja outoja varjoja. Kupi yleensä nautti hautausmaan rauhasta, mutta nyt se tuntui vain yhdeltä suurelta, avaimettomalta pulmalta. Hän oli jo kolauttanut nenänsä kolmeen eri hautakiveen. Onneksi kummituksen nenä ei mene rikki, mutta kyllä se vähän kirpaisi. Sitten Kupi leijui liian lähelle pientä puskarykelmää. Siinä oli tummanvihreitä lehtiä ja muutama kirkkaanpunainen marja. Kupi yritti kiertää sen, mutta oli niin uppoutunut ajatuksiinsa, ettei huomannutkaan kuinka lähelle oli jo tullut. PUF! Hän törmäsi puskarykelmän takana olevaan suureen, sammaleiseen kiveen. Kivi oli muhkurainen ja sen päällä kasvoi paksu kerros pehmeää vihreää sammalta. Kupi hieroi kuvitteellista nenäänsä. ”Voi sentään!” Kupi huokaisi. ”Tämä on toivotonta! Kuinka voin koskaan löytää sitä pientä, kiiltävää avainta tästä valtavasta paikasta?” Yllättäen sammaleinen kivi hytkähti. Se ei ollutkaan kivi! Se oli vanha, paksu puun kanto, joka oli muuttunut ajan saatossa melkein kivennäköiseksi. Mutta nyt se aukaisi pienen, halkeilevan suunsa ja haukotteli. ”Älä valita, nuori kummitus”, vanha kanto mumisi matalalla, murisevalla äänellä. Sen ääni kuulosti siltä kuin sata etanaa raapisi vanhaa lautaa. ”Olet sotkenut minut jo kaksi kertaa tänään.” Kupi räpytteli silmiään. Puhuiko puun kanto juuri hänelle? Tämä oli uutta. Kupi oli nähnyt monia outoja asioita hautausmaalla, mutta puun kanto, joka puhui? ”Anteeksi, herra Kanto”, Kupi sanoi kohteliaasti, vaikka oli vieläkin vähän hämmästynyt. ”Minä vain etsin jotain todella tärkeää.” ”Tärkeää, tärkeää”, kanto mutisi. ”Kaikki etsivät jotain. Minä etsin yleensä lisää aurinkoa ja rauhallisia päiviä. Mutta mitä sinä etsit?” ”Avainta!” Kupi huudahti. ”Pientä, hopeista avainta, joka avaa kummituskotini oven! Ilman sitä en pääse sisään!” Vanha kanto yskähti. Se kuulosti siltä kuin sammal irtoaisi sen kurkusta. ”Avain, sanot? Hmm. Avaimia on monia. Minä tiedän paikan, missä on paljon vanhoja asioita. Ehkä avaimia myös. Mutta sinun täytyy olla tarkkana ja kuunnella. Avaimet eivät vain odota sinua.” ”Kerro, kerro!” Kupi hihkaisi innostuneena. Hän unohti hetkeksi törmäilynsä ja kadonneen nenänsä arpomisen. Vanha kanto supisti silmiään ja katsoi Kupiin. ”Oletko valmis seikkailuun? Jos olet, niin ehkä Mörkö-Matti voi auttaa. Hän asuu tuolla kellarissa, ison mustan kiven alla. Hänellä on tapana kerätä kaikenlaista kiiltävää. Mutta varo, Matti on aika nukkavieru ja joskus unelias!” Kupi katsahti kohti suurta, mustaa kiveä, joka näytti aivan tavalliselta hautakiveltä, mutta kanto tiesi paremmin. Kummitus tunsi jännittävää kutinaa. Ehkä tämä avainjahti ei ollutkaan niin toivotonta!

Pörisevä Pääkallo ja Ensimmäinen Vihje

Kupi leijui hiljaa kohti sitä suurta, mustaa kiveä, josta Kanto-Pekka oli puhunut. Kivi oli todella iso, pyöreä ja kiiltävä, aivan kuin valtava kiiltävä karkki. Mutta se ei ollut karkki. Kun Kupi pääsi lähemmäs, hän kuuli heikkoa pörinää. Brrrr, brrrr, brrrr. Se kuulosti vähän siltä kuin joku olisi jättänyt puhelimen tärinälle vanhan kivilevyn alle. Mutta eihän hautausmaalla kukaan jättänyt puhelinta hautakiven alle! Vai jättikö?Kupi kurkisti kiven taakse ja yllätyksekseen huomasi, että kivi olikin pääkallo! Ei pelottava pääkallo, vaan sellainen leppoisan näköinen, jolla oli kaksi isoa, pyöreää silmäaukkoa ja hymyilevä suu. Ja pörinä tuli siltä! Pääkallo pyöri hitaasti ympäri pientä ruohotupsua ja pörisi tyytyväisesti. Se oli Pörisevä Pääkallo, hautausmaan vanhin ja ehkä vähän uneliaimmasta päästä oleva asukas."Hei! Hyvää päivää, Pörisevä Pääkallo", Kupi tervehti iloisesti. Kummituksen ääni oli kuin henkäys tuulessa, mutta Pääkallo kuuli sen silti."Brrrr… hmm? Kuka siellä pörisee? Ai, se olet sinä, Kupi-Kummitus", Pääkallo vastasi, sen ääni oli syvä ja hieman käheä, ja siinä oli aina sellainen pörisevä alavire. Brrrr."Minä pörisen, sinä pöriset, me pörisemme kaikki, kunhan ei vain väärin pörise", Pääkallo jatkoi, ja sitten se kierähti ympäri ja katsoi Kupia suoraan tyhjistä silmäaukoistaan."Minä en pörise, minä leijun", Kupi korjasi ystävällisesti. "Ja minulla olisi sinulle tärkeä kysymys. Olen kadottanut avaimeni, sen aivan erityisen avaimen, jolla avataan kaikki haamuportit ja kummituskellarit. Oletko nähnyt sitä?"Pörisevä Pääkallo lopetti pyörimisen ja pysähtyi. Sen pörinä hiljeni hetkeksi, ja sitten se alkoi taas, mutta nyt se kuulosti hieman mietteliäämmältä. Brrr-brrr-brrr."Avain, sanoitko? Avain, avain, avain… Brrrr... Minä olen nähnyt niin monta avainta elämässäni, tai siis olemattomuudessani. Kukahan ne kaikki on hukannut? Onko se se avain, joka avaa vanhan komeron, jossa ovat Mummo-Muulin sukkahousut? Vai se, joka avaa Ukko-Ulpukan aarrearkun? Brrrr?"Kupi nauroi. "Ei, ei sellaisia avaimia. Tämä on sellainen kiiltävä, vanha avain, jossa on pieni perhosen kuva. Ja se on minun!"Pörisevä Pääkallo pyörähti taas hitaasti ympäri. Brrr. "Perhonen, sanotko? Voi perhonen sentään! Brrrr. Minä muistan sen. Sen avaimen. Se leijaili täällä eilen, aivan kuin pieni kultainen lehti. Tuuli sitten vei sen. Brrrr. Mutta minä näin, minä näin! Se ei mennyt kauas. Ei, ei kauas."Kupi jännittyi. "Kerro, kerro! Minne se meni? Minne tuuli sen vei?"Pörisevä Pääkallo hiljeni taas pörinästään ja nyökkäsi hitaasti. "Minä näin sen putoavan. Brrrr. Se putosi sinne, missä maa on pehmeää ja missä pienet käytävät menevät ristiin rastiin. Sinne missä Myyrä-Matti asuu. Brrrr.""Myyrä-Matti?" Kupi mietti ääneen. "Olen kuullut hänestä. Onko hän se, joka kaivaa käytäviä kaikkialle?""Juuri niin! Brrrr. Myyrä-Matti. Hän on tarkka kaveri. Hän kerää kaikenlaista kiiltävää ja kätkee sen kellariinsa. Brrrr. Hän on jo vähän iäkäs, ja ehkä hieman unelias, mutta hänellä on hyvät silmät, jos vain muistaa avata ne." Pääkallo sanoi ja pyörähti taas pari kertaa."Eli avain on Myyrä-Matin kellarissa?" Kupi kysyi toiveikkaasti."Todennäköisesti. Brrrr. Myyrä-Matti tykkää kiiltävistä asioista. Kaikki kimalteleva, kaikki vilkkuva, kaikki erikoinen. Ne päätyvät Myyrä-Matin kellariin. Ja hänen kellarinsa on täynnä kaikenlaisia jännittäviä asioita, joita muut ovat hukannneet. Brrrr. Siellä on vanhoja nappuloita, kimaltelevia kivensiruja ja jopa yksi hammas. Brrrr."Kupi kuvitteli Myyrä-Matin kellarin, joka oli täynnä kaikkea mahdollista. Se kuulosti melkein kuin aarrekammiolta! Mutta samalla hieman pelottavalta, jos sinne ei päässyt."Mutta miten minä löydän Myyrä-Matin kellarin?" Kupi kysyi Pääkallolta. "Onko hänellä jokin erityinen sisäänkäynti? Jotain mihin minun pitäisi kiinnittää huomiota?"Pörisevä Pääkallo pörisi taas pitkään. Brrrr-brrrr-brrrr. Se kuulosti siltä kuin se miettisi jotain tosi tärkeää. Tai sitten se vain pörisi."Myyrä-Matti… Brrrr… Hänellä on aina pimeää. Hän ei pidä kirkkaasta valosta. Hän on aika ujo kaveri. Brrrr. Ja hänen kellarinsa on piilossa. Se on juuri sen vanhan, kuivan puun alla. Sen puun, jonka juuret ovat kuin käärmeitä maan alla. Brrrr. Sinun täytyy vain löytää se. Ja sitten sinun täytyy koputtaa. Brrrr. Mutta ei liian kovaa, ettei Matti herää säikähtäneenä. Hän pelkää kovia ääniä.""Vanha, kuiva puu, jonka juuret ovat kuin käärmeitä", Kupi toisti. "Ja koputtaa hiljaa.""Juuri niin! Brrrr. Muista, että Myyrä-Matti on vähän unelias. Hän saattaa nukkua syvää unta. Brrrr. Sinun on ehkä puhuttava hänelle kauniisti ja ystävällisesti, jotta hän herää. Ja ehkä pitää hieman odottaa. Brrrr. Hän ei aina ole ihan nopea liikkeissään." Pääkallo sanoi ja jatkoi pyörimistä.Kupi kiitti Pörisevää Pääkalloa lämpimästi. "Kiitos paljon! Tämä on jo hieno alku. Lähden heti etsimään Myyrä-Mattia!"Pörisevä Pääkallo pörisi hyvästit. Brrrr. "Onnea matkaan, Kupi-Kummitus! Toivottavasti avain löytyy. Brrrr. Ja jos et löydä, tule takaisin. Minä ehkä muistan jotain muuta. Brrrr. Tai sitten en. Mutta pörisen silti."Kupi hymyili ja leijui kevyesti eteenpäin. Hänen mielessään oli nyt selkeämpi kuva. Vanha, kuiva puu, jonka juuret näyttivät käärmeiltä. Ja siellä Myyrä-Matti, ehkä nukkumassa, ehkä juuri silloin etsimässä uusia kiiltäviä aarteita. Kupi tunsi, kuinka toivo syttyi hänen sisällään. Tämä seikkailu oli vasta alussa, ja siinä oli jo niin paljon jännittävää nähtävää ja koettavaa.Hautausmaa oli täynnä vanhoja puita. Miten Kupi löytäisi juuri sen oikean puun, jonka juuret olivat kuin käärmeitä? Kupi alkoi leijua hitaasti eteenpäin, katsellen tarkasti jokaista puuta. Yksi puu oli vanha ja rosoinen, toinen oli paljon nuorempi ja sileäkuorinen. Eräs puu oli niin leveä, että sen rungon ympärille olisi mahtunut vaikka kolme Kupia käsi kädessä. Mutta yhdenkään juuret eivät näyttäneet käärmeiltä. Ne olivat vain juuria. Tavallisia juuria.Kupi mietti, mitä Pörisevä Pääkallo oli tarkoittanut. Ehkä juuret olivat todella kiemuraisia ja maan päällä näkyviä? Tai ehkä ne olivat vain niin monia, että ne näyttivät käärmeiltä? Kupi leijaili lähemmäs erästä vanhaa tammea. Sen juuret olivat todella paksut ja mutkikkaat, ne kiemurtelivat maan pinnalla kuin nukkuvat jättiläiskäärmeet. Tämä voisi olla se! Tammen rungossa oli myös koloja, joissa saattaisi asua vaikka pöllö tai orava. Mutta Myyrä-Matti, hän asuisi maan alla.Kupi laskeutui varovasti tammen juurelle. Maa oli siinä kohdassa erityisen pehmeää ja multavaa. Hän kurkisti varovasti puun juurien välistä. Siellä oli pieniä reikiä ja käytäviä, jotka menivät syvälle maan alle. Juuri sellaisia, joita Myyrä-Matti kaivaisi. Nyt Kupi tunsi itsensä todella jännittyneeksi. Avain saattaisi olla aivan tässä lähellä, Myyrä-Matin piilossa!Hän muisti, että Pörisevä Pääkallo oli sanonut, että Myyrä-Matti pitää pimeästä ja on ujo. Ja että piti koputtaa hiljaa. Kupi keräsi rohkeutensa ja koputti varovasti yhteen paksuun juureen. Kop, kop. Vain hiljainen ääni, joka tuskin kuului. Kupi odotti. Ei mitään. Hän koputti uudelleen, hieman kovempaa. Kop, kop, kop. Taaskaan ei mitään vastausta. Ehkä Myyrä-Matti todella nukkui syvää unta.Kupi päätti odottaa hetken. Hän leijui juuren päällä ja katseli ympärilleen. Tuuli keinutti vanhoja oksia ja kuiskaili jotain salaperäistä. Muutama pieni lintu lauloi iloisesti puun latvassa. Kaikki oli niin rauhallista ja kaunista. Aivan kuin hautausmaa olisi ollut unessa, odottamassa, että joku herättäisi sen.Sitten, aivan yhtäkkiä, yksi pieni reikä maan pinnassa alkoi liikkua. Se ei ollut vain reikä, vaan pieni maakasa, joka alkoi pyöriä. Sitten siitä kohosi esiin pieni, musta kuono, jolla oli kaksi pientä, siristynyttä silmää. Se oli Myyrä-Matti! Hän haukotteli valtavasti ja pyyhki kuononsa tassullaan. Hän näytti todellakin uneliaalta, juuri niin kuin Pörisevä Pääkallo oli sanonut.Myyrä-Matti siristi silmiään ja katsoi suoraan Kupiin. Hän ei näyttänyt pelästyneeltä, vain yllättyneeltä. "Höh? Kuka täällä on? Ja mitä teet minun ovellani? Minä olin juuri näkemässä unta suklaakakkuhautajaisista", Myyrä-Matti mutisi uneliaasti. Hänen äänensä oli pehmeä ja rauhallinen, aivan kuin vanhalla, ystävällisellä isoisällä. Mutta siinäkin oli pieni, jännittävä hiirenpiipitys mukana.Kupi tunsi, kuinka jännitys vatsanpohjassa kasvoi. Hän oli löytänyt Myyrä-Matin! Nyt hänen täytyi vain kysyä avaimesta. Mutta miten hän kysyisi niin, että unelias Myyrä-Matti muistaisi? Hän päätti olla mahdollisimman kohtelias ja ystävällinen."Hyvää huomenta, Myyrä-Matti", Kupi sanoi lempeästi. "Olen Kupi-Kummitus. Olen pahoillani, että herätin sinut, mutta minulla olisi sinulle tärkeä kysymys. Olen kadottanut hyvin tärkeän avaimen, ja Pörisevä Pääkallo sanoi, että se saattaisi olla täällä sinun kellarissasi. Sellainen kiiltävä avain, jossa on pieni perhosen kuva."Myyrä-Matti haukotteli uudelleen. "Perhosen kuva, sanoitko? Ja kiiltävä? Brrr... eiku, siis...hmm. Kiiltäviä asioita minulla on paljon. Kerään niitä. Ne ovat niin kauniita. Oletko varma, että se on minun kellarissani? Olen vähän nukkavieru, ja tavarat saattavat unohtua."Kupi nyökkäsi. "Pörisevä Pääkallo oli aika varma. Sanoitko, että sinulla on monia kiiltäviä asioita? Voisitko kenties katsoa, onko siellä minun avaintani? Se olisi minulle todella tärkeää."Myyrä-Matti siristi silmiään ja hieroi kuonoaan. "No, en minä oikein tiedä. Minun kellarissani on niin paljon tavaraa. Ja on niin pimeää. Ja minä olen juuri nukkunut niin hyvin. Suklaakakkua, aivan mahtavaa. Hmm. Mutta jos se on todella tärkeä, niin ehkä minä voin kurkistaa. Mutta sinä et voi tulla sisään. Kellarini on aika pieni ja ahtaa. Ja vähän sotkuinenkin.""Ei haittaa", Kupi sanoi nopeasti. "Minä voin odottaa täällä ulkona. Kiitos, Myyrä-Matti! Olet todella ystävällinen."

Myyrä-Matin Kellarin Kätköt

Myyrä-Matti nyökkäsi hymyillen ja kääntyi kohti pientä luukkua, joka johti suoraan hänen maanalaiseen kotiinsa. Luukku oli piilossa suuren vaahteran juurten alla, ja vain Myyrä-Matti itse tiesi tarkalleen, miten se avattiin. Hän kumartui, nosti pienen kivilaatan sivuun ja paljasti puisen oven, joka tuoksui kostealta mullalta ja vanhalta puulta. Kupi leijaili hiljaa vieressä, vilkutellen ohuita käsiään innostuneena.

Valaiseva Sammalmätäs ja Oravan Oikku

Myyrä-Matti astui sisään ensimmäisenä, ja Kupi leijaili uteliaana hänen perässään. Ovi sulkeutui pehmeästi pienen nyökkäyksen saattelemana, ja heidän eteensä avautui paikka, jollaista Kupi ei ollut koskaan nähnyt. Tämä ei ollut mikään tavallinen käytävä tai synkkä kolo! Ei suinkaan. Se oli Myyrä-Matin oma, pieni, mutta ihmeellinen maailma syvällä maan alla, täynnä mukavuutta ja salaperäisiä tuoksuja. Ilmassa leijui mullan, kostean puun ja kypsien marjojen suloinen sekoitus. Kupi huomasi, että seinät olivat vahvoja ja sileitä, kauniiden puunjuurien tukemia. Ne haarautuivat ja kiertyivät kauniisti muodostaen hyllyjä, tuoleja ja jopa pienen pöydän nurkkaan. Miten kekseliästä!

Pöllö-Pekan Viisas Arvoitus

Kupi kummitus ihasteli kellarin seinämiä. Ne olivat uskomattoman kauniita, kuin elävä taideteos. Juuret kiemurtelivat ja muodostivat kuvioita, joita Kupi ei ollut ennen nähnyt. Siellä oli paikka, joka näytti aivan mukavalta nojatuolilta, ja tuossa pieni kolo, johon voisi piilottaa salaisuuksia. Kupi kuvitteli, kuinka hauskaa täällä olisi asua, jos ei olisi niin paljon etsimistä ja kadonneita avaimia. Hän pyörähti ympäri ja tunsi olonsa hieman huvittuneeksi. Kummitusten ei pitänyt asua maan alla, vaan leijua vapaana! Mutta Myyrä-Matin kellari oli niin viihtyisä, että jopa kummitus voisi harkita siellä vierailua. Yhtäkkiä Kupi kuuli syvän, rauhallisen äänen jostain ylhäältä. Se ei ollut Myyrä-Matin piipitystä eikä Orava-Ossin hihitystä. Tämä ääni oli kuin syksyinen tuuli vanhan tammen lehtien läpi, täynnä viisautta ja jotain salaperäistä. Huu-hoo! Mitä pientä valkeaa kummitusta kulkee täällä maanalaisissa käytävissä? ääni kysyi lempeästi. Kupi säpsähti. Hän ei ollut huomannut ketään. Hän kurkisti ylöspäin, ja puiden juurten välistä pilkisti valtavat, keltaiset silmät. Ne olivat niin suuret ja pyöreät, että Kupi tunsi niiden näkevän suoraan sieluunsa. Silmien yläpuolella oli tuuhea, ruskea höyhenpeite, ja niiden alta erottui terävä, koukkumainen nokka. Se oli pöllö! Ei mikä tahansa pöllö, vaan Pöllö-Pekka, hautausmaan vanhin ja viisain asukas. Kaikki tiesivät Pöllö-Pekan, vaikka harva oli häntä koskaan nähnyt päivänvalossa. Hän ilmestyi vain silloin, kun joku tarvitsi todellista viisautta tai hyvän arvoituksen. Öh, hei! Minä olen Kupi, Kupi Kummitus, Kupi sanoi hieman arasti. Hänen äänensä kaikui oudosti kellarin seinillä. Olen täällä etsimässä kadonnutta avainta. Pöllö-Pekka nyökkäsi hitaasti. Hänen päänsä kääntyi lähes ympäri, mikä sai Kupin haukottelemaan hämmästyksestä. Tiedän, tiedän, Pöllö-Pekka sanoi. Tiedän myös, että olet kohdannut jo monia esteitä. Mutta tähän pisteeseen päästäksesi, olet näyttänyt rohkeutta ja sinnikkyyttä. Juuri sellaisia ominaisuuksia tarvitaan, kun etsitään jotain tärkeää. Joo, olen minä yrittänyt parhaani, Kupi mutisi. Mutta tämä avaimen etsiminen on paljon vaikeampaa kuin odotin. Ja nyt olen täällä maan alla, enkä oikein tiedä minne seuraavaksi. Pöllö-Pekka siristi silmiään. Seuraava askel ei ole helppo, Kupi Kummitus. Se vaatii ajattelua. Oletko valmis haasteeseen? Kupi nyökkäsi tarmokkaasti. Tietysti! Olen valmis mihin tahansa, jos se auttaa minua löytämään avaimen! Pöllö-Pekka ojensi toisen siipensä varovasti juurten välistä, kuin osoittaen johonkin. Kuuntele siis tarkasti, pieni kummitus. Minulla on sinulle arvoitus. Jos ratkaiset sen oikein, saat seuraavan vihjeen. Jos et, joudut ehkä odottamaan seuraavaa täysikuuta ennen kuin saat uuden mahdollisuuden. Kupi nielaisi. Täysikuuhun oli vielä monta yötä! Hän ei voinut odottaa niin kauan. Hänen oli ratkaistava tämä arvoitus. Pöllö-Pekka aloitti rauhallisella, mutta painokkaalla äänellä: Minä asun pimeässä, mutta valaistan tien. Minä nukun päivällä, mutta valvon yöllä. Minä olen pieni, mutta voin johdattaa sinut suureen seikkailuun. Mikä minä olen? Kupi kurtisti kulmiaan. Hän pyörähti ilmassa ympäri ja mietti syvällisesti. Hmm, asun pimeässä… mutta valaistan tien… Onko se taskulamppu? Kupi kysyi toiveikkaasti. Pöllö-Pekka pudisti päätään hitaasti. Huu-hoo. Taskulamppu ei nuku päivällä eikä valvo yöllä omasta tahdostaan, Kupi. Aivan! Totta, Kupi sanoi hieman pettyneenä. Okei, uusi yritys. Onko se tähti? Tähti valaisee tien, mutta ei asu pimeässä samalla tavalla kuin arvoituksen kohde, Pöllö-Pekka vastasi. Ja tähti valvoo yötä, kyllä, mutta se ei nuku päivällä. Kupi hieroi leukaa. Tämä oli vaikeampaa kuin hän oli ajatellut! Myyrä-Matin labyrintti oli ollut yksinkertaisempi, vaikka siellä olikin ollut paljon kiviä. Orava-Ossin juttelu oli myös ollut suoraviivaisempaa. Mutta tämä pöllö! Hän oli todella viisas, ja hänen arvoituksensa sai Kupin aivot ruksuttamaan. Minä asun pimeässä, mutta valaistan tien... Kupi toisti itsekseen. Nukun päivällä, valvon yöllä... Pieni, mutta johdattaa seikkailuun. Hän mietti hautausmaan eläimiä. Ketkä nukkuvat päivällä ja valvovat yöllä? No, pöllöt tietenkin! Mutta Pöllö-Pekka ei ollut pieni. Ja hän ei asunut pimeässä samalla tavalla. Ja hän oli jo tässä, ei johdattamassa mihinkään. Kupi leijaili lähemmäs puunjuuria. Ehkä jossain oli vihje? Hän katsoi ympärilleen. Tuolla oli hämähäkinseitti, ja tuossa pieni sammalmätäs, jota Orava-Ossi oli puhdistanut. Ei mitään sellaista, mikä auttaisi. Yhtäkkiä Kupille tuli mieleen. Hän oli nähnyt niitä iltaisin, pieniä valopilkkuja leijailemassa nurmikolla hautausmaalla, kuin pieniä tähdenpölyjä. Ne olivat ihmeellisiä otuksia, jotka loistivat omalla valollaan. Kiiltomato! Kupi huudahti iloisesti. Onko se kiiltomato? Pöllö-Pekka nyökkäsi tyytyväisenä. Huu-hoo! Aivan oikein, Kupi Kummitus! Se on kiiltomato, se pieni valaiseva ihme. Se asuu pimeässä, nukkua usein päivällä, ja sen valo näyttää tietä pimeässä yössä. Ja todellakin, kiiltomato voi johdattaa sinut suureen seikkailuun. Kupi pomppasi riemusta. Jes! Minä tein sen! Minä ratkaisin Pöllö-Pekan viisaan arvoituksen! Hän oli niin ylpeä itsestään. Hän oli onnistunut! Hän oli ratkaissut todellisen pöllön arvoituksen. Erinomasta, Kupi, Pöllö-Pekka sanoi. Olet osoittanut älykkyyttäsi. Ja nyt, kuten lupasin, saat seuraavan vihjeen. Kupi liimautui korvillaan Pöllö-Pekan suuntaan. Hän oli niin innoissaan, että hänen sisuksissaan tuntui kutitusta. Avain, jota etsit, ei ole enää täällä hautausmaalla, Pöllö-Pekka aloitti. Se on siirtynyt paikkaan, joka on vieläkin mystisempi ja kauniimpi. Paikkaan, jossa ilma tuoksuu makealta ja kukat kimaltavat jopa yöllä. Kupi mietti. Missä sellainen paikka voisi olla? Makea tuoksu, kimaltavat kukat... Se paikka on Taikametsä, Pöllö-Pekka jatkoi. Mutta Taikametsässä on tuhansia kimaltelevia asioita. Miten löydät juuri sen oikean kimaltelevan esineen, johon avain on kätketty? Kupi oli jo ehtinyt avata suunsa kysyäkseen, mutta Pöllö-Pekka jatkoi. Tarvitset valoa, joka on erilainen kuin muiden. Valoa, joka on niin hento ja salaperäinen, että se voi johtaa sinut perille ilman, että kaikki näkevät. Etsi kiiltomatojen valoa. Ne asettuvat vain sellaisten asioiden lähelle, joissa on taikaa. Ja avain, se odottaa sinua siellä, missä kiiltomatojen tanssi on kauneimmillaan. Pöllö-Pekka katsoi Kupiin vakavasti. Mene nyt, Kupi Kummitus. Taikametsä odottaa. Ja muista, että jokainen pienikin valopilkku voi olla merkki suuremmasta seikkailusta. Kupi kiitti Pöllö-Pekkaa sydämellisesti. Kiitos, Pöllö-Pekka! Olet todella viisas! Hän tunsi itsensä kevyeksi ja täynnä uutta toivoa. Taikametsä! Se kuulosti jännittävältä paikalta. Ja kiiltomadot! Niiden valo oli niin kaunista ja lempeää. Kupi lähti lentämään Myyrä-Matin kellarista ylös, kohti yötä. Hän jätti hyvästit puunjuurten kauniille seinille ja Pöllö-Pekkan viisaalle katseelle. Ilmassa oli edelleen mullan tuoksu, mutta nyt siinä oli myös lupaus kaukaisesta makeasta tuoksusta ja kimaltelevista kukista. Hän tiesi, että hänen seikkailunsa oli vasta alkanut, ja seuraava pysähdyspaikka olisi Taikametsä. Mutta miten hän löytäisi sen? Ja löytäisikö hän sieltä lopulta kadonneen avaimen? Se jäi nähtäväksi. Kupi tunsi innostuksen puuskan ja kiihdytti vauhtiaan. Eteenpäin, kohti Taikametsää ja kiiltomatojen lumoavaa tanssia!

Taikametsän Kimallusta Etsimässä

Kupi saapui Taikametsän laidalle. Se oli juuri sellainen kuin Pöllö-Pekka oli kuvaillut, mutta vieläkin ihmeellisempi! Jokainen puu näytti kuiskaavan salaisuuksia, ja ilma oli täynnä pehmeää, vaaleaa usvaa, joka sai kaiken näyttämään unenomaiselta. Kupin kurkkuun nousi pieni kupliva tunne – jännitystä ja iloa! Hän oli vihdoin täällä. Hän asteli syvemmälle metsään, ja jokaisella askeleella pimeys väistyi. Puiden välissä alkoi näkyä pieniä, tanssivia valopisteitä. Ne olivat kiiltomatoja! Niitä oli satoja, ehkä tuhansia, ja ne vilkkuivat ja loistivat kuin pienet tähdet joulukuusessa. Metsä hohti vihreän, sinisen ja kullanvärisissä sävyissä, aivan kuin joku olisi ripotellut sinne timanttipölyä. Vau! Kupi kuiskasi, unohtaen hetkeksi olevansa kummitus, joka ei yleensä kuiskannut. Hän leijui lähemmäs, yrittäen olla häiritsemättä tätä kaunista valotanssia. Kiiltomadot näyttivät leikkivän jotain peliä. Ne muodostivat kuvioita ilmassa: ensin pyöriviä spiraaleja, sitten sydämiä, ja sitten taas jotain aivan muuta. Kupi seurasi lumoutuneena, kunnes yksi kiiltomato huomasi hänet. Se oli muita hieman suurempi ja sen valo oli kirkkaampi, melkein oranssi. Kiiltomato pyörähti Kupin edessä ja vilkutti valoaan kuin pieni lamppu. Hei siellä, sumea ystävä! se sanoi pienellä, mutta reippaalla äänellä. Etkö liity joukkoomme tanssimaan? Yömme on juhlaa, ja valomme valaisemaa! Kupi hämmentyi. Öh, hei vain! Olen Kupi, ja olen itse asiassa etsimässä kadonnutta avainta. Pöllö-Pekka sanoi, että täältä, teidän taianomaisesta tanssistanne, voisin löytää seuraavan vihjeen. Toinen kiiltomato, joka oli pienenpieni ja vaaleanpunainen, liittyi ensimmäisen seuraan. Avain, avain? Mikä on avain, kun on tanssia ja laulua? se visersi iloisesti. Me tiedämme paljon, mutta tiedämme myös, että ilo on avain kaikkeen! Kupi huokaisi kummitusmaisesti. Niin, ilo on tärkeää, mutta tämä avain on todella tärkeä! Se on minun aarteenkätköni avain, ja ilman sitä en pääse sisälle. Oranssi kiiltomato pyörähti taas. Aarteenkätkö! Mielenkiintoista! Me, Kiiltomadot, olemme nähneet monia asioita tässä metsässä. Valomme valaisee pimeimmätkin nurkat, mutta usein vain silloin, kun on iloinen mieli. Sillä ilo avaa silmämme näkemään, ja korvamme kuulemaan. Eli minun pitää olla iloinen, jotta näen vihjeen? Kupi kysyi. Mutta miten? Olen vähän surullinen, kun avain on kateissa. Vaaleanpunainen kiiltomato leijaili Kupin nenän eteen. Suru on vain varjo, joka haihtuu auringon noustessa! Tai meidän valojemme loisteessa! Liity tanssiin, Kupi! Näytä meille, miten kummitukset tanssivat! Kupi ei ollut koskaan tanssinut. Kummitukset yleensä leijailivat tai vähän liukuivat, mutta tanssiminen… se oli uutta. Hän mietti, miltä se näyttäisi. Kuitenkin, jos se auttaisi avaimen löytämisessä, hän voisi yrittää. No… miten te tanssitte? Kupi kysyi ujosti. Oranssi kiiltomato näytti mallia. Se suuntasi valoaan ylös, alas, sivulle ja ympäri, samalla kun sen pieni ruumis pyörähteli ja heilahteli ilmassa. Näin! Valon kanssa leikkien, pimeyttä hätistellen! Anna mielikuvituksen viedä, ja valosi loistaa! Kupi yritti matkia. Hän heilautti helmojaan, pyörähti ilmassa ja yritti keskittää kummitusmaista hohdettaan välkkymään. Se oli vaikeaa! Hän tunsi itsensä kömpelöksi ja vähän hassulta. Mutta sitten hän muisti, mitä Pöllö-Pekka oli sanonut: Ole rohkea ja luota itseesi. Ja myös mitä Kiiltomadot olivat sanoneet: Ilo on avain kaikkeen! Kupi päätti unohtaa kömpelyytensä. Hän antoi mennä! Hän pyörähteli nopeammin, nosti itsensä korkeammalle puiden latvojen tasalle ja laskeutui sitten alas maan pintaan. Hän teki spiraaleja, ympyröitä ja jopa hassuja kierreliikkeitä. Ja mitä enemmän hän tanssi, sitä kirkkaammaksi hänen oma, vaalea hohdeensa muuttui. Se alkoi välkkyä aivan kuin kiiltomatojen valot! Kiiltomadot hurrasivat! Hurra, Kupi! Upea tanssi! Kummitustanssi on kuin kevyt tuulenhenkäys, mutta täynnä iloa! Oranssi kiiltomato leijui Kupin lähelle. Olet oppinut nopeasti! Ja koska olet niin iloinen ja reipas, me kerromme sinulle seuraavan vihjeen. Kuuntele tarkkaan. Kupi lopetti tanssimisen ja kuunteli korvat höröllä – tai ainakin niin hyvin kuin kummitus voi korviaan höröttää. Vihje on tämä, oranssi kiiltomato aloitti. Maan alla, missä pimeys asustaa, pieni reitti odottaa. Se mutkittelee ja kiertelee, mutta perille vie, missä avain oottaa. Maan alla? Kupi toisti. Mutta kuka sinne osaisi opastaa? Vaaleanpunainen kiiltomato sanoi: Hän, joka maan mullassa elää, ja jolla on paljon jalkoja. Hän tietää reitit ja pimeät kätköt. Etsi Lieroa, pientä Lieroa, joka on ystävä jokaiselle maan elävälle. Hän on usein piilossa, mutta jos huikkaat hänen nimeään kolme kertaa, hän saattaa ilmestyä. Liero? Kupi mietti. Niin, oikein! Pieni Liero, monta jalkaa. Aivan! oranssi kiiltomato sanoi. Ja muista, Kupi: ilo on tärkeää, mutta myös ystävyys! Ilman ystäviä matka on yksinäinen, ja avaimetkin tuntuu vaikeammilta löytää. Kupi tunsi lämpimän tunteen, vaikka olikin kummitus. Kiiltomadot olivat olleet niin ystävällisiä ja auttavaisia. Hän kiitti niitä sydämellisesti. Kiitos, kiiltomadot! Olette aivan ihania! Nyt minun täytyykin lähteä etsimään tätä Lieroa. Hyvää matkaa, Kupi! Kiiltomadot huusivat kuorossa ja jatkoivat omaa valotanssiaan. Ne muodostivat ilmassa suuren, välkkyvän sydämen. Kupi lähti Taikametsästä, jättäen taakseen kimaltavan valomeren. Nyt hän tiesi, että hänen seuraava tehtävänsä oli löytää Liero, joka eli maan alla. Maanalainen reitti… se kuulosti jännittävältä, mutta myös vähän pelottavalta. Kummitukset eivät yleensä tykänneet ahtaista paikoista. Mutta Kupi oli oppinut paljon tänään. Hän oli tanssinut ja ollut iloinen, ja hän oli saanut uusia ystäviä. Ehkä Lierokin olisi ystävällinen. Hän mietti, millainen tämä Liero mahtaisi olla. Oliko se suuri vai pieni? Oliko sillä monta jalkaa, kuten kiiltomadot olivat sanoneet? Ja miten hän löytäisi sen maan alta? Eikö maan alla ollut aika pimeää? Mutta Kupi muisti kiiltomatojen sanat ilosta ja valosta. Ehkä hänen oma hohdeensa auttaisi myös maan alla. Kupi leijaili metsän reunalle, missä puut harvenivat ja maa oli pehmeämpää. Täällä oli paljon lehtiä ja sammalta. Pitäisikö hänen vain huutaa Liero, Liero, Liero! kolme kertaa? Se tuntui vähän hassulta. Mutta jos niin piti tehdä, niin hän tekisi. Hän oli valmis mihin tahansa, jotta löytäisi avaimensa. Hän katsoi ympärilleen. Missä Liero voisi piilotella? Ehkä suuren kiven alla? Tai mätänevän kannon sisällä? Taikametsä oli täynnä salaisuuksia, ja Kupi oli valmis selvittämään ne kaikki. Hän otti syvään henkeä, ja valmistautui huutamaan. Hän oli valmis kohtaamaan seuraavan haasteen, ja toivoi, että Liero olisi yhtä ystävällinen kuin kaikki muutkin, jotka olivat häntä auttaneet. Hän tunsi pienen, kutkuttavan jännityksen vatsassaan. Mitä maan alla oikein odottaisi? Ja olisiko Lierolla todellakin vastaus? Kupi oli toiveikas, ja tunsi pienen hymyn leviävän kasvoilleen. Avain oli ehkä lähempänä kuin hän osasi kuvitellakaan.

Pieni Liero ja Maanalainen Reitti

Kupi oli toiveikas, ja tunsi pienen hymyn leviävän kasvoilleen. Avain oli ehkä lähempänä kuin hän osasi kuvitellakaan. Hän katsoi Lieroa, joka kiemurteli hiljalleen sammaleen seassa. Liero oli pieni, ruskea mato, jonka sileä iho kimalteli kosteana. Sillä oli kaksi pientä, helmenkaltaista silmää, jotka tuijottivat Kupiin uteliaina ja ystävällisinä. Liero heilautti pientä päätään, melkein kuin nyökkäisi.

Yllätys Kukkakedon Keskellä

Kupi nyökkäsi takaisin, hänen läpikuultava ruumiinsa huojui hieman ilmassa. Hän oli valmis seuraamaan Lieroa minne tahansa, jos se vain auttaisi häntä löytämään kadonneen avaimensa. Liero alkoi liikkua, kiemurrellen eteenpäin nopeasti, mutta niin, että Kupi pysyi helposti perässä. Se sukelsi pienen aukon kautta sammaleen alle, ja Kupi seurasi, tuntien viileän, multaisen tuoksun ympärillään. Maan alla oli pimeää, mutta Kupi pystyi näkemään hyvin, sillä kummitukset eivät tarvinneet valoa nähdäkseen. Hän näki Lieron pienen, kiemurtelevan hahmon edessään, ja maanalainen polku avautui heidän edessään, kapeana ja mutkaisena. Minne olemme menossa, ystäväni? Kupi kysyi hiljaa, hänen äänensä kaikui hieman maan pimeydessä. Liero ei vastannut sanallisesti, mutta se heilautti jälleen päätään, ikään kuin sanoen: Seuraa vain! Polku muuttui leveämmäksi, ja Kupi huomasi, että he olivat nyt jonkinlaisessa tunnelissa. Tunnelin seinät olivat sileät ja viileät, ja niissä kasvoi paikoin pieniä, hehkuvia sieniä, jotka antoivat pehmeää, vaaleaa valoa. Ne olivat kuin pieniä lyhtyjä, jotka näyttivät heille tietä. Kupi oli yllättynyt. Hän ei ollut koskaan aiemmin käynyt niin syvällä maan alla, ja kaikki näytti niin erilaiselta kuin ylhäällä hautausmaalla. Oi, kuinka kaunista! Kupi huudahti, kurkotellen kohti yhtä hehkuvaa sientä. Se tuntui samettisen pehmeältä hänen läpikuultavia sormiensa välissä. Sieni ei kuitenkaan jäänyt hänen käteensä, vaan Kupi tunsi sen vain hetken. Kummitukset eivät voi pitää kiinni esineistä kovin kauaa, ainakaan jos ne eivät keskity kunnolla. Liero pysähtyi ja odotti, kun Kupi ihaili sienivaloja. Sitten se jatkoi matkaansa, johdattaen Kupin entistä syvemmälle maan uumeniin. He kulkivat pitkän matkaa, kapeiden käytävien ja pienten luolien läpi. Joskus heidän oli kummitettava pienten kivien yli, joskus taas heidän oli väisteltävä juuria, jotka roikkuivat katosta kuin narut. Kupi nauroi ääneen, kun hän melkein törmäsi pieneen nukkuneeseen myyrään, joka kuorsasi onnellisesti pesässään. Myyrä ei huomannut mitään, ja Kupi jatkoi matkaansa varovasti. Liero tuntui tietävän täsmälleen, minne mennä. Se liikkui itsevarmasti, kuin olisi kulkenut näitä reittejä tuhansia kertoja. Yhtäkkiä heidän eteensä ilmestyi jotain outoa. Maanalainen tunneli päättyi suureen, pyöreään kammioon, joka oli täynnä pöriseviä ääniä. Kammiossa oli satoja pieniä reikiä seinissä, ja jokaisesta reiästä tuli ulos pieni, pörisevä olento. Kupi pidätteli henkeään, tai ainakin yritti kummituksena pidätellä. Olennot olivat mehiläisiä! Ne pörisivät ympäriinsä kiireisen näköisinä, kantaen keltaista siitepölyä pienissä jaloissaan. Mehiläisiä? Maan alla? Kupi mumisi hämmästyneenä. Hän oli aina luullut mehiläisten asuvan pesissään puissa tai kukkien keskellä. Tämä oli todellinen yllätys! Liero kiemurteli mehiläisten keskellä pelottomasti, ja mehiläiset näyttivät tuntevan sen. Ne eivät piitanneet Kupista ollenkaan, vaan jatkoivat omaa pörisevää työtään. Kupi seurasi Lieroa varovasti, varmistaen, ettei hän vahingossakaan häiritsisi näitä ahkeria työläisiä. Koko kammio tuoksui makealta, hunajalle ja kukille. Se oli kuin pieni, salainen puutarha maan alla. Liero johti Kupin kammion toiselle puolelle, missä oli suuri, kivinen ovi. Ovi oli peitetty paksulla sammalella ja kukkasilla, jotka olivat ehkä mehiläisten tuomia siemeniä. Liero kosketti ovea pienellä päällään, ja Kupi näki, kuinka ovi alkoi hitaasti avautua. Se liikkui äänettömästi, paljastaen kirkkaan valon toisella puolella. Valo oli niin kirkas, että Kupi siristi silmiään, vaikka kummituksena valo ei oikeasti satuttanutkaan häntä. Hän oli niin tottunut pimeyteen, että kirkas valo tuntui melkein voimakkaalta. Mitä tuolla on? Kupi kysyi uteliaana, ja Liero kiemurteli jo kohti valoa. Kupi seurasi, leijaillen oven läpi. Ja sitten hän näki sen. Hän oli kukkakedon keskellä! Se oli valtava, värikäs kukkameri, joka ulottui niin kauas kuin silmä kantoi. Siellä oli punaista, keltaista, sinistä, violettia ja oranssia kukkia, jotka keinahdelivat tuulessa. Päivänperhoset lehahtelivat kukan terälehdeltä toiselle, ja pienet pörisevät kimalaiset lensivät kukasta kukkaan, keräten mettä. Aurinko paistoi lämpimästi, ja koko ilma tuoksui makealta ja raikkaalta. Vau! Kupi huudahti iloisesti. Kuinka pääsimme tänne? Tämä on kuin unelma! Hän leijaili lähemmäs yhtä suurta, vaaleanpunaista kukkaa ja katseli, kuinka pieni leppäkerttu käveli sen terälehteä pitkin. Hän ei ollut odottanut tällaista yllätystä maan alta tullessaan. Hän oli luullut, että he nousisivat ylös hautausmaan pimeään, mutta sen sijaan he olivat löytäneet tämän salaisen kukkakedon. Liero kiemurteli iloisena nurmikon seassa, ja Kupi seurasi sitä, tunsi kukkien pehmeän kosketuksen läpikuultavien jalkojensa läpi. Kupi katseli ympärilleen. Keskellä kukkaketoa oli vanha, sammalpeitteinen kivi. Se oli suuri, tasainen kivi, joka näytti siltä kuin se olisi ollut siinä ikuisuuden. Kiven päällä oli jotain, joka kimalteli auringonvalossa. Kupi leijaili lähemmäs, hänen sydämensä tykytti innosta. Voisiko se olla? Voisiko se olla avain? Liero kiemurteli nopeasti kiven luo ja nosti pienen päänsä. Se näytti kohti kiven päällä kimaltelevaa esinettä. Kupi purjehti lähemmäs ja näki sen selvästi. Se ei ollut avain, ainakaan ei hänen kadonnut avaimensa. Se oli pieni, hopeanvärinen medaljonki, jossa oli kaiverrettu kuva pienestä kimalaisesta. Medaljonki heijasti auringonvaloa kauniisti. Kupi oli hieman pettynyt, mutta myös utelias. Miksi tällainen medaljonki olisi kukkakedon keskellä? Ja miksi Liero oli johdattanut hänet juuri tänne? Mikä tämä on? Kupi kysyi Lierolta. Liero kiemurteli medaljongin ympärillä ja sitten osoitti kuvaa pienestä kimalaisesta. Se näytti aivan samalta kuin ne kimalaiset, jotka pörräsivät kukkien joukossa. Kupi katsoi medaljonkia tarkemmin. Hän huomasi, että medaljongin toisella puolella oli pieni kaiverrettu viesti. Se oli kirjoitettu niin pienellä käsialalla, että Kupi joutui kummittelemaan todella lähelle lukeakseen sen. Viestissä luki: Kimalaisen kätkössä, avain odottaa. Kupi katseli yllättyneenä Lieroa. Kimalaisen kätkössä? Tarkoitatko, että kimalaiset ovat piilottaneet avaimen? Liero nyökkäsi tarmokkaasti, sen pienet silmät tuikkivat. Se kiemurteli sitten kohti suurta, pörisevää kimalaista, joka oli laskeutunut aivan heidän lähelleen, suureen purppuranpunaiseen kukkaan. Tämä kimalainen oli hieman muita suurempi ja sen pörinä oli syvempää ja voimakkaampaa. Kupi tunsi uuden toivon aallon pyyhkäisevän ylitseen. Hän oli niin lähellä! Hän oli löytänyt vihjeen kukkakedon keskeltä, juuri sieltä minne Liero oli hänet johdattanut. Tämä oli todella jännittävää! Hän seurasi Lieroa, joka kiemurteli jo kohti kimalaista. Maailma oli täynnä yllätyksiä, varsinkin kun etsi kadonnutta avainta kummituksena. Kupi valmistautui esittämään seuraavan kysymyksensä kimalaiselle. Hän toivoi todella, että kimalainen osaisi auttaa häntä.

Kimalaisen Kätkö ja Avaimen Löytyminen

Kupi leijui varovasti lähemmäs. Kimalainen Pöristelijä, kuten Kupi oli sen nimennyt, pörisi ahkerasti suuren oranssin kukan keskellä. Sen pienet karvaiset jalat olivat täynnä keltaista siitepölyä. Kupi odotti kohteliaasti, että Kimalainen Pöristelijä sai nuolla kukkamedet suuhunsa. Liero kiemurteli Kupin jalkojen ympärillä, taisi sekin olla utelias. Anteeksi, Kimalainen Pöristelijä, Kupi sanoi sitten, hänen äänensä oli lempeä ja hieman ujosteleva. Kummituksena Kupi ei ollut tottunut juttelemaan kimalaisten kanssa, mutta avainta etsiessään sitä joutui tekemään kaikenlaista uutta. Kimalainen Pöristelijä lopetti pörinänsä ja nosti pienen päänsä. Sen isot mustat silmät katsoivat Kupiin. Pörröisää päivää! Mitä kummaa näin suurikokoinen ja läpinäkyvä otus täällä tekee? Et kai yritä pölyttää minua? Kimalainen hihitti ja sen pieni takalisto heilui huvittavasti. Kupi ei tiennyt pitäisikö hänen loukkaantua vai nauraa. Hän päätti nauraa, koska nauru oli aina paras vastaus omituisiin kysymyksiin. En, en todellakaan pölytä! Minä olen Kupi Kummitus ja etsin kadonnutta avaintani. Olen kuullut, että sinulla saattaisi olla tietoa siitä. Pöllö-Pekka mainitsi sinun nimesi. Kimalainen Pöristelijä mietti hetken ja rapsutti toisella jalallaan pientä tuntosarveaan. Avain, sanoitko? Olen minä nähnyt kaikenlaisia asioita täällä kukkakedolla. Kultaisia, hopeisia, ruosteisia… Mutta en muista nähneeni mitään, mikä olisi ollut sinun. Kupi huokaisi, melkein puhalsi kimalaisen kumoon. Minun avaimeni on pieni ja vanha, hieman ruosteinen. Siinä on sydämenmuotoinen reikä. Se on todella tärkeä minulle. Hmm, sydämenmuotoinen reikä? Kimalainen Pöristelijä alkoi pörähdellä uudelleen ja kiertää kukan terälehtiä. Sehän kuulostaa tutulta! Muistatko sen pienen koiranminttukukan, joka kasvoi tuossa, missä nyt kasvaa iso unikkokukka? Sen vieressä oli joskus jotain kiiltävää. Kimalainen osoitti pienellä jalallaan kohti tiheämpää kukkapuskaa. Kupi ja Liero katsoivat osoitettuun suuntaan. Koira…minttu? Unikko? Kupi oli hieman pyörällä päästään kukkien nimistä. Kummituksena hän oli enemmän tottunut vanhoihin, pölyisiin esineisiin kuin kukkien lumoavaan maailmaan. Niin! Se on aivan tuossa vieressä. Mutta siinä on ongelma, Kimalainen Pöristelijä sanoi salaperäisesti ja laskeutui Kupin nenän päälle. Kupi vavahti, sillä kimalaisen karvat kutittivat hirveästi, mutta hän yritti pysyä paikoillaan. Ongelma on se, että se on piilossa. Minä olen kimalainen, minä piilotan aarteitani sinne minne kukaan ei osaa etsiä! Kimalainen naurahti iloisesti ja lennähti sitten takaisin unikkokukkaan. Mutta miten me löydämme sen? Kupi kysyi, hieman hämmentyneenä kimalaisen leikkisästä käytöksestä. Mihin sinä piilotit sen? Kimalainen Pöristelijä lennähti Kupin ympärille ja pörisi iloisesti. No, minulla on tapana jättää pieniä vihjeitä. Tiedäthän, jotta en itsekin unohtaisi! Kukan tuoksu on kätkön avain. Etsi kukka, joka tuoksuu kaikista makeimmalta. Ja sen pitää olla keltainen. Ja pyöreä. Ja sen terälehdissä pitää olla pieniä, punaisia pisteitä. Kupi mietti. Keltainen, pyöreä, makea tuoksu, punaisia pisteitä terälehdissä. Tämä kuulosti paljon monimutkaisemmalta kuin pääkallon kanssa juttelu! Oletko varma, että se on siellä? Kupi kysyi. Pörräys ja pölytys! Tietenkin olen varma! Kimalainen Pöristelijä vastasi. Mutta älä kerro muille kimalaisille, että paljastin aarrepaikkani. Ne luulevat, että olen hullu. Kimalainen hihitti jälleen ja jatkoi meden keräämistä. Kupi katsahti Lieroon. Liero näytti myös miettivän. Makea tuoksu... punaisia pisteitä... Kupi toisti kimalaisen ohjeet. Tule, Liero, lähdetään etsimään sellaista kukkaa! He alkoivat kulkea kukkakedon poikki. Kupi kummituksena oli siitä hyvä, että hän pystyi leijumaan kukkien yläpuolella, jotta ei tallaisi niitä. Liero puolestaan kiemurteli taitavasti kasvien varsien ja lehtien lomassa. Tämä tuoksuu hyvältä, Kupi sanoi nuuskien vaaleanpunaista ruusua. Mutta se ei ole keltainen eikä pyöreä. Eikä siinä ole punaisia pisteitä. He jatkoivat matkaa. Ohi pienten sinisten kellokukkien, ohi korkeiden purppurien ritarinkannusten. Niin monta erilaista kukkaa! Kupi ei ollut koskaan aiemmin kiinnittänyt niihin näin paljon huomiota. Ne olivat kaikki kauniita, mutta yksikään ei sopinut kimalaisen kuvaukseen. Entäpä tuo? Liero kuiskasi ja osoitti maata vasten kasvavaa keltaista kukkaa. Sen terälehdet olivat hieman risaiset, ja se näytti vaatimattomalta. Kupi leijui lähemmäs ja haistoi. Se on keltainen ja pyöreä. Ja tuoksuu makealta! Kupi huudahti iloisena. Sitten hän katsoi tarkemmin. Mutta siinä ei ole punaisia pisteitä. Vain mustia pisteitä, jotka ovat ehkä pieniä ötököitä. Kupi virnisti. Liero kiemurteli naurusta. Ei se sitten ole se, Kupi sanoi. Meidän täytyy olla tarkkoja, Kimalainen Pöristelijä oli niin tarkka ohjeissaan. He jatkoivat etsintää. Aurinko alkoi jo hieman painua puiden taakse, ja pitkät varjot tanssivat kukkakedolla. Kupi tunsi pientä toivon hiipumista, mutta muisti sitten, kuinka Pörisevä Pääkallo oli sanonut, ettei koskaan saa luovuttaa. Ja Pöllö-Pekka oli sanonut, että jokaisessa haasteessa on opetus. Yhtäkkiä Liero pysähtyi. Kupi! Katso tuonne! Tuo kukka on erilainen! Kupi katsoi. Siellä, muiden kukkien keskellä, kasvoi keltainen kukka. Se oli niin pyöreä kuin vain voi olla, ja sen tuoksu oli todella makea, melkein kuin hunaja. Kupi leijui lähemmäs ja tarkasteli terälehtiä. Ja siellähän ne olivat! Pieniä, punaisia pisteitä, kuin pientä pisamaa kukan kasvoilla. Se on se! Liero, me löysimme sen! Kupi huusi riemusta soikeana. Hän oli niin innoissaan, että melkein unohti olevansa kummitus. Kupi ja Liero katsoivat toisiaan ja hymyilivät. Mutta missä avain oli? Kimalainen Pöristelijä ei ollut kertonut tarkkaa paikkaa. Tarkasta varovasti kukan alta, Liero ehdotti. Kupi kurkisti kukan terälehtien alle. Ei mitään. Hän kokeili varren juurta. Ei mitään. Hän jopa nuuskaisi maata kukan ympäriltä, mutta siellä oli vain maan tuoksua. Onko se sittenkin jossain kukan sisällä? Kupi mietti ääneen. Mutta miten hän saisi sen sieltä ulos vahingoittamatta kukkaa? Kimalainen Pöristelijä tuskin olisi iloinen, jos Kupi pilaisi hänen lempikukkansa. Kupi laittoi sormensa varovasti kukan keskelle, siitepölyn sekaan. Ja siellä, piilossa syvällä terälehtien suojassa, oli jotain kovaa ja metallista. Hän koukki sen esiin. Se oli avain! Pieni, vanha ja hieman ruosteinen avain, jossa oli sydämenmuotoinen reikä. Juuri sellainen kuin Kupi oli kuvaillut! Liero, me löysimme sen! Me löysimme avaimen! Kupi huudahti iloisesti ja pyörähti ympäri. Avain heilahti hänen sormissaan. Se oli oikea, todellinen avain! Liero kiemurteli iloisesti Kupin ympärillä. Sen pieni pää oli koholla, ja se näytti yhtä onnelliselta kuin Kupi. Minä tiesin, että me löytäisimme sen! Sinä olet niin hyvä etsivä, Kupi! Kupi kummitus tunsi lämpimän tunteen leijuvassa rinnassaan. Hän oli niin onnellinen. Kaikki nämä ystävät, kaikki nämä seikkailut! Ja nyt avain oli vihdoin löytynyt. Hän katsoi avainta kädessään. Se ei ollut vain vanha metallinpala, vaan symboli kaikista uusista ystävistä ja hauskoista hetkistä. Hän vilkutti Kimalainen Pöristelijälle, joka yhä pörisi tyytyväisenä unikkokukassa. Kimalainen Pöristelijä vilkutti takaisin toisella jalallaan. Se oli aivan kuin kimalainen olisi ymmärtänyt, kuinka onnellinen Kupi oli. Nyt meidän täytyy kertoa muillekin! Kupi sanoi Lierolle. Myyrä-Matille, Pörisevälle Pääkallolle, Pöllö-Pekalle ja Orava-Oskulle! Ja sille toiselle lierolle, jonka tapasimme! Kupi oli niin täynnä iloa, että hän halusi jakaa sen kaikkien kanssa. Liero nyökkäsi innokkaana. Kyllä! Menemme kertomaan kaikille, että Kupi Kummituksen avain on löytynyt! Kupi laittoi avaimen turvallisesti taskuunsa, tai siihen missä taskun olisi pitänyt olla, jos hänellä olisi ollut tasku. Kummituksena asioiden säilyttäminen oli aina hieman haasteellista, mutta hän oli keksinyt ovelan tavan. Hän vain piti sitä tiukasti kädessään, ja se tuntui pysyvän siinä kuin taikuudella. He alkoivat kulkea takaisin samaa reittiä, jota olivat tulleetkin. Kukkaketo näytti nyt entistäkin kauniimmalta, valaistuna ilta-auringon viimeisillä säteillä. Joka puolella kuului pienten eläinten iloisia ääniä, jotka juhlistivat päivän päättymistä. Kupi tunsi, että tämä oli ollut hänen elämänsä paras seikkailu. Ja kaikki vain yhden kadonneen avaimen takia. Kuka olisi uskonut, että hautausmaa ja sen asukkaat olisivat niin ystävällisiä ja avuliaita? Hän ei olisi ikinä osannut kuvitella, että tapaaisi näin monta uutta ystävää. Hän mietti hetken. Avain oli siis ollut Kimalaisen Pöristelijän kätkössä. Se oli ollut niin hyvin piilotettu, että ilman tarkkoja ohjeita sitä ei olisi ikinä löytänyt. Ja Liero oli ollut aivan korvaamaton apuri. Kupi oli todella iloinen, että hän oli saanut niin monta ystävää tällä matkallaan. Jokainen heistä oli auttanut omalla tavallaan, ja nyt avain oli taas Kupin luona. Mikä ihana tunne! Kupi Kummitus alkoi leijua hieman nopeammin, innoissaan ajatuksesta päästä kertomaan uutiset ystävilleen. Seuraava askel oli jakaa ilo kaikkien kanssa. Ja sitten oli aika palata kotiin. Mutta ensin... juhlitaan!

Kupi Kiittää Ystäviään ja Kotiin Paluu

Niinpä niin! Juhlat alkoivat heti kukkakedon keskellä. Kupi leijaili onnellisena ystäviensä ympärillä, avain tiukasti pienessä, läpikuultavassa kädessään. Pörisevä Pääkallo pyöri villisti ja napsutti leukojaan ilosta. Myyrä-Matti kurkisti iloisena koloistaan, hymyillen leveästi. Orava hyppeli oksalta toiselle ja heitteli pähkinöitä ilmaan riemusta. Pöllö-Pekka huhuili kauniita sävelmiä, ja Pieni Liero kiemurteli innoissaan Kimalaisen selässä, joka pörräsi ympäriinsä kuin pieni, kultainen pilvi.

Loppusanat

Ja niin Kupi Kummitus ja kaikki ystävät juhlivat löydettyä avainta! Olipa se seikkailu, eikö totta? Kiitos, että olit mukana tässä hauskassa tarinassa. Toivottavasti sinäkin keksit omia jännittäviä seikkailuja! Jos sinulla on ideoita tai toiveita, kerro niistä Sonacastille. Kuulemme mielellämme, mitä mieltä olit. Muista, että taikaa ja iloa löytyy kaikkialta, kunhan vain uskallat etsiä. Nähdään taas pian uudessa tarinassa!

Lisää tarinoita