SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Kun aurinko unohti mennä nukkumaan

10 min5-7-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Hei kaikki pienet unelmoijat! Oletteko koskaan miettineet, miksi keväisin päivät yhtäkkiä venyvät pidemmiksi ja pidemmiksi? Ikään kuin aurinko itse vain päättäisi, ettei halua mennä nukkumaan! Tänään kuulemme tarinan siitä, kuinka eräänä kauniina kevätpäivänä Suomessa, aurinko todella unohti, milloin sen pitäisi piiloutua pilvien taakse. Miten kävikään, kun illat olivatkin täynnä valoa ja lämpöä? Ja mitä Pikku-Orava ja Nalle-Karhu siitä tuumasivat? Liity mukaan tähän valoisaan seikkailuun!

Aurinko herää aikaisin

Niin vain kävi, että kun kevät saapui, aurinko alkoi heräillä aina vain aikaisemmin. Se siristeli silmiään jo kukonlaulun aikaan ja venytteli kultaisia säteitään yhä korkeammalle taivaalle. Se kurkisti ensin metsän puiden lomasta, sitten ojensi lämpimiä käsivarsiaan yli kumpuilevien peltojen ja pienten järvien. Pikku-Orava, joka oli yleensä melkoinen aamu-uninen töppöhäntä, huomasi ensimmäisenä tämän ihanan muutoksen. Hän kuopsutti puun koloonsa ja ihmetteli, miten valoisaa oli jo, vaikka hänen mielestään oli vasta aamunkoitto. Aurinko hymyili ja lämmitti pientä maata. Sen säteet tuntuivat niin lempeiltä ja kutsuvilta, ja linnut alkoivat laulaa aikaisemmin kuin koskaan. Lapsetkin, jotka usein joutuivat menemään nukkumaan aivan kun aurinko vielä paistoi, saivat nyt leikkiä ulkona pihalla pidempään. Pallo sinkoili, hiekkakakkuja rakennettiin, ja ilta-auringon kultaiset säteet hyväilivät poskia. Voi sitä riemua! Maailma tuntui heräävän ja jokainen päivä oli täynnä uutta toivoa ja lämpöä. Mutta miten Nalle-Karhu suhtautui tähän, kun hänkin heräsi talviuniltaan?

Ystävät ihmettelevät

Nalle-Karhu venytteli pitkään ja haukotteli makeasti. Hän oli nukkunut sikeästi pesässään koko pitkän talven, syönyt hunajaa ja uneksinut lämpimistä kesäpäivistä. Nyt kevät oli koittanut, ja Nallen vatsa kurni kuin suuri rumpu. "Onpa jo myöhä", Nalle mutisi, kun hän kurkisti pesänsä suuaukolta. Mutta hetkinen! Aurinko paistoi yhä korkealla taivaalla, valaisten metsän vehreyttä ja pienten kukkien nuppuja. Se oli kultainen, lämmin valo, aivan kuin aamulla. "Höpsöä", Nalle-Karhu raaputti nallekorvaansa. "Eihän se voi olla aamu, minun vatsani sanoo, että on jo aika syödä iltapalaa!" Hän astui ulos pesästään ja katsoi ympärilleen. Metsä oli täynnä elämää. Linnut lauloivat kilpaa, pörriäiset surrasivat kukkasten ympärillä, ja ilmassa leijaili kevään makea tuoksu. Mutta kello näytti olevan jo myöhä iltapäivä, melkein ilta, ja aurinko vain jatkoi paistamistaan, aivan kuin se olisi unohtanut, että on aika mennä nukkumaan. Nalle-Karhu päätti lähteä selvittämään mysteeriä. Kuka osaisi kertoa, miksi aurinko oli yhä hereillä? Hän köpötteli metsäpolkua pitkin, tassut hieman vielä talven jäljiltä arat, mutta mieli täynnä uteliaisuutta. Ensimmäisenä hän tapasi ystävänsä Pupu Pitkäkorvan, joka loikki iloisesti niityllä syöden herkullisia kevätversoja. Pupu narskutteli tyytyväisenä, korvat heiluen puolelta toiselle. "Hei, Pupu!" Nalle-Karhu huusi. "Eikö ole jo aika mennä nukkumaan? Aurinko paistaa vielä!" Pupu Pitkäkorva nosti päänsä, pureskeli viimeisen versonsa ja vilkaisi taivaalle. "No niinpä onkin, Nalle! Se on ollut täällä koko päivän ja illan. Minä olen ehtinyt syödä jo kolme pellollista apilaa ja leikkiä perhosten kanssa piilosta kymmenen kertaa!" Pupu hymyili leveästi. "Ehkäpä aurinko on unohtanut tiensä kotiin? Tai sitten se haluaa katsoa, kuinka kauan jaksamme leikkiä!" Pupu naurahti. Nalle-Karhu ei ollut tyytyväinen tähän selitykseen. Hänellä oli mielessä enemmänkin kysymyksiä. Hän jatkoi matkaansa ja pian hän törmäsi Kettu Repolaiseen, joka istui kivellä ja kiillotti turkkiaan. "Huomenta, Kettu... eiku, iltaa?" Nalle-Karhu epäröi. Kettu Repolainen huokaisi. "Tämä on todellista sekoilua, Nalle. Koko päivä ja koko ilta! Minä en saa metsästettyä yhtään hiirtä, kun kaikki näkevät minut jo kaukaa tässä valossa. Ja minä olen niin väsynyt, mutta aurinko ei anna nukkua!" Kettu heilautti tuuheaa häntäänsä turhautuneena. "Ehkäpä se on juuttunut taivaalle?" Nalle-Karhu nyökkäsi. Juuttunut taivaalle? Se kuulosti mahdolliselta, mutta myös hieman surulliselta. Hän halusi auttaa aurinkoa, jos se oli jumissa. Seuraavaksi Nalle-Karhu löysi Orava Oivan, joka kipitti vikkelästi pitkin puun runkoa, pähkinä poskessaan. Orava Oiva oli aina kiireinen ja tiesi yleensä kaiken. "Orava Oiva! Tule alas hetkeksi!" Nalle-Karhu huusi. Orava Oiva pudotti pähkinänsä ja hyppäsi alas. "Mikä hätänä, Nalle-Karhu? Onko hunajapurkkisi kadonnut?" "Ei, ei hunajaa", Nalle selitti. "Mutta aurinko! Se paistaa yhä! Eikö sen pitäisi olla jo nukkumassa?" Orava Oiva vilkutti pieniä silmiään. "Aaaah, se!" Orava naurahti. "Ei aurinko ole unohtanut mitään! Keväällä ja kesällä aurinko vain haluaa ilahduttaa meitä pidempään. Se pysyy pidempään ylhäällä, että me ehdimme leikkiä ja nauttia lämmöstä." Hän pyörähti iloisesti ympäri. "Päivät pitenevät, Nalle! Se on kesän taikaa!" Nalle-Karhu katsoi ylös. Aurinko paistoi edelleen, kultaisena ja lämpimänä, mutta nyt Nalle tunsi sen eri tavalla. Ei se ollutkaan eksynyt tai jumissa. Se oli vain antamassa heille lisää aikaa iloon. Pupu Pitkäkorva loikki heidän luokseen, ja Kettu Repolainenkin raahautui paikalle, kuunnellen Oravan selitystä. "Kesän taikaa?" Pupu toisti. "Eli me voimme leikkiä vielä pidempään?" "Totta kai!" Orava Oiva ilmoitti. "Aurinko haluaa, että me nautimme jokaisesta hetkestä. Se antaa meille lisäaikaa seikkailuihin, pallopeleihin ja iltakävelyihin." Kettu Repolainenkin näytti hieman piristyvän. "No, ehkä sitten voin yrittää löytää muutaman kypsän marjan, kun kerran on valoisaa." Nalle-Karhu hymyili. Hän ymmärsi. Aurinko ei ollut unohtanut mitään. Se vain rakasti heitä niin paljon, että halusi antaa heille lahjaksi enemmän valoa ja lämpöä. Ja se oli aivan ihanaa! Ystävät katsoivat toisiinsa. Heillä oli vielä monta tuntia aikaa leikkiä ja nauttia tästä ainutlaatuisesta kevätillasta, joka ei tuntunut koskaan päättyvän. He päättivät mennä takaisin niitylle ja rakentaa kaikista korkeimman hiekkakakun, tai ehkä leikkiä hippaa niin kauan, että heidän tassunsa olisivat väsyneet ja vatsansa kurnisivat taas iloisesti. Mikä ihana yllätys tämä pitkä päivä olikaan!

Kesäyön taikaa

Ystävykset Pupu, Kettu, Orava ja Pöllö palasivat niitylle, jossa ilta-aurinko maalasi jo pitkiä, oransseja varjoja. Vaikka kello tikitti jo myöhäistä iltaa, taivas oli yhä vaaleanpunainen ja kultainen, aivan kuin päivä ei olisi malttanut lähteä nukkumaan. Orava hyppeli puusta toiseen, hänen tupsukorvansa tärisivät innosta. "Katso! Aurinko ei olekaan menossa piiloon!" hän huusi. "Se vain piilottelee tuolla puiden takana, mutta sen valo ylettyy yhä tänne!" Kettu haukotteli leveästi, mutta hänen silmänsä loistivat. "Se on totta", hän sanoi. "Yleensä tässä vaiheessa jo etsimme pehmeintä koloa nukkumapaikaksi. Mutta nyt... tuntuu, että voisimme leikkiä vielä tunteja!" Pupu nyökkäsi. "Minulla on sellainen kutina nenässä", hän sanoi, "että tämä on sitä, mitä aikuiset puhuvat kesäyöstä. Että aurinko vain livahtaa hetkeksi horisontin taakse ja nousee heti uudelleen!" Pöllö, joka oli yleensä valveilla vain öisin, oli hieman hämmentynyt. "Mutta jos aurinko ei mene nukkumaan, niin miten minä voin tietää, milloin on minun vuoroni valvoa ja kaikkien muiden vuoro nukkua?" hän pohdiskeli syvällä äänellään. Ystävät nauroivat. "Ei huolta, Pöllö", Kettu sanoi. "Tänään me kaikki olemme vähän kuin sinä, yöelämässä!" He päättivät leikkiä piilosta pitkien, venyvien varjojen seassa. Puunrungot muuttuivat jättiläisiksi, ja jokaisesta pensaasta tuli salaperäinen luola. Auringonvalon kultainen hehku teki kaiken ympärillä uskomattoman kauniiksi, melkein kuin unessa. Nurmikko kimalteli kasteesta, vaikka kaste yleensä ilmestyi vasta aamulla. Kukat olivat yhä auki, niiden terälehdet levällään odottamassa jotain. He juoksivat ja nauroivat, tunsivat pehmeän nurmikon tassujensa alla. Ilma oli viileää, mutta ei kylmää, ja siinä oli makea tuoksu kesäyön kukkasista ja vastaleikatusta ruohosta. Niin rauhallista ja kaunista, että he melkein unohtivat leikin ja vain seisoivat ja ihailivat maisemaa. Pupu keksi uuden leikin. "Leikitään kuvailevaa! Mitä te näette ja tunnette tässä kesäyössä?" Orava vastasi heti: "Minä näen taivaan, joka on kuin mansikkajäätelö ja appelsiini yhdessä! Ja tunnen pienen tuulenhenkäyksen, joka kuiskaa lehdissä salaisuuksia." Kettu sanoi: "Minä näen varjoja, jotka tanssivat ja muuttuvat muodoissaan. Ja tunnen märkää nurmikkoa tassujeni alla. Tuntuu ihanalta ja virkistävältä!" Pöllö sanoi: "Minä näen, että maailma on hetken aikaa pysähtynyt. Ja tunnen, että vaikka on valoisaa, on silti rauhallista. Se on ihan erilaista kuin päivän kirkkaus. Tämä on pehmeää valoa." He istuutuivat hetkeksi suurelle kivelle, joka oli lämminnyt päivän auringossa. He katselivat, kuinka valo muuttui hitaasti, hitaasti, kirkkaasta kullasta pehmeään pinkkiin ja sitten haaleaan violettiin. Aurinko oli kuin vähän ujo, se piilotteli horisontin takana, mutta sen säteet kurkistelivat edelleen uteliaina. Vaikka he olivat leikkineet tuntikausia, he eivät tunteneet oloaan väsyneeksi samalla tavalla kuin yleensä iltaisin. Energiat olivat korkealla, mutta keho alkoi silti kaivata lepoa. Pöllö haukotteli pitkään, hänen suuret silmänsä alkoivat räpsyä. "Ehkä on aika kertoa yksi pieni iltasatu", Pöllö ehdotti. "Vaikka ei olekaan ihan pimeää, uni taitaa alkaa kutsua." Pupu nyökkäsi. "Tämä on ollut kaunein ilta ikinä! En uskonut, että päivä voisi olla näin pitkä ja täynnä seikkailuja!" Kettu venytteli. "Minusta tuntuu, että olen löytänyt uuden taian. Kesäyön taian." "Kun aurinko päättääkin pysyä seuranamme vähän pidempään, ja antaa meille enemmän aikaa leikkiä ja nauttia." He kävelivät takaisin kohti kotejaan, taivas yhä valoisana yllään. Metsän eläimet katselivat heitä ihmeissään, koska he eivät olleet tottuneet näkemään Pupua ja Kettua hereillä näin myöhään. Mutta tänään kaikki oli erilaista. Tänään oli kesäyö. Yö, jolloin unet tuntuivat melkein yhtä valoisilta kuin päivä, ja kaikki oli mahdollista. He tiesivät, että huomenna aurinko nousisi taas, ehkä jopa vielä aikaisemmin. Ja kenties se muistaisi taas olla menemättä kunnolla nukkumaan, ja toisi mukanaan lisää ihania, pitkiä päiviä, täynnä leikkejä ja naurua. Kesäyön taika oli saapunut, ja se oli kauniimpi kuin he olivat osanneet kuvitellakaan.

Lopetus

Kiitos, että olit mukana tarinassamme, kun aurinko unohti mennä nukkumaan. Toivottavasti tämä kesäyön seikkailu oli mieluinen ja täynnä ihanaa taikaa! Muista, että jokainen päivä voi olla uusi tarina. Kenties sinäkin keksit oman, ainutlaatuisen seikkailun täynnä ihmeitä? Kerro Sonacastille, mitä ajatuksia tämä tarina sinussa herätti. Olisimme iloisia palautteestasi. Nähdään taas seuraavassa jännittävässä hetkessä!

Lisää tarinoita