SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Kultakutri ja kolme karhua

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Tervetuloa mukaan ihanaan seikkailuun! Tänään sukellamme tarinaan pienestä tytöstä, jolla oli hiukset kuin puhdasta kultaa. Häntä kutsuttiin Kultakutriksi. Kultakutri asui kauniin metsän laidalla, missä puut humisivat salaisuuksia ja kukat tuoksuivat makealta. Hän oli aina täynnä uteliaisuutta, ja hänen pikkuiset jalkansa halusivat tutkia kaikkea uutta. Eräänä aurinkoisena aamuna, kun linnut lauloivat iloisesti, Kultakutri lähti kävelylle syvemmälle metsään. Hän ei vielä tiennyt, että tuo päivä toisi mukanaan jotain todella, todella yllättävää! Mitähän hän mahtoi löytää?

Metsän salainen mökki ja Kultakutrin uteliaisuus

Kultakutri jatkoi matkaansa syvemmälle metsään, ja jokainen askel vei häntä kauemmas tutusta polusta. Aurinko siivilöityi puiden lehtien lomasta ja piirsi kauniita kuvioita metsän pohjalle. Metsä oli täynnä ihmeellisiä ääniä: pienten ötököiden surinaa, tuulen huminaa oksien läpi, ja kaukaisen puron solinaa. Kultakutri kuunteli tarkkaan ja tunsi jokaisen askeleen alla pehmeän sammalen ja pienten oksien narskumisen. Hän hengitti sisään raikasta metsäilmaa, joka tuoksui havupuille ja kostealle mullalle. Tämä oli aivan uudenlaista seikkailua! Jokainen puu näytti kertovan oman tarinansa, ja pensaat kuiskailevat salaisuuksia tuulen mukana.

Puuroa, tuoleja ja pieniä onnettomuuksia

Kultakutri käveli metsässä eteenpäin, ja kuinka ollakaan, vähän matkan päässä puiden lomasta pilkisti jotain aivan uskomatonta! Se oli pieni, sievä mökki, jonka savupiipusta nousi ohuena, valkoisena vanana savua kohti sinistä taivasta. Mökki oli kuin piirretty satukirjasta, sen seinät olivat vanhaa, harmaata puuta ja katto punaisia tiiliä. Ikkunat olivat puhtoiset ja niiden edessä kukki iloisesti värikkäitä kukkia, jotka heiluivat hiljaa tuulessa. Mökki näytti niin kutsuvalta ja viihtyisältä, että Kultakutrin sydän alkoi lyödä vähän nopeammin uteliaisuudesta. Kuka mahtoi asua täällä, keskellä metsää, niin syvällä, ettei ketään ollut näkynyt?Hän asteli mökin puisen oven luo ja koputti kevyesti, kop, kop, kop. Oven kolkutus kaikui hiljaisessa metsässä, mutta ei vastausta. Hän odotti hetken, mutta kukaan ei avannut. Kultakutri oli niin utelias! Hän kokeili ovenkahvaa, ja ovi avautui raolleen! Se ei ollut lukossa! Kultakutri kurkisti sisään.

Mukavat sängyt ja makeat unet

Kultakutri astui sisään, varovaisesti. Voi millainen koti! Kaikki oli niin kaunista ja siistiä, aivan kuin keijujen olisi pitänyt täällä majaansa. Puulattiat kiilsivät, ikkunoista tulvi sisään aurinko, ja pöydällä oli vieläkin kolme kulhoa puuroa, vaikkakin tyhjinä. Kultakutri muisti omat pikkuruiset kommelluksensa ja tunsi pienen pistoksen vatsassaan. 'Voi sentään, mitä minä olen mennyt tekemään,' hän ajatteli. Mutta sitten hänen katseensa osui toiseen huoneeseen, ja kaikki pienet huolet unohtuivat. Siellä oli jotain paljon, paljon houkuttelevampaa! Hän käveli hitaasti olohuoneen läpi ja kurkisti seuraavaan huoneeseen, joka oli selvästi makuuhuone. Ja siellä ne olivat! Kolme sänkyä! Yksi valtavan iso sänky, joka näytti melkein vuorelta. Sen vieressä oli keskikokoinen sänky, joka oli kauniisti pedattu ja näytti kutsuvalta. Ja sitten, aivan siinä vieressä, se kaikkein suloisin: yksi aivan pienenpieni sänky, jossa oli suloinen, ruudullinen peitto ja pörröinen tyyny. Kultakutri oli jo ehtinyt väsyä niin, että hänen jalkansa tuntuivat painavilta. Pitkä kävely metsässä, kaikki se uteliaisuus ja seikkailu oli vienyt voimat. Hänen silmäluomensa tuntuivat painavilta. 'Vain pienet nokoset,' hän kuiskasi itselleen. 'Vain ihan pieni hetki, ennen kuin jatkan matkaa takaisin kotiin.' Unen houkutus oli yksinkertaisesti vastustamaton. Ensin hän kiipesi siihen kaikkein suurimpaan sänkyyn. Se oli Isä Karhun sänky, ja se oli valtavan korkea! Kultakutri joutui ponnistelemaan päästäkseen edes patjan päälle. Hän pomppasi sänkyyn, ja voi apua, se oli aivan liian kova! Tuntui kuin olisi nukkunut suoraan lattialla, tai jopa suurella, sileällä kivellä, jossa ei ollut lainkaan pehmeyttä! 'Huhuu!' Kultakutri huudahti, kun hän nousi nopeasti ylös. 'Ei, ei tämä käy! Tämä on aivan liian kova minun pienille, lempeille luilleni! Selkäni kipeytyisi tästä aivan varmasti, ja heräisin varmasti kipeänä!' Sitten hän asteli keskikokoisen sängyn luo. Se oli Äiti Karhun sänky. Kultakutri kellahti siihen, ja voi miten pehmeä se olikaan! Liiankin pehmeä! Hän vajosi niin syvälle untuvapeittojen ja höyhenpatjojen uumeniin, että tuntui kuin olisi hukkunut! Hän ei meinannut päästä sieltä enää ylös, ja pelkäsi jo vähän jäävänsä jumiin siihen pehmeään kuoppaan. 'Voi ei,' hän huokaisi, 'tämä on taas aivan liian pehmeä! En voi nukkua täällä! Tuntisin uppoavani koko ajan syvemmälle ja syvemmälle, enkä saisi henkeä! Tämä ei ole yhtään hyvä nukkumiseen!' Kultakutri rimpuili ja ryömi ja pääsi lopulta sängystä pois, hieman hikisenä ponnistuksesta. Hän ravisteli vaatteitaan ja suoristi mekkoaan. Hän katsoi kahta isoa sänkyä ja mietti, oliko sitten kolmas, pienin sänky yhtään parempi. Hänellä ei ollut enää paljon toivoa, mutta hän oli niin väsynyt, että päätti kokeilla vielä. Ja niin Kultakutri siirtyi siihen kaikkein pienimpään sänkyyn. Se oli Pieni Karhun sänky. Kultakutri istahti siihen. Hän tunsi sängyn joustavan hieman, juuri sopivasti. Hän hypähti kevyesti pari kertaa. Se oli aivan täydellinen! Ei liian kova eikä liian pehmeä, vaan juuri sopivan kimmoisa ja kutsuva! Se tuntui kuin pumpulipilveltä, joka oli tehty juuri Kultakutrin kokoiselle tytölle! Aivan täydellinen paikka levätä! Kultakutri hymyili leveästi. 'Tämä on juuri oikea!' hän kuiskasi. Hän asettui mukavasti peiton alle, joka oli myös juuri sopivan lämmin ja kevyt, ja asetteli päänsä pörröiselle tyynylle. Silmänräpäyksessä hän nukahti sikeään, autuaaseen uneen. Hän nukkui niin makeasti ja rauhallisesti, ettei kuullut edes pienten oravien rapistelua ikkunan takana, tai tuulen huminaa metsän puissa, eikä edes pienen hiiren vikurointia seinän sisällä. Hän oli autuaan tietämätön siitä, että hänen untaan ei kestäisi enää kovin kauaa, ja että karhut olivat palaamassa kotiin.

Karhujen paluu ja yllättävä löytö

Sillä välin, kun Kultakutri nukkui makeasti, kolme karhua olivat lopettaneet aamukävelynsä metsässä. Aurinko paistoi lämpimästi puiden latvojen lomitse, ja linnut lauloivat iloisesti. Isäkarhu, äitikarhu ja pieni karhu kävelivät reipasta tahtia kohti kotiaan, jutellen samalla mukavia karhujen juttuja. Pieni karhu hyppeli ja pomppi iloisesti polulla, ja hänen vatsansa kurni jo, sillä hän odotti malttamattomana herkullista aamupuuroaan. "Voi, miten ihana aamu tämä on ollut!" murahti Isäkarhu. "Ja nyt onkin jo aika palata kotiin syömään sitä herkullista puuroa, eikö vain, kultaseni?" hän kysyi Äitikarhulta. "Todellakin!" vastasi Äitikarhu. "Minullekin on jo tullut nälkä, ja puuromme on varmasti jo jäähtynyt juuri sopivaksi." "Puu-ro-a!" hihkaisi Pieni karhu ja kiristi vauhtiaan. Hän oli niin innoissaan, että juoksi melkein edellä, nenä pystyssä haistaen jo savun tuoksun omasta kodistaan. Kun he saapuivat mökin pihalle, kaikki näytti ulkoa päin aivan tavalliselta. Linnut lauloivat, ja kukat kukkivat iloisesti ovenpielessä. Isäkarhu avasi oven, ja he astuivat sisään tuttuun keittiöön. "Oho!" sanoi Isäkarhu heti, kun hän näki pöydällä olevat puurokulhot. "Kuka on mahtanut koskea minun puurooni?" Hän katsoi isoa, höyryävää puurokulhoaan. Se ei höyrynnyt enää, ja lusikka oli kulhossa aivan väärässä asennossa. Ja mikä ihmeellisintä, puuroa oli syöty! "Ja kuka on syönyt minun puuroani?" kysyi Äitikarhu, kun hän katsoi omaa keskikokoista puurokulhoaan. Sieltäkin puuroa oli kadonnut, ja lusikka oli myös siinä – mutta ei aivan niin kuin hän oli sen jättänyt. Sitten oli Pienen karhun vuoro. Hän kurkisti omaan pieneen puurokulhoonsa. "Ja kuka on syönyt minun puuroani?" hän sanoi. "Ja syönyt sen ihan kokonaan!" Pieni karhu oli pahoillaan, sillä hänen puurokulhonsa oli täysin tyhjä. Hän alkoi niiskuttaa. Karhut katsoivat toisiaan hämmentyneinä. Täällä oli selvästi joku käynyt! "No, ehkä meidän pitäisi tarkistaa tuolitkin," sanoi Isäkarhu ja suuntasi olohuoneeseen. "Kuka on istunut minun tuolissani?" murahti Isäkarhu, kun hän näki, että hänen iso nojatuolinsa oli liikkunut hieman ja sen tyyny oli vinossa. "Ja kuka on istunut minun tuolissani?" kysyi Äitikarhu. Hänen tuolinsa tyyny oli myös painunut, ja se oli vähän sivussa pöydästä. Sitten oli taas Pienen karhun vuoro. Hän katsoi omaa pientä, söpöä tuoliaan. "Ja kuka on istunut minun tuolissani?" hän aloitti. "Ja rikkonut sen ihan palasiksi?" Pieni karhu oli aivan murtunut. Hänen tuolinsa oli mäsänä lattialla, puupalat lojui siellä täällä. Hän alkoi itkeä äänekkäästi. "No, nyt riittää!" sanoi Isäkarhu. "Täällä on joku ollut, ja hän on tehnyt tuhoja! Meidän on tarkistettava koko mökki." He menivät makuuhuoneeseen. Siellä oli kolme sänkyä, aivan kuten keittiössä oli ollut kolme puurokulhoa ja olohuoneessa kolme tuolia. Isäkarhu kurkisti omaan isoon sänkyynsä. "Kuka on maannut minun sängyssäni?" kysyi Isäkarhu. Hänen suuret peittonsa olivat levällään, ja tyynyt olivat sekaisin. "Ja kuka on maannut minun sängyssäni?" kysyi Äitikarhu, kun hän katsoi omaa sänkyään. Peitot olivat sielläkin mytyssä, ja tyyny oli painunut. Sitten kaikki katsoivat Pienen karhun sänkyyn. Se oli pienen pieni, siinä oli pieni peitto ja pieni tyyny. Ja siinä nukkui pikkutyttö! "Ja kuka on maannut minun sängyssäni?" Pieni karhu aloitti, mutta sitten hän huomasi Kultakutrin. "Ja hän on edelleen siellä!" Pieni karhu huusi niin korkealta ja kovaa, että Kultakutri heräsi siihen paikkaan. Kultakutri aukaisi silmänsä. Hän näki kolme karhua – Isäkarhun, Äitikarhun ja Pienen karhun – jotka tuijottivat häntä. He olivat suuria ja karvaisia, ja Pieni karhu itki kovaan ääneen. Kultakutri ei ollut koskaan nähnyt oikeita karhuja näin läheltä! Hän hypähti ylös sängystä aivan yhtäkkiä, sydän pamppaillen rinnassaan. Hän oli aivan kauhuissaan. Hän juoksi ohi Isäkarhun ja Äitikarhun, ulos makuuhuoneesta, olohuoneen poikki ja suoraan ulko-ovesta ulos. Hän ei edes muistanut ottaa takkiaan tai kenkiään! Kultakutri juoksi niin nopeasti kuin vain jaloista lähti, syvemmälle metsään, jättäen yllättyneet karhut mökkiinsä. Hän juoksi, juoksi ja juoksi, kunnes oli kaukana karhujen mökistä, eikä edes vilkuillut taakseen.

Lopetus

Ja niin Kultakutri oppi tärkeän läksyn vieraanvaraisuudesta ja siitä, ettei kannata mennä toisten kotiin ilman lupaa. Kiitos sinulle, rakas kuuntelija, kun olit mukana tässä jännittävässä seikkailussa! Toivottavasti sinunkin mielikuvituksesi heräsi ja keksit omia tarinoita, täynnä yllätyksiä ja ihania hahmoja. Ehkäpä voit myös kertoa niistä eteenpäin jollekin ystävällesi? Jos sinulla on palautetta tai hauskoja ajatuksia tarinoistamme, kerrothan ihmeessä Sonacastille. Toivottavasti tapaamme pian taas uuden, upean tarinan parissa! Kuulemiin!

Lisää tarinoita