SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Kultaisten kallioiden arka lohikäärme

15 min5-7-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Tervetuloa mukaan matkalle kauas Kultaisten kallioiden maahan, missä pilvet lepäävät vuorten huipuilla. Täällä asuu lohikäärmeitä, jotka ovat suuria, voimakkaita ja osaavat puhaltaa kuumaa tulta. Mutta pienten lohikäärmeiden joukossa on yksi, joka on hieman erilainen kuin muut ystävänsä. Hänen nimensä on Kipinä, ja hänellä on salaisuus, jota hän ei ole kertonut vielä kenellekään. Tänään saamme nähdä, mitä tapahtuu, kun Kipinän on kohdattava suurin pelkonsa.

Kultaisten kallioiden arka lohikäärme (1/3)

Kultaiset kalliot kimmelsivät kirkkaassa aamuauringossa, kun pieni lohikäärme Kipinä kurkisti varovasti ulos kodistaan. Kipinä oli kauniin vihreä ja hänellä oli pienet, kiiltävät suomut selässään. Hänen kotinsa oli suuri luola, joka oli täynnä pehmeitä sammalia ja hienoja kiviä. Muut lohikäärmeet harjoittelivat jo ulkona suurien ja hienojen tulipallojen puhaltamista taivaalle. Kipinän äiti tuli hänen luokseen ja hymyili lempeästi poikaselleen aamun valossa. Äiti puhalsi pienen liekin, jotta luolan nurkassa oleva kynttilä syttyisi palamaan kirkkaasti. Kipinä kuitenkin perääntyi nopeasti kynttilän luota ja piiloutui suuren, harmaan kiven taakse. Hänen sydämensä löi nopeasti ja hän tunsi pienen vatsanpohjansa kääntyvän ympäri pelosta. Kipinä nimittäin pelkäsi tulta enemmän kuin mitään muuta tässä suuressa maailmassa. Hänestä tuli tuntui liian kuumalta, liian kirkkaalta ja se piti pelottavaa suhinaa. Kipinä oli hyvin arka, mikä tarkoittaa, että hän pelästyi asioita hyvin helposti. Äiti katsoi Kipinää ja kysyi, miksi hän ei halunnut tulla harjoittelemaan muiden kanssa. Kipinä ei vastannut, vaan katseli omia pieniä kynsiään ja toivoi olevansa jossain muualla. Hän rakasti enemmän kylmää vettä ja märkiä, viileitä lehtiä metsän siimeksessä. Ulkona muut lohikäärmelapset nauroivat ja kisasivat siitä, kuka saisi puhallettua suurimman liekin. Kipinä tunsi itsensä hyvin surulliseksi, koska hän koki olevansa erilainen kuin kaikki muut. Hän pelkäsi, etteivät muut lohikäärmeet haluaisi leikkiä hänen kanssaan tämän vuoksi. Kipinä päätti lähteä kävelylle kauemmas luolasta, missä kukaan ei näkisi hänen pelkoaan. Hän kulki pitkin kapeaa polkua, joka vei kohti viileää ja varjoisaa metsää. Metsässä tuoksui raikkaalta havupuulta ja kostealta maalta, mikä rauhoitti pientä lohikäärmettä. Hän löysi pienen puron, jonka vesi solisi iloisesti harmaiden ja sileiden kivien yli. Kipinä laittoi tassunsa veteen ja nautti siitä, miltä kylmä vesi tuntui iholla. Hän katseli vedessä uivia pieniä kaloja ja unohti hetkeksi pelottavat liekit ja suhinat. Sitten hän huomasi polun varrella jotain erikoista, joka hohti pehmeää sinistä valoa. Se oli pieni kukka, joka kasvoi aivan yksinään suuren kuusen juurella varjossa. Kukka oli kauniin sininen ja se näytti siltä, kuin se olisi tehty jäästä. Kipinä kumartui lähemmäs ja huomasi, että kukka värisi hieman kylmässä syystuulessa. Hän halusi auttaa pientä kukkaa, mutta ei tiennyt, miten lohikäärme voisi auttaa. Hän tiesi vain sen, että lohikäärmeiden piti yleensä lämmittää asioita kuumalla tulella. Kipinä huokaisi syvään ja mietti, olisiko maailmassa tilaa lohikäärmeelle, joka ei rakastanut tulta.

Kultaisten kallioiden arka lohikäärme (2/3)

Kipinä jatkoi matkaansa syvemmälle metsään, kunnes hän kuuli ylhäältä puun oksalta pienen äänen. Siellä istui Tuuli-pöllö, jolla oli suuret, keltaiset silmät ja pörröiset, harmaat höyhenet. Tuuli-pöllö katseli Kipinää uteliaana ja kallisti päätään puolelta toiselle hyvin nopeasti. Pöllö kysyi Kipinältä, miksi pieni lohikäärme kulki yksin täällä varjoisassa ja pimeässä metsässä. Kipinä kertoi pöllölle pelostaan ja siitä, miten hän rakasti enemmän metsän rauhoittavaa viileyttä. Tuuli-pöllö nyökkäsi ja kertoi, että metsässä oli monia asioita, jotka eivät tarvinneet tulta. Sitten pöllö kysyi Kipinältä, miksi lohikäärmeet oikeastaan puhaltavat tulta joka päivä vuoren rinteillä. Kipinä muisti äitinsä kertoneen, että tuli pitää vuoren sydämen lämpimänä ja estää pakkasta tulemasta. Jos tuli sammuisi, vuori muuttuisi kylmäksi kiveksi ja kaikki lohikäärmeet joutuisivat lähtemään pois. Kipinä mietti tätä hetken ja tunsi olonsa hieman tärkeäksi, vaikka hän ei tulta osannutkaan. Pöllö pyysi Kipinää seuraamaan häntä korkealle kalliolle, josta näki koko suuren ja kauniin laakson. Kun he pääsivät ylös, Kipinä näki kaukana siintävän Sinisen huipun, joka oli aina lumen peitossa. Huipulla kimmelsi suuri ja kirkas Jääkide, joka loisti kuin pieni tähti keskellä päivää. Pöllö kertoi, että tuo kide oli vuoren suojelija, joka tarvitsi lohikäärmeiden lämpöä pysyäkseen kirkkaana. Yhtäkkiä taivas alkoi muuttua tumman harmaaksi ja kova tuuli alkoi puhaltaa vuorten välissä. Mitä sinä luulet, että tässä tilanteessa seuraavaksi oikein tapahtuu tuolla korkealla vuorella? Kipinä katsoi pelokkaana ylös taivaalle ja näki, kuinka suuret lumipilvet peittivät kirkkaan auringon valon. Pöllö lensi alas ja sanoi Kipinälle, että nyt heidän täytyi kiirehtiä takaisin muiden luokse. Matkalla takaisin Kipinä näki polun vieressä pienen luolan, joka oli täynnä hohtavia, sinisiä kiviä. Hän otti yhden kivistä suuhunsa, koska se tuntui mukavan viileältä ja rauhoittavalta hänen hampaissaan. Mitä sinä itse tekisit, jos olisit Kipinän tilalla ja suuri lumimyrsky yllättäisi sinut metsässä? Kipinä päätti olla rohkea ja juosta niin kovaa kuin hänen pienet jalkansa vain suinkin jaksoivat. Hän liukastui kerran märällä lehdellä, mutta nousi nopeasti ylös ja jatkoi matkaansa kohti kotia. Kun hän vihdoin saapui lohikäärmeiden kylään, hän huomasi jotain, mikä sai hänet todella säikähtämään. Suuri yhteinen tuli, joka paloi kylän keskellä, oli melkein sammunut kovan tuulen ja lumen takia. Kaikki muut lohikäärmeet olivat kerääntyneet tulen ympärille ja yrittivät puhaltaa siihen uutta elämää ja lämpöä. Heidän tultaan oli kuitenkin vaikea hallita, koska kova tuuli puhalsi liekit aina väärään suuntaan. Kipinä näki, kuinka hänen ystävänsä ja perheensä tärisivät kylmästä ja näyttivät hyvin pelokkailta siellä pimeydessä. Kipinä halusi auttaa, mutta hän pelkäsi edelleen noita kuumia ja rätiseviä liekkejä, jotka tanssivat tuulessa. Hän seisoi kauempana ja katseli, kuinka lumen määrä maassa kasvoi ja muutti kaiken valkoiseksi ja kylmäksi. Hänen suussaan oleva sininen kivi alkoi hohdata kirkkaammin, kun lumimyrsky kiihtyi ja pimensi koko laakson.

Kultaisten kallioiden arka lohikäärme (3/3)

Kaikki muut lohikäärmeet olivat jo uupuneita ja heidän liekkinsä muuttuivat koko ajan pienemmiksi ja heikommiksi. Kipinän äiti katsoi poikaansa ja hänen silmistään näki, että hän tarvitsi apua juuri tällä hetkellä. Kipinä tiesi, että hänen oli tehtävä päätös, vaikka hänen jalkansa tärisivät ja sydän pamppaili lujaa. Hän muisti pienen sinisen kukan metsässä ja sen, miten se oli tarvinnut suojaa kylmältä tuulelta. Kipinä astui varovasti lähemmäs suurta nuotiota, vaikka liekkien suhina sai hänet edelleen tuntemaan olonsa hyvin epävarmaksi. Hän ei kuitenkaan halunnut puhaltaa kuumaa ja pelottavaa tulta, kuten kaikki muut lohikäärmeet yleensä tekivät. Sen sijaan hän otti sinisen hohtokiven suustaan ja asetti sen varovasti lumisen maan päälle nuotion viereen. Hän muisti metsän rauhan ja puron solinan ja veti syvään henkeä keuhkoihinsa aivan kuten äiti oli opettanut. Kipinä ei yrittänyt puhaltaa tulta, vaan hän puhalsi pehmeän ja lämpimän henkäyksen suoraan kohti sammuvaa hiillosta. Hänen hengityksensä ei ollut polttavaa, vaan se tuntui samalta kuin lämmin kesätuuli, joka silittää kasvoja. Samalla hetkellä sininen kivi alkoi säteillä voimakasta valoa, joka kietoutui Kipinän lämpimän hengityksen ympärille. Nuotio ei leimahtanut suureksi liekiksi, vaan se alkoi hehkua kaunista, rauhallista ja kirkasta kultaista valoa. Se oli lämpöä, joka ei polttanut, vaan se tuntui hyvältä ja turvalliselta kaikkien lohikäärmeiden suomuilla. Muut lohikäärmeet katsoivat ihmeissään, kun kylmyys alkoi väistyä ja lumimyrsky laantua tämän uuden valon edessä. Kipinä huomasi, ettei hän enää pelännyt, koska hän oli löytänyt oman tapansa auttaa muita ystäviään. Hän ymmärsi, että jokaisella lohikäärmeellä oli oma erityinen lahjansa, vaikka se olisikin erilainen kuin muiden. Äiti tuli Kipinän luokse ja laski päänsä poikansa selälle kertoakseen, kuinka ylpeä hän oli tästä. Kipinä tunsi olonsa onnelliseksi ja rohkeaksi, ja hän tiesi olevansa juuri oikeanlainen lohikäärme omaan kotiinsa. Pöllö katseli puun oksalta ja hihitti hiljaa, sillä hän tiesi Kipinän olevan nyt vuoren sankari. Kultaisten kallioiden lohikäärmeet alkoivat laulaa matalalla äänellä laulua, joka kertoi lämmöstä ja ystävyyden suuresta voimasta. Kipinä katsoi ylös taivaalle, missä pilvet alkoivat vihdoin rakoilla ja tähdet tulivat yksi kerrallaan näkyviin. Hän tiesi, että huomenna hän voisi mennä takaisin metsään ja viedä lämpöä myös sille pienelle siniselle kukalle. Kipinän sydän oli täynnä iloa, ja hän nukahti sinä yönä onnellisena äitinsä pehmeän ja turvallisen siiven alle. Vuoren sydän syki taas vahvasti ja lämpimästi, ja kaikki lohikäärmeet nukkuivat rauhallisesti omissa luolissaan talven saapuessa.

Lopetus

Pienen vihreän lohikäärmeen kotiin laskeutui hiljaisuus, ja vain kaukainen puron solina kuului vuoren rinteiltä pimeässä yössä. Kipinän kivi hohti yhä pehmeää valoa mättäällä, ja jossain syvällä metsässä pieni sininen kukka oli sulkenut terälehtensä lämpimään uneen. Maailma on täynnä suuria ja pieniä ihmeitä, jotka odottavat löytäjäänsä. Ja täällä meidän ympärillämme on vielä monta muuta tarinaa, jotka odottavat kertojaansa.

Lisää tarinoita