SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Kultainen hiekka ja kuiskaava aavikko

15 min5-7-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Tervetuloa mukaan seikkailuun, missä kultainen hiekka kuiskailee ja aurinko paistaa aina kirkkaana. Dani seisoo valtavan, pehmeän hiekkadyynin huipulla ja katsoo kaukaisuuteen uteliain silmin. Tuuli puhaltaa lämpimästi ja tuo mukanaan tuoksun, joka lupaa jotakin todella jännittävää. Dani on rohkea ja kekseliäs tutkimusmatkailija, joka on valmis löytämään aavikon salaisuudet. Hänen kädessään kiiltää hopeinen kompassi, joka on valmiina näyttämään tien uusiin seikkailuihin. Tästä alkaa matka halki polttavan hiekan ja suurten ihmeiden.

Arvoituksellinen kartta ja uusi ystävä

Dani laskeutuu hitaasti alas jättimäisen dyynin rinnettä, ja jokainen askel saa hiekan suhisemaan hiljaa. Hopeinen kompassi heilahtelee hänen kaulallaan ja kimaltelee kilpaa korkealla paistavan oranssin auringon kanssa. Yhtäkkiä Dani huomaa jotakin outoa puoliksi hautautuneena kuumaan hiekkaan, aivan pienen pensaan juurella. Hän polvistuu hiekalle ja vetää esiin kellastuneen ja kuluneen palasen paksua, haurasta paperia. Se on vanha kartta, jossa näkyy mutkikkaita reittejä ja suuri, kirkkaanvihreä täplä kaukana. Dani sormeilee kartan reunoja ja miettii, kuka tämän on voinut jättää näin tyhjään paikkaan. Samalla hetkellä pensas alkaa täristä ja sieltä kuuluu vaimea, pelokas vinkaisu. Dani jähmettyy ja katsoo tarkasti pensaan sisälle, missä kaksi valtavaa korvaa värisee. Sieltä kurkistaa pieni eläin, jolla on suuret, tummat silmät ja hyvin pörröinen häntä. Dani hymyilee ja ojentaa kätensä rauhallisesti, jotta pieni kettu ei säikähtäisi häntä enempää. Kettu on hieman arka, mikä tarkoittaa, että se on aluksi varovainen ja hieman pelokas. Pieni olento nuuhkaisee Danin sormia ja ottaa sitten varovaisen askeleen esiin kirkkaaseen valoon. Dani kuiskaa hiljaa, että hänen nimensä on Dani ja kysyy, kuka sinä olet. Kettu kallistaa päätään ja vastaa pienellä haukahduksella, joka kuulostaa melkein siltä kuin se sanoisi nimekseen Jameel. Jameel hyppää kartan päälle ja alkaa kaivaa hiekkaa innokkaasti pienten tassujensa alta. Dani huomaa, että Jameel osoittaa karttaan merkittyä vihreää täplää ja heiluttaa samalla häntäänsä. Dani kysyy Jameelilta, miksi hän haluaa mennä juuri tuohon paikkaan niin kovasti. Jameel vinkuu ja osoittaa tyhjää vesipulloa, joka roikkuu Danin vyöllä kertoen janoisesta olostaan. Dani ymmärtää heti, että kartan vihreä täplä on salainen keidas, missä on vettä. Hän päättää, että he etsivät keitaan yhdessä, sillä kaksi etsijää on aina vahvempi. Kaksikko lähtee matkaan ja hiekka tuntuu lämpimältä heidän jalkojensa ja tassujensa alla. Aurinko paahtaa niin kuumasti, että ilma alkaa väreillä ja näyttää kummalliselta. Dani näkee kaukaisuudessa suuren, kimmeltävän järven ja huutaa Jameelille innoissaan veden olevan lähellä. He juoksevat kohti vettä, mutta saavuttuaan perille siellä onkin vain kuivaa, paljasta hiekkaa. Dani on hyvin hämmentynyt ja katsoo ympärilleen etsien kadonnutta järveä ja kirkasta vettä. Kyseessä oli kangastus, joka on silmien tekemä temppu, kun kuuma ilma harhauttaa meitä. Jameel laskee korvansa ja näyttää hieman surulliselta, koska vesi olikin vain pelkkää unta. Dani silittää ystäväänsä ja sanoo, että he eivät saa antaa periksi vielä. Hän kaivaa taskustaan muutaman lämpimän taatelin ja antaa yhden niistä pienelle, nälkäiselle ketulle. Taateli maistuu makealta ja antaa heille molemmille uutta voimaa jatkaa matkaa eteenpäin. Kuiskaava aavikkotuuli nousee ja lennättää hiekkaa heidän ympärillään kuin pientä, kultaista pölyä. Dani katsoo hopeista kompassiaan ja näkee neulan osoittavan vakaasti kohti kartan merkitsemää suuntaa. He kiipeävät seuraavalle dyynille ja katsovat alas, missä hiekka jatkuu loputtomiin asti. Jameel pysähtyy ja kääntää suuret korvansa kohti itää, aivan kuin se kuulisi jotakin. Dani pysähtyy myös ja kuuntelee tarkasti, mutta hän kuulee vain tuulen hiljaisen suhinan. Sitten kaukaisuudesta kuuluu hyvin matala ja hidas ääni, joka kantaa yli hiekkadyynien. Se on syvä ja rauhallinen ääni, joka tuntuu saavan koko maan tärisevään hiljaa. Dani ja Jameel katsovat toisiaan ja tietävät, etteivät he ole enää yksin täällä. He jatkavat matkaa kohti ääntä, vaikka aurinko alkaa jo hitaasti laskea matalammalle. Kartta tärisee Danin kädessä, kun hän miettii, mitä kaikkea he vielä löytävätkään. Jameel pysyy tiukasti Danin rinnalla ja heidän varjonsa venyvät pitkiksi hiekalla. Aavikko tuntuu suurelta, mutta ystävän kanssa se ei tunnu enää ollenkaan pelottavalta.

Oranssi taivas ja suuri myrsky

Matala ja hidas ääni kuuluu uudelleen dyyneiltä saaden hiekan jyväset hyppimään iloisesti Danin jalkojen juuressa. Dani katsoo Jameelia ja huomaa pienen ketun korvien värisevän jännityksestä, kun he astuvat kohti suurta, harmaata kalliota. Kallion luona he näkevät valtavan eläimen, jolla on leveät jalat ja hyvin ystävälliset, tummat silmät. Se on Zara, viisas ja kestävä kameli, joka pureskelee hitaasti jotakin hyvin sitkeää kasvia. Zara avaa suunsa ja puhuu niin hitaasti, että Dani ehtii miettiä jokaisen sanan välissä. Zara tervehtii heitä ja sanoo, että taivas on muuttumassa liian oranssiksi ja tuuli kuiskailee vaaraa. Dani katsoo ylös ja huomaa, että kirkas oranssi taivas onkin muuttunut tunkkaiseksi ja pimeäksi. Yhtäkkiä tuuli voimistuu ja alkaa repiä Danin hattua, ja hiekka nousee ilmaan suurena pilvenä. Dani tuntee pienen hiekan pistelyn kasvoillaan ja huomaa, että näkyvyys katoaa nopeasti kokonaan pois. Hän yrittää huutaa Jameelia, mutta tuuli nielaisee äänen ja täyttää suun kuivalla, pölyisellä hiekalla. Jameel vinkuu peloissaan ja yrittää juosta karkuun, mutta kova tuuli puhaltaa pienen ketun melkein kumoon. Dani näkee Jameelin pienen hännän katoavan hiekkapilveen ja tuntee rinnassaan suuren ja painavan huolen. Hän tietää, että hänen on autettava ystäväänsä, ennen kuin myrsky kätkee pienen ketun kokonaan. Dani kumartuu matalaksi ja rämpii läpi hiekan, joka tuntuu nyt raskaalta ja vellovalta kuin meri. Hän tavoittelee Jameelia ja saa viime hetkellä kiinni ketun pehmeästä niskavillasta ja vetää sen syliinsä. Jameel tärisee Danin sylissä ja painaa märän nenänsä pojan paitaa vasten etsien turvaa ja lämpöä. Zara huutaa heille hitaasti ja käskee heitä tulemaan aivan lähelle kallion seinämässä olevaa syvää koloa. Dani miettii, miten he voivat pysyä suojassa, kun hiekkaa lentää joka puolelta heidän päälleen. Hän kysyy Zaralta, miksi kamelit eivät pelkää myrskyä, vaikka se on näin valtavan suuri. Zara selittää hitaasti, että hän osaa sulkea sieraimensa ja hänellä on pitkät silmäripset suojana. Viisas kameli asettuu makaamaan kallionkolon suulle ja muodostaa näin suuren, lämpimän ja karvaisen seinän. Dani ja Jameel ryömivät Zaran vatsan ja kallion väliin jäävään suojaisaan paikkaan, missä on tyyntä. Ulkopuolella myrsky ulvoo ja hiekka piiskaa kalliota, mutta täällä sisällä he ovat kaikki turvassa. Dani tuntee, kuinka hänen sydämensä lyönnit tasaantuvat ja pelko alkaa hitaasti väistyä ystävien lähellä. Hän ottaa taskustaan hopeisen kompassin ja katsoo, miten se hohtaa himmeästi jopa tässä pimeässä paikassa. Dani silittää Jameelia ja antaa ketulle pienen palasen taatelia, jotta se unohtaisi ulkona vallitsevan myrskyn. Jameel nuolee Danin kättä ja nukahtaa lopulta Zaran tasaisen ja rauhallisen hengityksen tahdissa syliin. Zara selittää, että aavikolla myrsky on vain luonnon tapa siivota ja muuttaa hiekkadyynien muotoa uudeksi. Dani kuuntelee viisaan kamelin puhetta ja oppii, että joskus on vain malttava odottaa hiljaa paikallaan. Hän tajuaa, että rohkeus ei ole vain juoksemista, vaan myös sitä, että osaa pysyä tyynenä. Ulkona tuuli alkaa vähitellen vaimentua ja hiekan ropina kallion seinämää vasten loppuu kokonaan. Dani kurkistaa varovasti Zaran takaa ja näkee, että ilma on muuttunut taas kirkkaaksi ja tyyneksi. Kaikki on kuitenkin muuttunut, sillä vanhat dyynit ovat kadonneet ja niiden tilalle on tullut uusia. Dani ihmettelee tätä muodonmuutosta ja Zara kertoo, että aavikko ei ole koskaan kaksi päivää samanlainen. He nousevat ylös ja pyyhkivät hiekan vaatteistaan ja turkistaan pois valmiina jatkamaan matkaa kohti keidasta. Dani katsoo karttaansa ja huomaa, että heidän on nyt suunnattava suoraan kohti suurta, mustaa kiviseinää. Jameel hyppii innoissaan hiekalla, sillä myrsky on mennyt ohi ja seikkailu voi jatkua taas turvallisesti. Dani on ylpeä itsestään, koska hän pystyi auttamaan pientä ystäväänsä ja säilyttämään malttinsa suuren vaaran edessä. Hopeinen kompassi osoittaa nyt suuntaan, missä aurinko alkaa jo hitaasti laskea ja värjätä taivaan kauniiksi. He lähtevät kulkemaan yhdessä Zaran perässä, joka tuntee jokaisen hiekanjyvän ja kiven tällä suurella aavikolla.

Hopeisen kompassin kirkas valo

Aurinko on jo matalalla ja värjää hiekan syvän punaiseksi, kun kolmikko saavuttaa valtavan, mustan kiviseinän. Dani katsoo ylös ja näkee, kuinka seinä kohoaa pystysuorana kohti taivasta kuin jättiläisen rakentama muuri. Keskellä kalliota on suuri, sileä kiviovi, jossa ei näy kahvaa tai mitään, mistä saisi otteen. Dani astuu ovelle ja asettaa kätensä viileää kiveä vasten, joka tuntuu hiekan jälkeen oudon kylmältä. Jameel nuuhkii oven alareunaa ja vinkuu hiljaa, sillä se haistaa kiven takaa jotakin raikasta. Dani alkaa työntää ovea kaikilla voimillaan, mutta raskas kivi ei hievahdakaan paikoiltaan. Hän kokeilee etsiä salpaa tai koloa sormillaan, mutta seinä on aivan tasainen ja täysin umpinainen. Dani tuntee pienen turhautumisen hiipivän mieleensä, koska he ovat päässeet jo näin lähelle keidasta. Hän kysyy Zaralta, miksi ovi on tehty näin tiiviiksi ja mahdottomaksi avata pelkillä käsillä. Zara vastaa hitaasti, että aavikon arvokkaimmat aarteet on aina kätketty huolellisesti ja vain valo näyttää tien. Dani katsoo ympärilleen ja huomaa pienen, pyöreän reiän korkealla oven yläpuolella, aivan kuin se olisi lukko. Hän yrittää heittää pienen kiven reikään, mutta se kopsahtaa vain seinään ja putoa alas hiekkaan. Jameel hyppii Danin ympärillä ja osoittaa kuonollaan hopeista kompassia, joka heilahtelee pojan rinnalla. Dani oivaltaa, että hän voi käyttää kompassin kirkasta pintaa heijastamaan viimeiset auringon säteet suoraan lukkoon. Hän ottaa kompassin käteensä ja kääntää sen varovasti niin, että se nappaa kiinni oranssista valosta. Valonsäde ponnahtaa kompassista ja alkaa tanssia pitkin tummaa kiviseinää kuin pieni, kimalteleva ja leikkisä tähti. Dani pitää kätensä vakaana ja ohjaa valon osumaan tarkasti pieneen lukon aukkoon siellä korkealla. Kun valo täyttää kolon, kalliosta alkaa kuulua matalaa jyrinää, joka tuntuu jalkapohjissa asti kuin maanjäristys. Kiviovi alkaa hitaasti liukua sivuun ja paljastaa takanaan kapean käytävän, joka tuoksuu kostealta mullalta. Dani tuntee valtavaa riemua ja ylpeyttä, kun hän keksii tavan käyttää työkaluaan aivan uudella tavalla. He astuvat sisään pimeään käytävään, missä kuiskaava aavikkotuuli muuttuu pehmeäksi ja humisevaksi ääneksi ympärillä. Käytävän päässä näkyy kirkasta, vihreää valoa, joka houkuttelee heitä astumaan eteenpäin kohti tuntematonta paratiisia. Jameel juoksee edellä ja Dani seuraa perässä, pitäen hopeista kompassiaan tiukasti ja varmasti kämmenensä sisällä. He saapuvat käytävän päähän ja pysähtyvät katsomaan näkyä, joka saa heidät kaikki haukkomaan henkeään. Edessä aukeaa valtava, vihreä keidas, missä kimaltelee kirkas vesiputous ja puut notkuvat täynnä kypsiä hedelmiä. Se on vehreä paikka, mikä tarkoittaa, että siellä kasvaa paljon tuoreita ja elinvoimaisia kasveja. Dani laskee reppunsa hiekalle ja juoksee kohti veden kimmellystä, samalla kun Jameel tekee iloisia kuperkeikkoja. Zara astelee hitaasti heidän perässään ja laskeutuu juomaan viileää vettä, joka näyttää puhtaalta kuin kirkas lasi. Dani upottaa kätensä veteen ja tuntee sen virkistävän kylmyyden ihollaan kaiken sen kuumuuden ja hiekan jälkeen. Hän katsoo ystäviään ja hymyilee, tietäen että he ovat vihdoin saavuttaneet matkansa tärkeimmän ja kauneimman määränpään.

Lopetus

Aurinko on painunut kokonaan horisontin taakse ja jättänyt jälkeensä tummanvioletin taivaan. Dani nojaa Zaran pehmeään kylkeen ja haukkaa makeaa taatelia samalla kun kuuntelee vesiputouksen tasaista kohinaa. Jameel on käpertynyt kerälle kimaltelevan altaan reunalle ja sen pienet korvat nytkähtelevät unessa. Hopeinen kompassi lepää hiljaa Danin kämmenellä ja heijastaa tähtien kirkasta valoa kuin pieni, rauhoittava lyhty. Keitaan lehtiin tarttunut kuiskaava aavikkotuuli on muuttunut uniseksi lauluksi, joka keinuttaa koko maailmaa lempeästi. Kultainen hiekka kukkuloiden takana on nyt tyyni ja odottaa huomista lämpöä hiljaisuuden vallitessa. Dani sulkee silmänsä ja tuntee ystäviensä tasaisen hengityksen, kun yö laskeutuu pehmeänä vaippana suuren aavikon ylle. Kaikki on aivan hiljaa, vain veden solina jatkuu syvällä kallioiden suojassa.

Lisää tarinoita