SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Kuiskiva Kivi

15 min5-7-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Aino rakasti puutarhaansa. Se oli täynnä vihreitä salaisuuksia ja värikkäitä kukkia. Aino vietti siellä tunteja leikkien. Hän etsi aarteita lehtien alta. Hän kuunteli lintujen iloisia lauluja. Tuoreen mullan tuoksu leijaili ilmassa. Eräänä aurinkoisena iltapäivänä Aino kulki syvemmälle puutarhaan. Hän huomasi siellä jotain hyvin erikoista. Se muuttaisi hänen päivänsä kokonaan. Hän ei arvannutkaan mitä odotti.

Kuiskiva Kivi (1/3)

Aino kuljeskeli pihan perälle. Siellä kasvoi vanha omenapuu. Omenapuun oksat taipuivat kauniisti. Ne olivat täynnä pieniä, vihreitä lehtiä. Sen juurella oli sammalpeitteisiä kiviä. Ne näyttivät nukkuvan hiljaa. Aino istahti yhden kiven viereen. Hän tunsi sammalen pehmeyden sormissaan. Aurinko lämmitti hänen poskiaan. Hän huomasi yhden kiven. Se oli aivan muiden näköinen. Se oli sileä ja pyöreä. Sen väri oli harmaa, mutta siinä oli pieniä, kirkkaanpunaisia pilkkuja. Nämä pilkut olivat kuin pieniä timantteja. Aino kosketti kiveä varovasti. Se tuntui viileältä hänen kämmenessään. Silloin Aino kuuli pienen äänen. Se oli matala, kuin humina. Se tuntui tulevan suoraan kivestä. "Hei, pikkutyttö", kivi kuiskasi. Aino hätkähti. Hän katsoi ympärilleen nopeasti. Ei näkynyt ketään muuta puutarhassa. Hän oli aivan yksin. Kuinka kivi voisi puhua? "Kuka puhuu?" Aino kysyi hiljaa. Ääni kuului uudelleen kivestä. "Minä tässä, vanha kivi." Aino siristi silmiään. Hän kumartui lähemmäs kiveä. Kivi todella puhui! Hän tunsi ihmeellisen tunteen. Se oli sekoitus pientä pelkoa ja suurta uteliaisuutta. Aino ei ollut koskaan tavannut puhuvaa kiveä. Hän mietti, oliko hän unessa. "Sinä osaat puhua!" Aino henkäisi. Kivi tuntui naurahtavan. Sen ääni oli kuin kuiva lehtien kahina. Se oli myös kuin tuulen humina. "Toki osaan", kivi vastasi rauhallisesti. "Olen ollut täällä kauan. Olen kuullut paljon asioita." Aino istautui taas alas. Hän mietti hetken. "Miten kivi voi puhua?" Aino kysyi. Hän oli täynnä kysymyksiä. "Se on ollut aina näin", kivi sanoi. "Olen imeytynyt tarinoita maasta. Olen kuullut tuulen lauluja. Olen nähnyt monet asiat." Aino hieroi kiven pintaa. Hän tunsi pienen nystyrän siinä. Kivi tuntui niin elävältä. Aino mietti kiven vastausta. Hän alkoi ymmärtää. Kivi oli vanha ja viisas. Se oli kuullut puutarhan kaikki salaisuudet. Aino tunsi olonsa todella jännittyneeksi. Hänellä oli aivan uusi ystävä. Aino kysyi kiveltä sen nimeä. Kivi sanoi, ettei sillä ollut nimeä. "Olen vain Kivi", se vastasi. Aino päätti kutsua sitä Puniksi. Se oli sen pienten, punaisten pilkkujen mukaan. Puni kuulosti mukavalta nimeltä. Kivi Puni tuntui tyytyväiseltä. Se lähetti pienen, kummitusmaisen kuiskauksen. "Kummitusmainen" tarkoittaa sellaista, mikä on vähän kuin haamu. Se on melkein näkymätön ja hiljainen. Aino hymyili. Hän oli löytänyt jotain aivan erityistä. Jotain, mitä kukaan muu ei ehkä tiennyt. Aino ja Puni puhuivat pitkään. Aino kertoi Punille koulustaan. Hän kertoi myös lempileluistaan. Puni kertoi puolestaan puutarhan historiasta. Se kertoi muinaisista puista. Se kertoi salaisista poluista. Kivi muisti jopa lumiset talvet. Se muisti kuumat kesäpäivät. Aino kuunteli tarkasti. Hän oppi uusia asioita. Hän oppi pörriäisistä. Hän oppi myös kastemadoista. Puni oli todella hyvä tarinankertoja. Sen ääni oli rauhoittava. Se oli täynnä vanhaa viisautta. Aino tunsi olonsa iloiseksi. Hän oli löytänyt täydellisen ystävän. Joku joka osasi kuunnella. Joku joka osasi myös kertoa. Aino tunsi itsensä onnelliseksi. Hän tiesi, että hänen puutarhansa oli nyt vielä taianomaisempi. Siellä oli enemmän salaisuuksia kuin hän oli koskaan kuvitellut. Puni kertoi kaukaisista ajoista. Silloin puutarha oli ollut metsää. Siellä oli kulkenut peuroja ja jäniksiä. Kivi kertoi myös pienestä tytöstä. Hän oli leikkinyt tällä samalla paikalla. Se oli tapahtunut todella kauan sitten. Aino kuvitteli tytön mielessään. Hän juoksi leikkien puiden välissä. Hän keräsi kukkia suureen koriin. Puni tiesi myös kaikki puutarhan kukat. Se tiesi niiden nimet. Se tiesi niiden tarinat. Kivi kertoi orvokista. Se oli kasvanut aina tässä nurmikossa. Se oli ollut siinä jo satoja vuosia. Aino katsoi orvokkeja. Ne olivat pieniä ja kauniita. Ne tuntuivat nyt paljon tärkeämmiltä. Puni opetti Ainolle kunnioittamaan kaikkea. Kaikkia pieniä ja suuria asioita. Se oli todella hieno oppitunti.

Kuiskiva Kivi (2/3)

Eräänä päivänä Puni kuulosti surulliselta. Sen ääni oli hiljaisempi kuin yleensä. "Mitä on tapahtunut, Puni?" Aino kysyi huolestuneena. Aino istuutui heti Puni-kiven viereen. Hän silitti sen sileää pintaa. Puni huokaisi raskaasti. "Olen ollut täällä aina", Puni kuiskasi. "Olen nähnyt niin paljon. Mutta minä olen aina samassa paikassa. Minä en koskaan pääse liikkumaan." Ainon sydämessä tuntui puristus. Hän ymmärsi Punin kaipausta. Kivi halusi nähdä muutakin. Se halusi kokea uusia asioita. "Mutta sinä olet kivi", Aino sanoi varovasti. "Kivet eivät voi liikkua itsestään." Puni kuulosti vielä surullisemmalta. "Niin on", se vastasi. "Minä olen kiinni maassa. Minä olen osa tätä paikkaa. Mutta minä haluaisin nähdä maailmaa. Vain pienen palan siitä. Vain joskus." Aino mietti. Hän koetti nostaa Puni-kiveä. Se oli todella suuri ja painava. Aino ponnisteli voimakkaasti. Hän yritti kaikin voimin. Kivi ei liikahtanut lainkaan. Hän istui maassa kiven vieressä. Hän pyyhki hikeä otsaltaan. Hän tunsi olonsa turhautuneeksi. Aino puristi nyrkkinsä. Kuinka hän voisi auttaa? Hän tunsi todella suurta sääliä Punikiveä kohtaan. Sen suru oli tarttuvaa. "Minä en pysty nostamaan sinua, Puni", Aino sanoi pahoillaan. "Olet liian iso." Puni ei vastannut heti. Oli pitkä hiljaisuus. Sitten Puni sanoi: "Tiedän sen, pikkutyttö. Minä vain toivoin. Minä olen tottunut tähän kohtaloon." Aino ei halunnut luovuttaa. Hänen ystävänsä oli surullinen. Hän halusi auttaa Punikiveä. Mitä sinä tekisit tällaisessa tilanteessa? Miten auttaisit ystävää? Hän mietti syvään. Hän tarkasteli Punikiveä. Se oli kuin vanha, viisas, mutta vangittu sielu. Se oli totta, Puni oli osa puutarhaa. Mutta se oli myös elävä olento. "Entä jos sinä voisit nähdä maailmaa?" Aino kysyi. "Ilman että sinun tarvitsee liikkua?" Puni kuulosti yllättyneeltä. "Miten se olisi mahdollista?" se kysyi. Sen ääni oli hieman toiveikkaampi. Aino katseli ympärilleen. Hän näki puutarhan kauneuden. Hän mietti Puni-kiven tarinoita. Kivi oli kertonut linnuista. Se oli kertonut perhosista. Ne olivat lentäneet kaikkialla. Ne olivat nähneet monia paikkoja. Aino sai idean. Se oli pieni ajatus. Se kasvoi nopeasti suureksi. Hän tiesi, että hänen täytyi yrittää. Hän halusi piristää ystäväänsä. "Puni", Aino sanoi. "Minä voin tuoda maailman luoksesi!" Puni oli hiljaa. Sitten se kuiskasi: "Mitä se tarkoittaa?" Aino hymyili. "Minä näytän sinulle!" Aino juoksi kotiin. Hän etsi vanhan repun. Hän etsi myös vanhan dekkilehden. Se oli täynnä värikkäitä kuvia. Hän löysi myös vanhan peilin. Se oli ollut mummolassa. Hän etsi myös isänsä vanhan kameran. Se oli ollut rikki pitkään. Hän tiesi, että hänellä oli nyt tehtävä. Hän oli päättänyt auttaa.

Kuiskiva Kivi (3/3)

Aino palasi Puni-kiven luo. Hän oli täynnä intoa. Hän avasi reppunsa. "Katso, Puni!" Aino sanoi iloisesti. Ensin hän nosti esiin lehden. Se oli vanha matkailulehti. Lehdessä oli kuvia vuorista. Siinä oli kuvia merestä. Siinä oli myös kuvia kaupungeista. "Tämä on Mount Everest", Aino sanoi. Hän osoitti kuvaa korkeasta vuoresta. "Se on todella korkea paikka. Siellä on paljon lunta." Puni kuiskasi ihastuneena. "Minä en ole koskaan nähnyt lunta kesällä." Aino selitti, että vuorilla lumi ei sula. Se pysyy siellä aina. Aino käänsi lehteä. Hän näytti kuvaa sinisestä merestä. Siinä oli aaltoja. Siinä oli hiekkaranta. "Tämä on Intian valtameri", Aino selitti. "Siellä on lämmintä vettä. Siellä uidaan paljon." Puni sanoi: "Minä voin melkein tuntea tuulen. Merituulen tuoksun nenässäni." Aino jatkoi. Hän näytti kuvia sademetsistä. Siellä oli värikkäitä lintuja. Siellä oli suuria apinoita. Hän näytti kuvia savanneista. Siellä oli seeproja. Siellä oli norsuja. Puni kuunteli lumoutuneena. Sen ääni muuttui kirkkaammaksi. Se kysyi paljon kysymyksiä. "Millaista on sataa sademetsässä?" Puni kysyi. "Onko siellä paljon ääniä?" Aino kuvaili sateen ropinaa. Hän kuvaili eläinten ääniä. Hän kertoi myös kosteasta ilmasta. Puni oli todella onnellinen. Sen suru oli hälvennyt. Se oli nyt täynnä uusia kokemuksia. Nämä kokemukset olivat Ainon ansiota. Sitten Aino otti esiin peilin. Se oli pieni ja pyöreä. Hän asetti sen niin, että se heijasti. Se heijasti taivasta Puni-kiven pintaan. "Nyt voit nähdä pilvet!" Aino sanoi. "Ja ohi lentävät linnut!" Puni hiljeni. Se katsoi peilikuvaa. Se näki taivaan sinen. Se näki valkoiset pilvet. Ne lipuivat hitaasti ohi. Pieni lintu lensi peilikuvan poikki. "Minä näen sen!" Puni kuiskasi. "Minä näen linnun lennon!" Puni kuulosti todella innostuneelta. Se oli kuin pieni lapsi. Se oli saanut uuden lelun. Aino tunsi ylpeyttä. Hän oli keksinyt hienon tavan. Hän oli onnistunut auttamaan. Hän oli saanut ystävänsä iloiseksi. Se oli paras tunne. Aino otti esiin isänsä vanhan kameran. Se oli ollut rikki. Mutta Aino tiesi, mitä tehdä. Hän oli nähnyt isänsä tekevän sen. Hän piteli kameraa Puni-kiven edessä. Sitten hän painoi nappia. Vaikka kamera ei kuvannut, Puni oli innoissaan. "Minä näen nyt maailman linssin läpi!" Puni sanoi. "Se on kuin minulla olisi uudet silmät." Aino tiesi, että Puni tiesi. Kivi oli viisas. Se ymmärsi symboliikan. Aino istui Puni-kiven vieressä. Hän kertoi lisää tarinoita. Hän kertoi mitä kaikkea hän oli nähnyt. Hän kertoi mitä hän oli kokenut. Kivi kuunteli tarkasti. Sen punaiset pilkut tuntuivat hehkuvan. Ne olivat kuin pieniä, onnellisia valoja. Ne olivat todella kauniita. Aino kävi joka päivä Puni-kiven luona. Hän toi sille uusia asioita. Hän toi sille kukkia. Hän toi sille lintujen sulkia. Hän toi sille erikoisia kiviä. Kerran hän toi pienen, kiiltävän kolikon. "Tämä on Afrikasta", Aino sanoi. "Se on matkannut kauas." Puni kuunteli aina tarkasti. Se kysyi aina lisää. Sen mielenkiinto oli rajaton. Puni ei ollut enää surullinen. Se oli täynnä elämää. Se oli täynnä tarinoita. Aino oli onnellinen. Hän oli auttanut ystäväänsä. Hän oli näyttänyt sille maailman. Vaikka Puni ei voinut liikkua. Se pystyi nyt matkustamaan mielessään. Aino tunsi suurta onnea. Hän oli todella tehnyt hyvän työn. Ja Puni-kivi oli hänen paras ystävänsä. Se oli todella mahtava ystävä.

Lopetus

Aino jatkoi käyntejään Puni-kiven luona. He jakoivat yhä uusia seikkailuja. Puni-kiven punaiset pilkut hehkuivat aina kirkkaammin. Ne olivat kuin pieniä tähtiä puutarhan sydämessä. Aino tiesi, että maailma oli täynnä ihmeitä. Ja että ystävyys voi löytää tien kaikkialle. Ja puutarha pitää yhä muita salaisuuksiaan, toistaiseksi.

Lisää tarinoita