SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Kreikan saaret – kun isä putosi mereen

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan haaveillut paikasta, jossa aurinko paistaa aina ja talot ovat valkoisia kuin pumpulipilvet? Tänään lennämme kauas, kauas pois Kreikkaan, missä meri on turkoosinsininen ja seikkailut odottavat joka kulman takana. Kuulet tarinan suomalaisesta perheestä, joka löysi itsensä muinaisilta raunioilta ja maistoi uusia herkkuja. Mutta varokaa, sillä tässä tarinassa isäkin päätyy yllättävään paikkaan – suoraan meren syleilyyn! Valmistaudu nauramaan ja ihmettelemään Kreikan saarten taikaa!

Kreikka kutsuu!

Niin seikkailu alkoi! Meidän perheessämme äiti, isä ja minä olimme pakannet matkalaukut täyteen kesävaatteita. Lentokentällä vatsassa tuntui hassulta, ihan kuin pienen pienet perhoset tanssisivat! Sitten tuli se hetki, kun nousimme suureen lentokoneeseen, joka hurisi ja nousi taivaalle. Alle jääneet talot näyttivät leikkipalikoilta. Lentokoneessa jännitti, että miltähän Kreikka mahtaa näyttääkään? Ja kun saavuimme, voi mikä näky! Aurinko paistoi kirkkaana, ja meri oli vieläkin sinisempi kuin kuvissa. Ympärillä kaikki talot olivat valkoisia, ja niissä oli siniset ikkunaluukut. Ihan kuin joku olisi maalannut ne suoraan postikortista! Isä sanoi, että Kreikka kutsuu meitä, ja äiti hymyili. Kadulla käveli pieni pörröinen kissa, joka naukui "Miau, kalimera!" – se tarkoittaa hyvää huomenta kreikaksi. Tuntui, että jokaisessa kulmassa odotti jokin uusi löytö, jokin uusi ihme. Tämä matka oli vasta alussa, ja jo nyt se oli täynnä taikaa!

Vanhojen temppeleiden salaisuudet

Pörröisen kissan naukaisun jälkeen aamu koitti jälleen Kreikan kirkkaan sinisen taivaan alla. Olimme niin innoissamme! Isä oli edellisenä iltana selittänyt meille, että tänään menisimme katsomaan jotakin todella, todella vanhaa ja ihmeellistä. Jotain, mikä oli seissyt siinä samassa paikassa jo silloin, kun isot isovanhemmatkin olivat pieniä vauvoja... ja vieläkin kauemmin! "Vanha temppeli!" Isä huudahti aamiaispöydässä ja yritti syödä oliiveja haarukalla niin, että ne lensivät suoraan Liljan hiuksiin. Äiti vain huokaisi ja pyyhki Liljan hiuksista oliiviöljyä, kun taas Eemeli kikatti niin, että melkein tukehtui omaan leivänpalaansa. Matka temppelille oli jo itsessään seikkailu. Bussi kiemurteli kapeita, mutkaisia teitä pitkin, ja ikkunoista näkyi upeita maisemia: sinisenä kimalteleva meri, valkoisia taloja ja vihreitä oliivipuita. Kaikki näytti aivan kuin postikortista, juuri sellaiselta kuin olin kuvitellut Kreikan olevan. Kun saavuimme temppelille, suu loksahti auki. Edessämme seisoi jotain valtavaa! Korkeita kivipylväitä, jotka kurottivat kohti taivasta, ja niiden yläpuolella oli jännittäviä, vanhoja kiviveistoksia. Aivan kuin vanhat tarinat olisivat heränneet henkiin kivestä! Lilja juoksi heti yhden suuren pylvään luo ja halasi sitä. "Tämä on niin iso!" hän huudahti, ja hänen pienet kätensä tuskin ylsivät pylvään ympäri. Isä yskäisi ja sanoi: "Nämä ovat muinaisen Kreikan jumalten temppeleitä. Ihmiset rakensivat nämä talot kunnioittaakseen jumaliaan ja pitääkseen heidät tyytyväisinä." Eemeli katsoi hämmästyneenä. "Oliko jumalilla tämmöiset hienot talot? Entä miten ne kävivät täällä?" Äiti selitti, että jumalat olivat mielikuvituksen hahmoja, ja ihmiset rakensivat nämä paikat uskonsa vuoksi. Mutta minun mielestäni tuntui, että ne vanhat kivet kätkivät sisäänsä oikeita salaisuuksia. Jos kuunteli tarkasti, saattoi melkein kuulla vanhojen äänien kuiskivan tuulessa. "Pssst... psst..." Lilja alkoi jutella erään temppelin kulmauksen patsaan kanssa. Se oli vanha, murtunut kivipatsas, jolla oli vakava ilme. "Hei vanha setä, oletko nähnyt jumalia täällä? Onko täällä piilotettu aarteita?" hän kysyi. Patsas ei tietenkään vastannut, mutta Lilja oli varma, että se vilkutti hänelle silmää. Isä sai sitten loistoidean. Hän sanoi, että etsisimme kaikki temppelin "salaiset käytävät". Ei tietenkään ollut mitään oikeita salaisia käytäviä, mutta isä teki siitä leikin. Kiersimme pylväiden välejä, kurkistelimme pienten kivikammioiden sisään ja yritimme kuvitella, miltä täällä näytti tuhansia vuosia sitten. Eemeli keksi, että jokaisen pylvään sisällä asuu pieni, unelias käärme, joka vartioi muinaista tietoa. "Jos kuuntelet tarpeeksi kauan, se saattaa kuiskata sinulle jonkin salaisuuden!" hän vakuutti. Me kaikki laitoimme korvamme kiinni pylväiden kylkeen, ja oli totta, että kivi tuntui viileältä ja siltä, että se voisi kertoa miljoonia tarinoita, jos vain osaisimme kysyä. Aurinko alkoi paistaa kuumasti, ja vanhat kivet hehkuivat lämpöä. Isä löysi pienen varjoisan paikan, jossa istuimme alas. Hän kaivoi repustaan pienen kirjan, jossa oli kuvia temppeleistä ja vanhoista tarinoista. Hän luki meille Kreikan jumalista: Zeuksesta, joka sinkoili salamoita taivaalta, ja Afroditesta, joka oli kauneuden jumalatar. Lilja halusi tietää, oliko Afroditella monta mekkoa, ja Eemeli kysyi, osasiko Zeus puhua eläinten kanssa. Isä vastasi kaikkiin kysymyksiin kärsivällisesti ja lisäsi aina vähän omaa mielikuvituksellista maustettaan. Siinä istuessamme ja tarinoita kuunnellessamme tajusin, että nämä vanhat temppelit eivät olleetkaan vain vanhoja kivikasoja. Ne olivat paikkoja, joissa mielikuvitus heräsi eloon, ja missä menneisyys tuntui melkein käsin kosketeltavalta. Aivan kuin olisimme itse matkustaneet ajassa taaksepäin, suoraan antiikin Kreikkaan. Ja se oli todella jännittävää! Emme löytäneet aarteita tai oikeita salaisia käytäviä, mutta löysimme jotain paljon parempaa: tarinoita ja uusia seikkailuja omassa mielikuvituksessamme. Se oli paljon arvokkaampaa kuin kulta. Jatkoin mielessäni patsaan salaisuuksien pohtimista, kun isä pystytti meidät jaloillemme. "Hei lapset, alkaa olla lounasaika! Mitä jos etsimme nyt jonkun ihana kreikkalaisen tavernan, jossa on paljon moussakaa ja souvlakia?" Se kuulosti aivan yhtä jännittävältä kuin vanhojen temppeleiden salaisuudet!

Makuja Kreikasta

Mitä jos etsimme nyt jonkun ihana kreikkalaisen tavernan, jossa on paljon moussakaa ja souvlakia? Isän sanat saivat vatsani kurnimaan melkein yhtä kovaa kuin vanhat temppelit olivat saaneet mielikuvitukseni laukalle. Lounasaika! Se on aina paras osa päivää, eikö vain? Lähdimme kävelemään kapeita katuja pitkin. Aurinko lämmitti, ja ilma tuoksui suolaiselta mereltä, makeilta kukilta ja – selvästi ruoanlaitolta! ”Tuoksuu hyvältä!” huusin, ja pikkuveli Leo nyökkäsi voimakkaasti. Hänestä nälkä oli maailman pahin asia. Etsimme sitä oikeaa tavernaa. Pian edessämme avautui pieni aukio, jota reunustivat monet ravintolat. Kaikissa oli sinisiä tuoleja ja valkoisia pöytiä, ja ikkunoilla kasvoi värikkäitä kukkia. Vihreät köynnökset kiemurtelivat seinillä, ja ilmassa leijui iloinen puheensorina ja helisevien lasien ääniä. Isä valitsi yhden, jonka edessä nukkui muhkea, oranssi kissa. Se kuorsasi hiljaa pienen pöydän alla. ”Täällä on varmasti hyvää ruokaa, jos kissakin viihtyy näin”, isä tuumasi. Sisällä oli kaunista! Seinillä oli kuvia kreikkalaisista saarista, ja katosta riippui paperilyhtyjä, jotka näyttivät tanssivilta tähdiltä. Istuimme pieneen pöytään, jossa oli sinivalkoinen pöytäliina. Tarjoilija tuli hymyillen luoksemme. Hänellä oli tummat hiukset ja aurinkoinen hymy. Hän opetti meille muutaman kreikankielisen sanan. ”Kali mera!” hän sanoi, ja me toistimme: ”Kali mera!” Se tarkoitti ”Hyvää päivää!” Sitten oli ruokalistan vuoro. Oi, mitä ihmeellisiä nimiä! Moussaka, souvlaki, tzatziki, gyros... Isä selitti: moussaka on kuin kreikkalainen lasagne munakoisolla, souvlaki ihania lihavartaita. Ja tzatziki? Se on jugurttikastiketta, jossa on kurkkua ja valkosipulia. Valkosipulia! Leo rypisti nenäänsä. ”Minä haluan souvlakia!” Leo huudahti. Minä valitsin moussakan. Äiti tilasi kreikkalaisen salaatin fetajuustolla. Isä otti myös souvlakia. Ja sitten odotimme, vatsamme kurnien kuin rummut. Eikä mennyt kauaakaan, kun pöytä alkoi täyttyä. Ensin tuli iso kulho kreikkalaista salaattia: kirkkaanpunaisia tomaatteja, vihreää kurkkua, mustia oliiveja ja valkoinen fetajuusto. Sitten Leolle ja isälle souvlaki, isot vartaat mehukasta kanaa ja kasviksia. Ja minulle tuli moussaka! Kaunis, kerroksellinen ruoka paahdetulla juustolla. Mutta sitten tuli se tzatziki. Se oli valkoista ja kermaista, pienillä vihreillä kurkkupaloilla. Isä kastoi souvlakiinsa ja sanoi: ”Maista tätä, Leo! Se on todella hyvää!” Leo katsoi sitä epäluuloisesti. ”Onko siinä sitä valkosipulia?” hän kysyi. Isä nyökkäsi. ”Vain vähän. Se tekee siitä maukasta!” Leo otti pienen palan souvlakia ja kasti sen varovasti tzatzikiin. Hän maistoi. Ensin hänen kasvonsa rypistyivät, sitten pyöristyivät ja lopulta hän huudahti: ”Tämä on superhyvää!” Ja siitä hetkestä Leo dipasi kaiken tzatzikiin. Souvlaki, perunat, jopa leipä – kaikki sai tzatziki-kylvyn. Se oli hauskaa katseltavaa! Minun moussakani oli taivaallista. Pehmeää munakoisoa, mausteista jauhelihaa ja juustoinen päällinen sulivat suussa. Äidin salaatti oli raikasta ja täynnä aurinkoa, ja isäkin oli hiljaa syödessään. Se on aina merkki todella hyvästä ruoasta! Kun olimme syöneet itsemme aivan kylläisiksi, tarjoilija toi meille vielä pienen yllätyksen. Se oli kulho, jossa oli pieniä, hunajaisia leivonnaisia. Ne olivat makeita ja tahmeita, ja maistuivat aivan kuin Kreikan auringonlaskulta. Hunaja valui sormillemme, ja me nauroimme, kun yritimme nuolla sitä puhtaaksi. Aurinko alkoi jo laskea, kun lähdimme tavernasta. Vatsamme olivat täynnä herkullisia makuja, ja sydämemme olivat täynnä iloa. Se oli täydellinen lounas, ja se antoi meille paljon energiaa seuraavaan seikkailuun. Emme tienneet, että seikkailu odotti meitä jo aivan nurkan takana, ja että isä tulisi pian sukeltamaan yllättävään paikkaan...

Saarihyppelyä ja yllätyspulahdus

Vatsamme pullollaan herkullisia kreikkalaisia makuja, olimme valmiita seuraavaan suureen seikkailuun! Seuraavana vuorossa oli jotain aivan erityistä: saarihyppelyä! Tiedättekö, mitä se tarkoittaa? Se on kuin lähtisi aarteenetsintään, mutta aarteita ovatkin ihanat pienet saaret, joilla jokaisella on oma salaisuutensa ja kauneutensa. Isä oli kertonut, että tänään hyppisimme saarelta toiselle kuin iloiset sammakot lammikossa, ja meillä olisi oikea laiva kyydissämme. Kuvitelkaa nyt! Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, ja meri kimmelsi kuin tuhannet timantit. Astuimme pieneen, mutta tukevaan laivaan. Sen nimi oli 'Merirosvo-Ville' – no, ehkä se ei ollut ihan oikea merirosvolaiva, mutta mielikuvituksessamme se oli ehdottomasti! Tuuli suhisi korvissamme, ja lokit kirkuivat iloisina yläpuolellamme, kuin nekin olisivat innostuneita matkasta. Laivan kannella oli niin hauskaa katsella, kun vesi vaahtosi keulan edessä, ja pienet kalat hyppivät merestä tervehdykseen. Äiti ja isä istuivat penkillä ja nauroivat, kun minä ja pikkuveli Leo leikimme merirosvoja. Huusimme: 'Aarrekartta käteen ja kohti uusia rantoja!' Isä esitti olevansa kapteeni ja ohjasi laivaa isoin elein, vaikka oikeasti kapteeni oli mukava kreikkalainen mies, jolla oli paljon ryppyjä silmien ympärillä hymyillessään. Hän näytti tietävän merestä kaiken. Hetken purjehdittuamme, kapteeni osoitti sormellaan horisonttiin. 'Tuolla on seuraava pysähdyspaikkamme!' hän sanoi kreikaksi, ja isä käänsi meille. Katsoimme ja näimme pienen saaren, joka näytti siltä kuin se olisi revitty suoraan postikortista. Valkoisia taloja sinisine kattoineen, kuin pieniä lumikasoja auringonpaisteessa, ja kukkia joka puolella, jotka levittivät makeaa tuoksua ilmassa. Meri oli täällä niin kirkasta, että pystyimme näkemään pohjaan asti, missä pienet kalat uivat. Se oli kuin satukirjasta. Laiva hiljensi vauhtiaan ja lipui pienen laiturin viereen. 'Nyt maihin!' isä huudahti. Hyppäsimme rannalle ja tunsimme kuuman hiekan varpaidemme välissä. Se oli upea pieni kylä! Kapeat kujat mutkittelivat ylös rinnettä, ja jokaisen talon edessä oli ruukkuja täynnä värikkäitä kukkia. Voi, kuinka kaunis se olikin! Kävelimme käsi kädessä, äidin ja isän kanssa, ja ihmettelimme kaikkea. Kiertelimme hetken ja ostimme pieniä matkamuistoja, kuten helmenkuoria ja minikokoisia kreikkalaisia jumalpatsaita. Sitten oli aika palata laivaan ja jatkaa matkaa seuraavalle saarelle. Kun olimme kävelleet takaisin laiturille, isä sai hauskan idean. 'Katsokaa, lapset!' hän sanoi ja lähti kävelemään laivaa kohti levein askelin, yrittäen näyttää mahdollisimman tärkeältä merikapteenilta. Laivan kannella oli vähän märkää, sillä meri oli roiskunut sinne tullessamme. Isä, innostuneena uudesta roolistaan ja ehkä hieman liian nopeasti liikkuen, astui suoraan liukkaalle kohdalle. Whoosh! Hänen jalkansa lipsahtivat alta, ja hän alkoi heilua kuin heinäseiväs tuulessa. Yritimme pidätellä naurua, mutta se oli niin hauskaa nähtävää! Isä teki oikein hienon voltin ilmassa – ainakin melkein – ja sitten… PLOPS! Hän putosi suoraan mereen! Vesi roiskui kaikkialle, ja pieni vene keinui aaltojen mukana. Ensin olimme aivan hiljaa, suu auki ihmetyksestä. Sitten Leolla pääsi suusta pieni kikatusta, ja pian nauroimme kaikki. Äiti piti käsiään suun edessä, mutta hänen silmänsäkin naurahtivat. Isä nousi pintaan yskien ja pyyhkien vettä silmistään. Hän näytti aivan märältä merileijonalta! 'Apua, minut syödään!' hän murisi leikillään, ja me nauroimme entistä enemmän. Laivan kapteeni ja muutkin matkustajat nauroivat ystävällisesti. Kapteeni ojensi isälle käden, ja isä kiipeäsi takaisin laivaan, tiputellen vettä joka puolelle. Hän oli aivan litimärkä! 'No niin, ainakin sain virkistävän pulahduksen!' isä sanoi ja väänsi paitansa kuivaksi. Hän nauroi itsekin, ja se oli niin hauska näky. Onneksi hän ei loukannut itseään, vain hänen ylpeytensä sai pienen kolhun. Kaikki laivalla olivat hetken huvittuneita, mutta pian jatkoimme matkaa seuraavalle saarelle. Isä istui kannella märissä vaatteissaan, mutta se ei haitannut häntä ollenkaan. Hän virnisti meille ja sanoi: 'Tämä on seikkailu, lapseni! Seikkailuissa voi tapahtua mitä vain, ja juuri siksi ne ovat niin hauskoja ja muistettavia. Nyt minulla on oma merirosvokertomukseni kerrottavana!' Se päivä oli täynnä naurua ja upeita maisemia. Jokainen saari oli erilainen ja kaunis omalla tavallaan. Näimme lisää sinivalkoisia taloja, pieniä kalastajakyliä ja ihmettelimme meren sinisyyttä. Ja isän yllättävä pulahdus mereen teki päivästä entistäkin hauskemman. Se muistutti meitä siitä, että joskus parhaat muistot syntyvät niistä yllättävistä hetkistä, joita ei voi suunnitella. Kreikka oli täynnä tällaisia pieniä, iloisia yllätyksiä, ja tiesimme, että niitä olisi vielä paljon tulossa. Seuraava seikkailu odotti jo, ja olimme valmiina kaikkeen, mitä se toisi tullessaan!

Lopetus

Kiitos, että kuuntelit tarinamme! Toivottavasti pidit Kreikan saarten seikkailustamme. Jos sinulla on mielessäsi jokin oma jännittävä tarinaidea tai haluat kertoa, mitä pidit tästä, voit aina kertoa Sonacastsille! Maailma on täynnä ihmeitä ja jännittäviä paikkoja, jotka odottavat löytäjäänsä. Ehkä löydät oman saaresi tai keksit aivan uuden seikkailun. Muista, että mielikuvitus on paras matkakumppani! Pysy kuulolla, ja nähdään taas seuraavan tarinan äärellä! Heippa!

Lisää tarinoita