SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Kolme pientä pukkia ja peikko - rohkeuden tarina

16 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Hei kaikki pienet kuuntelijat! Oletteko valmiina uuteen, jännittävään tarinaan? Tänään sukellamme maailmaan, jossa ruoho on vihreämpää kuin missään muualla ja puro solisee iloisesti kohti suurta jokea. Mutta varokaa, sillä tuolla, vanhan puusillan alla, asuu pelottava peikko! Kukaan ei uskalla ylittää siltaa, paitsi ehkä kolme pientä pukkia. Ne ovat nimittäin päättäneet lähteä etsimään herkullista laidunmaata toiselta puolelta. Tämä on kertomus rohkeudesta ja siitä, kuinka pienikin voi olla urhea. Kuunnellaanpa, mitä heille tapahtuu!

Pieni pukki kohtaa peikon

Kolme pientä pukkia olivat siis päättäneet. Ensimmäisenä matkaan lähti kaikista pienin pukki. Sen nimi oli Pikku Pukki, ja se oli utelias ja täynnä seikkailumieltä. Vaikka sen jalat olivat lyhyet ja sorkat pienenpienet, sen sydän oli täynnä suurta rohkeutta. Se oli kuullut puheita herkullisista vihreistä nurmikentistä joen toisella puolella, ja sen vatsa kurni jo valmiiksi ajatuksesta päästä maistamaan sitä mehevää ruohoa.Pikku Pukki asteli reippaasti kohti vanhaa puusiltaa. Se oli vähän pelottavan näköinen, tumma ja vanha, ja sen laudat natisivat jo tuulessa. Mutta Pikku Pukki ei antanut periksi. Se nosti päänsä ylös, heilautti pientä häntäänsä ja astui sillalle. KOP, KOP, KOP, KOP, kuuluivat sen pienenpienet sorkat vanhaa puusiltaa vasten. Ne kuulostivat melkein kuin pienen hiiren askeleet, niin kevyesti ja varovasti se asteli.Se asteli eteenpäin, ja jokainen askel sai sillan puulaudat narisemaan entistä enemmän. Pikku Pukki piti silmät auki, valmiina näkemään mitä tahansa. Yhtäkkiä, aivan sillan keskeltä, juuri siitä syvimmän, pimeimmän veden kohdalta, kuului valtava murahdus. RUMPS! Silta tärisi ja notkui, ja vedestä nousi esiin jotain suurta ja karvaista. Se oli peikko!Voi, millainen peikko se olikaan! Sen silmät paloivat kuin kaksi punaista hiiltä, ja sen suusta törröttivät valtavat, terävät hampaat. Peikon nenä oli valtava ja täynnä syyläisiä kyhmyjä, ja sen karvat olivat takkuiset ja nokiset. Se haisi pahalle, mudalle ja vanhalle ruoalle, ja sen ääni oli niin syvä ja karhea, että Pikku Pukin pienet korvat vapisivat.Peikko murisi ja katsoi Pikku Pukkia pahasti.

Keskimmäinen pukki ja sen suunnitelma

Pikku Pukki ei epäröinyt hetkeäkään. Sen pörröinen häntä sujahti koipien väliin ja se kääntyi ympäri niin nopeasti, että sen pienet sorkat tuskin koskettivat siltaa. Se juoksi niin lujaa kuin vain ikinä jaksoi, takaisin sinne, missä sen isoveljet odottivat. Sen sydän hakkasi kuin rumpu sen rinnassa, ja sen pieni suu oli aivan kuiva pelosta. Kun se viimein saapui veljiensä luokse pellolle, se oli niin hengästynyt, ettei saanut sanaa suustaan. ”Pikku Pukki! Mitä ihmettä? Miksi olet niin kalpea?” kysyi Keskimmäinen Pukki huolissaan, kun se näki pikkubroidinsa tärisevän. ”Ja miksi olet aivan hiestä märkä?” kysyi Iso Pukki, joka oli tottunut, että Pikku Pukki oli aina täynnä energiaa. Pikku Pukki nyyhkytti ja yritti puhua, mutta sanat olivat solmussa sen kurkussa. Lopulta se sai sanottua: ”P-p-p-peikko! Sillan alla asuu peikko! Se on ihan valtava ja sillä on karmeat hampaat ja se haisee ihan kamalalle!” Keskimmäinen Pukki ja Iso Pukki katsoivat toisiaan. Peikko? Sillan alla? He olivat käyneet sillan yli niin monta kertaa, eikä siellä ollut koskaan ollut peikkoa. ”Oletko ihan varma, Pikku Pukki?” kysyi Keskimmäinen Pukki, yrittäen kuulostaa rohkealta, vaikka sen sisällä kummitteli pieni pelon tunne. ”Ihan varma! Se uhkasi syödä minut! Se sanoi, että odottaa minun isoveljeäni, koska hän on lihavampi!” Pikku Pukki purskahti itkuun ja kaivautui Iso Pukin kylkeen. Iso Pukki silitti Pikku Pukin päätä rauhoittavasti. ”Ei hätää, Pikku Pukki. Ei se sinua syö. Emme anna sen syödä ketään.” Keskimmäinen Pukki astui eteenpäin. Se oli jo hieman suurempi kuin Pikku Pukki, ja sen sarvet olivat jo alkaneet kasvaa, vaikka ne olivat vielä pienet ja pyöreät. Se oli myös rohkeampi, tai ainakin se halusi uskoa niin. ”Minä menen seuraavaksi”, se sanoi päättäväisesti. ”Minun täytyy päästä joen toiselle puolelle syömään tuoretta ruohoa. Peikko ei voi estää meitä!” Iso Pukki katsoi Keskimmäistä Pukkia hieman huolestuneena. ”Ole varovainen, Keskimmäinen Pukki. Peikot ovat petollisia.” ”Olenhan minä! Minulla on suunnitelma”, Keskimmäinen Pukki virnisti. Se kuvitteli mielessään, kuinka se voisi olla ovelampi kuin peikko. Se oli lukenut monista tarinoista, joissa pienemmät eläimet olivat päihittäneet isot ja pahat otukset kekseliäisyydellään. Niinpä Keskimmäinen Pukki lähti matkaan. Sen sorkat kopisivat iloisesti kivilattialla, kun se käveli kohti pelottavaa siltaa. Aurinko paistoi lämpimästi, ja linnut lauloivat metsässä. Kaikki näytti niin rauhalliselta ja kauniilta, ettei olisi uskonut, että sillan alla piili jotain niin hirvittävää kuin peikko. Kun Keskimmäinen Pukki astui sillalle, se kuuli saman vanhan, tutun äänen. Kop, kop, kop. Sen sorkat kolisivat sillan puulankkuja vasten, kun se käveli rauhallisesti eteenpäin. Se oli päättänyt, ettei se näyttäisi peikolle pelkäävänsä. Yhtäkkiä, aivan kuten Pikku Pukille, sillan alta kuului syvä, karhea ääni. ”Kuka kolistelee sillallani? Minä tulen syömään sinut!” Peikon ääni sai Keskimmäisen Pukin vatsan muljahtamaan, mutta se piti pintansa. Keskimmäinen Pukki pysähtyi sillan keskelle ja katsoi alas. Sieltä, varjoista, nousi jälleen se hirveä peikko. Sen silmät hehkuivat punaisina, ja sen suusta törröttivät terävät hampaat. Se haisi yhä kamalalle – mudalle, vanhalle ruoalle ja ehkä jopa hieman rikkinäisille sukille. ”Hei peikko!” Keskimmäinen Pukki huusi niin rohkeasti kuin vain pystyi, vaikka sen ääni tärisi hieman. ”Minä olen Keskimmäinen Pukki, ja olen menossa toiselle puolelle syömään hyvää ruohoa!” Peikko rypisti karvaisia kulmiaan. ”Niinkö? No, etpä pääse! Minä syön sinut nyt!” Peikko näytti jo avaavan suutaan, valmiina ahmaisemaan Keskimmäisen Pukin. Mutta Keskimmäinen Pukki oli valmis. ”Ei, ei, älä syö minua vielä!” se sanoi nopeasti. ”Minä olen vielä aika pieni ja laiha. Katso vaikka!” Keskimmäinen Pukki veti vatsansa sisään niin tiukasti kuin vain pystyi, näyttääkseen mahdollisimman pieneltä. ”Minussa ei ole paljoa syötävää.” Peikko siristi silmiään. ”Niinkö? No, olet kyllä vähän laihanpuoleinen, pitää paikkansa. Mutta minulla on nälkä!” ”Mutta!” Keskimmäinen Pukki jatkoi nopeasti. ”Minun isoveljeni on tulossa! Hän on paljon isompi ja lihavampi kuin minä! Hän on ihan pullukka ja maistuu varmasti paremmalta! Jos odotat hetken, saat todellisen herkun!” Peikko mietti hetken. Sen silmät välähtivät ahneesti. Pienempi vai isompi saalis? Ahne peikko alkoi kuvitella mielessään suuren, mehevän pukin. ”Ja tiedätkö mitä?” Keskimmäinen Pukki jatkoi, kun se näki peikon epäröivän. ”Hänellä on myös kauniimmat sarvet ja tuuheampi parta. Hän on todellinen pukkien kuningas!” Keskimmäinen Pukki liioitteli hieman, toivoen, että se saisi peikon ahneuden heräämään. Peikon valtavat korvat nousivat pystyyn. ”Isompi pukki? Todella? Kuinka iso?” ”Ihan valtava!” Keskimmäinen Pukki sanoi. ”Hän on niin iso, että kun hän kävelee sillan yli, koko silta tärisee ja jyrisee! Hän on paljon lihavampi kuin minä, ja hänellä on niin paljon herkullista lihaa, että saisit siitä monta päivää syötävää!” Keskimmäinen Pukki selosti innokkaasti. Peikko nuoli huuliaan. Se kuvitteli suussaan valtavan, herkullisen pukin maun. Se oli kyllä nälkäinen nyt, mutta jos se odottaisi, se saisi paljon paremman aterian. ”Hyvä on”, peikko murisi lopulta. ”Saat mennä. Mutta jos valehtelet minulle, tulen ja syön sinutkin, kun olen ahmaissut isoveljesi!” Peikon ääni oli uhkaava, ja Keskimmäinen Pukki tunsi pienen kylmän väreen kulkevan selkäänsä pitkin. ”En valehtele, en tietenkään!” Keskimmäinen Pukki sanoi ja nyökkäsi nopeasti. ”Hän on ihan kohta tulossa. Kuulet kyllä, kun hän astuu sillalle. Hän kopistelee paljon kovempaa kuin minä!” Sillä tavoin Keskimmäinen Pukki onnistui huijaamaan peikon. Se kiiruhti sillan yli ja tunsi olonsa huojentuneeksi, kun sen sorkat koskettivat taas turvallista maata. Se oli saanut peikon odottamaan Isoa Pukkia. Se tunsi ylpeyttä suunnitelmastaan, vaikka samalla se tunsi pienen piston sydämessään, koska se oli jättänyt isoveljen kohtaamaan vaaran yksin. Mutta niin se oli luvannut peikolle. Keskimmäinen Pukki juoksi nopeasti tuoreelle ruohikolle ja alkoi syödä. Mutta se ei nauttinut ruohosta samalla tavalla kuin yleensä. Sen mielessä pyöri ajatus isoveljestä ja siitä, miten tämä kohtaaisi peikon. Tulisiko Iso Pukki olemaan yhtä ovela? Vai joutuisiko se todella peikon kitaan? Keskimmäinen Pukki toivoi parasta. Se tiesi, että Iso Pukki oli aina ollut kaikista rohkein ja vahvin heistä. Ehkä Iso Pukki keksisi vielä paremman suunnitelman. Keskimmäinen Pukki toivoi, että peikko oli tarpeeksi tyhmä uskomaan sen tarinaa. Se rouskutti ruohoa ja yritti olla murehtimatta, mutta se ei ollut helppoa. Sen korvat olivat valppaina, odottaen seuraavaa äänekästä kopinaa sillalta.

Iso pukki ja lopullinen kohtaaminen

Aika kului, ja aurinko alkoi jo laskea horisonttiin, maalaten taivaan oranssin ja violetin sävyillä. Pienempi ja Keskimmäinen Pukki olivat jo ehtineet syödä itsensä kylläisiksi vihreällä niityllä, mutta heidän mielessään oli yhä huoli. He vilkuilivat sillalle päin, josta kuului pian uusi ääni. Se ei ollut pelkkää kopinaa, se oli jylinää. Kop, kop, kop! Kuului ääni. Mutta se ei ollut samanlaista kuin pienten pukkien askelissa. Se oli raskaampaa. Kop, kop, kop! Sillan lankut narisivat ja jopa koko silta hieman tärähti jokaisesta askeleesta. Iso Pukki oli tullut. Se oli suurin pukeista, ja sen sarvet olivat paksut ja kauniin kaarevat. Sen turkki oli tummanruskea ja kiiltävä, ja sen jalat olivat vahvat kuin tammenrungot. Iso Pukki oli nähnyt pikkuveljiensä huolestuneet kasvot ennen lähtöään. Se oli kuunnellut tarkkaan Keskimmäisen Pukin selostuksen peikon aikeista. Ja se oli päättänyt, ettei se aio antaa peikon kiusata ketään enää. Iso Pukki oli valmis kohtaamaan peikon. Se asteli pää pystyssä, jokainen askel tarkoituksellinen ja luja. Sillan ylitys oli Iso Pukille tuttu reitti, mutta tänään siinä oli uudenlainen tunnelma. Kun Iso Pukki oli astellut melkein sillan keskelle, kuului jälleen tuttu, ärjähtävä ääni sillan alta. "Kuka kumma kopistelee minun sillallani?" Möreä ääni sai sillan lankut tärisemään. Peikko rymisteli esiin. Se oli iso, vihreä ja karvainen, sen silmät olivat pienet ja ilkeät, ja sen sormissa oli pitkät, terävät kynnet. Peikko näytti vieläkin nälkäisemmältä ja ärtyneemmältä kuin aikaisemmin. Mutta Iso Pukki ei säikähtänyt. Se pysähtyi ja katsoi suoraan peikon silmiin. "Minä olen Iso Pukki", se vastasi rauhallisella, mutta syvällä äänellä. "Ja minä olen matkalla vihreälle niitylle syömään hyvää ruohoa, aivan kuten veljenikin." Peikko tuijotti Isoa Pukkia hämmästyneenä. Se oli tottunut, että sen uhkailut saivat pikkupukit juoksemaan pakoon ja lupautumaan herkullisemmiksi myöhemmin. Mutta tämä pukki oli erilainen. Se ei näyttänyt pelkäävän ollenkaan! Peikon pienet silmät kapenivat. "Niin, sinäpä oletkin Iso Pukki", peikko sähähti. "Mutta sinä et pääse minun sillaltani yli! Aion syödä sinut, ja nyt heti!" Peikko näytti todella vihaiselta. Sen korvat nykivät ja sen suusta valui vihreää kuolaa. Iso Pukki hytkähti olkapäitään. "Syödä minutko?" se virnisti. "Sinunko kaltaisesi pikku peikon? Oletko nähnyt itsesi peilistä? Olen niin suuri, että sinun hampaasi eivät edes ylety minun jalkoihini. Ja minun lihani on niin sitkeää, että sinun kynnesi tylsistyisivät ennen kuin edes saisit palan irti." Iso Pukki puhui rauhallisesti, mutta sen äänessä oli uhmakkuutta. Peikko oli hämmentynyt. Yleensä se sai säikyteltyä kaikki eläimet pelkällä äänellään. Tämä pukki ei ollutkaan kuin muut. Peikko yritti kerätä itseluottamustaan. "Älä puhu hölynpölyä, Iso Pukki! Olen syönyt lukemattomia eläimiä, ja sinä olet vain yksi lisää! Olen voimakas ja pelottava peikko!" Peikko yritti näyttää mahtavammalta pullistellen rintaansa, mutta sen vatsa oli silti kipeä nälästä. "Ai niin, veljeni kertoivatkin minulle sinusta", Iso Pukki sanoi. "He sanoivat, että täällä sillan alla asuu erittäin nälkäinen peikko, joka on valmis syömään kenet tahansa. Mutta he myös sanoivat, että se peikko on aika heikko ja pelkää isompiaan." Peikon suu loksahti auki. "Mitä? Heikko ja pelkuri? Minä en ole mikään pelkuri!" Peikko suuttui niin, että sen karvat nousivat pystyyn. Se ryntäsi kohti Isoa Pukkia, aikeenaan töniä se sillalta alas ja syödä se sitten joesta. Peikko oli varma voitostaan, sillä se oli aina voittanut kaikki taistelut tällä sillalla. Mutta Iso Pukki oli valmiina. Sen jalat olivat tukevasti sillan lankkujen päällä. Kun peikko ryntäsi, Iso Pukki laski päänsä alas ja tökkäsi sitä sarvillaan. Peikko ei ehtinyt varautua tähän. Se kiljaisi yllätyksestä ja kivusta, kun Iso Pukin terävät sarvet osuivat sen kylkeen. Peikko horjahti. Iso Pukki ei antanut periksi. Se tökkäsi uudelleen, tällä kertaa vielä kovemmin. "Minä en ole mikään ruoka, peikko!" Iso Pukki murahti. "Ja minun perhettäni ei kiusata!" Se nosti päänsä ja sarvensa ylös, ja peikko huomasi, miten suuri ja vahva Iso Pukki todella oli. Peikon silmät laajenivat pelosta. Peikko yritti tarttua Isoa Pukkia jaloista, mutta Iso Pukki oli liian nopea. Se otti askeleen taaksepäin, ja kun peikko yritti taas rynnätä, Iso Pukki käytti kaiken voimansa. Se syöksyi eteenpäin ja puski peikkoa suoraan rintaan. Tämä pusku oli liikaa peikolle. Sen jalat menettivät otteensa sillan lankuista. Peikko huusi kauhusta, kun se horjahti ja kaatui suoraan sillan reunalta alas kuohuvaan jokeen. "Plumps!" Kuului ääni, kun peikko putosi veteen. Vesi roiskui korkealle, ja peikko katosi aaltojen mukana. Joki oli syvä ja virta voimakas, ja peikko tempautui nopeasti mukaansa. Sitä ei näkynyt enää missään. Se oli huuhtoutunut pois. Iso Pukki seisoi sillalla, hengittäen syvään. Se oli voittanut! Se oli pelastanut perheensä ja kaikki tulevat matkustajat peikon uhalta. Se kohotti päänsä ja rouskutti vielä kerran kovaäänisesti sarvillaan ilmaan. Sitten se jatkoi matkaansa rauhallisesti sillan yli. Kop, kop, kop! Nyt askeleet tuntuivat kevyemmiltä, vaikka ne olivatkin edelleen äänekkäitä. Pienempi ja Keskimmäinen Pukki olivat seuranneet jännittyneinä tapahtumia vihreältä niityltä käsin. Kun he näkivät peikon putoavan jokeen ja Iso Pukin jatkavan matkaansa, he riemastuivat. "Hurraa! Iso Pukki voitti!" he huusivat iloissaan ja hyppivät riemusta. Iso Pukki saapui niitylle ja kumarsi päänsä alas tervehtiäkseen veljiään. Pienempi Pukki ja Keskimmäinen Pukki juoksivat sitä vastaan ja hankasivat päätään sen kylkeen. "Sinä olit niin rohkea, Iso Pukki!" sanoi Pienempi Pukki. "Me tiesimme, että sinä pystyisit siihen!" Keskimmäinen Pukki nyökkäsi hyväksyvästi. "Ja nyt voimme ylittää sillan aina kun haluamme, ilman että kukaan pelottava peikko odottaa meitä!" Niin, Iso Pukki oli todella rohkea ja vahva. Mutta se oli myös viisas, ja tiesi, että yhdessä he olivat vieläkin vahvempia. Kolme pientä pukkia rouskuttelivat yhdessä tuoretta ruohoa vihreällä niityllä, ja aurinko laski kauniisti heidän ylleen. Sillan yli pääsi nyt turvallisesti, ja peikosta ei ollut enää tietoakaan. Se oli todellinen seikkailu, joka päättyi hyvin, ja Kolme Pientä Pukkia olivat taas yhdessä, onnellisina ja turvassa. He olivat oppineet, että rohkeus ja yhteistyö voivat voittaa minkä tahansa esteen, jopa pelottavan peikon.

Lopetus

Kiitos paljon, kun olit mukana Kolmen pienen pukin ja peikon rohkeassa seikkailussa! Toivottavasti tämä tarina innosti sinua ja muistutti, että rohkeutta löytyy meistä jokaisesta, ihan siellä sydämen sopukassa. Jos sinulla on ajatuksia, toiveita tai palautetta kuulemastasi, kerrothan Sonacastsille. Me haluamme aina kuulla sinusta ja siitä, millaisia tarinoita sinä rakastat! Kenties voit itse keksiä oman jännittävän tarinasi rohkeista eläimistä, taikametsistä tai piilotetuista aarteista? Muista, että maailma on täynnä ihmeitä ja jokainen päivä on täynnä mahdollisuuksia olla rohkea ja ystävällinen. Nähdään taas seuraavan tarinan parissa! Heippa!

Lisää tarinoita