SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Klaukkalasta Saimaalle: Kaksipyöräinen kielikylpy

60 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kukaan ei uskonut heidän pystyvän siihen. Polkea Klaukkalasta Saimaan ympäri ja takaisin yhtenä keväisenä lauantaipäivänä? Hullua! Mutta Heksu ja Ile, veljekset Leskelästä, olivat jo pakkaamassa energiapatukoita ja opettelemassa ensimmäisiä espanjan sanojaan. '¡Hola!' he huusivat toisilleen. Tämä ei olisi pelkkä pyöräretki, vaan kaksipyöräinen kielikylpy, täynnä naurua, kommelluksia ja oivalluksia. Lähde mukaan kuulemaan, miten maailma alkaa näyttää positiivisemmalta, yksi 'bicicleta' kerrallaan.

Kaksipyöräinen seikkailu alkaa!

Ja niin, Klaukkalan aurinkoiselta pihalta starttasi kaksi pientä pyöräilijää! Heksun sininen salama-pyörä ja Ilen punainen raketti-pyörä olivat valmiina suureen päivään. Ne kiilsivät aivan upeasti aamuauringossa, melkein kuin nekin olisivat innostuneet matkaan. Pojat polkivat iloisina, jalat vipattivat ja hymyt olivat korvissa asti. Tuuli suhisi heidän hiuksissaan ja edessä avautui jännittävä polku. Edessä oli koko Saimaa, valtava sininen järvi, jonka ympäri he aikoivat pyöräillä – yhdessä päivässä! Ja samalla, he oppisivat uusia, jännittäviä sanoja espanjaksi. Voi mikä seikkailu odottaakaan! Miten monta uutta sanaa he löytäisivätkään tänään?

Salaperäinen kartta ja ensimmäinen ¡Hola!

Heksu ja Ile eivät tienneet, mutta heidän seikkailunsa oli jo aivan nurkan takana. Kun he olivat polkeneet pienen matkaa, Ilen pyörän etukorista pilkisti jotain hyvin vanhaa ja hieman rypistynyttä. 'Mikä ihme tuo on?' kysyi Heksu uteliaana. Ile nosti esiin paksun, pergamentin näköisen paperin. Se oli kartta! Mutta ei mikä tahansa kartta. Siinä näkyi Saimaan rantoja ja metsäpolkuja, mutta myös ihmeellisiä kuvia: hyppiviä oravia, pörröisiä lampaita ja mystisiä polkuja, joita pojat eivät olleet koskaan ennen nähneet. Ja kaikkialla oli pieniä, outoja sanoja! Heksu osoitti sormellaan yhteen kohtaan. Siinä luki isolla ja iloisella fontilla '¡Hola!'. '¡Hola!' Heksu toisti ääneen. 'Mitä se mahtaa tarkoittaa?' Juuri silloin, aivan heidän pyöränsä edessä, hyppäsi vihreä sammakko kivelle. Sammakko pullisti kurkkuaan ja sanoi '¡Hola! ¡Hola, pojat!' ja vilkutti samalla pienellä, räpyläisellä etujalallaan. Heksu ja Ile katsoivat toisiaan hämmästyneinä. Sammakko hymyili leveästi ja selitti: 'Se tarkoittaa 'Hei!' tai 'Moi!' espanjaksi! Olen seikkailunne opas!' Ja niin, heidän ensimmäinen uusi sana oli opittu! Heksu ja Ile eivät tienneet, mutta heidän seikkailunsa oli jo aivan nurkan takana. Kun he olivat polkeneet pienen matkaa, Ilen pyörän etukorista pilkisti jotain hyvin vanhaa ja hieman rypistynyttä. 'Mikä ihme tuo on?' kysyi Heksu uteliaana. Ile nosti esiin paksun, pergamentin näköisen paperin. Se oli kartta! Mutta ei mikä tahansa kartta. Siinä näkyi Saimaan rantoja ja metsäpolkuja, mutta myös ihmeellisiä kuvia: hyppiviä oravia, pörröisiä lampaita ja mystisiä polkuja, joita pojat eivät olleet koskaan ennen nähneet. Ja kaikkialla oli pieniä, outoja sanoja! Heksu osoitti sormellaan yhteen kohtaan. Siinä luki isolla ja iloisella fontilla '¡Hola!'. '¡Hola!' Heksu toisti ääneen. 'Mitä se mahtaa tarkoittaa?' Juuri silloin, aivan heidän pyöränsä edessä, hyppäsi vihreä sammakko kivelle. Sammakko pullisti kurkkuaan ja sanoi '¡Hola! ¡Hola, pojat!' ja vilkutti samalla pienellä, räpyläisellä etujalallaan. Heksu ja Ile katsoivat toisiaan hämmästyneinä. Sammakko hymyili leveästi ja selitti: 'Se tarkoittaa 'Hei!' tai 'Moi!' espanjaksi! Olen seikkailunne opas!' Ja niin, heidän ensimmäinen uusi sana oli opittu! 'Oho! Oletko sinä meidän opas?' Heksu kysyi. Ile nyökkäsi. Professori Konna virnisti. 'Tottakai! Tämä kartta johdattaa meidät maagiseen aarteenetsintään, jossa opimme uusia kieliä ja tapaamme monia hauskoja ystäviä. Oletteko valmiita?' Pojat huusivat 'Olemme!' ja tarttuivat pyöriensä ohjaustankoon. Seikkailu oli todella alkanut!

Oravan pähkinäoppitunti: 'Ardilla'

Niin totta tosiaan oli! Heksu ja Ile polkivat innokkaasti eteenpäin, pyörän renkaat suhisivat pehmeästi hiekkaisella tiellä. Aurinko tanssi puiden lehtien lomassa, ja ilmassa leijui mullan ja vastaleikattujen kukkien tuoksu. Jokainen polkaisu vei heidät syvemmälle seikkailuun, kohti Saimaata ja uusia ihmeitä. Mutta mitä oli tuon mutkan takana? Ehkä jotain aivan odottamatonta! Niin totta tosiaan oli! Heksu ja Ile polkivat innokkaasti eteenpäin, pyörän renkaat suhisivat pehmeästi hiekkaisella tiellä. Aurinko tanssi puiden lehtien lomassa, ja ilmassa leijui mullan ja vastaleikattujen kukkien tuoksu. Jokainen polkaisu vei heidät syvemmälle seikkailuun, kohti Saimaata ja uusia ihmeitä. Mutta mitä oli tuon mutkan takana? Ehkä jotain aivan odottamatonta! Ja siellähän se oli! Aivan tien vieressä, vanhan kuusen juurella, istui pieni, pörröinen otus. Sen tuuhea häntä hypähteli iloisesti, ja sen pienet silmät kiiltelivät kuin mustat helmet. Se ei ollutkaan mikä tahansa otus, vaan tomera pikku orava, joka naposteli pähkinää niin innokkaasti, että sen posket pullistuivat hauskasti! ”Hei!” huudahti Heksu, ja Ile nyökkäsi vieressä. Orava nosti katseensa, ja pähkinä tipahti sen tassuista maahan. Se tuijotti lapsia hetken, kallisti sitten päätään ja sanoi pienen, terävän ’tsik-tsik’ -äänen. ”Se taitaa ihmetellä meitä,” Ile kuiskasi Heksulle. ”Tai sitten se on tosi kiireinen pähkinähommissa!” Heksu nauroi. Orava, joka kutsui itseään Pähkinäksi, koska rakasti pähkinöitä yli kaiken, ravisti päätään kevyesti. ”Tsik-tsik-tsik!” Se hypähti lähemmäs, aivan pyörän renkaan viereen. ”Oletteko te pähkinänmetsästäjiä? Olen Pähkinä, ja minulla on todella tärkeä pähkinäoppitunti meneillään!” Heksu ja Ile katsoivat toisiaan ja virnistivät. Orava, joka puhui! Se oli todellakin odottamatonta. ”Olen Heksu, ja tämä on Ile,” Heksu esitteli. ”Emme ole pähkinänmetsästäjiä, mutta olemme uteliaita! Mitä pähkinäoppitunti tarkoittaa?” Pähkinä-orava istahti takajaloilleen ja alkoi heiluttaa häntäänsä. ”No niin! Kuunnelkaa tarkkaan! Pähkinät ovat elämän tarkoitus! Ne ovat täynnä voimaa ja tekevät minut nopeaksi ja fiksuksi. Mutta tiesittekö, että pähkinöillä on eri nimiä eri kielillä?” Heksu ja Ile pudistivat päätään. Tämä oli hauskaa! ”Esimerkiksi, suomeksi se on pähkinä,” Pähkinä sanoi ja piti käpälissään kuvitteellista pähkinää. ”Mutta Espanjassa, kaukana aurinkoisessa maassa, minua kutsuttaisiin ’Ardillaksi’ ja pähkinää ’nuez’iksi! Ja tiedättekö, että ’ardilla’ tarkoittaa oravaa! Eikö olekin jännittävää? Yksi sana, monta tapaa sanoa!” Pähkinä-orava hyppeli innoissaan. ”Minä olen siis ’Ardilla’ Espanjassa! Ja te, jos olisitte pähkinöitä, olisitte ’nuezes’!” Se nauroi iloisesti. ”Ja joskus minä unohdan, mihin olen kaikki pähkinäni piilottanut, koska niitä on niin paljon!” Heksu ja Ile kikattivat. ”Se on todella mielenkiintoista!” Ile sanoi. ”Emme tienneet, että oravatkin opettelevat kieliä.” ”Tietysti opettelevat!” Pähkinä-orava nyökkäsi tärkeästi. ”Maailma on täynnä ihmeitä ja uusia sanoja! Mutta nyt, minun on jatkettava piilotushommia. Talvi tulee pian, ja pähkinät eivät piiloudu itsestään!” Se vilkutti heille pienellä tassullaan ja livahti sitten nopeasti metsään, niin nopeasti, että se näytti vain ruskealta välähdykseltä lehtien seassa. ”Muistakaa ’Ardilla’ ja ’nuez’!” sen ääni kantautui vielä kauempaa. Heksu ja Ile istuivat pyöriensä päällä, suut ammollaan. He olivat juuri saaneet elämänsä ensimmäisen pähkinäoppitunnin, ja vieläpä oravalta! ”Uskomatonta,” Heksu huokaisi. ”Tämä on paras seikkailu ikinä!”

Peikkometsän polku ja 'El Camino'

Heksu ja Ile istuivat edelleen pyöriensä päällä, suut ammollaan. Oravan pähkinäoppitunti oli ollut jotain aivan muuta kuin he olivat odottaneet! ”Tämä on jännempää kuin mikään elokuva!” Ile huudahti, pyörän ohjaustangosta kiinni pitäen. Heksu nyökkäsi innokkaasti. ”Niin on! Mitähän seuraavaksi tapahtuu?” Juuri silloin, kun he katselivat ympärilleen, heidän edessään, hieman pensaiden takana, näkyi jotain uutta. Se oli kapea, mutkitteleva polku, joka johdatti syvemmälle metsään. Polku oli kuin samettinen nauha, joka katoaa puiden siimeksiin. Ilma tuntui siellä jotenkin erilaiselta, kuin täynnä pienten keijujen naurua ja peikkojen salaisia kuiskauksia. Se oli kuin portti toiseen maailmaan, suoraan Klaukkalan metsän sydämessä. ”Katso, Ile!” Heksu kuiskasi, osoittaen sormellaan. ”Tuollaista polkua ei ollut äsken!” Ile raotti suutaan. ”Ei ollutkaan! Se näyttää... ihan peikkometsän polulta.” Ja niin he tunsivatkin. Puiden oksat olivat vääntyneet hassuiksi mutkiksi, ja sammalpeitteiset kivet näyttivät torkkuvilta peikoilta. Aurinko siivilöityi puiden läpi tanssivina täplinä, ja joka puolella tuoksui mullalle ja salaisuuksille. He eivät voineet vastustaa kutsua. Polku oli liian kiehtova! Heksu ja Ile polkivat varovasti, pyörät suhisivat pehmeästi sammalen päällä. Mitä pidemmälle he menivät, sitä enemmän metsä tuntui elävän. He kuulivat pientä rapinaa pensaista ja tunsivat leikkisän tuulenhenkäyksen poskillaan. Yhtäkkiä, aivan polun varressa, pienen kivisen kyltin päällä, heidän vanha karttansa alkoi hehkua! Siinä luki kirkkain kirjaimin: ”El Camino”. ”El Camino?” Heksu kysyi hämmentyneenä. ”Mitä se tarkoittaa?” Ile muisti jotain. ”Hetkinen! Se on espanjaa! Kuten ’ardilla’! Minä luulen… Minä luulen, että ’El Camino’ tarkoittaa ’polkua’ tai ’tietä’! Niin kuin tämä meidän upea peikkometsäpolkumme!” Heksu iski nyrkin toiseen käteensä. ”Aivan! Joten ’El Camino’ on meidän peikkometsäpolkumme! Mitä mahtava sana oppia!” He tunsivat itsensä nyt todellisiksi seikkailijoiksi, jotka löytävät tiensä halki mystisten metsien ja oppivat samalla uusia sanoja. Polku jatkui eteenpäin, kutsuen heitä syvemmälle seikkailuun. Polku jatkui eteenpäin, kutsuen heitä syvemmälle seikkailuun. Jokainen mutka paljasti uuden ihmeen: vanhoja puunrunkoja, jotka näyttivät nukkuvilta lohikäärmeiltä, ja puskia, joiden marjat kimaltelivat kuin pienet rubiinit. Ilma oli täynnä metsän omaa makeaa tuoksua, sekoitus havunneulasia, märkää multaa ja pienten taikakukkien lumoavaa tuoksua. Yhtäkkiä heidän korviinsa kantautui vaimea, kilisevä ääni. Se oli kuin pienten kellojen soittoa kaukana, tai kuin tuuli olisi leikkinyt lasihelmillä. Heksu ja Ile pysähtyivät. ”Kuulitko sinäkin sen?” Heksu kuiskasi. Ile nyökkäsi, silmät suurina. ”Se kuulostaa… ihan siltä kuin metsä itse laulaisi meille.” He seurasivat ääntä varovasti, pyörät nyt käsissään. Polku leveni hieman, ja heidän eteensä avautui pieni, sammalpeitteinen aukio. Aivan keskellä aukiota, vanhan, maahan kaatuneen puunrungon kupeessa, oli jotain, mikä sai heidän sydämensä pamppailemaan. Se oli pieni, värikäs onkalo, koristeltu kimaltavilla kivillä ja kirkkaanvihreällä sammalella. Onkalosta kuului nyt selvemmin se kilisevä ääni, ja sen sisällä välkehti heikosti jotain kuin tuhannet pienet tähdet. Oliko tämä peikkojen salainen piilopaikka? Seikkailu oli todellakin vasta aluillaan!

Pieni lammas ja suuri hymy: 'Sonrisa'

Heksu ja Ile kurkistivat varovasti syvemmälle kimaltavaan onkaloon. Pienet tähdet tanssivat seinillä kuin tuhannet tanssijat, mutta peikkoja ei näkynyt missään. Sen sijaan, aivan keskellä pehmeää sammalta, missä valo siivilöityi puiden lehvästöjen läpi, istui piskuinen, valkoinen lammas! Sillä oli villakangas niin pehmeä, että näytti siltä kuin se olisi tehty puuvillapilvistä, ja sen silmät olivat kuin tummia, uteliaita nappuloita. Lammas katsoi veljeksiä hieman arasti, mutta sen pienet korvat nykivät valppaana havaiten jokaisen äänen. ”Voi, katsos nyt!” Heksu kuiskasi, ettei pelästyttäisi tätä pientä metsän asukasta. ”Se on lammas! Mitä ihmettä se täällä tekee ihan yksin?” Ile ojensi hitaasti kätensä, tarjoten ystävyyttä. ”Hei, pikkuruinen. Etkö sinä ole hukassa täällä syvällä metsässä?” Lammas ei vastannut sanallisesti, mutta sen nenä nyki nopeasti ilmaa haistellen, ja se otti pienen askeleen lähemmäs. Sitten, aivan yhtäkkiä, se teki jotain ihanaa ja yllättävää. Se kohotti päätään ja sen suupielet kääntyivät ylöspäin! Se oli pieni, mutta niin suloinen hymy! Sen koko pörröinen olemus näytti piristyvän. ”Se hymyili!” Heksu huudahti iloisesti ja taputti käsiään yhteen. ”Se hymyili minulle! Olenko minä niin hauska?” ”Tuo on kyllä kaunein hymy, jonka olen koskaan nähnyt”, Ile sanoi ja taputti hellästi lampaan pehmeää, lämmintä turkkia. Hän tunsi pienen, nopean sydämen lyövän peukalonsa alla. Samassa heidän korviinsa kantautui tuttu, lempeä ääni. Se oli se sama ääni, joka oli jo aiemmin opettanut heille espanjaa. Ääni sanoi: ”Hymy… se on espanjaksi *sonrisa*.” ”*Sonrisa*?” Heksu toisti uteliaana, katsellen lammasta. ”Niinkö? Tuo pienen lampaan iloinen hymy on siis *sonrisa*!” ”Aivan oikein!” ääni vastasi iloisesti. ”Ja kuinka kaunis *sonrisa* sillä onkaan! Muistakaa tuo sana, pojat!” Ile hieroi lampaan leukaa, josta puski pieniä sarvenalkuja. ”*Sonrisa*, sinulla on kaunis *sonrisa*.” Lammas määki kevyesti ja sen *sonrisa* vain syveni, ikään kuin se ymmärtäisi kaiken. Veljekset istuivat hetken lampaan kanssa, ihmetellen sen pehmeyttä ja iloiten sen *sonrisasta*. He olivat jo oppineet, että Saimaan ympäristön metsä oli täynnä yllätyksiä ja uusia sanoja. Kuka olisi arvannut, että keskeltä metsää, kimaltavasta onkalosta, löytyisi näin suloinen, hymyilevä lammas, joka opettaisi heille uuden espanjan sanan? ”Meidän pitää jatkaa matkaa, pieni *sonrisa*”, Heksu sanoi lempeästi, nousten ylös. ”Mutta emme unohda sinun iloista hymyäsi. Se jää mieleemme koko matkan ajaksi.” Lammas katsoi heitä, sen silmissä oli melkein ymmärrystä. Se nyökkäsi pienellä päällään ikään kuin sanoen hyvästit, ja sitten se jatkoi sammaleen pureskelua. Heksu ja Ile jatkoivat polkua pitkin. Heidän mielessään kaikui edelleen pienen lampaan *sonrisa* ja sen opettama uusi espanjan sana. He tiesivät, että tämä matka Saimaan ympäri olisi täynnä vielä monia uusia ystäviä ja jännittäviä seikkailuja! Ja ehkä, vain ehkä, he tapaisivat vielä jonkun, jolla olisi yhtä kaunis *sonrisa* kuin tällä pienellä metsän asukilla. Seikkailu jatkui, ja heidän sydämensä olivat täynnä iloa ja odotusta. Maailma oli täynnä löytöjä! Ja he olivat valmiina niihin!

Saimaan sininen kutsu ja 'El Lago'

He polkivat eteenpäin, hymy kasvoillaan, ja pian heidän korviinsa kantautui uudenlainen ääni. Se ei ollut lintujen laulua, eikä puiden huminaa. Se oli jotain suurempaa, laajempaa, kuin jättiläisen kuiskaus. He kiihdyttivät vauhtia, ja sitten, puiden välistä alkoi pilkottaa. Ensin pieni välähdys, sitten yhä enemmän kirkkaan sinistä! "Vau!" huudahti Heksu, ja Ile nyökkäsi lumoutuneena. Heidän eteensä avautui suunnaton, kimalteleva peili, joka heijasti taivaan pilviä ja puiden vihreyttä. Se oli niin valtava, että sen toista rantaa ei edes nähnyt! "Onko tämä... meri?" Ile kuiskasi, koska hän ei ollut koskaan nähnyt mitään näin suurta. Heksu ravisti päätään. "Ei! Tämä on Saimaa! Se on Suomen suurin ja kaunein järvi!" Hän ojensi kätensä kohti kimmeltävää vettä, aivan kuin haluaisi koskettaa sitä. Saimaa kutsui heitä, kuin se olisi kertonut omia tarinoitaan aaltojen liplattaessa rantaan. "Tämä on ihan kuin jokin salaperäinen sininen jättiläinen, joka nukkuu", Ile sanoi. "Niin onkin!" Heksu nauroi. "Ja arvaa mitä? Järvi espanjaksi on *el lago*." "El lago," Ile toisti varovasti, maistellen sanaa suussaan. Se tuntui samettiselta ja viileältä, aivan kuin Saimaan vesi. "¡Exacto!" Heksu sanoi. "Tämä on suuri *el lago* Saimaa!" He jättivät pyöränsä lepäämään ja juoksivat rantaan, aivan veden äärelle. Saimaa oli todella kutsuva. Vesi oli niin kirkasta, että he näkivät pienet kivet pohjassa. Pieniä kaloja vilisti ohi, kuin ne olisivat leikkineet piilosta. Heksu yritti napata yhden sormiensa väliin, mutta kala oli liian nopea ja vain pyörähti nauraen pakoon. "Ne ovat nopeita!" Heksu huudahti, vähän pettyneenä mutta huvittuneena. "Kuin pienet hopeiset salamat!" He istuivat hetken rannalla, vain kuunnellen ja katsellen. Tuuli leikki Ilen hiuksissa, ja auringonsäteet tanssivat veden pinnalla, luoden tuhansia pieniä, kimaltelevia timantteja. "Tuntuu kuin Saimaa kertoisi meille salaisuuksia", Ile pohdiskeli. "Ehkä se kertoikin", Heksu vastasi. "Ehkä se kuiskaa tarinoita vanhoista ajoista, jolloin täällä eli vielä suurempia kaloja ja ehkä jopa vesipeikkoja!" He kuvittelivat mielessään, kuinka jokin ystävällinen vesipeikko kurkistaisi aaltojen alta, silmät tuikkien uteliaisuudesta. Mutta tänään he näkivät vain tyyniä aaltoja ja muutamia uteliaita sorsia. Ja sitten Heksu keksi! "Hei Ile, mitä jos kokeilisimme, miten Saimaan vesi maistuu? Ei, ei juoda, mutta kastetaan sormi! Niin kuin maistaisimme suuren *el lagon* tarinaa!" Ile naurahti. "Hyvä idea!" He kastoivat varovasti sormensa viileään veteen. Se oli virkistävää ja puhdasta. "Mitä makuja tässä on?" Heksu kysyi. Ile mietti tarkkaan. "Minusta tämä maistuu vähän kuin kesäpäivän iloa ja pienten kalojen salaisuuksia!" Heksu nyökkäsi vakavana. "Ja vähän kuin raikkaita kukkia ja loputonta seikkailua!" He nauroivat, koska he tiesivät, että vesi maistui vain vedeltä, mutta oli hauskaa kuvitella kaikkia niitä makuja. Saimaa oli todella ihmeellinen paikka. Se oli niin suuri, että heidän pienen pyöräretkensä mittakaava tuntui hetken ajan hyvin pieneltä. Mutta samalla heidän seikkailunsa oli kasvanut Saimaan rannalla valtavaksi, ja heidän sanavarastonsa oli rikastunut yhdellä tärkeällä sanalla: *el lago*. He tiesivät, että he tulisivat muistamaan tämän sinisen jättiläisen ikuisesti. Heidän oli aika jatkaa matkaa, mutta Saimaan kauneus ja sana *el lago* jäisivät heidän mieleensä pitkäksi aikaa, kuin auringonpaisteen lämmin muisto.

Nauravat lokit ja 'Feliz'

Heksu ja Ile jatkoivat matkaansa Saimaan rantaa pitkin. Aurinko paistoi ja he tunsivat, kuinka jalat pyörittivät polkimia iloisesti. Pienet aallot liplattivat kiviin, ja ilmassa oli raikas tuuli. Yhtäkkiä he kuulivat erikoisen äänen. Se kuulosti vähän siltä kuin joku nauraisi! Kumpikin poika katsoi toisiaan silmät pyöreinä. – Kuulitko sinäkin sen? kysyi Heksu. – Kyllä! Se kuulosti aivan hassulta naurulta! vastasi Ile. He pysähtyivät ja tähyilivät. Ja sitten he näkivät ne! Kaksi isoa lokkia istui vanhalla laiturilla. Ne eivät vain istuneet, ne oikeasti nauroivat! Toinen lokki heitti päänsä taaksepäin ja toinen pyöri laiturilla ympäri ja ympäri nauraen. Heksu ja Ile purskahtivat nauruun. Lokit kuulostivat niin iloisilta ja vapailta. Ne olivat selvästi oikein onnellisia. – Minä luulen, että nämä lokit ovat super-onnellisia, sanoi Heksu. – Kyllä, aivan kuin minäkin! sanoi Ile ja hyppäsi ilmaan. – Ja sinäkin! Me olemme onnellisia! Juuri silloin, kun Ile sanoi 'onnellinen', heidän repustaan kuului taas se tuttu *plim*-ääni. Se oli heidän espanjanopas-tablettinsa. Pieni, ystävällinen ääni kuului tabletista: 'Hola, Heksu ja Ile! Nauravat lokit ja teidän iloiset hymynne muistuttivat minua tärkeästä sanasta. Kun olet onnellinen, espanjaksi sanotaan *feliz*. Voitteko toistaa? *Fe-liz*.' Heksu ja Ile toistivat sen yhdessä: 'Feliz! Feliz! Feliz!' He alkoivat hyppiä ympäriinsä ja toistivat sanaa 'feliz' yhä uudelleen. Jokainen hyppy teki heistä entistä onnellisempia. 'Olen feliz! Sinä olet feliz! Nämä lokit ovat feliz!' he hihkuivat. Lokitkin tuntuivat ymmärtävän. Ne lennähtivät ilmaan ja kiersivät poikien yläpuolella, kuin nekin olisivat halunneet sanoa 'feliz' siipien suhinalla. Onnellisuus voi tulla monista asioista: luonnon kauneudesta, ystävyydestä ja jopa nauravista lokeista. Heidän seikkailunsa oli täynnä iloisia yllätyksiä, ja tämä oli taas yksi niistä. Nyt heillä oli uusi suosikkisana, jota he voivat käyttää, kun he ovat onnellisia. *Feliz*. He nousivat takaisin pyöriensä selkään, leveä hymy kasvoilla. He tunsivat, että heidän matkansa olisi täynnä lisää feliz-hetkiä. Seuraava seikkailu odotti juuri heitä, ja he olivat valmiita polkemaan eteenpäin, feliz-mielin! He polkivat eteenpäin, ja pian he saapuivat kauniille metsäpolulle. Vanhat puut kurottivat oksiaan kohti taivasta, ja auringonsäteet siivilöityivät puiden lehtien läpi, maalasivat kultaisia pilkkuja polulle. Metsä oli täynnä tuoksuja – mullan, sammaleen ja pienten kukkien. Yhtäkkiä Heksu jarrutti. – Katso! hän huudahti. Metsän siimeksessä, ison männyn juurella, istui pieni orava. Se piti käpälissään pientä pähkinää ja rouskutti sitä niin nopeasti, että sen posket pullistuivat. Orava katseli poikia suurilla, mustilla silmillään, aivan kuin sekin olisi ollut utelias. Pojat nauroivat hiljaa oravan touhuille. Se näytti niin kiireiseltä ja ahkeralta, mutta myös niin onnelliselta omassa pienessä maailmassaan. – Tuo orava on selvästi myös feliz, pohti Ile hymyillen. Heidän tabletistaan kuului taas se tuttu *plim*-ääni, ja ystävällinen ääni sanoi: '¡Excelente! Orava on todella ahkera. Espanjaksi sana 'ahkera' on *trabajador*.'

Vauhdikas evästauko ja 'Comida Rica'

Ile ja Heksu nyökkäilivät. Ahkera orava! Niin hekin olivat olleet, ja polkeminen oli ollut hurjan hauskaa. Mutta nyt alkoi vatsassa kurnia. Aurinko paistoi lämpimästi, ja Saimaan ranta näytti kutsuvalta. "Heksu, eikö olisi aika pitää evästauko?" kysyi Ile, mielessään jo lempileivät. Heksu nyökkäsi innoissaan. "Ehdottomasti! Vatsani laulaa jo omaa lauluaan!" He laskeutuivat pyöriensä selästä ja taluttivat ne kohti pientä, sammalpeitteistä kiveä – täydellinen istuskelupaikka. Järvenselkä kimalteli sinisenä. Pyöräilykypärät pois, selkäreput auki. Oi, mitä sieltä löytyikään! "Minulla on mansikkamehua ja banaanileipää!" Ile huudahti. "Ja minulla! Porkkanatikkuja ja maailman parhaita juustovoileipiä!" Heksu vastasi, silmät loistaen. He levittivät eväät kivelle. Juustovoileivät tuoksuivat herkulliselta, banaanileipä oli ihanan pehmeää. Jokainen suupala oli kuin pieni seikkailu! Heidän tablettinsa *plim*-ääni yllätti heidät. Ystävällinen ääni sanoi: "¡Hola, ahkerat seikkailijat! Näen, että nautitte levosta. Espanjaksi 'ruoka' on *comida*. Ja kun se on oikein, oikein hyvää, sanomme *¡Comida Rica!* Se tarkoittaa 'herkullista ruokaa'!" Ile ja Heksu toistivat hymyssä suin. "Comida Rica!" "Tämä on todellakin Comida Ricaa", Heksu totesi pureskellen. "Mm-mm, ihan parasta Comida Ricaa ikinä", Ile myönteli. Heidän evästauostaan tuli pieni espanjantunti. He miettivät, mitkä kaikki ruoat olisivat Comida Ricaa. Oliko suklaakakku? Kyllä! Iso pallo jäätelöä? Ehdottomasti! Entä Heksun porkkanatikut? Ne olivat Comida Ricaa, koska ne olivat raikkaita ja rouskuvia. He jatkoivat syömistä ja naureskelivat. Aurinko lämmitti poskia, Saimaan laineet liplattivat. Tuuli humisi, perhonen leijaili. Vatsat täyttyivät, mieli virkistyi. "Tämä tauko teki hyvää, Heksu", Ile sanoi, kun viimeinenkin murunen oli syöty. "Olen taas täynnä energiaa." "Niin minäkin!" Heksu vastasi. "Ja opin samalla: kaikki herkut ovat Comida Ricaa!" He keräsivät roskansa reppuun ja sulkivat ne. Pyörät odottivat uusia seikkailuja. Evästauko oli ollut täydellinen. Mutta mitä yllätyksiä Saimaan polku tarjoaisi seuraavaksi? Ja kenen kanssa he jakaisivat seuraavan ¡Hola!-tervehdyksen? He olivat valmiita. Edessä oli vielä matkaa ja oppimista! Ja kuka ties, ehkä lisää Comida Ricaa! Ile ja Heksu nyökkäilivät. Ahkera orava! Niin hekin olivat olleet, ja polkeminen oli ollut hurjan hauskaa. Mutta nyt alkoi vatsassa kurnia. Aurinko paistoi lämpimästi, ja Saimaan ranta näytti kutsuvalta. "Heksu, eikö olisi aika pitää evästauko?" kysyi Ile, mielessään jo lempileivät. Heksu nyökkäsi innoissaan. "Ehdottomasti! Vatsani laulaa jo omaa lauluaan!" He laskeutuivat pyöriensä selästä ja taluttivat ne kohti pientä, sammalpeitteistä kiveä – täydellinen istuskelupaikka. Järvenselkä kimalteli sinisenä. Pyöräilykypärät pois, selkäreput auki. Oi, mitä sieltä löytyikään! "Minulla on mansikkamehua ja banaanileipää!" Ile huudahti. "Ja minulla! Porkkanatikkuja ja maailman parhaita juustovoileipiä!" Heksu vastasi, silmät loistaen. He levittivät eväät kivelle. Juustovoileivät tuoksuivat herkulliselta, banaanileipä oli ihanan pehmeää. Jokainen suupala oli kuin pieni seikkailu! Heidän tablettinsa *plim*-ääni yllätti heidät. Ystävällinen ääni sanoi: "¡Hola, ahkerat seikkailijat! Näen, että nautitte levosta. Espanjaksi 'ruoka' on *comida*. Ja kun se on oikein, oikein hyvää, sanomme *¡Comida Rica!* Se tarkoittaa 'herkullista ruokaa'!" Ile ja Heksu toistivat hymyssä suin. "Comida Rica!" "Tämä on todellakin Comida Ricaa", Heksu totesi pureskellen. "Mm-mm, ihan parasta Comida Ricaa ikinä", Ile myönteli. Heidän evästauostaan tuli pieni espanjantunti. He miettivät, mitkä kaikki ruoat olisivat Comida Ricaa. Oliko suklaakakku? Kyllä! Iso pallo jäätelöä? Ehdottomasti! Entä Heksun porkkanatikut? Ne olivat Comida Ricaa, koska ne olivat raikkaita ja rouskuvia. He jatkoivat syömistä ja naureskelivat. Aurinko lämmitti poskia, Saimaan laineet liplattivat. Tuuli humisi, perhonen leijaili. Vatsat täyttyivät, mieli virkistyi. "Tämä tauko teki hyvää, Heksu", Ile sanoi, kun viimeinenkin murunen oli syöty. "Olen taas täynnä energiaa." "Niin minäkin!" Heksu vastasi. "Ja opin samalla: kaikki herkut ovat Comida Ricaa!" He keräsivät roskansa reppuun ja sulkivat ne. Pyörät odottivat uusia seikkailuja. Evästauko oli ollut täydellinen. Mutta mitä yllätyksiä Saimaan polku tarjoaisi seuraavaksi? Ja kenen kanssa he jakaisivat seuraavan ¡Hola!-tervehdyksen? He olivat valmiita. Edessä oli vielä matkaa ja oppimista! Ja kuka ties, ehkä lisää Comida Ricaa! Pyöräilijät hyppäsivät takaisin satuloihinsa, kypärät napakasti päässä ja jalat valmiina polkemaan. Aurinko tanssi leikkisästi puiden lehdillä, kun he jatkoivat matkaansa kapeaa polkua pitkin. Saimaan tuoksu seurasi heitä, sekoittuen metsän huminaan. He rullasivat ohi vanhan, sammaleisen kiviaidan, jonka takaa kuului iloinen pulina. Mitähän siellä tapahtui? Polku avautui yllättäen pienelle hiekkarannalle, jossa kolme pientä siiliä rakensi hiekkalinnaa! Heillä oli pienet lapionsa ja hauskat, värikkäät hatut. Siilit vilkuttivat heille. "Hola!" he piipittivät kuorossa. Ile ja Heksu pysähtyivät. "Katso, Heksu! Siiliperhe pitää omaa Comida Rica -piknikiä hiekkaleikkien lomassa," Ile kuiskasi. Yksi siileistä tarjosi heille pienen marjan. "Kiitos!" Heksu sanoi, tuntien lämmintä iloa sydämessään. Maailma oli täynnä ystävällisyyttä ja herkkuja, missä vain he polkivatkin. Ehkä seuraava pysäkki toisi mukanaan vieläkin suuremman yllätyksen ja uuden ¡Hola!-tervehdyksen! Seikkailu jatkui!

Aika lentää! ¡Rápido!

Seikkailu jatkui! Heksu ja Ile polkivat eteenpäin, vatsat täynnä herkkuja ja mielessä monta uutta espanjan sanaa. Aurinko paistoi yhä kirkkaasti, mutta jotain oli muuttunut. Taivas ei ollut enää ihan niin korkealla, ja varjot olivat pidentyneet huomaamattomasti. Maailma heidän ympärillään tuntui suhisevan ohi entistä nopeammin. "Vau", "aika tuntuu lentävän, kun on niin hauskaa! Olen ihan varma, että poljimme juuri vasta Klaukkalasta, ja nyt olemme jo näin kaukana!" Hän vilkaisi taivaalle, missä aurinko oli jo hieman laskeutunut. "Niin onkin!" "Pitäisiköhän meidän polkea vähän nopeammin? Saimaan ympäri yhdessä päivässä on iso haaste, ja päivä ei odota meitä!" "Siinäpä se, Ile", Heksu myhäili. "Joskus haluaisi, että aika menisi hitaasti, mutta nyt meidän täytyykin toivoa, että se menisi nopeasti! ¡Rápido! Se tarkoittaa nopeasti, eikö niin?" Heksu muisti sanan, jonka he olivat oppineet aamulla, kun olivat puhuneet nopeista oravista. "Juuri niin!" "¡Rápido, rápido, meidän pyörät!" He alkoivat polkea jalkojaan vauhdikkaammin, ja pyörät suhisivat iloisesti. Tuuli tarttui heidän hiuksiinsa ja viuhui ohi korvien kuin salainen viesti metsän puilta. Maisemat vaihtuivat sivuilla nopeammin kuin koskaan, kuin he olisivat matkustaneet taikamatolla. Yhtäkkiä heidän ohitseen hurautti pieni, vikkelä kaniini! Sillä oli selässään minireppu ja otsallaan pikkuruinen pyöräilykypärä. Se sujahti ohi polkua pitkin, vain pieni valkoinen tupsu vilahti silmänräpäyksessä. Kaniini vilkutti toisella korvallaan ohimennessään. "¡Rápido!" kaniini huudahti takaisin katsomatta, ja sen pikkuiset jalat vipattivat niin nopeasti, että ne olivat melkein pelkkää sumua. Se katosi seuraavan mutkan taakse ennen kuin pojat ehtivät sanoa sanaakaan. Heksu ja Ile katsoivat toisiaan silmät pyöreinä. "Tuo kaniini on todella nopea!" Heksu ihmetteli. "Se oli kuin pieni tuulenhenkäys, tai pyörä, jolla oli jalat!" "Se näytti meille mallia, eikö vain?" "Jos kaniini voi olla niin ¡rápido!, niin mekin voimme! Vaikka meillä on kaksi pyörää ja kaniinilla neljä jalkaa, me olemme varmasti yhtä nopeita, tai jopa nopeampia!" He polkivat entistä kovempaa. Pyörien ketjut lauloivat iloista laulua, ja renkaat pyörittivät pientä pölypilveä jälkeensä. He tunsivat, kuinka heidän lihaksissaan oli vielä paljon energiaa, vaikka matkaa oli taitettu jo tuntikausia. Aika kului, mutta jokainen polkaisu vei heitä lähemmäs tavoitetta, lähemmäs Saimaan maagista rantaa. "Ajattele, Heksu", Ile sanoi hieman hengästyneenä, mutta äänessä oli silti iloa. "Kohta näemme ehkä taas lisää lokkeja tai uusia yllätyksiä, ehkä jopa uuden eläinystävän. Mutta nyt meidän täytyy vain keskittyä polkemaan ¡rápido!, ¡rápido!, ¡rápido!." Heksu nyökkäsi ja hymyili. "Aivan oikein, Ile! Vaikka kuinka haluaisimme jäädä ihastelemaan jokaista perhosta ja kukkaa, meillä on tehtävä. Ja se tehtävä vaatii, että olemme ¡rápido!" He kiihdyttivät vauhtia. Aurinko alkoi jo värjätä taivasta oranssin ja vaaleanpunaisen sävyillä, lupaten kaunista iltaa. Mutta vielä oli matkaa jäljellä. He tunsivat, kuinka jokainen polkaisu, jokainen pieni ponnistus vei heitä eteenpäin, kohti Saimaan maagisia rantoja. Ja heidän sydämensä löivät ¡rápido!, ¡rápido! seikkailun tahdissa. He olivat päättäneet, että tämä päivä olisi täynnä nopeaa polkemista ja uusia sanoja.

Ystävällinen siili ja maailman värit: 'Colores'

Vaikka polkimet pyörivät nopeasti, heidän silmänsä olivat valppaina ja korvansa höröllä. Juuri kun Ile oli sanomassa jotain nopeudesta, Heksu jarrutti niin nopeasti, että hiekka pöllysi tieltä. 'Katso, Ile! Mikä tuo on?' hän kuiskasi. Pieni, piikikäs mytty mättäällä ei liikkunut. Se oli siili, mutta ei mikään tavallinen siili. Tällä siilillä oli silmälasit nenällään ja se näytti todella huolestuneelta. Sen pienet käpälät olivat täynnä kaikenlaisia pikkuriikkisiä asioita: kirkkaanpunaisia marjoja, sinisiä kukkia ja vihreitä lehtiä. 'Miau! eiku... nöff! hmph!' siili yritti sanoa. 'Anteeksi, olen vähän hukassa. Yritän järjestää näitä... näitä... no, näitä!' Se heilautti käpäläänsä, ja kaksi pientä sinistä kukkaa putosi sen syliin. Ile hymyili. 'Etkö tiedä, mitä nuo ovat?' Siili pudisti päätään. 'Olen keräämässä maailman kauneimpia asioita, mutta en tiedä, mitä näitä kutsutaan! Ne ovat niin... niin... erivärisiä!' Heksu katsoi Ileen ja nyökkäsi. 'Taidat tarkoittaa värejä, siiliystävä?' 'Värejä?' siili kysyi, sen pienet silmät tuikkivat linssien takaa. 'Mitä se tarkoittaa?' Heksu otti pienen punaisen marjan maasta. 'Tämä on punainen! Espanjaksi se on 'rojo'!' 'Rojo?' siili toisti. 'Ja tämä sininen kukka?' 'Se on 'azul'!' Ile sanoi. 'Ja minun paitani on punainen, 'rojo'!' Heksu jatkoi: 'Ja minun pyöräni on sininen! 'Azul'! Ja tämä ruoho, mihin sinäkin istut, on vihreää, 'verde'! Ja taivas yläpuolellamme on suuri, kaunis 'azul'!' Siili laski marjat ja kukat maahan. Se tuijotti niitä. 'Rojo... azul... verde...' Sitten se katsoi poikia. 'Tarkoitatteko, että kaikki nämä ihmeelliset sävyt ovat... colores?' 'Aivan!' pojat vastasivat yhteen ääneen. 'Colores! Maailma on täynnä 'colores'!' Heksu pyöritti kättään ympäriinsä. 'Katso, Ile! Aurinko on keltainen, 'amarillo'! Ja pilvet ovat valkoisia, 'blanco'! Ja puun runko on ruskea, 'marrón'! Kaikki ovat 'colores'!' Siili hyppäsi ylös ja alas. 'Colores! Minä kerään 'colores'! Se on paljon parempi nimi kuin paljon parempi nimi kuin 'näitä'!' Siili pyöräytti itseään ympäri iloisesti, sen silmälasit heilahtelivat. 'Kiitos, kiitos! Nyt tiedän, mitä kerään!' 'Tietenkin!' Ile sanoi. 'Maailma on täynnä ihmeellisiä 'colores' odottamassa löytäjäänsä.' 'Ja me voimme auttaa sinua oppimaan lisää!' Heksu lisäsi. 'Katso, nämä mustat marjat ovat 'negro' ja nämä valkoiset kukat ovat 'blanco'. Ja tuo taivaanrannan vaaleanpunainen sävy auringonlaskussa... se on 'rosa'! Kaikkialla on 'colores'!' Siili nosti pienen sinisen kukan. 'Tämä on siis 'azul'?' 'Aivan!' Ile vahvisti. 'Ja minun reppuni on 'verde'!' Siili taputti käpäliään yhteen. 'Minun täytyy kerätä lisää! Kaikki 'colores' talteen, jotta en unohda niitä enää koskaan!' Se alkoi jo etsiä uusia aarteita. Heksu ja Ile hymyilivät. Siili oli onnellinen, ja pojat tiesivät auttaneensa ystävää löytämään jotain todella erityistä. Maailma oli nyt siilille täynnä uusia, jännittäviä 'colores'. Kuka tiesi, mitä ihmeitä se vielä löytäisi?

Kotimatkan kutkutus ja '¡Adelante!'

Aurinko oli alkanut jo hieman laskea Saimaan horisonttiin, maalaten taivaan oranssin ja vaaleanpunaisen sävyillä. Heksu ja Ile polkivat eteenpäin, hymyillen tyytyväisinä. Heidän mielessään kimalteli edelleen kuva iloisesta siilistä, joka oli löytänyt uudet 'colores' ja uuden ystävän. Auttamisen ilo oli kuin pieni, lämmin hiillos poikien sydämissä, antaen heille lisää energiaa. Polkimet pyörivät ja pyörät suhisivat, kun he jatkoivat matkaansa kohti kotia, joka tuntui jo kutsuvan heitä kaukaa. Mutta vaikka mieli oli virkeä, pienet jalat alkoivat tuntua jo hieman raskaammilta. Koko päivän polkeminen alkoi jo verottaa voimia. Ile huokaisi syvään. "Heksu", hän sanoi, "minun jalkani ovat kuin kumia." Heksu nyökkäsi. "Niin minunkin. Mutta katso, Saimaa kimaltelee siellä vielä viimeisen kerran! Kohta me olemme perillä!" He vilkaisivat toisiinsa ja nauroivat. Olihan tämä ollut varsinainen pyöräilypäivä täynnä kaikenlaisia seikkailuja ja yllätyksiä. Koiranpennun nauru, oravan pähkinä, peikon polku, pienen lampaan hymy, lokkien laulu, herkullinen evästauko ja jopa siilin 'colores' – kaikki nämä olivat tehneet päivästä ikimuistoisen. Ja espanjan sanat olivat kuin pieniä aarteita, joita he olivat löytäneet matkan varrelta. Yhtäkkiä Heksu muisti jotain. "Ile!" hän huudahti, "muistatko, kun mummolan naapurin setä aina sanoi meille '¡Adelante!' kun leikimme piilosta ja meidän piti etsiä eteenpäin?" Ile pysähtyi polkemasta hetkeksi ja rypisti otsaansa. "Aivan! Mitä se tarkoittikaan?" Heksu naurahti ja alkoi polkea vauhdikkaammin. "Se tarkoittaa Eteenpäin! Jatka matkaa! Mennään!" Ileä alkoi naurattaa. Se oli täydellinen sana tähän hetkeen! Heidän matkansa oli ollut täynnä ylä- ja alamäkiä, ja nyt oli aika antaa itselle uusi tsemppisanoma. "¡Adelante!" Ile huusi, ja alkoi polkea kovempaa. "¡Adelante!" Heksu vastasi takaisin, ja heidän pyöränsä tuntuivat saavan uutta vauhtia. Se oli kuin pieni taikaloitsu, joka poisti väsymyksen jaloista. Polkimet tuntuivat taas kevyemmiltä, ja tuuli puhalsi hiuksia pitkin kuin kertoen, että he olivat oikealla tiellä. Heidän edessään tie kaartui hieman, ja aivan kuin pyörätkin olisivat kuulleet taikasanan, ne kiihtyivät. He tunsivat jännitystä rinnassaan – kotimatkan kutkutuksen, joka oli sekoitus väsymystä ja suurta iloa. He olivat melkein perillä! Tämän sanan avulla he pystyisivät jaksamaan loppuun asti. Mitäköhän uusia haasteita ja yllätyksiä heidän reitillään oli vielä, ennen kuin he voisivat huutaa riemuissaan: "Olemme perillä!" Matka jatkui, ja heidän sydämensä olivat täynnä '¡Adelante!'-asennetta. Aurinko oli alkanut jo hieman laskea Saimaan horisonttiin, maalaten taivaan oranssin ja vaaleanpunaisen sävyillä. Heksu ja Ile polkivat eteenpäin, hymyillen tyytyväisinä. Heidän mielessään kimalteli edelleen kuva iloisesta siilistä, joka oli löytänyt uudet 'colores' ja uuden ystävän. Auttamisen ilo oli kuin pieni, lämmin hiillos poikien sydämissä, antaen heille lisää energiaa. Polkimet pyörivät ja pyörät suhisivat, kun he jatkoivat matkaansa kohti kotia, joka tuntui jo kutsuvan heitä kaukaa. Mutta vaikka mieli oli virkeä, pienet jalat alkoivat tuntua jo hieman raskaammilta. Koko päivän polkeminen alkoi jo verottaa voimia. Ile huokaisi syvään. "Heksu", hän sanoi, "minun jalkani ovat kuin kumia." Heksu nyökkäsi. "Niin minunkin. Mutta katso, Saimaa kimaltelee siellä vielä viimeisen kerran! Kohta me olemme perillä!" He vilkaisivat toisiinsa ja nauroivat. Olihan tämä ollut varsinainen pyöräilypäivä täynnä kaikenlaisia seikkailuja ja yllätyksiä. Koiranpennun nauru, oravan pähkinä, peikon polku, pienen lampaan hymy, lokkien laulu, herkullinen evästauko ja jopa siilin 'colores' – kaikki nämä olivat tehneet päivästä ikimuistoisen. Ja espanjan sanat olivat kuin pieniä aarteita, joita he olivat löytäneet matkan varrelta. Yhtäkkiä Heksu muisti jotain. "Ile!" hän huudahti, "muistatko, kun mummolan naapurin setä aina sanoi meille '¡Adelante!' kun leikimme piilosta ja meidän piti etsiä eteenpäin?" Ile pysähtyi polkemasta hetkeksi ja rypisti otsaansa. "Aivan! Mitä se tarkoittikaan?" Heksu naurahti ja alkoi polkea vauhdikkaammin. "Se tarkoittaa Eteenpäin! Jatka matkaa! Mennään!" Ileä alkoi naurattaa. Se oli täydellinen sana tähän hetkeen! Heidän matkansa oli ollut täynnä ylä- ja alamäkiä, ja nyt oli aika antaa itselle uusi tsemppisanoma. "¡Adelante!" Ile huusi, ja alkoi polkea kovempaa. "¡Adelante!" Heksu vastasi takaisin, ja heidän pyöränsä tuntuivat saavan uutta vauhtia. Se oli kuin pieni taikaloitsu, joka poisti väsymyksen jaloista. Polkimet tuntuivat taas kevyemmiltä, ja tuuli puhalsi hiuksia pitkin kuin kertoen, että he olivat oikealla tiellä. Heidän edessään tie kaartui hieman, ja aivan kuin pyörätkin olisivat kuulleet taikasanan, ne kiihtyivät. He tunsivat jännitystä rinnassaan – kotimatkan kutkutuksen, joka oli sekoitus väsymystä ja suurta iloa. He olivat melkein perillä! Tämän sanan avulla he pystyisivät jaksamaan loppuun asti. Mitäköhän uusia haasteita ja yllätyksiä heidän reitillään oli vielä, ennen kuin he voisivat huutaa riemuissaan: "Olemme perillä!" Matka jatkui, ja heidän sydämensä olivat täynnä '¡Adelante!'-asennetta. Jokainen polkaisun pyörähdys vei heitä lähemmäs tuttua pihatietä. Heksu kurkisti aidan yli ja näki mummolan vanhan omenapuun latvan. Sen oksat tuntuivat heiluttavan heille tervetulleeksi! Ile tunsi jo nenässään tutun tuoksun – mummolan leivinuunista kantautuvan pullan tuoksun. Väsymys oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, ja tilalle oli tullut puhdas, iloinen energia. Se oli '¡Adelante!'-energiapommi! He spurttasivat viimeiset metrit, jarrut kirskuivat hiljaa, kun he saapuivat mummolan pihalle. Pyörät nojalleen vanhan koivun runkoa vasten, ja pojat juoksivat ovelle. Sydämet pampattaen he olivat valmiita kertomaan kaikki päivän seikkailut – peikon polusta siilin 'coloresiin' ja tietenkin siitä maagisesta sanasta, joka oli kantanut heidät kotiin asti. Tämä päivä ei unohdu koskaan!

Mäkien mestarit ja 'La Montaña'

Kun Heksu ja Ile olivat juosseet mummolan ovesta sisään, he saivat heti ison, lämpimän halauksen Mummolta. – Voi teidän seikkailijoita! Mikä teillä on sydäntä vasten? Mummo kysyi ja silitti poikien hiuksia. Pojat alkoivat kilpaa kertoa päivän tapahtumista. Puhuttiin oravista ja siileistä, sinisestä Saimaasta ja nauravista lokeista. Mutta sitten heidän katseensa kohtasivat, ja he hymyilivät toisilleen. – Eikä siinä kaikki, Heksu sanoi, ja Ile nyökkäsi vakavana. Tämä päivä oli ollut täynnä niin paljon kaikkea uutta ja ihmeellistä, ettei kaikkia seikkailuja millään saanut kerrottua yhdessä hujauksessa. Joka käänteessä oli ollut jotain jännittävää tai hauskaa. He olivat tunteneet tuulen hiuksissaan ja auringon lämmön poskillaan. Oli ollut haasteita ja voittoja, aivan kuten oikeissa seikkailuissa kuuluukin. Jokainen pienenkin kivi tiellä oli tuntunut osalta suurempaa matkaa. Heidän mielensä oli täynnä kuvia ja tunteita, jotka he halusivat jakaa. Mummo kuunteli tarkkaan. – Kuulostaa hurjan hauskalta, mutta oliko siellä myös jotain haastavaa? Kysyi Mummo, kun pojat olivat hetken hiljaa. Ile hihkaisi – Oli! Niitä mäkiä! Niitä mäkiä oli ihan hirveästi! Heksu jatkoi – Ja ne olivat niin pitkiä ja jyrkkiä, että meidän jaloista meinasi mennä voimat ihan kokonaan! He muistivat sen yhden tosi suuren mäen, joka oli kuin jättimäinen kukkula, joka kurkotti melkein pilviin asti. Sen valloittaminen oli tuntunut ensin ihan mahdottomalta tehtävältä. – Silloin kun me poljimme sitä isointa mäkeä, minä ajattelin, että tämä on kuin joku jättiläisvuori, Ile sanoi. Heksu mietti hetken, ja sitten hänen silmänsä välähtivät. – Tiedätkö Mummo, me opittiin yksi uusi sana. Se on espanjaa. Ja se tarkoittaa juuri sellaista isoa mäkeä tai vuorta, hän sanoi ylpeänä. – Se on 'La Montaña'! Mummo toisti sanan – 'La Montaña'. Kuulostaa kauniilta ja voimakkaalta. Oletteko te siis nyt mäkien mestareita? Hän kysyi ja naurahti. Pojat pörhistelivät rintojaan. – Kyllä! Me noustiin sinne ihan omin voimin! Heksu kertoi, kuinka hänen jalat olivat tuntuneet aluksi ihan spagetilta, mutta sitten hän oli muistanut, mitä oli sanonut Ilelle aikaisemmin: '¡Adelante!' – eteenpäin! Ja niin he olivat polkeneet, hitaasti mutta varmasti, yksi polkaisu kerrallaan. Ile lisäsi, että he olivat kuvitelleet olevansa vuorikiipeilijöitä, jotka valloittivat maailman korkeimman huipun. Ja kun he pääsivät ylös, se tunne oli aivan mahtava! Huipulla he olivat pysähtyneet, hengittäneet syvään ja katsoneet alas. Sieltä näkyi melkein koko Saimaa, kimmeltävänä ja sinisenä. Linnut olivat laulaneet heille voittolaulua, ja tuuli oli kuiskannut – '¡Campeones! Mestareita!' Se oli ollut palkinto heidän kovasta työstä. He olivat olleet mäkien mestareita, jotka olivat valloittaneet oman 'La Montañansa'. Mummo oli kuunnellut tarinaa hymyillen. – Aivan uskomatonta, pojat. Olette te kyllä rohkeita ja sitkeitä. Mutta nyt, eikös teidän mäkien valloittajien ja 'La Montañan' mestarien vatsat kurnikin jo herkkuja? Minulla olisi täällä pullaa ja mehua, jos vaikka maistuisi? Pojat unohtivat heti mäet ja vuoret, ja heidän silmänsä syttyivät pullasta. – Joo! Ile huudahti. Heksu nyökkäsi vimmatusti. Niin he istahtivat mummolan keittiön pöydän ääreen, ja jokainen suupala pullaa ja mehu maistui uskomattoman hyvältä. Jopa paremmalta kuin koskaan ennen, koska he olivat ansainneet sen. He olivat oppineet, että vaikka jokin asia tuntuisi aluksi 'La Montañalta' – valtavalta vuorelta – sen voi valloittaa, kunhan vain jaksaa yrittää ja pitää mielessä '¡Adelante!'.

Salainen solmu ja positiivinen pulssi

Niin he istuivat siinä mummolan keittiön pöydän ääressä, vatsat pullaa ja mehua täynnä. Olo oli kerrassaan mahtava, kuin olisi juuri valloittanut maailman korkeimman vuoren! Heksu taputti pientä vatsaansa ja huokaisi onnellisena, samalla kun Ile hörppäsi viimeiset mehut lasistaan. "Tuntuu, että mun sydän ihan hyppii ilosta, vaikka jalat ovatkin vähän väsyneet!" Heksu sanoi, leväten tuolinsa selkänojaa vasten. "Niin mulla kanssa!" Ile vastasi, hymyillen leveästi. "Se on se positiivinen pulssi! Muistatko, kun me poljimme sitä isoa mäkeä ylös? Silloin sydän hakkasi todella nopeasti, mutta nyt se lyö ihanasti ja rauhallisesti, kuin se olisi kiitollinen kaikesta siitä mahtavasta seikkailusta, minkä me koimme." "Ja siitä, että me tehtiin se yhdessä!" Heksu lisäsi. "Aivan oikein!" Ile nyökkäsi. "Espanjaksi sydän on 'el corazón'. Sano 'el corazón'! "El koratson!" Heksu toisti innokkaasti, tunsi pientä rintaansa. "Mun koratson on iloinen ja vahva!" "Minunkin koratson on onnellinen ja täynnä iloa", Ile hymyili takaisin. "Tämä päivä on kuin salainen solmu, joka sitoo meidät vielä tiukemmin yhteen. Se on meidän ihan oma seikkailumme, joka tekee meistä entistäkin parempia kavereita, eikö?" Heksu katsoi Ileen mietteliäänä. "Salainen solmu? Mitä se tarkoittaa?" "No, tiedätkö, kun kaksi erillistä lankaa solmitaan yhteen, niistä tulee paljon vahvempi naru, joka ei helpolla katkea", Ile selitti. "Meidän yhteinen seikkailu Saimaan ympäri oli juuri sellainen solmu. Se oli meidän salainen, maaginen solmu, jota vain me ymmärrämme." "Niin kuin ystävyyssolmu, mutta vieläkin parempi – veljessolmu!" Heksu keksi, hänen silmänsä loistivat. "Meidän koratsonit solmittiin yhteen ja ne oppivat puhumaan espanjaa!" He katselivat toisiaan ja molempien suupielet kääntyivät ylöspäin niin, että posket menivät ryppyyn. He olivat todella iloisia. "Ja me opimme paljon uusia asioita, vaikka välillä väsytti ja tuntui, että jotkut mäet olivat aivan liian isoja ja pelottavia", Ile jatkoi. "Me opimme, että kun on kaveri vierellä ja '¡Adelante!' – eteenpäin! – mielessä, niin kaikki on mahdollista. Ja että me olemme vahvempia kuin luulimmekaan!" "Niin!" Heksu sanoi. "Ja on tosi kivaa olla väsynyt, kun on tehnyt jotain niin jännittävää ja rohkeaa!" Ile naurahti. "Totta! Ja mikä parasta, meillä on nyt yhteinen salaisuus. Se on se meidän salainen solmu, joka pitää meidät yhdessä." Heksu kohotti kätensä, ja Ile ymmärsi heti. He löivät kättä päälle, ja sitten tekivät pienen, mutkikkaan sormisolmun, jonka olivat itse keksineet. Se oli heidän uusi salainen veljeskädenpuristus. "Se on meidän koratson-solmu!" Heksu julisti ylpeänä. "Juuri niin!" Ile vahvisti. "Ja joka kerta kun tunnemme sen positiivisen pulssin juoksusta tai leikistä, muistamme tämän päivän ja meidän solmun. Että me olemme rohkeita ja reippaita!" Heidän vatsansa olivat täynnä, sydämet iloa ja mielensä täynnä uusia muistoja. He olivat oppineet, että maailma on täynnä ihmeitä, kun uskaltaa lähteä niitä etsimään. Ja että paras seikkailukumppani on oma veli. Seuraavana päivänä he heräsivät virkeinä ja täynnä uutta energiaa. Jalat olivat levänneet ja mielessä paloi vieläkin seikkailun tuntu. He tiesivät, että Klaukkala odotti heitä, mutta tämä Saimaan matka oli jättänyt heihin pysyvän jäljen – salaisen solmun ja muistot positiivisesta pulssista, joka kumpusi ilosta ja yhteisestä seikkailusta. Heidän koratsoninsa tiesivät sen. "Mitäs seuraavaksi, Heksu?" Ile kysyi, katsellen ikkunasta ulos. Heksu hymyili. "Ehkä Klaukkalan mäet eivät tunnu enää niin pahoilta! Ja ehkä me löydämme uusia espanjan sanoja, kun poljemme kotiin!"

Klaukkalan kutsu: ¡Bienvenidos!

Pyöräily Klaukkalaa kohti jatkui, ja pian tutut maisemat alkoivat piirtyä poikien silmiin. Klaukkalan harmaa vesitorni pilkisti puiden lomasta, ja pian sen jälkeen he ohittivat sen tutun jäätelökioskin, jonka edessä oli aina pieni jono kesäisin. Tuoksuivatko koti, tuttuus ja pieni seikkailun jälkeinen väsymys ilmassa? Tuo Klaukkala, se ei ollutkaan vain lähtöpaikka, vaan myös seikkailun määränpää. Juuri sieltä he olivat lähteneet Saimaalle, ja nyt he olivat palaamassa sinne, hieman eri poikina. Heidän mielessään vilisi paitsi maisemia Saimaan rannoilta, myös kaikki ne uudet sanat, joita he olivat oppineet. Miten paljon yksi päivä voikaan muuttaa! Ja kaikki se nauru! Klaukkalasta Saimaalle ja takaisin, se oli ollut ikimuistoinen matka. Molemmat pojat tunsivat pienen paineen rinnassaan, se oli seikkailun jännitystä ja kotiinpaluun iloa. Heidän polkupyöränsä rullasivat tasaisesti tutun asvaltin päällä. Pian he olisivat perillä. Pian he voisivat kertoa vanhemmilleen kaikesta! He olivat ylittäneet itsensä, ja se tuntui hyvältä. Heidän jalkansa saattoivat olla väsyneet, mutta heidän mielensä oli virkeä ja täynnä uusia kokemuksia. Niin paljon oli tapahtunut yhden päivän aikana. Se oli kuin unelma, mutta todellisempi kuin mikään uni. Heidän edessään odotti Klaukkala, koti. Ja se oli paras paikka maailmassa. Heidän sydämensä oli täynnä iloa. Heksu polki vähän nopeammin. Pyöräily Klaukkalaa kohti jatkui, ja pian tutut maisemat alkoivat piirtyä poikien silmiin. Klaukkalan harmaa vesitorni pilkisti puiden lomasta, ja pian sen jälkeen he ohittivat sen tutun jäätelökioskin, jonka edessä oli aina pieni jono kesäisin. Tuoksuivatko koti, tuttuus ja pieni seikkailun jälkeinen väsymys ilmassa? Tuo Klaukkala, se ei ollutkaan vain lähtöpaikka, vaan myös seikkailun määränpää. Juuri sieltä he olivat lähteneet Saimaalle, ja nyt he olivat palaamassa sinne, hieman eri poikina. Heidän mielessään vilisi paitsi maisemia Saimaan rannoilta, myös kaikki ne uudet sanat, joita he olivat oppineet. Miten paljon yksi päivä voikaan muuttaa! Ja kaikki se nauru! Klaukkalasta Saimaalle ja takaisin, se oli ollut ikimuistoinen matka. Molemmat pojat tunsivat pienen paineen rinnassaan, se oli seikkailun jännitystä ja kotiinpaluun iloa. Heidän polkupyöränsä rullasivat tasaisesti tutun asvaltin päällä. Pian he olisivat perillä. Pian he voisivat kertoa vanhemmilleen kaikesta! He olivat ylittäneet itsensä, ja se tuntui hyvältä. Heidän jalkansa saattoivat olla väsyneet, mutta heidän mielensä oli virkeä ja täynnä uusia kokemuksia. Niin paljon oli tapahtunut yhden päivän aikana. Se oli kuin unelma, mutta todellisempi kuin mikään uni. Heidän edessään odotti Klaukkala, koti. Ja se oli paras paikka maailmassa. Heidän sydämensä oli täynnä iloa. Heksu polki vähän nopeammin. Ja sitten se näkyi! Heidän oma tuttunsa katu, tuttujen pihanurmien reunustama. Klaukkala oli ottamassa heidät takaisin syliinsä. Pyörät soljuivat pihaan, ja he jättivät ne kiireesti nojaamaan talon seinään. Sisältä kuului vaimea puheensorina, merkki siitä, että vanhemmat olivat kotona, odottamassa. Sydämet pampattaen he ryntäsivät ovesta sisään, valmiina purkamaan koko päivän tarinat ja kokemukset. Äiti ja isä istuivat keittiössä, ja heidän ilmeensä vaihtui huolesta helpotukseen ja lopulta riemuun nähdessään poikansa. 'Me opimme Espanjaa!' huudahti Riku samalla kun riisui kypäräänsä. 'Ja näimme Saimaalla veneitä ja melkein puhuimme oikean espanjalaisen miehen kanssa!' Heksu jatkoi, silmät tuikkien. Vanhemmat kuuntelivat nauraen ja samalla ylpeinä poikiensa jokaisen sanan, jotka soljuivat ulos kuin koskesta. Pojat kertoivat paitsi matkasta Saimaalle ja takaisin, myös kaikista uusista näkymistä, hajuista ja ennen kaikkea, kielestä. 'Buenos días!' Riku sanoi äidille, ja äiti vastasi iloisesti takaisin: 'Buenos días, mi amor!' Se oli ollut päivä, joka todella muutti heidät. He eivät olleet enää samat pojat, jotka lähtivät aamulla, hieman jännittyneinä ja arkoina. Nyt he olivat matkustajia, kielen oppijoita, seikkailijoita. Heidän mielensä oli avartunut, ja he tiesivät, että maailmassa oli paljon tutkittavaa ja opittavaa. Klaukkala tuntui nyt entistäkin rakkaammalta, turvalliselta satamalta kaikkien uusien kokemusten jälkeen. He olivat nähneet, että vaikka koti oli paras paikka, maailma oli täynnä ihmeitä, jotka odottivat löytäjäänsä. Ja he olivat valmiita seuraaviin seikkailuihin, aina kun kutsu kävi.

Seikkailun sato: Yhteinen ilo

Kun aurinko alkoi laskea, maalissa odotti lämmin koti. Heksu ja Ile polkaisivat viimeiset metrit tuttua pihatietä. Heidän jalkansa olivat hieman väsyneet, mutta sydämensä täynnä iloa ja ylpeyttä. Voi, miten upea päivä se olikaan ollut! He olivat ajaneet pyörillä pitkän matkan, ihan Saimaalle ja takaisin. Mutta matka ei ollut ollut vain kilometrejä ja pyörän renkaita, jotka pyörivät ja pyörivät. Ei, se oli ollut paljon enemmän. Se oli ollut täynnä ihmeitä, uusia löytöjä ja yllättäviä ystäviä. Muistatko sen pörröisen oravan, joka vilautti heille pähkinänsä ja näytti, miten 'ardilla' sanotaan? Tai sen iloisen lampaan, joka opetti sanan 'sonrisa' – eli hymy! Jokainen kohtaaminen, jokainen uusi sana oli kuin pieni helmi, jonka he olivat poimineet matkan varrelta. Ne kimaltelivat mielessä ja sydämessä. He olivat nähneet metsän vihreitä kätköjä ja Saimaan sinistä silmää. He olivat kuunnelleet lokkien iloista naurua ja tuulen kuiskauksia puiden latvoissa. Ja mikä parasta, he olivat kokeneet kaiken tämän yhdessä. Heksun ja Ilen seikkailu ei olisi ollut lainkaan niin hauska, jos he olisivat olleet yksin. He olivat kannustaneet toisiaan, kun mäki tuntui liian pitkältä. He olivat nauraneet yhdessä, kun Ile melkein törmäsi ystävälliseen siiliin ja Heksu yritti selittää sille 'colores'-sanan merkitystä. He olivat auttaneet toisiaan, ja se oli tehnyt heistä entistäkin parempia ystäviä. Yhteinen ilo ja jaettu seikkailu maistuivat paremmalta kuin mikään jäätelö tai herkku, jonka he olisivat voineet kuvitella. Heidän mielensä oli nyt täynnä muistoja: Saimaan kimmeltävää vettä, metsän tuoksua, siilin värikkäitä piikkejä ja auringonlaskun punaista hehkua. He olivat oppineet, että vaikka maailma on suuri ja täynnä uusia asioita, se tuntuu turvallisemmalta ja hauskemmalta, kun on ystävä vierellä. He olivat myös oppineet, että pieni rohkeus ja uteliaisuus voivat viedä pitkälle – jopa Saimaan ympäri! Pyöräretki Saimaalle oli ollut paljon enemmän kuin vain matka paikasta A paikkaan B. Se oli ollut kielikylpy, ystävyyskylpy, ja rohkeuskylpy. Heidän sielunsa oli täyttynyt uusilla kokemuksilla, ja heidän sanavarastonsa espanjankielisillä sanoilla. Nyt heillä oli käytössään kokonainen joukko uusia sanoja, joilla kertoa tarinoita ja muistaa päivän seikkailuja. Kaksipyöräinen seikkailu oli nyt takana, mutta he tiesivät, että uudet polut ja uudet sanat odottivat jo heitä. Kenties seuraavalla kerralla he oppisivat sanan 'ystävyys' jollakin aivan uudella kielellä. Kuka tietää? Maailma oli heille avoinna! Yksi asia oli varma: Klaukkalan pojat olivat valmiita mihin tahansa seikkailuun, kunhan he tekivät sen yhdessä. Ja heidän sydämensä lauloivat iloa – ¡Alegría! Heidän kotinsa oli paras paikka palata, mutta heidän mielensä oli jo matkalla kohti seuraavia ihmeitä.

Lopetus

Ja niin päättyy meidänkin seikkailumme tällä kertaa! Kiitos, että olit mukana Klaukkalasta Saimaalle suuntautuneella kaksipyöräisellä kielikylvyllämme. Toivottavasti pidit matkasta ja ehkä opit jopa uusia sanoja! Jos sinulla on palautetta tai omia seikkailuideoita, kerrothan Sonacastille. Ehkä sinäkin pääset pian tutkimaan uusia paikkoja, pyörän selässä tai mielikuvituksesi siivin. Maailma on täynnä ihmeitä! Muista aina pitää hauskaa ja tutkia!

Lisää tarinoita