SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Klaukkalan Metsän Naurettava Seikkailu

60 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Hei, kaikki seikkailijat! Kuvittelepa: Oona, Venla, Anne ja minä päätimme eräänä päivänä tutkia Klaukkalan metsän syvimpiä salaisuuksia. Aurinko paistoi, linnut lauloivat, ja kaikki näytti tavalliselta – kunnes löysimme polun, joka tuntui kutsuvan meitä! Se oli kuin metsä itse kuiskaisi: 'Tulkaa tänne, täällä on luvassa jotain aivan hullunkurista!' Seurasimme tätä outoa kutsua, ja pian saavuimme joen rannalle, joka oli täynnä kummallisia kuplia ja iloisia ääniä. Tämä ei ollutkaan mikään tavallinen joki! Valmistaudu nauramaan!

Kutkuttava kutsu Klaukkalan metsään

Ja niin meidän neljä ystäväämme, Sulo-Siili, Vilja-Varpunen, Hilla-Hiiri ja Kalle-Kettu, astuivat uteliaina syvemmälle Klaukkalan metsään. Metsä humisi salaisuuksia, ja jokainen askel tuntui kutsuvan heitä lähemmäs jotain aivan uutta ja ihmeellistä. Puut olivat niin korkeita, että niiden latvat tuntuivat koskettavan pilviä, ja sammal matolla oli pehmeämpää kuin yksikään tyyny. Ilmassa leijui hassu tuoksu, vähän kuin vastaleivotun pullan ja vanhan sanomalehden sekoitus – aivan, aivan kummallista! Kalle-Kettu tuhahti ja sanoi: 'Olen kuullut paljon tarinoita tästä metsästä, mutta en koskaan tästä...' Ja silloin he kuulivat sen. Se oli kuin pieni, iloinen pulputus, joka muuttui sitten heleäksi kikatteluksi. Hilla-Hiiri kurkisti ja hihkaisi: 'Mikä tuolla hihittää?' Ja niin he seurasivat ääntä, kohti metsän kätkettyä naurua.

Hupsis! Missä on polku?

Ja niin he seurasivat ääntä, kohti metsän kätkettyä naurua. Askel askeleelta, syvemmälle ja syvemmälle Klaukkalan metsän uumeniin he kulkivat. Hilla-Hiiri johdatti joukkoa, nenä pystyssä nuuhkien ja korvat höröllä kuunnellen. Mutta, mitä ihmettä? Polku, tuo selkeä ja tuttu polku, alkoi yhtäkkiä kadota. Ensin se kapeutui, sitten peittyi sammaleen alle, ja lopulta se vain hävisi! Kasper-Kettu, joka oli ollut niin varma reitistä, raapi päätään. 'Hupsis! Missä ihmeessä meidän polkumme on?' hän mutisi. Pingu-Pupu, joka yleensä hyppi iloisesti, pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Puut olivat nyt isompia, ja niiden varjot venyivät pitkiksi kuin piiloleikissä. Ennen niin tutut metsän äänetkin kuulostivat erilaisilta. Kuului vain pientä suhinaa ja hiljaista huminaa. Silloin Leevi-Lepo, joka oli yleensä hyvin rauhallinen, huomasi jotain. 'Katsokaa!' hän kuiskasi. 'Tuolla edessä on jotain, mikä kiiltää!' Ystävykset unohtivat samantien kadonneen polkunsa ja tuijottivat kohti paikkaa, josta ääni edelleen kuului. Ehkä, ehkäpä se mystinen nauru ei ollutkaan ihan hukassa? Heidän sydämensä alkoivat tykyttää innostuksesta. Vaikka polku oli kadonnut, seikkailu oli vasta alkamassa! Ja niin he seurasivat ääntä, kohti metsän kätkettyä naurua. Askel askeleelta, syvemmälle ja syvemmälle Klaukkalan metsän uumeniin he kulkivat. Hilla-Hiiri johdatti joukkoa, nenä pystyssä nuuhkien ja korvat höröllä kuunnellen. Mutta, mitä ihmettä? Polku, tuo selkeä ja tuttu polku, alkoi yhtäkkiä kadota. Ensin se kapeutui, sitten peittyi sammaleen alle, ja lopulta se vain hävisi! Kasper-Kettu, joka oli ollut niin varma reitistä, raapi päätään. 'Hupsis! Missä ihmeessä meidän polkumme on?' hän mutisi. Pingu-Pupu, joka yleensä hyppi iloisesti, pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Puut olivat nyt isompia, ja niiden varjot venyivät pitkiksi kuin piiloleikissä. Ennen niin tutut metsän äänetkin kuulostivat erilaisilta. Kuului vain pientä suhinaa ja hiljaista huminaa. Silloin Leevi-Lepo, joka oli yleensä hyvin rauhallinen, huomasi jotain. 'Katsokaa!' hän kuiskasi. 'Tuolla edessä on jotain, mikä kiiltää!' Ystävykset unohtivat samantien kadonneen polkunsa ja tuijottivat kohti paikkaa, josta ääni edelleen kuului. Ehkä, ehkäpä se mystinen nauru ei ollutkaan ihan hukassa? Heidän sydämensä alkoivat tykyttää innostuksesta. Vaikka polku oli kadonnut, seikkailu oli vasta alkamassa! Niinpä he astuivat varovaisesti, mutta uteliaina eteenpäin. Jokainen askel vei heitä lähemmäs hohtavaa salaisuutta, ja metsä tuntui kuiskaavan heille salaisuuksia. Puut ympärillä tanssivat hiljaisesti, kutsuen heitä syvemmälle Klaukkalan metsän sydämeen. Olivatko he löytämässä jotain paljon jännittävämpää kuin vain tavallisen polun? Ehkä jopa uuden ystävän?

Pörisevä perhonen ja salainen viesti

Metsä kuiski, ja lapset kuuntelivat korvat höröllä. He olivat juuri aikeissa kysyä toisiltaan, mihin suuntaan mennä seuraavaksi, kun heidän ohitseen pörähti jotain aivan uskomatonta! BUZZZZZ! Se oli niin nopea, että se jätti taakseen kimaltelevan vanan ilmaan, aivan kuin taikapölyä. 'Vau!' huudahti Roope, ja hänen silmänsä loistivat. 'Mikä se oli?' Miisa kuiskasi, 'Minä luulen… minä luulen, että se oli perhonen!' Mutta se ei ollutkaan mikä tahansa perhonen! Sen siivet olivat kuin sateenkaaren värit yhdistettynä tuhat ja yhteen kimaltelevaan tähteen. Ne lepattivat niin nopeasti, että ne näyttivät melkein sumealta. Ja se pörräsi ihan hassusti – kuin pieni, iloinen moottori! BZZZZZZ! Perhonen lehahti suoraan Miisan nenän eteen ja teki pienen, pyörähdyksen. Sitten se laskeutui hetkeksi Roopen hiuksiin, kutitti vähän, ja Roope kikatti. 'Heippa, pörriäinen!' hän huudahti, yrittäen varovasti koskettaa sitä. Mutta perhonen ei ollut tullut vain tervehtimään. Ei suinkaan! Se tanssi ilmassa, teki vielä kaksi voltia ja sitten – se pudotti jotain pientä ja kimaltelevaa maahan, aivan Miisan kenkien viereen. Se oli niin pieni, että se oli melkein huomaamaton, mutta se hohti kauniisti! 'Mikä se on?' kysyi Sisu, kumartuen alas tarkastelemaan löytöä. Se näytti pieneltä, taitellulta paperinpalaalta, joka kimalteli kuin tuhat pientä tähteä. Roope kumartui poimimaan sen varovasti ylös. Hän yritti avata sen, mutta pikkuruiset sormet olivat hieman kömpelöt. 'Anna minä autan,' sanoi Lilli, ja varovasti, kuin avaisi aarrekarttaa, hän taittoi paperin auki. Viesti oli kirjoitettu niin hienoilla, kimaltelevilla kirjaimilla, että ne näyttivät melkein tanssivan paperilla. Ja siinä luki, aivan selvästi: 'Seuraa pörriäistä, niin löydät Naurujoen.' Lapset katsoivat toisiaan silmät pyöreinä. Naurujoki? Mitä ihmettä se mahtoi olla? Oliko se joki, joka nauroi? Oliko siellä kalatkin hassunhauskoja? Heidän mielensä täyttyi kysymyksillä. Ja sitten he katsoivat perhosta, joka jo odotti heitä, lepattaen siipiään iloisesti ja pörräten kutsuvasti. 'No niin!' Sisu sanoi, 'Tämä on paljon parempaa kuin pelkkä polku! Seuraamme pörriäistä!' Niin he lähtivät pörisevän perhosen perään. Perhonen johti heitä syvemmälle metsään, mutta ei pelottavalla tavalla. Ei, ei! Se johti heitä paikkoihin, joissa puut olivat hassunmuotoisia, niiden oksat vääntyivät kuin iloiset kädet, ja kukat loistivat kirkkaammin kuin missään he olivat ennen nähneet. Jopa lehdet tuntuivat kuiskivan salaisuuksia ja pikkuisia vitsejä heidän kulkiessaan ohi. Joka kerta kun perhonen pörräsi nopeammin tai teki hauskan syöksyn, lapset tiesivät, että he olivat lähempänä Naurujokea. Se oli kuin heidän oma pieni, kimalteleva oppaansa, joka johdatti heitä kohti suurta seikkailua. Heidän mielensä täyttyi uusilla kysymyksillä ja villeillä arvauksilla. Mitä Naurujoki tarkoitti? Oliko se täynnä kuplivaa vettä? Kenties se lauloi hassuja lauluja? Tai oliko se paikka, jossa jokainen vesipisara oli pieni nauru? Joka tapauksessa, tämä oli paljon jännittävämpää kuin yksikään tavallinen metsäretki. Ja kaikki tämä pörisevän perhosen ansiosta! Se oli kuin salainen agentti, mutta paljon söpömpi, kimaltelevampi ja pörisevämpi. Minne he mahtoivatkaan olla matkalla? Ja mitä hassua Naurujoki mahtoi heille paljastaa? Se selviää pian!

Metsän karkkipuun arvoitus

Ja niin, pörisevä perhonen johdatti Vilman, Onnin, Ellin ja Aapelin syvemmälle Klaukkalan metsään. Sen siivet kimaltelivat auringonpaisteessa kuin pienet timantit, ja lapset seurasivat sitä uteliaina, jokainen askel täynnä odotusta. Yhtäkkiä perhonen pysähtyi pienen aukean keskelle ja alkoi tanssia ilmassa, pyörien ja kieppuen kuin pieni balettitanssija. Lapset katsoivat sitä hämmästyneinä. "Mitä se tekee?" kuiskasi Aapeli, kun perhonen laskeutui suuren, vanhan puun oksalle. Mutta tämä puu ei ollutkaan ihan tavallinen puu. Sen oksilla ei kasvanutkaan lehtiä, vaan... karkkeja! Aapelin silmät pyöristyivät. "Onni, Vilma, Elli! Katsokaa!" hän huudahti, osoittaen oksia, joissa riippui värikkäitä tikkukaramelleja, kiiltäviä suklaapatukoita ja jopa pieniä, kumisia nallekarkkeja! Lehdet olivat kuin sokerisia purukumeja ja kukat tuoksuivat mansikalta ja lakritsilta. Tämä oli karkkipuun arvoitus! Vilma siristi silmiään. "Onko tämä totta?" hän kysyi, siristellen silmiään. "Vai näenkö unta?" Elli yritti venyttää kättään kohti yhtä punaista tikkukaramellia, joka roikkui melkein hänen nenänsä edessä. Kun hän kosketti sitä, karkki värisi hieman ja kuului pieni, hassu ääni, kuin joku olisi kikatellut. "Heh heh hee!" kuului jostain. Lapset hyppäsivät säikähtäneinä taaksepäin. Onni katsoi ympärilleen. "Kuka tuolla nauraa?" hän kysyi rohkeasti. Silloin puun runkoon ilmestyi suu ja silmät, ja puu alkoi puhua! "Tervetuloa, pienet ystävät! Minä olen Karkkipuu, ja minä pidän arvoituksista! Jos haluatte löytää Naurujoen, teidän on ensin ratkaistava minun arvoitukseni." Lapset katsoivat toisiaan jännittyneinä. Arvoitus! "Kerro arvoituksesi!" Onni sanoi. Karkkipuu kikateli taas. "Heh heh hee! Olen täynnä makeaa, mutta en ole kauppa. Minulla on monta väriä, mutta en ole sateenkaari. Minä tuoksun hyvältä, mutta en ole kukkapelto. Mikä minä olen?" Lapset pohtivat kuumeisesti. "Oletko sinä... karkki?" Aapeli sanoi sitten, varovasti. Karkkipuu naurahti iloisesti. "Melkein! Mutta tarkemmin sanottuna, minä olen... Karkkipuu itse!" Ja se ravisteli oksiaan, jolloin pieniä suklaamunia putosi maahan. "Nyt, kun olette ratkaisseet ensimmäisen arvoitukseni, voin antaa teille vihjeen. Naurujoki löytyy sieltä, missä kivet tanssivat ja kävyt pomppivat iloisesti." Perhonen pörisi taas ja alkoi lennellä eteenpäin, kuin kutsuen lapsia seuraamaan. Lapset hymyilivät. He olivat ratkaisseet arvoituksen! Ja nyt he tiesivät, mihin seuraavaksi piti mennä. Kivet tanssivat ja kävyt pomppivat? Se kuulosti todella jännittävältä. He seurasivat perhosta eteenpäin, jättäen jälkeensä tuoksuvan karkkipuun. Metsä tuntui yhä taianomaisemmalta jokaisella askeleella. Mitä kaikkea Klaukkalan metsä vielä pitikään sisällään? Ja miten kivet voisivat tanssia? Nähtäväksi jää! Ja niin, pörisevä perhonen johdatti Vilman, Onnin, Ellin ja Aapelin syvemmälle Klaukkalan metsään. Sen siivet kimaltelivat auringonpaisteessa kuin pienet timantit, ja lapset seurasivat sitä uteliaina, jokainen askel täynnä odotusta. Yhtäkkiä perhonen pysähtyi pienen aukean keskelle ja alkoi tanssia ilmassa, pyörien ja kieppuen kuin pieni balettitanssija. Lapset katsoivat sitä hämmästyneinä. "Mitä se tekee?" kuiskasi Aapeli, kun perhonen laskeutui suuren, vanhan puun oksalle. Mutta tämä puu ei ollutkaan ihan tavallinen puu. Sen oksilla ei kasvanutkaan lehtiä, vaan... karkkeja! Aapelin silmät pyöristyivät. "Onni, Vilma, Elli! Katsokaa!" hän huudahti, osoittaen oksia, joissa riippui värikkäitä tikkukaramelleja, kiiltäviä suklaapatukoita ja jopa pieniä, kumisia nallekarkkeja! Lehdet olivat kuin sokerisia purukumeja ja kukat tuoksuivat mansikalta ja lakritsilta. Tämä oli karkkipuun arvoitus! Vilma siristi silmiään. "Onko tämä totta?" hän kysyi, siristellen silmiään. "Vai näenkö unta?" Elli yritti venyttää kättään kohti yhtä punaista tikkukaramellia, joka roikkui melkein hänen nenänsä edessä. Kun hän kosketti sitä, karkki värisi hieman ja kuului pieni, hassu ääni, kuin joku olisi kikatellut. "Heh heh hee!" kuului jostain. Lapset hyppäsivät säikähtäneinä taaksepäin. Onni katsoi ympärilleen. "Kuka tuolla nauraa?" hän kysyi rohkeasti. Silloin puun runkoon ilmestyi suu ja silmät, ja puu alkoi puhua! "Tervetuloa, pienet ystävät! Minä olen Karkkipuu, ja minä pidän arvoituksista! Jos haluatte löytää Naurujoen, teidän on ensin ratkaistava minun arvoitukseni." Lapset katsoivat toisiaan jännittyneinä. Arvoitus! "Kerro arvoituksesi!" Onni sanoi. Karkkipuu kikateli taas. "Heh heh hee! Olen täynnä makeaa, mutta en ole kauppa. Minulla on monta väriä, mutta en ole sateenkaari. Minä tuoksun hyvältä, mutta en ole kukkapelto. Mikä minä olen?" Lapset pohtivat kuumeisesti. "Oletko sinä... karkki?" Aapeli sanoi sitten, varovasti. Karkkipuu naurahti iloisesti. "Melkein! Mutta tarkemmin sanottuna, minä olen... Karkkipuu itse!" Ja se ravisteli oksiaan, jolloin pieniä suklaamunia putosi maahan. "Nyt, kun olette ratkaisseet ensimmäisen arvoitukseni, voin antaa teille vihjeen. Naurujoki löytyy sieltä, missä kivet tanssivat ja kävyt pomppivat iloisesti." Perhonen pörisi taas ja alkoi lennellä eteenpäin, kuin kutsuen lapsia seuraamaan. Lapset hymyilivät. He olivat ratkaisseet arvoituksen! Ja nyt he tiesivät, mihin seuraavaksi piti mennä. Kivet tanssivat ja kävyt pomppivat? Se kuulosti todella jännittävältä. He seurasivat perhosta eteenpäin, jättäen jälkeensä tuoksuvan karkkipuun. Metsä tuntui yhä taianomaisemmalta jokaisella askeleella. Mitä kaikkea Klaukkalan metsä vielä pitikään sisällään? Ja miten kivet voisivat tanssia? Nähtäväksi jää! Perhonen johti heitä syvemmälle, puiden tiheentyessä ja auringonsäteiden siivilöityessä vähemmän. Jokainen lapsi kuvitteli mielessään tanssivia kiviä ja pomppivia käpyjä. Miltä ne mahtaisivat näyttää? Ja miksi ne tanssisivat? Vilma tarttui Onnin käteen, ja Elli taputti Aapelin olkapäätä. Yhdessä he olivat rohkeampia. Ilma tuntui paksuuntuneen makeaksi karkkipuun jäljiltä, ja hiljaisuuden rikkoi vain pienten metsäneläinten kuiskaukset. He tunsivat jännityksen vatsassaan – Naurujoki oli varmasti aivan nurkan takana!

Kivien tanssi ja pomppivat kävyt

Yhtäkkiä, aivan yllättäen, Aapeli pysähtyi kuin salaman iskemänä. Hänen silmänsä olivat pyöreät kuin aamuauringot. 'Kuulitteko tekin tuon?' hän kuiskasi, osoittaen sormellaan edessäpäin. Vilma, Onni ja Elli kuuntelivat tarkasti. Ja totta tosiaan! Kuului hento, rytmikäs ääni. Klonk-klonk-taps. Klonk-klonk-taps. Se kuulosti aivan kuin joku tanssisi pienillä jaloillaan, mutta ketään ei näkynyt missään. Yhtäkkiä, aivan yllättäen, Aapeli pysähtyi kuin salaman iskemänä. Hänen silmänsä olivat pyöreät kuin aamuauringot. 'Kuulitteko tekin tuon?' hän kuiskasi, osoittaen sormellaan edessäpäin. Vilma, Onni ja Elli kuuntelivat tarkasti. Ja totta tosiaan! Kuului hento, rytmikäs ääni. Klonk-klonk-taps. Klonk-klonk-taps. Se kuulosti aivan kuin joku tanssisi pienillä jaloillaan, mutta ketään ei näkynyt missään. He hiipivät hiljaa eteenpäin, varpaillaan, jotteivät pelästyttäisi outoa tanssijaa. Jokainen askel oli kuin pienen salaisuuden jahtaamista. Aapeli kurkisti suuren sammaleisen kiven takaa. Ja mitä hän näkikään! Pieni puron solina hyväili korvia, ja sen rannalla, aivan pienen pienessä, pyöreässä notkelmassa, oli joukko sileitä, harmaita kiviä. Ne eivät olleet tavallisia kiviä. Ne *tanssivat*! Hitaasti, kevyesti, jokainen kivi liikuskeli kuin sillä olisi ollut oma salainen melodia mielessään. Klonk-klonk-taps, ne koskettivat toisiaan ja sitten loikkasivat pienesti, aivan kuin ne leikkisivät piilosta. Välillä yksi kivi pyörähti ympäri, toinen taas nousi ilmaan pienen hetken ja laskeutui takaisin pehmeästi sammaleen syliin. Vilma, Onni ja Elli saapuivat Aapelin viereen ja haukoivat henkeään. 'Ne tanssivat ihan oikeasti!' huudahti Elli, hänen silmänsä tuikkivat ilosta. 'Tämä on taikaa!' Onni mutisi, melkein kuiskaten. Aapeli vain nyökkäsi, yrittäen ymmärtää tätä ihmeellistä näkyä. Hän huomasi, että kivet liikkuivat puron virran mukana, mutta sammaleen päällä, aivan kuin niillä olisi ollut oma, näkymätön voima. Ne olivat kivitanssijoita! Mutta se ei ollut kaikki. Juuri kun he yrittivät selvittää kivien tanssin salaisuutta, heidän korviinsa kantautui uusi ääni. Pom-pom-poks! Pom-pom-poks! Se oli kevyempää, pehmeämpää, ja tuntui tulevan hieman kauempaa, mutta samaan aikaan läheltä. 'Mitä tuo on?' kysyi Vilma, hänen katseensa harhaili ympärille. He kääntyivät ympäri ja näkivät pienen, aurinkoisen aukion, joka oli täynnä pörröisiä männynkäpyjä. Ja uskokaa tai älkää, nuo kävyt pomppivat! Ne eivät rullanneet tuulen mukana, vaan ne *pomppasivat* ylös ja alas, kuin pienet ruskeat pallot iloisessa leikissä. Pop-pop-pop! Pop-pop-pop! Ne töksähtivät pehmeästi maahan ja nousivat sitten taas iloisesti kohti taivasta. Muutama käpy jopa törmäsi toisiinsa kevyesti, synnyttäen pienen, hauskan kumahduksen. Lapset nauroivat ääneen. 'Ne ovat pomppivia käpyjä!' huusi Onni, yrittäen saada kiinni yhdestä. Mutta käpy hyppäsi juuri ja juuri hänen sormiensa ohi. Kukaan ei tiennyt, miksi kivet tanssivat tai miksi kävyt pomppivat, mutta se oli maailman hauskinta ja taianomaisinta, mitä he olivat koskaan nähneet. He istuivat ja katsoivat, kunnes auringonlasku värjäsi metsän kullanhohtoiseksi, ja lupasivat palata pian tähän salaperäiseen paikkaan.

Kummitteleva kaiku ja nauravat oravat

Seuraavana aamuna kun aurinko alkoi taas pilkistellä puiden lomasta, Onni, Sini, Leevi ja Pihla kipittivät jo innokkaina takaisin Klaukkalan metsään. Heillä oli eväskorit täynnä herkkuja ja mielensä täynnä odotusta. Mitä ihmeitä metsä tarjoaisi tänään? He etsivät sitä paikkaa, missä kivet olivat tanssineet ja kävyt pomppineet, mutta metsä oli muuttanut hieman muotoaan yön aikana. Kaikki näytti samalta ja kuitenkin eriltä. Yhtäkkiä, aivan hiljaisuuden keskeltä, kuului outo ääni. "Hih-hii!" se kuiskasi. Sitten uudelleen, hieman kovempaa. "Hih-hii-hii!" Lapset pysähtyivät. Onni tarttui Sinin kädestä. "Kuulitko sinäkin sen?" hän kysyi. Sini nyökkäsi silmät pyöreinä. Leevi ja Pihla katselivat ympärilleen, yrittäen nähdä, mistä ääni tuli. Mutta ei näkynyt ketään. Ääni toisti itseään, nyt jo melkein naureskellen. "Hih-hih-hii-haa!" Se tuntui tulevan syvemmältä metsästä, puiden takaa, ehkä jopa maan alta! "Se on kummitteleva kaiku!" Pihla huudahti, mutta ei pelokkaasti, vaan uteliaana. "Mutta mitä se kummittelee?" Leevi pohti. He päättivät seurata ääntä. Jokaisen askeleen myötä kaiku tuntui leikkisämmältä. Se matki heidän askeleitaan, sipsutusta ja huminaa, ja sitten lisäsi oman hihityksensä. He kävelivät syvemmälle metsään, ohittaen vanhoja, sammalpeitteisiä kiviä ja korkeita kuusia. Kaiku johdatti heidät suurelle, onton näköiselle puunrungolle. Se oli niin vanha ja suuri, että lapset mahtuisivat seisomaan sen sisällä. Ja sieltä, puunrungon syvyyksistä, kuului ääni selkeämmin kuin koskaan. "Hih-hih-hii! Täällä minä olen!" se sanoi, ja sitten taas kuului kova, iloinen hihitys. Kun lapset kurkistivat puun sisään, he eivät nähneet ketään. Mutta siellä oli pikkuinen, utelias orava, joka kurkisti heitä takaisin. Ja mikä parasta, orava piti tassuaan suunsa edessä ja hihitti! Se ei ollut kummitteleva kaiku, vaan naurava orava, joka oli löytänyt täydellisen paikan hihityksensä kaikumiseen! Ja sitten, kuin yhdestä suusta, kaikki metsän oravat alkoivat nauraa. Yksi kiipeili puunrunkoa pitkin ja pudotti kävyn Leevin pipoon. Toinen hyppeli oksalta oksalle ja nauroi niin, että melkein putosi. Ne nauroivat ja nauroivat, ja heidän naurunsa oli niin tarttuvaa, että lapsetkin alkoivat nauraa. Onni nauroi niin, että piti vatsaansa. Sini kikatti niin, että hänen nenästään tuli pieni kupla. Leevi tirskui ja Pihla hihitti niin, että hänen silmänsä menivät puoliksi kiinni. Oravat heittelivät heille pikkuisia pähkinöitä, ei pahalla, vaan leikkisästi, ja jokaisesta osumasta lapset nauroivat vain kovemmin. Metsä kaikui lasten ja oravien iloisesta naurusta. Se ei ollut enää salaperäinen metsä, vaan naurun ja ilon täyttämä paikka. He ymmärsivät, että metsä halusi leikkiä heidän kanssaan, ja se oli aivan uskomatonta. He istuivat alas puun juurelle ja katsoivat, kuinka oravat juoksivat ja nauroivat, täyttäen metsän iloisella äänellään. Kuka olisi uskonut, että oravat osasivat nauraa niin hauskasti? Ja että kaiku olisi itse asiassa vain ovela pikku orava? Se oli Klaukkalan metsän hauskin salaisuus, ja lapset olivat juuri paljastaneet sen. He tunsivat olonsa kevyeksi ja iloiseksi, valmiina mihin tahansa, mitä metsä seuraavaksi keksisi.

Pöllöprofessorin hassut neuvot

Lapset jatkoivat matkaansa hymyillen, heidän askeleensa olivat kevyitä kuin perhosen siivet. Metsä tuntui kutsunnalta, täynnä seikkailuja, jotka odottivat löytäjäänsä. Yhtäkkiä, puiden latvoista kuului syvä, mutta samalla hassu huuto: ”Huhuu! Huhuu-uu!” Kaikki nostivat katseensa. Siellä, korkealla vanhan kuusen oksalla istui valtava pöllö. Sillä oli yllään pienet, hieman vinossa olevat silmälasit, ja sen harmaat höyhenet olivat pörröiset kuin vanhan professorin tukka. Tämä oli tietenkin itse Pöllöprofessori, Klaukkalan metsän viisain – ja hassuin – lintu. Pöllöprofessori katseli lapsia suurilla, keltaisilla silmillään. Se nyökkäsi muutaman kerran, ikään kuin järjestellen ajatuksiaan. ”Huhuu-uu! Olen kuullut naurunne kaiun”, se sanoi, ”ja nähnyt teidän ilonne! Olette selvästi seikkailunhaluisia sieluja. Mutta tiedättekö, mistä todellinen seikkailu löytyy?” Lapset pudistivat päitään. ”Ei”, sanoi Eetu. ”Mutta haluaisimme kovasti tietää!” Liisa lisäsi, ”Onko se jossain salaisessa paikassa?” Pöllöprofessori muljautti silmiään ja oikaisi lasejaan nokallaan. ”Toki se on salaisessa paikassa!” se huhuili. ”Mutta sinne ei pääse kävelemällä eteenpäin, eikä myöskään taaksepäin! Ei, ei, ei! Sen salaisuuden löytääkseen, täytyy olla todella, todella hassu!” Se pudotti oksalta pienen kävyn, joka pomppasi iloisesti maahan. ”Kuunnelkaa nyt tarkasti Pöllöprofessorin hassuja neuvoja!”, se sanoi. ”Ensimmäinen neuvo on tämä: Kun haluatte löytää jotain todella ihmeellistä, teidän täytyy tanssia kuin pienet, pörröiset karhunpojat, jotka ovat löytäneet hunajaa! Kyllä, kyllä! Pyörähtäkää kolme kertaa oikealle, sitten viisi kertaa vasemmalle, ja lopuksi hyppikää kuin heinäsirkat, jotka ovat juuri saaneet uudet kengät!” Lapset katsoivat toisiaan ja alkoivat kikattaa. ”Tanssiako?” kysyi Sanna. ”Kuin karhunpojat?” Pöllöprofessori taputti siipiään. ”Juuri niin! Ja sitten, kun olette tanssineet tarpeeksi hassusti, teidän täytyy laulaa kaikkein tyhmin laulu, minkä tiedätte! Ei väliä, jos se kuulostaa hölmölle, mitä hölmömpi, sitä parempi! Metsä tykkää hölmöistä lauluista, ne avaavat salaisia ovia!” Tero, joka oli usein hieman ujo, nauroi jo niin, että vatsaan sattui. ”Mutta mikä laulu olisi tarpeeksi tyhmä?” hän kysyi. Pöllöprofessori pudisti päätään. ”Se on teidän oma salaisuutenne! Mutta muistakaa, laulun täytyy tulla suoraan sydämestä, vaikka se olisi kuinka hassu! Ja viimeinen neuvo: Jos joku yrittää kertoa teille, että olette liian vanhoja leikkimään tai liian viisaita hassuttelemaan, silloin teidän täytyy tehdä jotain vieläkin hassumpaa! Esimerkiksi kävellä neljä askelta takaperin ja sirkuttaa kuin pieni tipu, joka on löytänyt jättimäisen madon! Huhuu!” Pöllöprofessori nyökkäsi tyytyväisenä. Lapset olivat ymmällään, mutta samalla he tunsivat valtavaa innostusta. Pöllöprofessorin neuvot olivat niin kummallisia, että ne tuntuivat juuri oikeilta Klaukkalan metsän seikkailuun. He katsoivat toisiaan ja sitten Pöllöprofessoria, joka katseli heitä odottavasti. ”No niin, mitä odotatte?” se kysyi. ”Eikö olekin aika ryhtyä hassuttelemaan?” Eetu aloitti pyörähtämällä hieman epävarmasti, sitten Liisa liittyi, ja pian kaikki neljä ystävystä tanssivat kuin pienet, pörröiset karhunpojat, jotka olivat löytäneet hunajaa. He pyörähtelivät, hyppivät ja kikattivat, juuri niin hassusti kuin Pöllöprofessori oli neuvonut. Heidän tanssinsa sai lehdetkin rapisemaan hymyillen, ja aurinko kurkisti puiden lomasta, ikään kuin sekin olisi nauttinut näystä. Metsä tuntui värisevän ilosta heidän ympärillään. Minne heidän hassu tanssinsa heidät johdattaisi seuraavaksi? Ja mikä olisi se kaikkein tyhmin laulu, joka avaisi salaisia ovia?

Jättimäiset sienet ja niiden salaisuudet

Ja niin, tanssin ja ilon täyttämänä, ystävykset jatkoivat matkaansa syvemmälle Klaukkalan metsään. Heidän jalkansa tuntuivat kevyiltä ja sydämensä pörisivät kuin iloiset mehiläiset. He hihittelivät vieläkin Pöllöprofessorin hassuille neuvoille ja miettivät, kuinkahan tyhmä laulu oikein voisi olla. He astelivat hiljalleen eteenpäin, tutkien puiden juuria ja pienten kukkien piilopaikkoja. Yhtäkkiä he pysähtyivät. Heidän edessään kohosi jotain aivan uskomatonta! Vihreän sammalikon keskeltä pisti esiin jättimäisiä sieniä, jotka olivat suurempia kuin koskaan ennen näkemät talot! Yksi oli kuin syvänpunainen tikkari, jonka lakki kiilteli auringossa, toinen taivaansininen hattara, joka näytti pehmeältä pilveltä, ja kolmas hohti kullankeltaisena aivan kuin aurinko olisi pudonnut maahan ja muuttunut sieneksi. Sen jalka oli leveä ja ryppyinen, kuin vanhan puun runko. “Vau!” huudahti Pikku-Kalle, joka yleensä oli niin hiljainen. “Katso noita! Ne ovat kuin sateenkaaren värejä! Voisikohan niistä syödä, näyttävät niin herkullisilta?” “En usko, Kalle,” vastasi Viiru-Vili vakavana. “Muistathan, mitä Pöllöprofessori sanoi vaaroista? Nämä ovat varmasti taikasieniä, ja taikasienillä on aina salaisuuksia, jotka pitää ensin selvittää.” He kiersivät sieniä ymmyräisinä, tuijottivat niiden valtavia lakkeja ja paksuja jalkoja. Sienet olivat niin suuria, että ne muodostivat melkein pienen metsän omakseen, luoden jännittäviä varjoja. Varjoissa piilotteli ihmeellisiä kuvioita, ja joissakin sienissä näytti olevan pieniä, pyöreitä ovia – aivan kuin pienet salaperäiset luukut! Monet niistä olivat koristeltu sammalilla ja kimaltavilla kastepisaroilla. “Ovia!” hihkaisi Helmi, osoittaen yhtä purppuranpunaista sientä. “Täällä on ovia! Ja muistatteko Pöllöprofessorin? Hän sanoi, että tyhmä laulu voisi avata salaisia ovia!” Niin, se oli totta! Mutta mikä laulu olisi tarpeeksi tyhmä näin jättimäisille, salaperäisille sienille? Lasten oli keksittävä jotain aivan ennennäkemätöntä! Lapset katsoivat toisiaan, ja sitten alkoivat hyräillä. Ensin hiljaa, sitten kovempaa. "Möhköfantti pomppii pom pom pom! Nenässäni asuu mummo kom kom kom! Hikka-kukka-kikka-kii!" lauloi Pikku-Kalle, ja hänen äänensä oli täynnä iloa. "Perhosten pöksyissä on reikä roima! Ja sammakko nauraa, he he he he! Hoi-la-laa, hih-hih-hii!" lisäsi Helmi, ja Vili ja Maija liittyivät mukaan, keksien omia hullunkurisia, toinen toistaan hauskempia sanojaan. He tanssahtelivat ja pyörähtelivät laulaessaan, ja pian koko metsä tuntui täyttyvän heidän naurustaan. Heidän laulunsa oli niin hassu, niin täynnä hihitystä ja höpsöjä riimejä, että jättimäiset sienet tuntuivat hieman vapisevan, aivan kuin ne olisivat nauraneet mukana. Sitten, aivan kuin taikuudesta, punaisen sienen pikkuruinen pyöreä ovi alkoi narahdella auki. Sen takaa paljastui jotain odottamatonta – ei aarrearkkua, ei kultaa, vaan pieni, kiiltävä, hopeanhohtoinen pallo, joka leijaili ilmassa ja siritti kevyesti, kuin pieni hopeinen kello. Se tuoksui vienosti vadelmilta ja kesäyöltä. Pallo karkasi ovesta ja alkoi tanssia ilmassa lasten ympärillä, tehden hassuja kuperkeikkoja ja piruetteja. Se johdatteli heitä syvemmälle metsään, kohti... minne? Kenties kohti uutta, vielä suurempaa naurua ja uusia ihmeitä. Ystävykset seurasivat sitä, sydän täynnä seikkailun kutkuttavaa jännitystä, miettien mitä tämä hohtava pallo heille oikein paljastaisi seuraavaksi. He tiesivät, että Klaukkalan metsässä odotti aina uusi, ihmeellinen yllätys.

Tihkuva tiheikkö ja kupliva ääni

Hohtava pallo jatkoi matkaansa, leijuen kevyesti edellä kuin pieni, valaiseva opas. Leo, Elina, Sisu ja Helmi seurasivat sitä uteliaina, jokainen askel täynnä odotusta ja pientä kutkuttavaa jännitystä. Metsä tihentyi ympärillä, ja pian he huomasivat saapuneensa paikkaan, jota voisi kutsua *tihkuvaksi tiheiköksi*. Se oli täynnä korkeita, smaragdinvihreitä saniaisia, joiden pehmeät lehdet hipelöivät heidän poskiaan, kuin ne olisivat yrittäneet kutittaa heitä. Sammalpeitteiset kivet olivat kuin nukkuvia jättiläisiä, jotka tuntuivat kuiskivan vanhoja tarinoita, jos vain osasi kuunnella. Ilma oli täällä kosteampaa ja raikkaampaa kuin muualla metsässä, ja kaikkialla tuntui olevan pientä tihkua, ikään kuin metsä itse olisi huokaillut unissaan ja kastepisarat leijailleet ilmassa. "Vau!" Sisu huudahti, yrittäen pujotella valtavan saniaisen alta. "Tämä paikka tuntuu ihan erilaiselta! Melkein kuin olisimme astuneet toiseen maailmaan." Helmi nyökkäsi, hänen silmänsä pyöreinä ihmeestä. "Ja katsokaa, miten kaikki kiiltää! Ihan kuin täällä olisi satanut sateenkaaren pisaroita, jotka ovat jääneet kiinni lehtiin." Siinä samassa, kun he astuivat syvemmälle tihkuun, heidän korviinsa kantautui aivan uudenlainen ääni. Se ei ollut tuulen suhinaa korkealla puunlatvoissa, eikä lintujen iloista laulua, ei edes pöllöprofessorin viisasta huhuilua pöllönkolostaan. Se oli... *kuplivaa*. Kuplivaa ja kikattelevaa, ikään kuin jokin iloinen ja leikkisä asia olisi piilossa heidän lähellään ja yrittäisi pidätellä nauruaan, mutta ei millään onnistuisi. Leo pysähtyi ja kallisti päätään. "Kuulitteko tekin sen? Se kuulostaa niin... niin iloiselta!" Elina nyökkäsi innokkaasti. "Kyllä! Se kuulostaa siltä kuin joku puhaltelisi pilleillä veden alla ja kuplat nousisivat pintaan tanssimaan!" Hohtava pallo teki pienen iloisen pyrähdyksen ja leijui sitten hitaasti kohti äänen suuntaa, ikään kuin se olisi kutsunut heitä. Ystävykset seurasivat sitä, varovaisesti astellen sammaleisilla poluilla, joiden pehmeys tuntui mukavalta jalkojen alla. Mitä lähemmäs he pääsivät, sitä selkeämmäksi kupliva ääni muuttui. *Plop-plop*, se teki. *Kik-kik-kuplat*, aivan kuin pienet vesihenkilöt olisivat järjestäneet juhlat ja heittelisivät toisilleen kuplapalloja. He saapuivat pienen aukean reunalle, joka oli piilossa tiheiden pensaiden takana. Pensaiden läpi tihkui vettä, ja aivan heidän edessään oli jotain, mitä he eivät olleet koskaan ennen nähneet. Se oli pieni, kirkas puro, mutta se ei virrannut tasaisesti ja hiljaa kuten tavalliset purot. Ei suinkaan! Tämä puro *kupli*! Sen vesi oli täynnä pieniä, jatkuvasti nousevia kuplia, jotka poksahtivat pintaan pehmeällä *pok-pok*-äänellä. Jokainen kupla näytti sisältävän pienen palan auringonvaloa, sillä ne kimaltelivat ja hehkuivat puron pinnalla kuin pienet timantit. Ja mikä ihmeellisintä: purosta kuului yhä se kikatteleva, iloinen ääni. Se kuulosti aivan siltä, kuin puro itse olisi nauranut ääneen, omia kupliaan katsellen! "Voi sentään!" Helmi huokaisi, melkein pyörtyen ihastuksesta. "Se nauraa! Puro nauraa! Miten ihanaa!" Sisu kumartui katsomaan lähemmäs, hänen nenänsä melkein hipaisten kuplivaa vettä. "Ja se kuplii kuin maailman paras limonadi! Voinkohan maistaa sitä?" Hän työnsi sormensa varovasti veteen. Vesi oli viileää ja tuntui hassusti kutittavan ihoa, aivan kuin pienet kuplat olisivat hyppineet hänen sormenpäillään. Leo katseli hohtavaa palloa, joka oli nyt asettunut leijumaan aivan puron ylle, ikään kuin se olisi löytänyt perille ja ilmoittanut, että tehtävä oli suoritettu. "Olisiko tämä se ihmeellinen yllätys, josta metsä kuiskasi? Tämä naurava, kupliva puro?" Elina otti pienen askeleen lähemmäs ja katsoi pohjattoman uteliaana. "Mutta miksi se nauraa? Ja miksi siinä on niin paljon kuplia, jotka tanssivat ja hohtavat?" He seisoivat siinä, lumoutuneina kuplivasta purosta, joka kikatellen virtaili heidän edessään. Jokainen kupla tuntui kertovan oman pienen tarinansa ilosta, ja puron iloinen nauru täytti koko tihkuvan tiheikön, saaden sen tuntumaan entistäkin maagisemmalta. Tämä ei ollut mikä tahansa puro. Se oli paljon, paljon enemmän. Ja ystävykset tiesivät, että heidän seikkailunsa oli juuri muuttumassa entistäkin hassummaksi ja hauskemmaksi. Mitä tämä naurava puro heille oikein paljastaisi seuraavaksi? Heidän sydämensä olivat täynnä seikkailun kutkuttavaa jännitystä, kun he odottivat seuraavaa ihmettä!

Kupliva puro muuttuu joksikin muuksi!

Ystävykset kumartuivat lähemmäs, silmät pyöreinä. Puro, joka oli aiemmin vain kuplinut, alkoi nyt kuulostaa erilaiselta. Se ei ollut enää vain veden ääntä, vaan jotain paljon, paljon hassumpaa. Ensin he kuulivat pienen, *kihertävän* äänen. Se oli kuin joku kikatteleisi aivan heidän vieressään, mutta ketään ei näkynyt. Sitten kuplien seasta nousi esiin yksi, pieni kupla, joka oli muodoltaan aivan kuin pikkuinen suu, joka hymyili ja suorastaan *pullisteli* naurusta! Se poksahti iloisesti ja levitti ympärilleen pienen, tuoksuvan naurunpurkauksen. Sitten tuli toinen, ja kolmas, ja yhä useampi kupla alkoi pursuta veden pinnasta. Ne eivät olleet tavallisia kuplia. Ne olivat kuin pieniä, pyöreitä naurupalloja! Jokainen kupla poksahti eri äänellä – joku *kikatteli*, toinen *hekoteli* ja kolmas *röhötti* suoraan vedestä. Eedit siristi silmiään. Eedit siristi silmiään. Hän huomasi, että kuplat eivät ainoastaan nousseet veden pinnasta ja poksahtaneet, vaan ne leijuivat! Pienet, pyöreät naurupallot kohosivat hitaasti ilmaan, aivan kuin niillä olisi ollut näkymättömät, kevyet siivet. Yksi kupla leijaili aivan Eeditin nenänpäähän, *kikatti* hiljaa ja poksahti sitten jättäen jälkeensä pienen, makean karamellin tuoksun. Lenni, suu ammollaan, osoitti sormellaan ylöspäin. "Katso, Eedit! Ne lentävät! Ne ovat lentäviä naurukuplia!" Yhä useampi kupla liittyi ilmaan nousevien pallojen joukkoon. Ne muodostivat pienen, kuplivan pilven puroveden ylle. Pilvi liikkui hitaasti eteenpäin, kohti metsän siimeksessä siintävää, vanhaa tammea. Sen oksat olivat niin leveät ja lehdet niin syvänvihreät, että se näytti suojelevalta jättiläiseltä. Kuplat tuntuivat kutsuvan heitä. Ne leijuivat matalalla, kuin pienten lapsien palloja, jotka odottivat kiinniottamista. Eedit ojensi kätensä varovasti. Yksi kupla leijaili hänen sormenpäälleen. Se ei poksahtanut heti, vaan värisi *kihertäen*, tuntuen kevyeltä ja lämpimältä, aivan kuin pienen perhosen siipi. Sitten se poksahti, ja Eedit tunsi pienen, iloisen pulahduksen vatsassaan. Hän alkoi nauraa. Lenni naurahti mukana. Yhtäkkiä he tunsivat uskomattoman ilon ja keveyden. Naurukuplat alkoivat muodostaa polun, joka johti suoraan kohti vanhaa tammea. Jokainen kupla poksahti hellästi askeleen alla, tuntuen samalta kuin kävelisi pehmeällä pilvellä. Eedit ja Lenni katsoivat toisiinsa, heidän silmänsä loistivat seikkailunhalusta. "Lähdetään seuraamaan niitä!" Lenni kuiskasi. Eedit nyökkäsi innokkaasti. He astuivat varovasti ensimmäisille kuplille. Nämä eivät poksahtaneetkaan heti, vaan tuntuivat kannattelevan heitä kevyesti. Polku johdatti heidät syvemmälle metsään, kohti tammen juuria. Tammen ympärillä ilmassa leijui tuhansia, kimaltelevia naurukuplia, jotka lauloivat pientä, *kihisevää* laulua. Tammen juuret olivat muodostaneet pienen, sammalpeitteisen pesän, ja siellä, kuplien keskellä, nukkui pieni, söpö *pehmonalle*. Se oli juuri heräämässä, ja kun se avasi silmänsä, yksi kupla poksahti sen nenänpäähän saaden sen *hyrähtelemään* uneliasta naurua. Nalle katsoi ystävällisesti Eeditiin ja Lenniin, ja sen silmät olivat yhtä kirkkaat kuin purosta nousevat naurukuplat. He olivat löytäneet naurukuplien salaisen pesän, ja sen asukkaan, ja se oli vasta alkua heidän seikkailulleen naurun ja ihmeiden täyttämässä metsässä.

Naurujoen ensi purskahdus

Eedit ja Lenni katsoivat toisiaan. Heidän edessään, kuplien keskellä, uneliaasta naurusta herännyt pehmonalle istui ja kikatteli yhä. Sen pieni karvainen käpälä nousi ja osoitti kohti puromaisen solisevan veden alkulähdettä. Juuri sieltä, syvemmältä metsästä, kantautui nyt entistä selvemmin *kummallinen* ääni. Se ei ollut enää vain pientä pulinaa tai kuplien poksahtelua. Ei, tämä ääni oli kuin *tuhansien pienten kellojen* kilinää, sekoitettuna lapsen *iloisen naurun* purskahduksiin. "Kuulkaa!" kuiskasi Eedit, vetäen Lenniä varovasti hihasta. "Se kuulostaa... ihan kuin joku nauraisi!" Lenni nyökkäsi silmät pyöreinä. Pehmonallekin näytti innostuneen. Se pomppasi pystyyn ja alkoi hipsutella eteenpäin, sen pörröinen häntä heilui tahdissa. Ystävykset seurasivat sitä *varovasti*, mutta samalla uteliaina. Joka askeleella naurun ääni voimistui, ja pian heidän ympärillään tuntui kuin koko metsä olisi alkanut *hykerrellä* salaa. Puro, joka oli juuri hetki sitten ollut vain pieni, kupliva noro, alkoi muuttaa muotoaan. Sen vesi *paisui* ja virtasi nopeammin, ja jokainen vesipisara näytti *kiljahtelevan* ilosta. Veden pinta ei enää ollut vain kirkas, vaan se *kimalteli* sateenkaaren väreissä, ja jokaisen kuplan sisällä saattoi melkein nähdä pieniä, onnellisia kasvoja *kikattamassa*. "Se on... se on Naurujoki!" huudahti Lenni, kun he pääsivät aivan uudenlaisen joen rannalle. Ja totta tosiaan, heidän edessään virtaava joki ei ollut kuin mikään, mitä he olivat koskaan nähneet. Sen vesi oli läpinäkyvää, mutta se pulppusi ja kupli jatkuvasti, kuin miljoona pientä kuplaa olisi pyrkinyt pintaan samanaikaisesti. Mutta se kaikkein ihmeellisin asia oli sen ääni. Se ei solissut tai kohissut, vaan se *purskahteli* jatkuvaan, tarttuvaan *naurunremakkaan*. Se oli kuin maailman iloisin kuoro, joka lauloi vain naurusta. Pehmonalle *rääkäisi* iloisesti ja hyppäsi suoraan veteen! Se ei uponnut, vaan *kellui* kevyesti, sen karvat pörrötellen, kun se antoi joen hellän naurun kuljettaa itseään. Nalle kieriskeli ja *tirskui*, näyttäen täysin onnelliselta. Se huitoi käpälillään ja kutsui ystäviään mukaan. Eedit ja Lenni katsoivat toisiaan hämmentyneinä, mutta samalla heidän kasvoilleen alkoi levitä *iso hymy*. Kuplivan veden ja iloisen naurun katseleminen sai heidänkin vatsansa kutiamaan. Eedit työnsi varovasti sormensa veteen. Heti kun hänen sormenpäänsä kosketti Naurujoen pintaa, pieni *kutitus* levisi hänen käteensä ja aina kyynärpäähän asti! Hän vetäytyi takaisin nauraen. "Se kutittaa!" hän hihitti. "Aivan kuin miljoona pientä perhosta tanssisi käsivarrellani!" Lenni nauroi ja kokeili perässä. Hänkin purskahti nauruun, kun Naurujoen kupliva vesi kosketti hänen sormiaan. Se oli todellakin *taianomainen* joki. Naurujoen vesi ei ollut kylmää, eikä lämmintä, vaan se tuntui *juuri oikealta*, täynnä iloa ja pientä, kutittelevaa energiaa. He seisoivat joen rannalla, katsellen, kuinka pehmonalle nautti olostaan ja kuinka joki virtasi ohi, levittäen iloa joka puolelle. Koko metsä näytti *heränneen eloon* Naurujoen ansiosta. Linnut lauloivat entistä iloisemmin, kukkaset heiluivat kuin tanssisivat, ja jopa vanhat, sammalpeitteiset kivet tuntuivat *hymyilevän*. Tämä ei ollut pelkkä puro, eikä edes tavallinen joki. Tämä oli paikka, jossa *iloinen nauru* oli muuttunut vedeksi, ja se virtasi nyt Klaukkalan metsän sydämen läpi, tuoden mukanaan *ihmeellisiä seikkailuja* ja *loputonta iloa*. Eedit ja Lenni tiesivät, että heidän matkansa oli vasta alussa, ja Naurujoki oli kutsunut heidät mukaansa *hassunhauskaan* matkaan!

Hassut kalat ja kikattavat kivet

Eedit ja Lenni seisoivat aivan hämmästyneinä Naurujoen rannalla. Joen vesi kimmelsi kuin tuhannet pienet timantit, ja sen virtaus oli täynnä iloa. Mutta mikä erikoisinta, joessa *uiskenteli* kaloja, jotka olivat kuin suoraan sadusta! Ne eivät olleet tavallisia harmaita tai hopeisia kaloja. Ei, ei! Nämä kalat olivat sateenkaaren värisiä, ja niillä oli hassut, pyöreät silmät, jotka tuntuivat *siristelevän* aina, kun ne sukelsivat syvemmälle. Yksi kala oli kirkkaan keltainen, ja sen evät olivat pörröiset kuin pienet pilvenhattarat. Toinen oli sininen, ja sen kyljissä oli vaaleanpunaisia pilkkuja, jotka vilkkuivat aivan kuin pienet jouluvalot. Ja sitten oli vihreä kala, jolla oli päässään pieni, punainen hattu, joka näytti olevan *tiukasti* kiinni sen päässä, vaikka se kuinka kieppui ja pyöri vedessä. "Katso, Lenni!" Eedit huudahti, osoittaen sormellaan. "Tuolla! Se keltainen kala *nauraa*!" Ja totta tosiaan! Kun keltainen kala ui ohi, sen suusta kuului pieni, helisevä naurahdus, joka sekoittui joen iloiseen pulputukseen. Sitten sininen kala pulautti muutaman kuplan, jotka poksahtivat pinnalla kuin pienet naurunpurskahdukset. Vihreä kala hattuineen taas teki hassun voltin ja *kikatti* niin, että sen hattu meinasi lennähtää päästä! Eedit ja Lenni räjähtivät nauruun. He eivät olleet koskaan nähneet mitään vastaavaa. Kaloja, jotka osasivat nauraa ja kikattaa! Se oli aivan uskomatonta. Lenni kumartui lähemmäs vettä ja yritti matkia keltaisen kalan naurua. "He-he-hee!" hän kikatti, ja ihme kyllä, keltainen kala vastasi pienellä helähdyksellä, ikään kuin se olisi ymmärtänyt Lenniä. Mutta sitten he huomasivat jotain vieläkin erikoisempaa. Naurujoen rannalla oli paljon eri kokoisia kiviä. Eedit muisti äskeisen tunteen, kuinka kivet olivat jo hymyilleet. Nyt ne eivät vain hymyilleet. Ne *kikattivat*! Pieni, harmaa kivi, joka oli aivan Eeditin jalan vieressä, tärisi hieman ja siitä kuului aivan ohut, kuin kuiskattu "hihihii". Isompi, sammalpeitteinen kivi puolestaan hytkyi edestakaisin ja sen sisältä kuului syvempi, *"HOHOHOO!"*-nauru. "Kivetkin nauravat!" Lenni huusi iloisesti. Eedit kosketti varovasti pientä kikattavaa kiveä. Se tuntui lämpimältä ja pehmeältä sormenpäätä vasten. Kun hän silitti sitä, kivi kikatti vielä lujempaa, ja Eedit tunsi pienen värinän sormissaan. Aivan kuin kivellä olisi ollut pieni, iloinen sydän, joka hyppeli riemusta. Maailma heidän ympärillään oli muuttunut täysin. Klaukkalan metsä ei ollutkaan enää vain metsä, vaan *ihmeellinen paikka*, jossa kaikki osasivat jakaa iloa ja naurua. "Tämä on paras joki ikinä!" Eedit sanoi, ja hänen oma naurunsa sekoittui joen pulputukseen ja kivien kikatteluun. Lenni nyökkäsi innokkaasti. Heidän sydämensä olivat täynnä lämpöä ja onnellisuutta. Naurujoki oli vasta paljastanut ensimmäiset salaisuutensa, ja he tiesivät, että lisää ihmeitä odotti heitä aivan nurkan takana. Heidän seikkailunsa oli todella vasta alkanut.

Vesipisaroiden naurattava laulu

Ja aivan niin kuin Lenni, Vilma, Olli ja Hertta olivat ajatelleet, Naurujoki ei pettänyt heitä. Se oli täynnä yllätyksiä, ja seuraava oli jo aivan heidän nenänsä edessä. Taivas oli ollut aurinkoinen, mutta nyt, aivan yllättäen, muutama pieni pilvi lipui esiin. Tip-tap, tippui ensimmäinen pisara Vilman hiuksille. Mutta se ei ollut tavallinen pisara. Se kuulosti pieneltä, heleältä hihitykseltä. Tip-tap-tap, lisää pisaroita alkoi putoilla, ja jokainen niistä oli täynnä omaa pientä nauruaan. Se oli kuin tuhannet pienet keijut olisivat alkaneet nauraa yhtä aikaa. Metsän lehdet alkoivat kilistellä iloisesti, kun vesipisarat tanssivat niiden päällä. Jokainen tipahdus oli kuin pieni naurunpurskahdus. Vilma siristi silmiään ja katsoi ylöspäin. "Kuulitteko tekin sen?" hän kysyi. Olli nyökkäsi. "Aivan kuin taivas nauraisi meille!" Lenni ojensi kätensä ja antoi pienen pisaran tippua kämmenelleen. Se tuntui viileältä ja kutitti hieman, ja Lenni oli varma, että kuuli pienen naurun sen sisällä. Hertta taas alkoi pyörähdellä ympäriinsä, kädet levällään. "Naurupisarat! Ne ovat naurupisaroita!" hän huudahti. Naurujoen vesi alkoi kuplia entistäkin vilkkaammin, aivan kuin sekin olisi hihitellyt sateen iloiselle laululle. Pisaroiden ääni sekoittui puron solinaan, luoden aivan uudenlaisen, hurmaavan äänimaailman. Vesi pomppi pieninä kuplina jokivarren kivillä, ja jokainen kupla poksahti pieneksi nauruksi. Se oli vesipisaroiden aivan oma naurattava laulu. Lapset seisoivat hetken hiljaa, vain kuunnellen tätä maagista konserttia. Se oli niin ihanaa, että heidänkin oli vaikea olla nauramatta mukana. Nyt taivas ei enää tummunutkaan, vaan muuttui vaaleammaksi, ja aurinko yritti pilkistää pilvien raosta. Valonsäteet osuivat vesipisaroihin, ja ne kimaltelivat kuin tuhannet pienet timantit, jokainen niistä yhä nauraen. He tunsivat pienen tuulenhenkäyksen, joka kuljetti mukanaan sateen raikkaan tuoksun ja naurun. Metsän puut huojuivat kevyesti, aivan kuin nekin olisivat nauttineet tästä ainutlaatuisesta sateesta. Lapset tunsivat olonsa kevyiksi ja onnellisiksi. Tämä Naurujoki oli todellakin aivan erityinen paikka. Se sai kaiken ympärillään tuntumaan iloiselta ja leikkisältä. Olli katseli ympärilleen. "En ole koskaan nähnyt tällaista sadetta", hän sanoi. "Se on kuin joku kutittaisi meitä koko ajan!" Vilma nauroi. "Minä haluan leikkiä näiden naurupisaroiden kanssa!" Hän kumartui ja yritti nähdä, miten pisarat pomppivat joen pinnalla. Ne tuntuivat tanssivan omia pieniä tanssejaan. Lenni ja Hertta alkoivat taputtaa käsiään rytmikkäästi, ja heidän taputuksensa sekoittui pisaroiden ja puron nauruun. Siitä tuli aivan kuin pieni orkesteri, jossa jokainen soitti omaa iloista säveltään. Lapset tunsivat, kuinka heidän vatsassaan kutitti. Se ei ollut paha kutitus, vaan sellainen, joka sai heidät hymyilemään ja nauramaan. Naurupisarat tuntuivat pesevän pois kaikki huolet ja jättävän tilalle vain puhdasta iloa. Metsäkin tuntui vastaavan. Linnut lauloivat entistäkin kirkkaammin, ja jopa oravat tuntuivat juoksevan oksilla nopeammin ja iloisemmin. Tämä sateen ja naurun yhdistelmä oli taianomainen. Se sai koko Klaukkalan metsän tuntumaan elävämmältä ja hassummalta kuin koskaan. Lapset tiesivät, että he tulisivat muistamaan tämän nauravan sateen ikuisesti. Se oli täydellinen lisä heidän jo ennestään uskomattomaan seikkailuunsa Naurujoen äärellä. He olivat valmiina mihin tahansa, mitä Naurujoki seuraavaksi heille tarjoaisi.

Kelluva kanootti ja iloinen matka

Naurujoki todellakin tarjosi jotain uutta, aivan kuten lapset olivat toivoneet! Juuri kun he ihastelemassa veden virtaamista ja kimaltelevia pisaroita, he huomasivat joen mutkassa jotain uskomatonta. Siellä kellui, rannan tuntumassa, kirkkaanpunainen kanootti. Mutta tämä ei ollut mikä tahansa kanootti! Sen kyljessä oli maalattu iloinen, hymyilevä suu ja suuret, uteliaat silmät. Se näytti suorastaan kutsuvan heitä kyytiin! ”Katso!” huudahti Pikku-Pirkko. ”Se hymyilee meille!” Iso-Olli juoksi lähemmäs. ”Se on ihan tyhjä! Voisimmekohan me mennä siihen?” hän kysyi innoissaan. Kanootti keinui hieman aaltojen mukana, olihan Naurujoki täynnä pientä pulputusta ja kuplintaa. Lapset päättivät kokeilla. Varovasti, yksi kerrallaan, he astuivat kanootin kyytiin: Pikku-Pirkko, Iso-Olli, Eetu ja Sanni. Heti kun kaikki olivat kyydissä, kanootti tuntui heräävän eloon! Se ponkaisi eteenpäin pienen iloisen pyrähdyksen saattelemana. ”Vau!” lapset huusivat kuorossa, kun kanootti lähti lipumaan jokea pitkin. Naurujoki kuljetti heitä eteenpäin mitä hassuimmissa käänteissä. Joskus kanootti pyörähti iloisesti, saaden kaikki kikattamaan. Toisinaan se pomppasi pienen aallon ylitse, ja lapset tunsivat vatsassaan pienen kutkutuksen. Vesi roiskui kevyesti kasvoille, aivan kuin Naurujoki olisi suukottanut heitä. ”Plumps, plumps!” kuului, kun pienet kalat hyppelivät vedestä, ikään kuin nekin olisivat halunneet nähdä uuden matkaajan. Metsän puut vilistivät ohi. Kanootista he näkivät asioita, joita eivät olisi maasta käsin huomanneet. Yhdessä kohdassa Naurujoki kapeni hetkeksi, ja kanootti sujahti vauhdikkaasti kahden suuren puunrungon välistä. Puunrungot tuntuivat kuiskivan salaisuuksia toisilleen. "Shhh... naurun salaisuuksia..." Sitten Naurujoki taas leveni, ja vesi rauhoittui. Kanootti liukui eteenpäin tasaisesti, antaen lasten ihailla kaunista maisemaa. He näkivät joen rannalla kukkia, jotka tuntuivat tanssivan tuulessa, ja värikkäitä perhosia ilmassa. Jokainen hetki oli täynnä iloa ja uusia yllätyksiä. Yhtäkkiä kanootti teki pienen jarrutuksen. Se pysähtyi hetkeksi, ikään kuin se olisi halunnut lasten katsovan jotain erityistä. Ja siinä se oli! Joen pohjassa, aivan heidän alapuolellaan, näkyi pieniä, kimaltelevia kiviä. Nämä kivet loistivat kaikissa sateenkaaren väreissä, ja ne tuntuivat värisevän ilosta. Ne olivat Naurujoen omia aarteita! Lapset naurahtivat ilosta. Tämä kanoottimatka oli paljon hauskempi kuin he olisivat koskaan osanneet kuvitella. Jokainen hetki toi mukanaan uuden hassun yllätyksen ja sai heidän sydämensä pakahtumaan ilosta. He tiesivät, että Naurujoki oli heille paras opas tässä taianomaisessa metsässä. Mutta mihin se johdattelisi heidät seuraavaksi? Se oli jännittävä kysymys, joka jäi leijumaan ilmaan heidän jatkaessaan iloista matkaansa. Seikkailu oli vasta alussa. Kanootti alkoi taas liukua eteenpäin, sen maalatut silmät tuikkivat entistä iloisemmin. Joen rannalta kantautui heidän korviinsa pehmeä, kilisevä ääni, kuin pikkuruiset auringonsäde-kellot. Kurkistellessaan tarkemmin he näkivät kaislikon, ja sen keskellä pieniä, hehkuvia kukkia, jotka keinahdelivat kevyesti ja hyräilivät hiljaista, iloista sävelmää. Lasten silmät laajenivat ihmetyksestä. ”Ne laulavat!” Sanni kuiskasi, tuskin uskoen sitä. Kanootti tuntui kuuntelevan myös, hidastaen vauhtiaan hieman, ikään kuin nauttiakseen suloisesta musiikista. Koko Naurujoki tuntui elävämmältä kuin koskaan, täynnä piilotettuja ihmeitä ja onnellisia ääniä. He tunsivat omien sydämiensä laulavan mukana kukkien kanssa, tietäen, että tämä matka oli vasta alkamassa paljastaa todellisen taikansa.

Naurujoen viimeinen vilahdus

Kanootti liukui eteenpäin, ja jokainen aalto tuntui kuiskivan salaisuuksia ja hassuja vitsejä. Eeli kikatti, kun pieni, kirkkaanpunainen kalatäplä hyppäsi vedestä ja räpytteli silmää heille ennen sukellustaan takaisin. Se oli kuin koko joki olisi ollut yksi suuri, iloinen juhla, ja he olivat sen kunniavieraita. Linnut lauloivat puissa tavallista iloisemmin, ja aurinko kimmelsi veden pinnassa luoden tuhansia tanssivia timantteja. Mutta sitten, aivan yhtäkkiä, joki alkoi muuttaa muotoaan. Sen rannat muuttuivat hieman korkeammiksi, ja puiden oksat ylettyivät pidemmälle veden ylle, luoden varjoisan tunnelman. Veden kupliva ääni ei enää ollut niin purskahteleva ja naurava kuin hetkeä aiemmin. Se muuttui rauhallisemmaksi, melkein kuin joki olisi laskenut päätään nukkumaan hassunhauskan leikin jälkeen. "Hei, minne kaikki ne hassut äänet menivät?" kysyi Aava, kurtistaen otsaansa. Enää ei kuulunut kalojen kikattelua eikä kukkien laulua. Vain veden lempeä liplatus ja tuulen suhina puiden latvoissa. Sanni katsoi taakseen, yrittäen nähdä vielä Naurujoen kirkkaimman osan, mutta se oli jo katoamassa puiden ja varjojen taakse. Viimeinen vilahdus kimaltavaa vettä ja iloisia kuplia haihtui näkyvistä. "Voi ei!" huudahti Jami. "Onko se jo loppu? Oliko se Naurujoen viimeinen vilahdus?" Hänen äänensä oli täynnä pientä pettymystä. He olivat juuri alkaneet tottua siihen ihanaan tunteeseen, kun koko maailma nauraa heidän ympärillään. Kanootti keinui hitaasti eteenpäin, melkein kuin sekin olisi ollut hieman surullinen hyvästellessään taianomaisen joen. "Ei se ole kokonaan loppu", sanoi Eeli, silittäen kanootin kylkeä. "Meillä on kaikki nämä muistot! Muistatteko ne karkkipuun kävyt, jotka tanssivat, tai ne kivet, jotka kikattivat?" Hän yritti piristää ystäviään. Aava nyökkäsi. "Ja ne vesipisarat, jotka lauloivat meille!" Sanni hymyili. "Ja ne hassut kalat, jotka räpyttelivät silmää!" Yhtäkkiä, aivan kanootin vieressä, pieni, hopeanhohtoinen kala pomppasi vedestä ja teki täydellisen voltin ilmassa. Sen hypystä lähti ilmoille kaksi pientä, kirkasta kuplaa, jotka lensivät ilmaan ja poksahtivat sitten kuuluvasti: "Hih! Hih!" se tuntui sanovan, ennen kuin sukelsi takaisin syvyyksiin. Se oli kuin Naurujoen oma viimeinen nauru ja hyvästely, lämmin ja iloinen. Ystävykset katsoivat toisiaan ja alkoivat nauraa. Se ei ollut enää se sama nauru, joka kuplilla oli ollut, mutta se oli heidän oma, uusi naurunsa, täynnä kaikkia niitä iloisia muistoja. Vaikka Naurujoki oli jättänyt taikansa taakseen, sen riemukas henki eli edelleen heidän sydämissään. He tiesivät, että Klaukkalan metsä oli täynnä yllätyksiä, ja tämä oli ollut vain yksi niistä. Kanootti jatkoi matkaansa, kuljettaen heitä kohti uusia, tuntemattomia seikkailuja. Ja vaikka Naurujoen viimeinen vilahdus oli jo takana, sen nauru kaikui vielä pitkään heidän korvissaan, lupauksena tulevista iloista.

Lopetus

Ja niin päättyy Klaukkalan Metsän Naurettava Seikkailu! Kiitos, kun olit mukana tässä hupsussa matkassa. Toivottavasti sinullakin oli hauskaa! Kerro Sonacastille, jos sinulla on palautetta tai jos keksit oman hauskan tarinasi. Muista, että metsä on täynnä ihmeitä, ja jokainen puu ja pensas voi kertoa uuden seikkailun. Nähdään tai kuullaan taas pian, ja pidä korvasi auki seuraaville nauruille!

Lisää tarinoita