SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Kiven salaiset tarinat

15 min5-7-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Lilja rakasti puutarhaa. Se oli täynnä värejä ja tuoksuja. Perhoset leikittelivät kukkien yllä. Mehiläiset surisivat kiireisinä. Mutta tänään Lilja etsi jotain uutta. Hän etsi jotain, mitä ei ollut nähnyt ennen. Aurinko lämmitti hänen selkäänsä. Ilmassa tuoksui minttu ja multa. Lilja kulki pensaiden ohi. Hän katsoi maahan tarkasti. Mitä ihmeellistä hän tänään löytäisi? Aivan varmasti jotain jännittävää odotti.

Kiven salaiset tarinat (1/3)

Lilja kumartui vanhan omenapuun alle. Siellä kasvoi sammalta ja pieniä villikukkia. Hän raivasi varovasti rikkaruohoja. Hän halusi nähdä, mitä maaperä piilotti. Sitten hän näki sen. Se oli sileä, pyöreä kivi. Kivi oli pehmeän harmaa. Siinä oli pieniä, vihreitä sammalpilkkuja. Keskellä oli tummempi raita. Se näytti ihan tavalliselta puutarhakiveltä. Mutta jokin siinä oli erilaista. Se hohti valoa jostain syvältä. Aivan kuin siinä olisi ollut oma pieni tähti. Lilja kurotti kättään ja kosketti sitä. Se tuntui viileältä ja miellyttävältä hänen sormiensa alla. Lilja nosti kiven maasta. Se oli yllättävän painava. Hän piti sitä molemmissa käsissään. Sitten hän kuuli sen. ”Hei”, kivi sanoi syvällä, hitaalla äänellä. Ääni tuntui tulevan suoraan hänen päänsä sisältä. Lilja pudotti kiven maahan. Sen suusta ei tullut ääntä. Se tuli jostain kiven sisältä. Se kaikui hänen korvissaan. Lilja hieroi silmiään. Kuuliko hän oikein? Hän oli *epäuskoinen*. Tämä tarkoitti, että hän ei oikein uskonut korviaan. Oliko se vain mielikuvitusta? Hän katsoi ympärilleen. Ei ollut ketään muuta. Kukaan ei leikkinyt piilosta. Ei, ääni oli ollut todellinen. Hän nosti kiven uudelleen varovasti. Hän piti sitä lähellä korvaansa. Kivi tuntui painavan entistä enemmän. ”Hei siellä”, Lilja kuiskasi. Hänen oma äänensä kuulosti pieneltä. Kivi vastasi heti. ”Hei takaisin”, se sanoi. Sen ääni oli kuin vanha joki. Se oli syvä ja rauhallinen. Se oli kuin maa itse puhuisi. ”Oletko sinä puhuva kivi?” Lilja kysyi. Hänen sydämensä löi nopeasti. Hän oli samalla hieman peloissaan. Mutta myös niin utelias. Tällainen löytö oli harvinainen. Hän ei ollut koskaan kuullut tällaista. Hän ei ollut koskaan edes lukenut. ”Olen puhuva kivi”, kivi vastasi. ”Nimeni on Sammal. Olen ollut täällä kauan.” Lilja katsoi Sammalta tarkkaan. Sen pinnalla oli monia pieniä kuvioita. Ne näyttivät vanhoilta kartoilta. Ne näyttivät myös pieniltä tarinoilta. Aivan kuin ne olisi kirjoitettu sen ihoon. ”Mistä sinä olet tullut?” Lilja kysyi. Hän halusi tietää kaiken. Hän piti Sammalta sylissään. Se tuntui lämpimältä nyt. Ei enää viileältä. Ehkä se lämpeni, kun se puhui. Sammal huokaisi syvään. Se oli pitkä, kivinen huokaus. ”Olen nähnyt vuosisatoja”, Sammal sanoi. ”Olen ollut täällä ennen puutarhaa. Olen nähnyt monet kukat. Olen nähnyt monet puut. Olen nähnyt ihmisiä tulevan ja menevän. Mutta nyt olen kyllästynyt. Olen ollut liian kauan paikoillani.” Lilja mietti. Miten kivi voi olla kyllästynyt? Kivethän ovat aina paikoillaan. Ne eivät liiku minnekään. Hän ei ollut koskaan ajatellut kivien tunteita. Oliko niillä tunteita? ”Haluaisitko sinä liikkua?” Lilja kysyi. Sammal tuntui nyt jopa hieman surulliselta. ”Haluaisin jakaa tarinoitani. Minulla on monta muistoa. Ne ovat kaikki piilossa sisälläni. Mutta ne eivät pääse ulos. Minun on tunnettava itseni kevyeksi. Minun on tunnettava itseni vapaaksi. Vasta sitten voin puhua vanhimmat tarinani. Mutta olen niin raskas.” Lilja tunsi pienen pistoksen sydämessään. Hän tunsi myötätuntoa. Hän tunsi surua kiven puolesta. Hän halusi auttaa Sammalta. Hän todella halusi. Lilja yritti nostaa Sammalta uudelleen. Hän yritti kaikin voimin. Kivi ei liikahtanutkaan. Se oli aivan liian painava. Se oli paljon raskaampi kuin miltä se näytti. Lilja alkoi tuntea pientä *turhautumista*. Se tarkoitti, että hän oli pettynyt. Hän oli myös hieman ärtynyt. Hän halusi auttaa. Mutta hän ei osannut. Miten hän voisi tehdä kivestä kevyen? Miten hän voisi tehdä siitä vapaan? Se tuntui mahdottomalta tehtävältä. Hän istuutui maahan. Hän asetti Sammalin viereensä. Lilja mietti pitkään. Hän katsoi Sammalin harmaata pintaa. Hän mietti kiven sanoja. Kivi oli sanonut ”kevyt ja vapaa”. Mitä se voisi tarkoittaa? Ehkä se ei tarkoittanutkaan nostamista. Ehkä se tarkoitti jotain muuta. Jotain, mitä hän ei vielä ymmärtänyt. Hän katsoi ympärilleen. Puutarha oli hiljaa. Vain linnut lauloivat kevyesti. Pieni orava juoksi aidalla. Kaikki oli tavallista paitsi Sammal. Se ei ollut tavallista enää. Lilja oli löytänyt jotain maagista. Hän tiesi sen sydämessään. Hän ei luovuttaisi. Hän auttaisi Sammalta.

Kiven salaiset tarinat (2/3)

Lilja palasi kotiin Sammal sylissään. Hän asetti kiven varovasti ikkunalaudalle. Se oli turvallisessa paikassa. Hän halusi kysyä neuvoa. Hän halusi puhua vanhempiensa kanssa. Mutta sitten hän pysähtyi. Jos hän kertoisi, ehkä he eivät uskoisi. Tai ehkä he veisivät Sammalin pois. Hän halusi pitää tämän salaisuuden. Tämä oli hänen oma salaisuutensa. Se tuntui jännittävältä ja tärkeältä. Seuraavana aamuna Lilja heräsi aikaisin. Hän juoksi suoraan Sammalin luo. ”Miten voit tuntea itsesi kevyeksi ja vapaaksi?” Lilja kysyi heti. Sammal vastasi hitaasti. Sen ääni tuntui uneliaalta. ”Minun on tunnettava yhteys. Syvällä maassa on hiljaisia kuiskauksia. Ne ovat juurien lauluja. Kun ne syleilevät minua, tunnen itseni eläväksi. Silloin muistoni virtaavat.” Lilja mietti tarkkaan. Hän oli nähnyt puutarhassa paljon juuria. Ne olivat usein rumia. Ne olivat mutkaisia ja tunkivat multaa. Miten juuret voisivat syleillä kiveä? Lilja meni ulos puutarhaan. Hän yritti vetää esiin paksua juurta. Se oli vanhan pensaan juuri. Hän veti ja väänsi. Mutta juuri ei irronnut. Se oli tiukasti kiinni maassa. Hän tunsi olonsa avuttomaksi. Se ei ollutkaan helppoa. Hän kaivoi pienen lapion esiin isänsä työkalupakista. Se oli pieni, vihreä lasten lapio. Hän oli saanut sen syntymäpäivälahjaksi. Hän yritti kaivaa juuren ympäriltä. Maa oli kovaa. Lapiolla oli vaikea kaivaa. Juuret vain pätkähtivät poikki. Ne eivät syleilleet mitään. Ne vain irtoilivat. Lilja istui maahan. Hän oli *pettynyt*. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Hän halusi niin kovasti auttaa Sammalta. Mutta tämä oli vaikeampaa kuin hän oli luullut. Hän palasi Sammalin luo. ”Juuret eivät syleile minua”, Lilja sanoi surullisena. ”Ne ovat liian syvällä. Tai ne katkeavat.” Sammal huokaisi. ”Ehkä sinun täytyy auttaa niitä. Auttaa juuria löytämään minut. Auttaa niitä kasvamaan kohti minua.” Lilja mietti hetken. Auttaa juuria kasvamaan? Miten se tapahtuisi? Mitä hän voisi tehdä? Hän ei ollut koskaan istuttanut mitään. Hän oli vain kastellut kasveja. ”Mitä sinä ajattelet, mitä Liljan pitäisi tehdä seuraavaksi?” Kysyin Sammalelta. Sen oli vaikea vastata. Lilja katsoi Sammalin harmaata pintaa. Hän mietti tarkkaan. Jos juuret kasvoisivat, ne tarttuisivat kiveen. Silloin kivi tuntuisi ehkä kevyemmältä. Silloin muistot pääsisivät virtaamaan. Mutta miten hän saisi juuret kasvamaan? Hän tarvitsi jotain, mikä kasvoi nopeasti. Jotain, mikä oli vahvaa. Hän katsoi ympärilleen. Siinä oli kukkapenkki. Siellä oli monia kauniita kukkia. Mutta ne olivat jo suuria. Niiden juuret olivat jo syvällä. Lilja muisti yhden kasvin. Se kasvoi nopeasti. Se oli köynnöskasvi. Se kietoutui kaiken ympärille. Se kietoutui jopa puutarhapöydän jalan ympärille. Hän muisti nähneensä äidin istuttamassa sellaisia. Ne olivat pieniä siemeniä. Ne kasvoivat nopeasti suuriksi versoiksi. Mitä sinä tekisit, jos sinulla olisi puhuva kivi ja haluaisit auttaa sitä? Lilja tiesi, mitä hänen pitäisi tehdä. Hänen täytyi istuttaa. Hänen täytyi istuttaa jotain, joka kasvoisi Sammalin ympärille. Hän juoksi keittiöön. Hän kysyi äidiltään siemeniä. ”Äiti, onko meillä niitä köynnöskasvien siemeniä?” Äiti nyökkäsi. ”Totta kai, niitä on pienessä punaisessa rasiassa. Siinä on kuva kiipeilevästä kasvista.” Lilja löysi rasian. Siinä oli pieniä, litteitä siemeniä. Ne tuntuivat oudoilta hänen sormiensa välissä. Hän otti kourallisen siemeniä. Hän juoksi takaisin puutarhaan. Sammal odotti omenapuun alla. Aurinko paistoi kirkkaana. Se lämmitti Liljan poskia. Lilja tunsi toivoa. Hän tunsi iloa. Hän oli keksinyt ratkaisun. Hän oli keksinyt keinon auttaa ystäväänsä.

Kiven salaiset tarinat (3/3)

Lilja istui Sammalin viereen. Hän kaivoi pienen lasten lapionsa esiin. Hän teki pienen kuopan Sammalin viereen. Hän paineli siemenet varovasti multaan. Sitten hän peitti ne. Hän käytti varovasti multaa niiden päälle. Hän tunsi itsensä *juhlavaksi*. Se tarkoitti, että hän tunsi olonsa tärkeäksi. Hän tunsi olonsa erityiseksi. Hän oli tekemässä jotain merkityksellistä. Tämä ei ollut tavallista puutarhahommaa. Tämä oli salainen tehtävä. Tämä oli tehtävä kiven puolesta. Hän haki kastelukannun. Hän kasteli siemeniä varovasti. Vesi imeytyi maahan. Hän kuvitteli, kuinka pienet juuret heräsivät. Hän kuvitteli, kuinka ne alkoivat kasvaa. Hän odotti päiviä. Hän kävi Sammalin luona joka aamu. Hän tarkisti, oliko mitään tapahtunut. Vihdoin eräänä aamuna hän näki sen. Pieni, vihreä verso työntyi mullan läpi. Se oli ohut ja hento. Mutta se oli siinä. Sammalin vieressä. Lilja kasteli versoa joka päivä. Hän puhui sille. Hän kertoi sille, kuinka tärkeä se oli. Pieni verso kasvoi nopeasti. Sen varsi vahvistui. Sen lehdet levisivät. Se kietoutui kohti Sammalta. Se alkoi syleillä kiveä. Aluksi se oli vain muutama ohut varsi. Sitten se oli paksu, vihreä peitto. Se kietoutui Sammalin ympärille tiukasti. Se alkoi peittää kiven pintaa. Lilja katsoi Sammalta. Se näytti erilaiselta. Se näytti onnellisemmalta. Vihreät varret syleilivät Sammalta. Silloin tapahtui jotain. Sammal alkoi värähdellä. Se värisi syvältä sisältään. Sen harmaa pinta hohti kirkkaammin. Sammal alkoi puhua. Sen ääni oli syvempi. Se oli myös selkeämpi. ”Kiitos, Lilja”, Sammal sanoi. ”Tunnen itseni kevyeksi. Tunnen itseni vapaaksi. Juuret syleilevät minua. Ne ovat luoneet uuden yhteyden. Nyt voin kertoa sinulle. Voin kertoa vanhimmat tarinani.” Lilja istuutui alas. Hän odotti innolla. Sammal aloitti tarinansa. Se kertoi ajasta, jolloin tässä paikassa oli suuri metsä. Ei ollut puutarhaa. Oli vain vanhoja puita. Kivi kertoi, kuinka villieläimet juoksivat vapaana. Kettu hiipi pensaiden suojissa. Peurat joivat purosta. Se kertoi sateista. Se kertoi auringonpaisteesta. Se kertoi, kuinka maa muuttui. Kivi kertoi, kuinka ensimmäiset ihmiset saapuivat. He rakensivat pieniä majoja. He hoitivat maata. Kivi kertoi heidän lauluistaan. Se kertoi heidän tansseistaan. Se kertoi, kuinka puutarha syntyi. Lilja kuunteli lumoutuneena. Hän näki kaiken mielessään. Hän näki metsän. Hän näki eläimet. Hän näki ihmiset. Sammal ei kertonut vain tarinoita. Se näytti kuvia. Se näytti tunteita. Se näytti muistoja. Se oli kuin hän olisi ollut siellä. Sammal kertoi tarinoita monta tuntia. Se kertoi auringonlaskuun asti. Lilja tunsi olonsa ihmeelliseksi. Hän oli löytänyt aarteen. Se ei ollut kultaa tai jalokiviä. Se oli paljon parempaa. Se oli menneiden aikojen viisaus. Se oli ystävyys. Lilja tiesi, että Sammal ei enää ollut yksin. Se oli saanut uuden ystävän. Se oli saanut takaisin yhteyden. Lilja oli tehnyt sen. Hän oli auttanut Sammalta. Hän oli tehnyt valinnan. Hän oli päättänyt nähdä kiven eri tavalla. Hän oli kuunnellut sen toiveita. Hän oli istuttanut siemenet. Hän oli kastellut ne. Hän oli odottanut. Hän oli auttanut juuria kasvamaan. Hän oli antanut Sammalille sen, mitä se tarvitsi. Sammal oli nyt vapaa jakamaan tarinoitaan. Lilja ja Sammal istuivat yhdessä. Ne katselivat, kuinka aurinko laski. Puutarha oli täynnä taikaa. Se oli täynnä salaisuuksia. Ja nyt niitä oli yksi lisää. Yksi, jonka vain Lilja ja Sammal tunsivat.

Lopetus

Lilja tiesi, että puutarhassa oli edelleen monia salaisuuksia. Sammal-kivi kietoutuneena vihreisiin köynnöksiin oli yksi niistä. Sen syvä, rauhallinen ääni saattoi kertoa tarinoita. Se saattoi kertoa niitä kenelle tahansa, joka osasi kuunnella. Ja jossain siellä, maan alla, juuret lauloivat hiljaa. Ne lauloivat vanhoja lauluja. Ne lauloivat uusia lauluja. Ja uudet tarinat heräilivät. Ne odottivat, että joku löytäisi ne.

Lisää tarinoita