SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Kissa joka kulki omia teitään

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Mieti hetki, miltä maailma näytti silloin, kun kaikki oli vasta alussa? Kun ihminenkin oli vielä villi, ja eläimet kulkivat missä halusivat. Mutta sitten tuli Nainen, ja hänellä oli taika, joka alkoi muuttaa kaiken. Koira, Hevonen ja Lehmä tulivat kodikkaaseen luolaan. Mutta yksi eläin, yksi erityinen olento, katsoi kaikkea kaukaa, kehräsi itsekseen ja kulki omia teitään. Se oli Kissa. Tänään kerromme tarinan siitä, kuinka Kissa oppi käymään luolassa, mutta pysyi aina omana itsenään.

Maailma alussa

Miten kaikki oikein alkoi? Niin, aivan, aivan muinaisina aikoina, kauan sitten, kun maailma oli vasta ihan uusi. Silloin metsät olivat niin valtavia, että niiden syvyyksiin saattoi eksyä, ja joet virtasivat niin kirkkaina, että niissä näki oman kuvansa. Aurinko paistoi lämpimästi päivät pitkät, ja yöllä tuikkivat tähdet kuin timantit pimeässä taivaassa. Tässä uudessa maailmassa asui Mies ja Nainen. He olivat uusia tällä planeetalla, ja heidän oli opeteltava kaikki: mistä löytyy ruokaa, miten suojautua sateelta ja kylmältä. He olivat hieman pelokkaita ja ihmettelivät kaikkea ympärillään. Luonto oli heille suuri ja salaperäinen paikka! Ja arvatkaa mitä? Kaikki eläimet olivat silloin villieläimiä! He vaeltelivat vapaasti, missä ikinä halusivat, ilman, että kenenkään tarvitsi käskeä. Suuri Karhu murisi omassa mukavassa luolassaan, Susi ulvoi kauniisti kuuta kohti, ja Hevonen laukkasi iloisesti tuulen lailla yli aukeiden, vihreiden peltojen. Jokaisella eläimellä oli oma tapansa elää ja olla, ja he olivat kaikki hyvin itsenäisiä. Kukaan heistä ei vielä asunut ihmisten kanssa, eikä ymmärtänyt heidän omituista puhettaan. He eivät myöskään auttaneet ihmisiä. He kulkivat kaikki omia teitään, juuri niin kuin tahtoivat! Ja tiedättekö, Kissa oli näistä villieläimistä kaikista itsenäisin. Hänellä oli aivan erityinen tapa kulkea omia polkujaan.

Villieläimet kesyyntyvät

Mutta sitten eräänä kauniina päivänä tapahtui jotain aivan uutta. Ihminen, se kaikkein ensimmäinen Ihminen, ei ollut enää yksin. Hän oli löytänyt itselleen Kumppanin. Hän oli löytänyt Naisen! Ja tämä Nainen oli aivan, aivan uskomattoman kekseliäs! Hän ei pitänyt siitä, että kaikki oli aina märkää ja kylmää ja vaikeaa. Ei, hän halusi tehdä elämästä mukavampaa. Hän sanoi Ihmiselle: 'Rakas Ihminen, miksi meidän pitää aina vaeltaa ja palella? Eikö olisi parempi, jos meillä olisi oma paikka, missä asua, ja lämmin tuli, joka loimuaa kaiken aikaa?' Niinpä Nainen ja Ihminen alkoivat rakentaa. He rakensivat luolan suulle pienen muurin kivistä, jotta tuuli ei puhaltanut niin kylmästi sisään. He toivat luolaan kuivia lehtiä ja sammalta pehmikkeeksi. Ja mikä parasta, Nainen keksi sytyttää nuotion! Hän hieroi kahta kuivaa keppiä toisiinsa, ja pian syttyi pieni liekki! Tuli piti pedot loitolla ja antoi lämpöä. Se sai luolan näyttämään oikein kutsuvalta ja kotoisalta. Ja silloin, pikkuhiljaa, alkoi tapahtua jotain ihmeellistä. Villieläimet, jotka olivat tottuneet kulkemaan omia teitään, alkoivat haistella uusia tuoksuja. Erityisesti Koira, se ensimmäinen Koira, oli utelias. Hän oli luolakoira, joka söi kaikenlaista, mitä metsästä löysi. Mutta eräänä iltana, kun Nainen oli paistamassa nauriita tulen ääressä, Koira tuli lähemmäs. Hän nuuhki ilmaa. Mmm, mikä ihana tuoksu! Niin lämmin ja maukas! Koira ei ollut koskaan syönyt mitään niin hyvää. Nainen näki Koiran. Hän oli kiltti ja ystävällinen Nainen. Hän heitti Koiralle pienen palan paistettua naurista. Koira haukkasi sen! Mmm! Se oli niin hyvää! Siitä päivästä lähtien Koira alkoi tulla luolan luo joka ilta. Hän oppi olemaan ystävällinen Ihmisille ja odottamaan ruokaa. Ja tiedättekö mitä? Kun Koira oli oppinut olemaan kiltti ja tottelevainen, Nainen sanoi hänelle: 'Hyvä Koira, jos olet kiltti ja autat meitä pitämään muut villieläimet loitolla, saat nukkua tulen ääressä ja syödä aina niin paljon kuin haluat.' Ja niin Koira kesyyntyi! Hänestä tuli Ihmisen paras ystävä ja ensimmäinen apuri. Koira nukkui luolan suulla ja murisi uhkaavasti kaikille muille villieläimille, jotka yrittivät tulla liian lähelle. Hän vartioi Ihmisiä ja Naisen nuotiota. Ja Nainen oli niin onnellinen! Hänellä oli nyt joku, joka auttoi häntä. Mutta ei siinä kaikki! Nainen oli niin fiksu, että hän halusi lisää apua. Seuraavaksi Nainen mietti, miten hän saisi raskaan puun tuotua metsästä luolaan. Se oli niin vaikeaa kantaa yksin! Silloin hän näki ulkona laiduntavan suuren, vahvan Hevosen. Hevonen oli juuri syönyt tuoretta ruohoa ja huokaili tyytyväisenä. Nainen ajatteli: 'Miten minä saisin tuon Hevosen auttamaan minua?' Hän tiesi, että Hevonen piti ruoasta, erityisesti maistuvasta, pehmeästä heinästä. Niinpä Nainen otti vähän kuivattua ruohoa ja tarjosi sitä Hevoselle. Hevonen tuli uteliaana nuuhkimaan ja söi kaiken nopeasti. Päivien kuluessa Nainen oppi, että Hevonen oli hyvin ystävällinen ja vahva eläin. Hän puhui Hevoselle, silitti sen turpaa ja antoi sille herkkuja. Lopulta Nainen sanoi Hevoselle: 'Rakas Hevonen, jos sinä autat minua kantamaan raskaita tavaroita ja viemään meitä paikasta toiseen, saat parasta heinää, mitä metsästä löytyy, ja suojaamme sinua pahoilta pedoilta.' Ja niin Hevonenkin kesyyntyi! Hänestä tuli Ihmisten kulkuneuvo ja vahva apuri. Nyt puun tuominen metsästä oli helppoa, ja matkustaminenkin sujui nopeammin! Mutta Nainen ei lopettanut tähän. Hän huomasi, että hänen Ihmisensä nälkä kasvoi, ja he tarvitsivat enemmän ruokaa kuin vain paistettuja nauriita. Nainen näki usein lauman suuria, rauhallisia Lehmiä metsässä. Nämä Lehmät söivät vihreää ruohoa ja märehtivät hitaasti. Nainen mietti: 'Kuinka minä saisin maidon noista Lehmistä? Ja ehkä lihaakin?' Nainen lähestyi Lehmiä, puhuen niille lempeästi. Hän huomasi, että Lehmät olivat vähän ujoja, mutta eivät pelänneet, jos oli kiltti. Nainen tarjosi niille suolaisia kiviä, joista Lehmät pitivät kovasti. Ja pikkuhiljaa, Nainen oppi lypsämään Lehmää! Ja voi kuinka hyvältä maito maistui! Se oli lämmintä ja täyttävää. Silloin Nainen sanoi Lehmälle: 'Hyvä Lehmä, jos sinä annat meille maitoa ja lihaa, me pidämme sinut turvassa susilta ja muilta vaaroilta. Me annamme sinulle parasta ruohoa ja teemme sinulle mukavan suojan.' Ja niin Lehmäkin kesyyntyi! Hänestä tuli Ihmisten ruoanlähde ja hyödyllinen eläin. Niinpä, Koira vartioi, Hevonen kantoi ja kuljetti, ja Lehmä antoi maitoa. Kaikki villieläimet, yksi toisensa jälkeen, alkoivat kesyyntyä ja asua Ihmisten kanssa. He saivat ruokaa ja turvaa, ja Ihmiset saivat apua ja seuraa. Kaikki olivat tyytyväisiä. Mutta yksi eläin ei ollut mukana tässä järjestelyssä. Tiedättekö mikä eläin se oli? Se oli Kissa! Kissa istui korkealla puun oksalla, katsoi kaikkia näitä tapahtumia ja ajatteli omiaan. Hän näki, miten Koira, Hevonen ja Lehmä olivat nyt Ihmisten palveluksessa. He saivat ruokaa ja suojaa, mutta heidän täytyi tehdä työtä. Kissa vain nauroi itsekseen. 'Minä en koskaan,' hän ajatteli, 'tule tekemään työtä ihmisten kanssa! Minä kuljen omia teitäni, juuri niin kuin minä haluan!' Kuitenkin, Nainen oli hyvin viekas. Hän oli huomannut Kissan ja hänellä oli mielessään jotain aivan erityistä tätä vapaata kulkijaa varten. Mutta mitä se voisi olla? Ja miten Kissa, se kaikkein itsenäisin villieläin, ikinä suostuisi mihinkään Ihmisten kanssa? Sen kuulemme seuraavaksi! Kun Kissa ja Nainen tekevät yllättävän sopimuksen!

Kissan salainen sopimus

Ja niin tapahtui, että eräänä kauniina päivänä, kun Ihminen oli jo kesyttänyt Hevosen ja Koiran, Nainen istui luolansa edessä. Hän hääri liedellä, jossa paloi lämmin, kutsuva tuli. Nuotiolla porisi valtavan suuri, tuoksuva potti, ja Nainen sekoitteli siinä herkullista puuroa. Sen tuoksu levisi koko metsään, ja se sai jopa Kaikkien Villien Eläinten Villin Kissan – sen, joka käveli aina yksin – kurkistamaan pensaiden takaa. Kissa haisteli ilmaa. Mmm, mikä ihana tuoksu! Se sai vatsan murisemaan. Kissa oli nälkäinen, kuten aina. Nainen huomasi Kissan. Hän oli fiksu Nainen, joka ymmärsi eläimiä. Hän tiesi, että Kissa oli ainoa eläin, joka ei ollut vielä tullut luokse. Ja hän tiesi myös, että Kissa oli kovin ylpeä ja itsenäinen. "Hei sinä siellä, Villikissa!" Nainen huikkasi lempeästi. "Tule lähemmäs, älä pelkää! Minulla on täällä jotain todella maukasta." Kissa vain istahti, pudisteli viiksiään ja rapsutti korvaansa. Se katseli Naisen touhuja, mutta ei liikkunut askeltakaan lähemmäs. Se ajatteli: "Minä olen Villikissa. Minä kuljen omia teitäni. En minä mene Ihmisen luo, en milloinkaan." Nainen hymyili. Hän tiesi, että Kissa oli ovela. "No niin, Villikissa", hän sanoi, "minä teen sinulle ehdotuksen. Jos sanot minulle kolme kertaa, että minä olen oikein hyvä ja taitava ja ihana – tai että minun ruokani on ihanaa – niin sitten minä annan sinun juoda lämmintä maitoa ja istua tulen ääressä, kun kaikki muut ovat nukkumassa. Ja sen jälkeen saat mennä takaisin metsään, minne haluat." Kissa kurtisti kulmiaan. Kolme kertaa kehua? Se kuulosti helpolta, mutta Kissa ei halunnut antaa periksi. Se ei halunnut olla kuin Koira, joka heilutti häntäänsä joka kerta, kun Ihminen puhui sille. Eikä kuin Hevonen, joka veti Ihmisen kärryjä. Ei, Kissa halusi olla vapaa. Mutta sitten Kissa katsoi nuotion lämpöä ja haistoi sen herkullisen puuron tuoksun uudelleen. Ja se mietti: "Puuroa... lämmintä maitoa... ja lämmin tuli. Hmm. Minä voisin kyllä kehua Naisen taitoa, mutta en minä silloinkaan ole hänen palvelijansa. Minä olen ja pysyn Villikissana." Niinpä Kissa mietti hetken ja sitten se sanoi, mutta hyvin, hyvin varovaisesti: "Oi Nainen, sinä todella olet taitava! Tämä puuro tuoksuu niin hyvältä, etten ole koskaan haistanut mitään vastaavaa. Se on kuin taikuutta!" Nainen ilahtui kovasti. "Aivan oikein!" hän sanoi. "Se on ensimmäinen kehusi! Nyt sinun tarvitsee kehua enää kaksi kertaa." Kissa nyökkäsi. Se oli saanut ensimmäisen kehunsa hoidettua. Mutta se ei mennyt lähemmäs. Se pysyi edelleen pensaiden suojassa, valmiina pakenemaan milloin tahansa. Päivä kului. Nainen valmisti lisää ruokaa. Tällä kertaa hän teki savustettua kalaa, joka oli niin suolaista ja herkullista, että sen tuoksu sai Kissan viikset värisemään. Kissa tiesi, että kala oli sen lempiruokaa. Nainen asetti kalan kypsymään ja katsoi sitten Kissan suuntaan. "No niin, Villikissa", hän sanoi, "mitä mieltä olet tästä?" Kissa nuoli huuliaan. Se ei halunnut kehua, mutta kala näytti niin hyvältä! Ja sitten se keksi taas ovelan tavan. Se sanoi: "Voi Nainen, sinun taitosi on todella vertaansa vailla! Kuka muu osaisi valmistaa kalaa niin täydellisesti? Se on kuin suoraan meren kuninkaan pöydästä!" Nainen naurahti iloisesti. "Loistavaa!" hän huudahti. "Se on toinen kehusi! Enää yksi, ja sitten saat sen lämpimän maidon ja paikan tulen ääressä!" Kissa tunsi olonsa yhä varmemmaksi. Kaksi kehua oli sanottu, ja se oli edelleen Villikissa! Se ei ollut kumartanut tai pyytänyt mitään. Se oli vain sanonut totta Naisen taidoista. Ja tottahan se oli, Nainen oli todella taitava. Illan pimetessä Nainen valmisti viimeisen aterian. Se oli hunajaista marjakeittoa, joka höyrysi kauniisti nuotion äärellä. Makea, lämmin tuoksu leijaili ilmassa ja sai Kissan tuntemaan olonsa rennoksi. Kissa oli jo melko lämmin päivän auringosta, mutta ajatus nuotion lämmöstä ja makeasta maidosta houkutteli yhä enemmän. Nainen kääntyi jälleen Kissan puoleen. "Ja tämä, Villikissa", hän sanoi, "on viimeinen ruokani tänään. Mitä sanot siitä?" Kissa mietti. Tämä oli se kolmas kerta. Se oli tärkeä. Sen täytyi sanoa jotain todella ovelaa, jotain joka täyttäisi sopimuksen ehdot, mutta ei silti tekisi siitä Ihmisen palvelijaa. Kissa käveli hieman lähemmäs, aivan nuotion reunaan, ja katsoi Naisen silmiin. "Nainen", Kissa sanoi, "Sinä olet todellakin kaikkein taitavin Nainen koko maailmassa, ja sinun ruokasi on herkullisinta! Minäpä taidan tulla juomaan maitoa ja istumaan tulen ääreen ihan vain siksi, että sinä olet niin taitava. Mutta muista," Kissa jatkoi, "että minä olen Villikissa, joka kävelee yksin. Minä tulen sisään ja menen ulos milloin haluan. Enkä minä koskaan, koskaan tottele sinua enempää kuin haluan." Nainen hymyili leveästi. "Sopii!" hän sanoi. "Kolme kehua on sanottu! Tervetuloa, Villikissa! Voit tulla sisään ja juoda maitoa ja lämmitellä. Ja voit mennä ulos milloin haluat." Ja niin Kissa astui ensi kertaa Ihmisen luolaan. Se kumartui juomaan lämmintä maitoa, joka maistui uskomattoman hyvältä, ja istahti sitten nuotion viereen, jossa sen turkki lämpeni ihanasti. Ja Kissa oli tyytyväinen. Se oli saanut lämpöä ja ruokaa, mutta se oli pysynyt vapaana. Se oli tehnyt sopimuksen, joka hyödytti sitä, mutta se ei ollut menettänyt itsenäisyyttään. Se oli edelleen Kissa, joka kulki omia teitään. Mutta miten tämä sopimus sitten oikein toimi arjessa? Ja mitä Kissa teki, kun se ei ollut Ihmisen luona? Siitä kuulemme lisää seuraavassa osassa! Kun Kissa näyttää, miten se kulkee omia teitään!

Kissa kulkee omia teitään

Aivan niin! Edellisessä osassa kuulimme, miten Nainen oli tehnyt luolasta ihanan kodin. Hän oli järjestellyt kaiken niin mukavaksi, että siellä oli hyvä olla. Metsän eläimistä, Koirasta ja Hevosesta, oli tullut Ihmisen ystäviä, ja ne auttoivat Ihmistä ja Naista monissa asioissa. Mutta entäpä Kissa? Seurasi Kissa kaikkea kauempaa, sieltä villistä metsästä, omien polkujensa varsilta. Kissa oli kyllä huomannut, kuinka mukavaa oli olla Ihmisen luona. Se oli nähnyt Koiran makoilevan tulen ääressä, ja Hevosen nauttivan lämpimästä suojasta. Ja mikä tärkeintä, Kissa oli haistanut! Se oli haistanut herkullisen, lämpimän maidon tuoksun, joka leijaili ulos luolan suuaukosta. Se tuoksu oli niin houkutteleva, että jopa kaikkein villein Kissa saattoi tuntea pienen kurnahduksen mahassaan. Mutta Kissa oli Kissa. Se oli aina kulkenut omia teitään, ja se rakasti vapauttaan yli kaiken. Se ei halunnut olla kenenkään lemmikki, ei ketjussa, ei talutushihnassa, ei edes pelkästään tottelevainen. Kissa halusi tulla ja mennä, aivan kuten itse halusi. Se halusi metsästää hiiriä ja nukkua puun oksalla, mutta se halusi myös lämpöä ja maitoa. Niinpä yhtenä iltana, kun Nainen oli yksin luolassa, kehräten lankaa ja laulaen hiljaa, Kissa hiipi lähemmäs. Sen silmät kiiluivat pimeässä, kuin kaksi smaragdia. Nainen näki sen. Hän oli viisas Nainen, ja hän ymmärsi Kissaa. Hän tiesi, ettei Kissaa voinut pakottaa. "Voi, Villi Kissa!" Nainen sanoi, "Tervetuloa, jos uskallat. Mutta sinun on ensin tehtävä kanssani sopimus." Kissa istahti kaukana tulelta, sen häntä nyki aivan vähän. Se odotti. "Jos minä saan kehua sinua kolme kertaa", Nainen jatkoi, "sinä saat tulla luolaan aina, kun haluat. Saat juoda lämmintä maitoa niin paljon kuin sielu sietää, ja makoilla tulen ääressä. Mutta muista, sinä saat silti kulkea omia teitäsi, aivan niin kuin haluat." Kissa mietti. Kolme kehua? Se oli Villi Kissa, ja kuka muka voisi kehua sitä niin, että se edes huomaisi? Se oli niin itsenäinen ja ovela, ettei kukaan ollut koskaan kehunut sitä. Se ajatteli, että tämä oli helppo sopimus. Se saisi maidon ja lämmön, eikä silti tarvitsisi luopua vapaudestaan. Niinpä Kissa suostui, nyökäten päällään. Nainen hymyili. Hän oli vielä ovelampi kuin Kissa. Muutamaa iltaa myöhemmin, kun Nainen oli jälleen yksin luolassa, hän kuuli pienen rapistelun. Sitten hän näki! Kissa hiipi sisään, aivan hiljaa, tassut kevyinä kuin höyhenet. "Voi, kuinka hiljaisesti sinä liikuit, Kissa!" Nainen huudahti, "Edes hiiri ei olisi osannut hiipiä niin äänettömästi! Sinä olet todella hiljainen!" Se oli ensimmäinen kehu. Kissa tunsi pienen, mukavan tunteen. Se istahti tulen ääreen ja alkoi kehrätä, ihan vähän vain, niin ettei Nainen huomaisi. Se ajatteli, että kehräys auttoi sitä pysymään lämpimänä. Nainen jatkoi langan kehräämistä. Kissa nautti lämmöstä ja nuoli huuliaan maidon tuoksusta. Sitten Nainen katsoi Kissaa uudelleen. "Ja kuinka kaunis sinun turkkisi on, Kissa!" Nainen sanoi, "Niin pehmeä ja kiiltävä! Kuin samettia! Et ole lainkaan rumannäköinen!" Se oli toinen kehu. Kissa kehräsi nyt vähän kovemmin, niin että Nainenkin kuuli sen. Se nautti kehusta, vaikka ei olisi halunnut myöntää sitä. Sen turkki oli todella pehmeä ja kiiltävä, ja Kissa tiesi sen itsekin. Nainen laski langan hetkeksi ja katseli Kissaa. Kissa oli käpertynyt tulen ääreen, mutta sen silmät olivat yhä valppaat, ja sen korvat kääntyilivät kuunnellen ulkomaailmaa. Se oli siinä, mutta ei ollut siinä. "Ja mikä parasta, Kissa", Nainen sanoi, "sinä olet aina Villi Kissa. Sinä saat aina kulkea omia teitäsi, ja sinä olet aivan yksin Kissa, joka tekee niin kuin haluaa! Sinä olet niin itsenäinen ja vapaa!" Se oli kolmas kehu! Kissa hyppäsi ylös ja venytteli, sen kehräys täytti koko luolan. Se oli voittanut! Nainen oli kehunut sitä kolme kertaa. Niinpä siitä päivästä eteenpäin Kissa sai tulla luolaan milloin halusi. Se sai juoda lämmintä maitoa ja nukkua tulen ääressä. Mutta Kissa muisti aina sopimuksensa. Se sai tulla ja mennä, ja se sai kulkea omia teitään. Se oli vapaa. Aivan kuten sen pitikin olla. Mutta odotas, tarinassa oli vielä yksi pieni juttu. Kun Mies ja Koira tulivat takaisin metsästyksestä ja näkivät Kissan kehräävän tulen ääressä, he eivät olleet niin innoissaan. Mies sanoi Koiralle, "Jos tämä Kissa, joka kulkee omia teitään, tulee liian röyhkeäksi, ja jos se yrittää syödä meidän ruokiamme tai ottaa meidän paikkamme, niin minä heitän sitä saappaalla!" Ja Koira lisäsi, "Ja minä, minä ajelen sitä puuhun asti!" Ja siitä asti, ystävät hyvät, näin se on ollut. Kissa tulee kotiimme, se syö meidän ruokamme, se nukkuu lämpimässä, ja se kehrää tyytyväisenä. Mutta silti, jos se näkee saappaan lentävän tai kuulee koiran haukkuvan, se muistaa vanhat ajat, ja se pinkaisee pakoon. Se muistaa, että se on Villi Kissa, joka kulkee omia teitään. Ja niin se tulee aina tekemään. Aivan loppuun asti.

Lopetus

Kiitos kun kuuntelit Kissa joka kulki omia teitään -tarinan aivan loppuun asti! Toivottavasti nautit jokaisesta hetkestä. Me Sonacastilla haluamme kuulla, mitä ajatuksia tarina herätti. Jos sinulla on toiveita tai palautetta, kerro meille! Ehkä tämä tarina inspiroi sinua keksimään oman seikkailun, tai piirtämään hauskan kuvan kissasta? Muista, että maailma on täynnä ihmeitä, kun vain pidät silmäsi auki. Nähdään taas pian uudessa tarinassa!

Lisää tarinoita