SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Kissa joka kulki omia teitään

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele aika, jolloin kaikki oli villiä. Ei koteja, ei tulta, ei ystäviä – vain loputonta luontoa. Mutta sitten tuli Nainen, joka keksi kodin ja kesytti miehenkin. Hän toi lämpöä ja ruokaa, ja pian villieläimetkin alkoivat kiinnostua. Kaikki paitsi yksi. Yksi, joka halusi kaiken mukavuuden, mutta piti kiinni vapaudestaan. Kuka oli tämä ovela olento, joka tanssi omia tahtejaan? Tule mukaan kuulemaan tarinaa Kissasta, joka kulki omia teitään.

Villin maailman alku

Niin totta tosiaan, kuka se oli? Sen saamme selville nyt. Ihan alussa, kauan kauan sitten, kun maailma oli vasta nuori ja kaikki oli villiä. Aurinko nousi ja laski, joet solisivat vapaana ja puut kasvoivat korkeiksi kohti taivasta. Metsät olivat täynnä salaisuuksia ja kaikenlaisia ääniä.

Naisen taika ja Koiran kesytys

Niin, ja siellä asui myös ihan ensimmäinen Ihminen. Ei kuka tahansa Ihminen, vaan Nainen. Nainen oli todellinen taikuri, vaikka hänellä ei ollut taikasauvaa tai hattua päässään. Hänen taikansa oli kekseliäisyys ja lämpö! Hän asui yhdessä Miehen kanssa suuressa, pimeässä luolassa. Mies oli metsästäjä. Hän lähti joka aamu ulos ja toi kotiin ruokaa. Mutta Nainen, hän oli se, joka teki luolasta kodin. Hän keräsi kuivia oksia ja lehtiä, ja sytytti niistä nuotion. Voi, miten ihana se nuotio olikaan! Se tanssi ja rätisi, ja sen liekit maalasivat varjoja luolan seinille. Se antoi lämpöä ja valoa pimeyteen. Kun Nainen istui nuotion ääressä, hän keitti herkullista keittoa, joka tuoksui niin hyvältä, että se levisi pitkälle ulos luolasta, tuulen mukana. Kaikki Villit Eläimet, jotka asuivat ulkona Villissä Metsässä, haistoivat sen. He eivät olleet koskaan ennen haistaneet mitään niin hyvää! Ensimmäisenä, aivan ensimmäisenä, tuon ihmeellisen tuoksun haistoi Villi Koiranpentu. Hän oli iso, pörröinen ja utelias. Hänellä oli pitkä, puskainen häntä ja korvat, jotka hörähtelivät vähän väliä. Villi Koiranpentu asui Villissä Metsässä, ja hän oli aina nälkäinen. Hän söi marjoja ja juuria ja mitä ikinä löysikään, mutta tämä uusi tuoksu… se oli aivan jotain muuta! Villi Koiranpentu hiipi lähemmäs luolaa. Hän oli varovainen, koska hän ei ollut koskaan nähnyt Ihmistä läheltä. Hän kurkisti luolaan ja näki Naisen istumassa nuotion ääressä. Nainen lauloi hiljaa jotain kaunista ja sekoitti puulusikalla keittoa isossa savipadassa. Ja se tuoksu! Voi, se oli huumaava. Villi Koiranpentu ajatteli: ”Mitä ihmettä tuo olento tekee? Ja mikä tuo tuoksu on? Se on paljon parempi kuin marjat tai juuret!” Nainen katsoi ylös ja näki Villi Koiranpennun suurine silmineen kurkistelemassa luolan suulta. Hän hymyili. Nainen oli fiksu. Hän tiesi, että Villit Eläimet olivat aina nälkäisiä. Hän otti luun, jossa oli vielä vähän lihaa kiinni, ja heitti sen Villi Koiranpennulle. Klops! Luu laskeutui suoraan Koiranpennun eteen. Villi Koiranpentu haisteli luuta. Se tuoksui aivan uskomattomalta! Hän nappasi sen suuhunsa ja juoksi nopeasti takaisin metsään. Siellä hän rouskutti ja söi luun puhtaaksi. Se oli paras asia, mitä hän oli koskaan syönyt! Seuraavana päivänä Villi Koiranpentu tuli taas luolan luo. Ja Nainen antoi hänelle taas luun. Ja seuraavana päivänä taas! Kohta Villi Koiranpentu ei enää pelännyt. Hän tuli jo luolan sisälle ja istuutui nuotion lähelle. Nainen silitti hänen pörröistä päätään. Se tuntui niin hyvältä. Paljon paremmalta kuin nukkua yksin kylmässä metsässä. Nainen sanoi, ”Jos sinä, Villi Koira, pysyt luonani ja autat minua ja Miestä, minä annan sinulle aina lämmintä ruokaa ja suojan nuotion äärestä. Et enää koskaan joudu nukkumaan nälkäisenä tai kylmässä.” Ja Villi Koira, hän mietti ja mietti. Metsässä oli vapaus, mutta myös kylmyys ja nälkä. Naisen luona oli lämpöä ja ruokaa. Päätös oli helppo. Niin Villi Koiranpentu päätti jäädä. Hän muutti nimensäkin. Hänestä tuli Koira, ihan vain Koira. Hänestä tuli Ihmisen paras ystävä. Hän vartioi luolaa, kun Mies oli metsällä, ja leikki lasten kanssa, jos niitä joskus tuli. Ja Nainen piti lupauksensa. Koira sai aina ruokaa ja lämpimän paikan nuotion ääressä. Siitä päivästä lähtien Koira ei enää koskaan kävellyt yksin Villissä Metsässä. Hänestä tuli Kesytetty Koira. Mutta entäs sitten ne muut Villit Eläimet? Ja erityisesti se kaikista salaperäisin – Kissa? Mitä tapahtui heille? Se on tarina seuraavalle kerralle!

Hevosen kesytys ja Kissan lupaus

No niin, lapset, nyt minä kerron teille, mitä tapahtui sen Villin Hevosen ja sen salaperäisen Kissan kanssa. Muistattehan, kuinka Koira oli tullut ihmisen ystäväksi? Ja kuinka Nainen oli niin ovela ja taitava? Hänellä oli vielä paljon taikaa hihoissaan! Eräänä aurinkoisena päivänä, kun Mies oli metsästämässä, hän näki suuren, uljaan eläimen laukkaavan preerialla. Se oli Villi Hevonen! Hevosen harja hulmusi tuulessa kuin silkki, ja sen sorkat tärisyttivät maata. Se oli kaunis ja voimakas – aivan kuin myrsky, mutta samalla niin ystävällisen näköinen. Mies ajatteli: ”Vau, jos minulla olisi tuo Hevonen, voisin ratsastaa sillä nopeasti ja ehtisin paljon kauemmas metsästämään! Elämä olisi paljon helpompaa ja hauskempaa!” Mutta miten kesyttää sellainen villi, vapaa olento? Mies yritti ensin itse. Hän juoksi Hevosen perässä, mutta Hevonen oli aivan liian nopea. Mies yritti huudella sille ystävällisiä sanoja, mutta Hevonen vain hirnui ja laukkasi kauemmas. Mies raapi päätään. ”Tämä on liian vaikeaa! Minä en osaa!” Niinpä hän palasi kotiin ja kertoi Naiselle Villistä Hevosesta. Nainen hymyili. Hän tiesi, että Villit Eläimet olivat uteliaita ja nälkäisiä. Hänellä oli suunnitelma! Nainen otti mukaansa ison, vihreän omenan ja pehmeän, pitkän langan. Hän käveli varovasti, askel kerrallaan, kohti paikkaa, jossa Villi Hevonen yleensä kävi juomassa. Hän piilotti omenan puskan taakse ja jäi odottamaan. Kohta Hevonen tulikin juomaan. Se haistoi ilmaa. ”Mikä ihana tuoksu?” se ajatteli. Se löysi omenan ja rouskutti sen suuhunsa. Nainen käveli esiin. ”Hei, kaunis Hevonen”, hän sanoi. ”Eikö olisi mukavaa, jos sinun ei tarvitsisi etsiä ruokaa joka päivä? Minä voin antaa sinulle herkullista ruohoa ja viljaa joka ikinen päivä!” Hevonen hirnui epäilevästi. ”Mitä sinä vastineeksi haluat?” se kysyi. ”Vain sen, että annat minun Mieheni ratsastaa sinulla”, Nainen vastasi. ”Sinä olet niin nopea ja vahva. Auttaisit häntä etsimään ruokaa, ja vastineeksi saisit aina ruokaa ja lämpimän paikan nukkua pahalta sateelta ja kylmältä tuulelta.” Hevonen ajatteli. Sen vatsa oli täynnä hyvää omenaa. Ajatus ainaisesta ruoasta ja suojasta houkutteli. Se oli kyllästynyt juoksemaan ja piiloutumaan Villin Metsän vaaroilta. Se nyökkäsi. ”Hyvä on. Minä lupaan auttaa Miestäsi. Mutta vain, jos saan aina hyvää ruokaa ja oman paikan nukkua!” Niin Nainen sitoi pehmeän langan Hevosen kaulaan – se ei ollut ketju, vaan lempeä opas. Ja Hevosesta tuli kesy. Siitä tuli Ihmisen apulainen. Mies hyppäsi sen selkään ja ratsasti sillä kaikkialle. Hevonen oli iloinen, sillä sillä oli aina ruokaa ja ystäviä. Mutta koko tämän ajan, missä oli Villi Kissa? Kissa, joka kulki omia teitään? Kissa oli tarkkaillut kaikkea piilopaikastaan. Se oli nähnyt, kuinka Koira oli tullut Ihmisen ystäväksi. Se oli nähnyt, kuinka Villi Hevonen oli tullut Ihmisen apulaiseksi. Se näki, kuinka Koira sai hyvää ruokaa ja Hevonen sai herkullista ruohoa. Kissa ajatteli ja ajatteli. Se rakasti vapauttaan. Se rakasti sitä, että se sai mennä ja tulla aivan minne halusi, milloin halusi. Se ei halunnut, että kukaan sitoisi sitä mihinkään lankaan tai talutushihnaan. Mutta se oli myös hieman utelias. Se halusi tietää, miltä Ihmisen nuotion lämpö tuntui. Se halusi ehkä maistaa sitä lämmintä maitoa, jota Nainen joskus joi. Niinpä Kissa teki itselleen. Se lupasi itselleen: ”Minä en koskaan tule kesytetyksi. Minä tulen aina kulkemaan omia teitäni. Mutta... joskus, jos minua huvittaa, voisin ehkä tulla piipahtamaan Ihmisen nuotiolla. Joskus, jos haluan lämmintä maitoa, voisin tulla Ihmisen luo. Mutta vain, jos saan mennä ja tulla aivan milloin haluan! Minä olen Kissa, joka kulkee omia teitään, ja niin minä tulen aina tekemään!” Se oli Kissan lupaus. Ja se oli lupaus, jonka Kissa aikoi pitää. Mutta miten Kissa aikoi saada sen lämpimän maidon ja mukavan nuotion lämmön ilman, että se luopuisi vapaudestaan? Se on jännittävä tarina, joka odottaa meitä seuraavaksi!

Kissan sopimus ja ikuinen vapaus

Niin, Kissa oli luvannut pitää vapautensa, mutta samalla se himoitsi lämmintä maitoa ja nuotion pehmeää hehkua. Se oli melkoinen haaste, eikö totta? Mutta Kissa, kuten jo tiedämme, oli erittäin fiksu ja kekseliäs eläin. Se piiloutui pimeimpään nurkkaan, sen silmät kimaltelivat kuin kaksi smaragdia, ja tarkkaili Luolan touhuja. Mies ja Koira olivat jo sikeässä unessa, heidän kuorsauksensa täytti koko Luolan. Koira nyki tassujaan unissaan, ehkäpä se näki unta jänisten jahtaamisesta. Mies mutisi jotain partaansa, ehkäpä unissaan metsästysretkestä. Nainen sen sijaan ei nukkunut. Hän oli ahkera kuin pieni mehiläinen, järjestellen ja siivoten Luolaa. Hän siirteli kiviä, tasoitti lattiaa ja asetteli pehmeitä turkiksia mukaviksi nukkumapaikoiksi. Hän teki Luolasta entistäkin kodikkaamman ja turvallisemman. Kissa seurasi kaikkia Naisen liikkeitä, sen viikset värisivät kevyesti. Se huomasi, kuinka väsynyt Nainen oli. Naisen hartiat olivat lysyssä, ja hän haukotteli pitkään ja syvään. Tämä oli Kissan tilaisuus! Kissa tiesi myös, että Luolassa asui pieniä, nopeita hiiriä, jotka kipittelivät seiniä pitkin ja pitivät Naisen hereillä öisin. Ne nakersivat kaikkea ja olivat melkoinen riesa. Eräänä iltana, kun Nainen oli juuri, juuri asettumassa nukkumaan, Kissa asteli ulos varjoista, sen askel oli kevyt ja äänetön kuin pilven lento. Se käveli suoraan Naisen luo, heilauttaen häntäänsä ylväästi kuin pieni viiri. "Hyvää iltaa, kaunis Nainen", Kissa sanoi, sen ääni oli pehmeä kuin untuva. Nainen hätkähti, mutta näki, että se oli vain Kissa. "Voi Kissa, Kissa joka kuljet omia teitäsi, mitä sinä täällä teet?" Nainen kysyi, hieroen silmiään. Hän oli todellakin väsynyt. "Minä olen tullut tekemään eräänlaisen sopimuksen", Kissa vastasi, nostaen päänsä korkealle. Nainen kohotti kulmiaan. "Sopimuksen? Minkälaisen sopimuksen minun kanssani?" "Minä voisin auttaa sinua eräässä pulmallisessa asiassa", Kissa virkkoi. "Ja vastineeksi minä saisin... öö... lämmintä, kermaista maitoa kolme kertaa päivässä. Ja oman, pehmeän paikan aivan nuotion äärestä, kun vain haluan. Ja mikä tärkeintä, saisin tulla ja mennä juuri niin kuin mieleni tekee, ilman että kukaan koskaan käskee tai huutaa minulle." Nainen mietti hetken, hänen silmänsä olivat melkein kiinni. Hän oli todella, todella väsynyt hiiriin. Ne olivat niin ovelia ja nopeita. "Ja mikä on se asia, jossa sinä autat minua?" hän kysyi, haukotellen jälleen. "Minä pidän kaikki ne pienet, kipittelevät hiiret poissa Luolasta", Kissa sanoi, sen silmät sädehtivät. "Ne eivät enää häiritse untasi, eivätkä ne syö sinun ruokaasi!" Nainen hymyili. Kuinka mainio ehdotus! "Ja jos pidät sanasi", Nainen sanoi, hänen silmissään oli pientä ilkikurisuutta, "annan sinulle lämmintä maitoa kolme kertaa päivässä. Ja oman paikan nuotion äärestä. Ja saat tulla ja mennä mielesi mukaan." Hän lisäsi, "Niin kauan kuin minä muistan kolme hyvää asiaa, jotka olet tehnyt." Kissa nyökkäsi tyytyväisenä. Kolme hyvää asiaa? Se oli helppoa kuin heinänteko! Se saalistaisi ahkerasti hiiriä, se olisi suloinen ja se kehräisi kauniisti. Kissa oli aivan varma voitostaan. Nainen, nähtyään Kissan tyytyväisen ilmeen, laski sen pään päälle kätensä ja sanoi, "Minä teen siis sopimuksen kanssasi, Kissa. Nyt olet osa Luolaa, mutta saat kulkea omia teitäsi. Tämä on minun osani sopimusta. Muista! Minun osani!" Kissa hypähti onnellisena nuotion ääreen ja joi kulhollisen lämmintä, kermaista maitoa. Se nukkui koko yön nuotion loisteessa ja kehräsi tyytyväisenä. Seuraavana aamuna, kun aurinko nousi, Kissa heräsi ja venytteli suloisesti nuotion ääressä. Mies ja Koira eivät olleet kovin iloisia nähdessään Kissan sisällä. "Mitä tuo laiska kissa tekee täällä?" Koira murahti. Mies mutisi jotain samansuuntaista, hieroen unisia silmiään. Mutta Nainen vain hymyili ja toi Kissalle lisää maitoa. Kissa oli tehnyt sopimuksen! Ja nyt se oli perheenjäsen, joka kuitenkin kulki omia teitään. Kissa metsästi hiiriä ahkerasti. Se oli todella, todella hyvä työssään, eikä Luolassa enää vilistänyt hiirulaisia. Nainen kiitti Kissaa ja kehui sitä. "Voi Kissa, sinä olet paras hiirenpyytäjä!" hän sanoi. Kissa kehräsi iloisena ja hieroi poskeaan Naisen jalkaa vasten. Nainen oli kehunut sitä kerran. Yksi kehua. Sitten eräänä päivänä, kun pieni, touhukas vauva ryömi matolla, suoraan kohti isoa, tulta syöksevää tulentekopaikan hiillosta, Kissa hyppäsi nopeasti vauvan ja tulen väliin. Se tönäisi vauvaa nenällään varovasti pois vaarasta. Nainen näki tämän ja huokaisi helpotuksesta. "Voi Kissa, sinä pelastit minun pienen vauvani!" hän sanoi. "Sinä olet todellinen sankari!" Nainen kehui Kissaa toisen kerran. Kissa pöyhisteli rintaansa ylpeänä. Kaksi kehua kasassa! Pian se saisi ikuisen vapauden ja kaikki edut. Mutta sitten tuli se kolmas kerta. Eräänä iltana, kun Nainen oli jälleen hieman väsynyt ja Kissa oli kehrännyt kauniisti ja tuonut toisen hiiren lahjaksi, Nainen kehui Kissaa kolmannen kerran. "Sinä olet niin hurmaava ja hyödyllinen Kissa", hän sanoi. "Olen antanut sinulle kolme kehua. Ja nyt olen tehnyt minun osani sopimuksesta." Kissa pomppasi onnellisena. Se oli tehnyt sen! Se oli saanut vapautensa ja kaikki edut! Mutta sitten Nainen sanoi, "Mutta minä tein sopimuksen myös vauvan kanssa. Ja Koira teki sopimuksen myös vauvan kanssa. Ja Mies teki sopimuksen myös vauvan kanssa." Kissa katsoi Naisena hämmentyneenä. Vauva? Mitä vauva muka oli tehnyt? Mitä Koira? Mitä Mies? "Vauva sanoi minulle", Nainen jatkoi, "että jos Kissa tulee nuotion ääreen ja kehrää kauniisti ja on suloinen, niin Kissa on tervetullut. Mutta jos Kissa ei ole suloinen ja kehrää vain omiaan, tai tulee liian lähelle, vauvalla on oikeus heittää sitä pienellä kengällä! Pökkö-pökkö!" Kissa oli pöyristynyt! Mitä ihmettä? Tämä ei ollut osa sopimusta! Tämä oli pientä printtiä, jota Kissa ei ollut nähnyt! "Ja Koira", Nainen jatkoi, "sanoi, että jos Kissa ei muista sen nimeä, niin Koira saa ajaa Kissaa ulos Luolasta aina, kun se haluaa. Hau! Hau! Pois!" Ja lopuksi Nainen sanoi, "Ja Mies sanoi, että jos Kissa ei ole hyödyllinen ja tuo hiiriä, niin Mies saa heittää sitä millä tahansa, mikä hänellä on kädessään. Puff! Pliup!" Kissa oli järkyttynyt. Se oli tehnyt sopimuksen, mutta siinä oli ollut piilotettuja pikkuruisia ehtoja, jotka oli tehty sen selän takana! Kissa tajusi, että vaikka se oli saanut vapautensa, oli olemassa myös pieniä, ovelia sääntöjä, joita sen piti noudattaa. Ne olivat pieniä, salaisia sopimuksia, jotka oli tehty Naisen, Vauvan, Koiran ja Miehen välillä! Siitä päivästä lähtien Kissa oli Luolan jäsen. Se sai lämmintä maitoa kolme kertaa päivässä, ja sen oli lupa tulla nuotion ääreen, kun se halusi. Mutta... jos vauva heitti kenkää, Kissa juoksi kipin kapin pakoon! Jos Koira haukkui ja jahtasi, Kissa juoksi nopeasti piiloon! Ja jos Mies heitti jotain, Kissa juoksi ketterästi karkuun! Ja niin, Kissa joka kulki omia teitään, teki sen edelleen. Se oli vapaa tulemaan ja menemään, mutta sillä oli myös pieniä, salaisia sääntöjä, jotka tehtiin sen tietämättä. Ja niin Kissa oppi, että vaikka vapaudesta voi nauttia, on joskus pieniä ehtoja, jotka pitää ymmärtää. Kissa oli nyt osa perhettä, mutta se oli aina Kissa, joka kulki omia teitään. Se oli oppinut tärkeän läksyn.

Lopetus

Ja niin, Kissa Pörrö löysi oman paikkansa ja ymmärsi, että ystävien kanssa seikkailut ovat aina parhaita. Toivottavasti sinäkin nautit hänen jännittävästä tarinastaan! Kiitos, että olit mukana kuuntelemassa. Muistathan, että jokaisella on oma ainutlaatuinen tarinansa kerrottavanaan, ja voit keksiä niitä vaikka itse! Jos haluat jakaa ajatuksiasi tästä tai muista Sonacastsin tarinoista, kerro meille. Me kuuntelemme mielellämme. Nähdään seuraavassa seikkailussa!

Lisää tarinoita