SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Kengurun taskussa – seikkailu ylösalaisin-maassa

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Tiesitkö, että jossain kaukana, kaukana on maa, jossa puut kasvavat ylösalaisin ja eläimet hyppivät ympäriinsä kuin jouset? Se on Australia! Tänään lähdemme seikkailuun suomalaisen perheen kanssa, joka matkustaa juuri tähän ihmeelliseen paikkaan. He tapaavat hassuja kenguruita, uneliaita koaloita ja yrittävät jopa surffata jättiaalloilla. Valmistaudu nauramaan ja ihmettelemään, sillä kaikki on vähän nurinkurin ylösalaisin-maassa!

Saapuminen Ylösalaisin-maahan

Lopulta lentokone laskeutui pehmeästi jättimäiselle lentokentälle. Oona ja Eetu, perheen lapset, kurkistelivat ikkunasta silmät pyöreinä. Isä ja äiti hymyilivät. 'Me olemme perillä,' isä sanoi. 'Ylösalaisin-maassa!' Ulos astuessaan he huomasivat heti jotain erikoista. Aurinko paistoi kirkkaasti, vaikka Suomessa oli talvi ja pimeää. Puissa kasvoi outoja lehtiä, ja ilmassa leijui eksoottisia tuoksuja. 'Katsokaa!' Oona huudahti, osoittaen puuta, jossa roikkui pää alaspäin roikkuva eläin. 'Onko se lepakko?' Äiti naurahti. 'Ei rakas, se on koala, ja ne nukkuvatkin pää alaspäin!' Eetu siristi silmiään. 'Onpa hassua! Täällä on tosiaan kaikki vähän nurinkurin.' Jopa autot ajoivat väärällä puolella tietä! Isä joutui muistuttamaan itseään koko ajan, että oikea onkin vasen ja vasen on oikea. Se tuntui jännittävältä ja hauskalta. Tämä seikkailu oli vasta aluillaan, ja Ylösalaisin-maa lupasi jo nyt monta yllätystä.

Pomppivia yllätyksiä ja Kookos-koaloita

Heti ensimmäisenä iltapäivänä, kun aurinko vielä paistoi lämpimästi kuin Suomen keskikesällä – vaikka kalenterissa oli joulukuu! – Eevi ja Olli halusivat nähdä kenguruita. ”Niitä, jotka pomppivat ja joilla on tasku!” Olli huudahti innoissaan. Äiti ja isä olivat luvanneet viedä heidät luonnonpuistoon, jossa saisi nähdä näitä hauskoja eläimiä ihan lähietäisyydeltä. He olivat niin innoissaan, että tuskin malttivat odottaa! Mitenköhän kengurut näyttäisivät oikeasti? Olisivatko ne pehmeitä vai karheita? Pomppisivatko ne todella niin korkealle? Kaikki nämä kysymykset pyörivät heidän mielissään. Matkalla he katselivat ikkunasta outoja puita ja lintuja, joiden laulu oli täysin erilaista kuin Suomessa. Kaikki oli uutta ja jännittävää. Tie puistoon oli täynnä vihreää ja eksoottisia kukkia, joita he eivät olleet koskaan ennen nähneet. Ilmassa leijui outoja, makeita tuoksuja. Kun he saapuivat perille, ensimmäinen, mitä he kuulivat, oli outo tömähdys, tömähdys, tömähdys! Se kuulosti aivan kuin joku jättimäinen pupu olisi hyppelehtinyt heitä kohti. Ja sieltä se tuli! Ensimmäinen kenguru, joka hyppeli iloisesti pitkillä takajaloillaan. Se oli suurempi kuin Eevi ja Olli osasivat kuvitella, lähes isän kokoinen! Sen pörröinen turkki näytti niin pehmeältä, ja sen silmät olivat suuret ja uteliaat, kuin ne kysyisivät, ”Mitä te täällä puuhaatte?” ”Katsokaa, äiti! Sillä on pieni kenguru taskussaan!” Eevi kuiskasi, osoittaen pientä päätä, joka pilkisti emokengurun vatsapussista. Se oli aivan uskomatonta! Kuin pieni salaisuus, joka piiloutui taskuun. Pieni kengurunpoikanen kurkisti ulos, siristi silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa ja vetäytyi sitten takaisin turvalliseen pesäänsä. Aivan kuin se olisi piiloleikissä! Miten mukavaa olikaan olla lämpimässä ja turvassa äidin taskussa, kun maailma vilisti ohi. He kävelivät eteenpäin ja näkivät yhä useampia kenguruita. Niitä oli kaikkialla! Jotkut makoilivat laiskasti auringossa ja rapsuttelivat itseään takajaloillaan. Toiset mutustelivat ruohoa suurilla suillaan, katsellen samalla heitä pitkään ja tarkkaavaisesti. Yksi kenguru oli erityisen rohkea ja ehkä vähän utelias. Se lähestyi heitä varovaisesti, nuuskutti ilmaa pitkällä kuonollaan ja sitten nappasi Olli kädestä pudonneen pienen, vihreän lehden! ”Hei! Se on nälkäinen!” Olli nauroi ja koetti ottaa lehteä takaisin, mutta kenguru oli jo ehtinyt mutustella sen suuhunsa vikkelästi. Isä muistutti, ettei villieläimiä saa syöttää, mutta tämä kenguru oli ollut niin nopea, että lehti oli jo mennyt parempiin suihin. Oli hauskaa nähdä, miten kengurut olivat niin erilaisia kuin Suomen metsien eläimet. Ne olivat niin... pomppivia! Sitten he löysivät pienen mutkittelevan polun, joka johti tiheään eukalyptusmetsikköön. Ilma muuttui raikkaammaksi ja siinä oli piparmintun ja eukalyptuksen tuoksu. ”Täällä asuvat koalat”, äiti selitti. Koalat ovat tunnettuja siitä, että ne nukkuvat suurimman osan päivästä, jopa 20 tuntia! ”Miten ne ehtivät leikkiä, jos ne nukkuvat niin paljon?” Eevi kysyi, miettien, miten hän itse jaksaisi nukkua niin pitkään. Isä nauroi ja sanoi, että koalien leikki on nukkumista ja syömistä, ja se onkin niille tärkeintä elämässä. Ja siinä ne olivat! Korkealla eukalyptuspuun oksalla, aivan kuin pörröiset harmaat pehmolelut. Niiden turkki oli paksu ja lämpimän näköinen. Yksi koala nukkui sikeästi, roikkuen puun oksasta pienillä, mutta vahvoilla kynsillään. Toinen mutusteli eukalyptuslehteä hitaasti ja harkiten, niin keskittyneenä, ettei se huomannut heitä lainkaan. Sen pienet, pyöreät korvat värisivät hieman, kun se pureskeli. ”Se on kuin pehmonalle, joka on unohtunut puuhun!” Olli huudahti, ja olisi halunnut kiivetä puuhun halaamaan sitä. Eevi ajatteli, että koala näytti ihanalta. Sen suuret, mustat silmät olivat kiinni, ja se näytti niin rauhalliselta. Hän kuvitteli, että koala haistaisi makealta, ehkä jopa kookokselta, vaikka tiesi, että ne syövät vain eukalyptusta. Mutta koska sana ”kookos” kuulosti niin hauskalta ja pehmeältä, hän kutsui sitä mielessään ”Kookos-koalaksi”. Se oli hänen salainen nimi tälle uudelle ystävälleen, joka vain nukkui ja söi. He istuivat hetken puun alla ja katselivat koalaa, kun se söi. Se oli niin rauhallista ja hidasta. Aivan erilaista kuin pomppivat kengurut, jotka olivat täynnä energiaa ja vauhtia. Tässäkin oli jotain ylösalaisin: toiset eläimet olivat täynnä energiaa, toiset taas niin h-i-t-a-i-t-a, että niitä oli vaikea uskoa todeksi. Ne tuntuivat elävän omaa hidasta maailmaansa. Yhtäkkiä, aivan yläpuolelta, kuului pieni tuhahdus! Koala oli herännyt ja katsoi heitä suurilla, tummilla silmillään. Se kallisti päätään vähän sivulle, aivan kuin se pohtisi, mitä nämä ihmislapset tekivät sen puun alla. Olli kähisi hiljaa, ”Se näkee meidät!” Sitten koala haukotteli, venytteli pienen käpälänsä ja jatkoi lehtensä mutustamista. Se oli niin suloinen hetki, että kaikki vain hymyilivät. Äiti otti kuvan heistä kaikista koalan kanssa – tai ainakin koalan kanssa puussa yläpuolella. ”Muistakaa tämä hetki”, äiti sanoi. ”Tämä on Ylösalaisin-maan taikaa. Yllättäviä ystäviä, hassuja tapoja ja aina jotain uutta nähtävää. Täällä kaikki tuntuu olevan ihanasti sekaisin, mutta kuitenkin juuri oikein.” Aurinko alkoi laskea, ja taivas värjäytyi oranssin, vaaleanpunaisen ja violetin sävyihin. Eevi ja Olli tunsivat olonsa onnellisiksi ja väsyneiksi kaikista päivän pomppivista ja pörröisistä yllätyksistä. He tiesivät, että Ylösalaisin-maa pitäisi heidät kiireisinä, ja he odottivat jo innolla seuraavaa seikkailua. Mitäköhän huominen toisi tullessaan?

Surffilaudalla aaltojen harjalla

Seuraavana aamuna aurinko paistoi taas kirkkaasti Ylösalaisin-maan taivaalta. Eevi ja Olli heräsivät varhain, heidän mielessään vilisi jo eilisen kengurujen pomppimiset ja koalojen söpöys. He tunsivat olonsa virkeiksi ja odottaviksi, valmiina uuteen päivään ja uusiin seikkailuihin. Aamiaisella isä ehdotti jännittävää uutta suunnitelmaa. ”Mitä jos tänään menisimme rannalle? Ja tiedättekö mitä? Voisimme kokeilla surffausta!” hän sanoi. Eevin silmät pyöristyivät lautasen kokoisiksi. Olli hyppäsi tuolillaan ilmaan niin, että mehulasi melkein kaatui! Surffausta! Se kuulosti todella jännittävältä, vaikka he eivät olleet aivan varmoja, mitä se tarkalleen ottaen tarkoitti. He olivat nähneet kuvia ihmisistä, jotka seisoivat suurilla laudoilla aaltojen päällä, mutta se näytti vaikealta – melkein kuin lentämiseltä. He pakkasivat mukaan uima-asut, pehmeät pyyhkeet ja paljon aurinkorasvaa, sillä Australian aurinko oli todella tehokasta. Rannalle ajettiin autolla, joka kiemurteli pitkin vihreiden kukkuloiden ja palmujen reunustamaa tietä, ja matkan varrella he näkivät eksoottisia lintuja lentämässä kirkkaan sinisellä taivaalla. Kun he saapuivat rannalle, Eevi ja Olli haukkoivat henkeään ääneen. Meri oli valtava! Se avautui heidän edessään kuin loputon, kimalteleva peili, joka ulottui kauas horisonttiin. Aallot vyöryivät rantaan kuin suuret, pörröiset, sinivalkoiset peitot, jotka olisivat rypistyneet ja sitten oienneet. Hiekka oli niin kultaista, että se melkein sokaisevia, ja se tuntui varpaiden välissä pehmeältä ja lämpimältä. Mikä tärkeintä, siellä oli paljon ihmisiä surffilaudoilla, jotka liukuivat aaltojen harjalla kevyesti ja taitavasti kuin merilinnut. Isä ja äiti olivat varanneet heille surffitunnin. Ensin he saivat ylleen märkäpuvut, jotka tuntuivat hassuilta ja puristavilta, vähän kuin toinen iho. Sitten he saivat laudat. Olli yritti nostaa omaansa, mutta se oli yllättävän painava ja pitkä, melkein pidempi kuin hän itse! ”Miten tällä voi seistä, kun se on näin liukas ja iso?” hän kysyi huolestuneena. Heidän opettajansa oli ystävällinen, iloinen nainen nimeltä Sanni, jolla oli ruskeat, auringon polttamat hiukset ja ystävällinen hymy, joka sai kaikki tuntemaan olonsa tervetulleiksi. ”Ei hätää, aluksi harjoittelemme hiekalla, jossa aallot eivät yllätä!” Sanni naurahti. He asettuivat laudoilleen vatsalleen pehmeälle hiekalle. Sanni opetti heitä nousemaan seisomaan askel askeleelta. ”Kädet tänne, sitten jalat tänne, ja ylös!” Hän näytti liikkeet monta kertaa, rauhallisesti ja selkeästi. Eevi ja Olli yrittivät parhaansa, mutta tasapainon löytäminen oli aluksi todella vaikeaa. He kaatuivat kerta toisensa jälkeen, pärskähtelivät nauruun ja yrittivät uudelleen. Hiekka tarttui heidän märkiin märkäpukuihinsa, ja he näyttivät vähän leivottavilta piparkakuilta. ”Muistakaa, aallot ovat ystäviämme, ne vain haluavat leikkiä kanssamme!” Sanni virnisti kannustavasti. Kun harjoitus hiekalla oli ohi, oli aika siirtyä veteen. Meri oli viileää ja virkistävää jalkojen ympärillä, ja aallot tuntuivat kutittelevan varpaita. Eevi ja Olli pitivät tiukasti kiinni laudoistaan ja antoivat aaltojen liikutella heitä. Aluksi se oli jännittävää, mutta myös vähän pelottavaa. Aallot olivat paljon suurempia vedessä kuin ne näyttivät rannalta katsottuna, ja ne tuntuivat vetävän heitä ”ylösalaisin” edestakaisin. Sanni auttoi heitä valitsemaan juuri oikean aallon, joka ei ollut liian iso, eikä liian pieni. ”Nyt! Ponnista ylös, niin kuin harjoittelimme!” hän huusi. Olli yritti. Hän nousi polvilleen, sitten ylös, mutta lauta heilui holtittomasti ja Olli rojahti veteen ison pärskähdyksen saattelemana. Hän nousi ylös nauraen ja pärskien, suu täynnä suolaista vettä. ”Se on vaikeampaa kuin näyttää, ja vesi maistuu aika suolaiselta!” hän huusi. Eevi vuorollaan yritti myös. Hän onnistui nousemaan seisomaan sekunniksi, ennen kuin hänkin joutui veden viileään syleilyyn. Mutta he eivät antaneet periksi. Kerta toisensa jälkeen he työnsivät lautansa aaltoihin ja yrittivät nousta. Isä ja äiti seisoivat rannalla ja kannustivat heitä. ”Hyvä Eevi! Hienoa Olli! Upeaa!” he huusivat. Aurinko alkoi lämmittää heidän selkiään, ja heidän iholleen kertyi suolaa, joka sai sen kiiltelemään. Vähitellen, pienen harjoittelun jälkeen, Eevi onnistui. Hän nousi seisomaan laudan päällä, ja aalto vei häntä eteenpäin! Hän huusi ilosta, kun lauta liukui pehmeästi rantaa kohti. Se oli vain pieni aalto ja lyhyt matka, mutta Eevin kasvoilla oli leveä, ylpeä hymy. ”Minä tein sen! Minä surffasin!” hän kiljui. Olli katsoi Eeviä ja halusi kovasti kokea saman voiton tunteen. Hän keskittyi. Hän valitsi tarkasti aallon, työnsi lautaa, nousi ylös – ja tällä kertaa, hän pysyi pystyssä! Aalto kuljetti häntä eteenpäin, ja tuuli puhalsi hänen hiuksiaan. Hän tunsi itsensä todelliseksi surffaajaksi! Se oli kuin lentäisi veden päällä, kuin olisi osa aaltoa itseään, pyörremyrskyn silmässä, mutta turvallisesti. Hän naurahti ilosta. ”Minäkin! Minäkin surffasin!” hän huusi koko keuhkojensa voimalla. Surffaustunnin jälkeen Eevi ja Olli olivat väsyneitä, mutta todella onnellisia. Heidän kehonsa tuntuivat täynnä jännitystä ja uusia kokemuksia. He olivat oppineet uuden taidon, ja se tuntui uskomattomalta. Aallot tuntuivat edelleen liikuvan heidän allaankin, kun he kävelivät hiekalla takaisin vanhempiensa luo. Ylösalaisin-maan aallot olivat olleet ylösalaisin-hauskoja! He tiesivät, että tämä päivä jäisi heidän mieleensä ikuisesti. Heidän rannalle jättämänsä jalanjäljet huuhtoutuivat aaltojen mukana pois, mutta muistot surffilaudalla liukumisesta pysyisivät. He odottivat jo, mitä huominen toisi mukanaan. Mihin seuraava seikkailu heidät veisi? Kenties jopa veden alle, tutkimaan koralliriuttoja ja värikkäitä kaloja?

Kadonnut uimakenkä ja kotimatka

Seuraavana aamuna aurinko kimmelsi taas kirkkaana Tyynenmeren yllä, kutsuen perhettä uusiin seikkailuihin. Äiti oli valmistanut herkullisen aamiaisen tuoreista hedelmistä, ja isä luki karttaa. Leo ja Elli olivat jo pukeutuneet uima-asuihin, valmiina hyppäämään aaltoihin. He olivat nähneet kuvia upeista koralliriutoista ja värikkäistä kaloista, ja olivat aivan innoissaan päästessään snorklaamaan. Mutta kun he keräsivät varusteitaan, jotain puuttui. 'Missä minun toinen uimakenkäni on?' Elli kysyi ääni hieman harmistuneena. 'En löydä sitä mistään!' Hän etsi matkalaukun pohjalta, sängyn alta ja jopa isän hattuhyllyltä, mutta ei jälkeäkään sinisestä, kukkakuvioisesta uimakengästä. Leo auttoi etsinnässä, ja pian koko perhe haravoi huonetta ja terassia. 'Ehkä se jäi rannalle?' isä ehdotti. 'Tai sitten Kookos-koala lainasi sen aamu-uinnilleen!' Leo vitsaili, yrittäen piristää pikkusiskoaan. Elli oli melkein itkuun purskahtamassa. Ilman uimakenkiä ei voinut mennä koralliriutalle, sillä siellä oli teräviä koralleja ja merisiilejä, joihin voisi satuttaa jalkansa. 'Minä niin halusin nähdä ne värikkäät kalat!' hän mutisi, iso kyynel valuen poskea pitkin. Äiti halasi Elliä tiukasti. 'Ei hätää, rakas. Me löydämme sen kengän. Yhdessä. Eikä meillä ole kiire. Ehkä se kengänetsintä vie meidät uuteen seikkailuun?' Hän silitti Ellin hiuksia ja katsoi isää, joka nyökkäsi ymmärtävästi. 'Aivan oikein', isä sanoi. 'Lähdetään tutkimaan ympäristöä kengänjälkiä seuraten. Vaikka koko Australia on ylösalaisin, niin kyllä se kenkä jostain löytyy!' Niinpä perhe lähti liikkeelle. He kävelivät rannalle, jonne olivat jättäneet tavaransa edellisenä päivänä. Merituuli puhalsi lämpimästi, ja hiekka tuntui varpaiden alla pehmeältä. Ei jälkeäkään uimakengästä. He kävelivät rantaviivaa pitkin, tarkastelivat jokaisen simpukan ja merilevän. Sitten, aivan pienen kallion takaa, Leo huomasi jotain sinistä. 'Katso!' hän huudahti. 'Tuolla!' Elli juoksi paikalle innoissaan. Se oli hänen uimakenkänsä! Mutta se ei ollut yksin. Kenkä oli juuttunut kiinni pieneen, värikkääseen simpukkaan, ja sen ympärillä uiskenteli pieni, iloisen näköinen rapu, jolla oli kaksi pientä silmää varren päässä. Rapu vilkutti saksillaan, aivan kuin se olisi odottanut heitä. Rapu, jonka he myöhemmin nimesivät Saksi-rapuksi, oli yrittänyt irrottaa simpukkaa kengästä. Se oli ilmeisesti löytänyt kengän ja halunnut tutkia sitä tarkemmin. Isä auttoi irrottamaan simpukan varovasti, ja Elli sai uimakengän takaisin. 'Kiitos, Saksi-rapu!' Elli sanoi ja rapu vilkutti taas saksillaan, ennen kuin se sukelsi takaisin aaltoihin. Nyt kun uimakenkä oli löytynyt, perhe pääsi vihdoin snorklaamaan. He näkivät satoja värikkäitä kaloja, jotka uiskentelivat korallien lomassa. Oli keltaisia, sinisiä, punaisia ja raidallisia kaloja, jotka näyttivät aivan pieniltä taideteoksilta. He näkivät myös uteliaan kilpikonnan, joka uiskenteli ohi hitaasti ja arvokkaasti. Se oli maaginen kokemus, aivan kuten äiti oli luvannut. Päivät kuluivat nopeasti, täynnä uusia seikkailuja. He kävivät vielä uudelleen tervehtimässä Kookos-koalaa, joka nukkui edelleen suurimman osan ajasta, mutta muisti yhä heidän tuomansa eukalyptuslehdet. He näkivät lisää kenguruita, jotka pomppivat vapaana ruohikolla, ja opettelivat jopa sanomaan 'G'day, mate!' paikalliseen tapaan. Leo ja Elli olivat saaneet monta uutta ystävää ja muistoa. Mutta sitten tuli päivä, jolloin oli aika sanoa hyvästit tälle ihmeelliselle Ylösalaisin-maalle. Matkalaukut pakattiin täyteen hiekkaa, simpukoita ja upeita muistoja. Lentokentällä Leo ja Elli vilkuttivat haikeasti Australian auringolle. 'Näkemiin, kengurut ja koalat!' he huusivat melkein yhteen ääneen. 'Kiitos, Saksi-rapu!' Lento takaisin kotiin oli pitkä, mutta Leo ja Elli nukkuivat suurimman osan ajasta, uneksien seikkailuistaan. He näkivät unissaan Kookos-koalan nukkumassa, kengurujen pomppivan rannalla ja itsensä surffaamassa jättimäisellä aallolla. Kun he lopulta laskeutuivat Suomen talviseen maisemaan, oli jännittävää nähdä kaikki taas oikein päin. Koti tuntui tutulta ja turvalliselta, mutta Australian lämpö ja villi luonto olivat jättäneet pysyvän jäljen heidän sydämiinsä. He tiesivät, että vaikka he olivat taas kotona, heidän mielikuvituksensa saattoi milloin vain matkustaa takaisin Ylösalaisin-maahan. Heillä oli niin paljon kerrottavaa ystävilleen ja opettajalleen! Pian he huomasivat jotain hauskaa. Leolla oli yhä toisessa taskussaan pienen pieni hiekanjyvä Australian rannalta, ja Ellin uimakengässä oli yhä kiinni yksi sitkeä, värikäs simpukankuori Saksi-ravun tapaamisesta. Nämä olivat pieniä muistoja seikkailusta, joka opetti heille, että maailma on täynnä ihmeitä, ja joskus ne löytyvät sieltä, mistä vähiten odottaa – jopa kadonneen uimakengän kyljestä. Ja niin, heidän ensimmäinen suuri matkansa Ylösalaisin-maahan oli päättynyt, mutta heidän seikkailunhalunsa oli vasta herännyt. Kuka tietää, minne seuraava matka heidät veisi? Ehkäpä jonnekin, missä aurinko nousee lännestä tai missä puut kasvavat juuret taivasta kohti?

Lopetus

Kiitos, että lähdit mukaan tähän ihmeelliseen ylösalaisin-maahan! Toivottavasti seikkailumme jätti mieleesi monia hassuja ja hauskoja muistoja. Muista kertoa Sonacastsille, jos sinulla on jokin toive tai palaute – odotamme innolla viestejäsi! Ja hei, ehkä sinä itse keksitkin aivan oman, ainutlaatuisen maailmasi? Unelmoi ja seikkaile rohkeasti! Nähdään taas seuraavassa tarinassa! Moikka!

Lisää tarinoita