Tarina
Keken Hupsu Hedelmäseikkailu
60 min7-9-vuotiaille
Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.
Tarina
Introduction
Mikä saa apinan kikattamaan ja papukaijan nauramaan niin että höyhenet pörröttyvät? Se on tietenkin Keke-käärme! Yleensä niin rauhallinen Keke heräsi eräänä aamuna viidakon kummallisimpaan päivään. Kaikki apinat olivat kadottaneet banaaninsa, ja pienet linnut etsivät marjojaan. Kuka oli vastuussa tästä hauskasta sotkusta? Keke päätti ottaa selvää ja auttaa ystäviään ratkaisemaan mysteerin. Se oli paljon hauskempaa kuin miltä kuulosti, täynnä vinkeitä piilopaikkoja ja yllättäviä käänteitä. Lähde mukaan Keken hulvattomaan seikkailuun!
Keke ja kutittava kookospähkinä
Keke on hyvin erityinen käärme. Hän on kirkkaanvihreä, melkein kuin nuori ruoho keväällä, ja hänen suomunsa kiiltävät kauniisti auringonpaisteessa. Keke ei ole lainkaan pelottava käärme, vaan hän on viidakon suurin auttaja ja ystävä. Tänään Keke heräsi venytellen pitkää vartaloaan suuren banaanilehden päällä. Hän tunsi olonsa tarmokkaaksi ja päätti lähteä katsomaan, mitä ystäville kuuluu. Viidakko oli täynnä ihastuttavia tuoksuja: makeaa ananasta, kosteaa multaa ja kukkia, jotka avasivat terälehtensä aamun valossa. Kun Keke luikerteli pitkin mutkaista polkua, hän kuuli yhtäkkiä jotain hyvin omituista. Se ei ollut papukaijan rääkäisy eikä tiikerin murina. Se oli korkeaa, hihittävää naurua, joka kuulosti melkein siltä kuin joku olisi kutittanut viidakkoa itseään. Keke pysähtyi ja nosti päätään korkealle ilmaan. Mitä ihmettä tuo on, hän mietti itsekseen ja lähti ääntä kohti. Hänen hieno, haarainen kielensä kävi nopeasti ulkona haistelemassa ilmaa. Pian hän saapui pienelle aukiolle, jossa Miina-apina taisteli suuren kookospähkinän kanssa. Miina oli pieni ja energinen, ja hänellä oli tapana kerätä hedelmiä talteen pahan päivän varalle. Mutta nyt hänellä oli ongelma. Aina kun Miina yritti tarttua kookospähkinään, se alkoi täristä ja kikatella niin lujaa, että se pomppasi Miinan käsistä pois. Keke, katso nyt tätä, Miina huusi turhautuneena ja pyyhki hikeä otsaltaan. Tämä kookospähkinä on aivan mahdoton. Se väittää olevansa koko maailman kutittavin hedelmä! Keke ei ollut koskaan kuullut kutittavista hedelmistä, mutta hän päätti kokeilla onneaan. Hän liukui lähemmäs ja yritti kietoutua pähkinän ympärille. Heti kun Keken sileä vatsa kosketti kookospähkinän karkeaa ja karvaista pintaa, alkoi aivan valtava tirskunta. Hih hih hih! Ei noin lujaa! Se kutittaa aivan liikaa, kookospähkinä huusi ja hyppi riemusta. Keke oli niin yllättynyt, että hän melkein solmi itsensä solmuun ja horjahti sivuun. Rauhoitutaanpa nyt, Keke sanoi lempeällä ja rauhallisella äänellään. Hän huomasi, että kookospähkinä oli vain kovin herkkä ja kaipasi hellää otetta. Keke keksi ovelan suunnitelman. Hän ei yrittäisikään puristaa pähkinää, vaan hän alkoi kertoa sille tarinaa rauhallisesta, hitaasti nukkuvasta joesta ja suurista, valkoisista pilvistä, jotka lipuvat hiljaa taivaalla. Hän puhui matalalla ja unettavalla äänellä, joka sai jopa viidakon suuret lehdet hiljenemään. Kookospähkinän hihitys vaimeni ja se alkoi viimein rentoutua. Silloin Keke ja Miina alkoivat yhdessä liikuttaa pähkinää. Keke toimi kuin pehmeä ja tasainen liukuhihna, ja Miina ohjasi pähkinää varovasti sormenpäillään. He liikkuivat hitaasti kuin etanat aurinkoisena päivänä, varoen herättämästä pähkinän hupsuja nauruhermoja uudelleen. Viimein he saapuivat Miinan kodille, ja kookospähkinä jäi onnellisena lepäämään pehmeään varjoon. Kiitos Keke, olet todellinen käärmemestari, Miina sanoi ja antoi Kekelle ison, lämpimän halauksen. Keke hymyili leveästi ja heilautti häntäänsä hyvästiksi. Mutta hän tiesi, että viidakossa riitti vielä paljon muutakin tutkittavaa, ja uusi seikkailu odotti jo aivan kulman takana.
Banaaniviidakon suuri mysteeri
Keke käärme jatkoi matkaansa eteenpäin, hitaasti ja verkkaisesti kiemurrellen. Hän nautti auringonpaisteesta, joka siivilöityi suurten lehtien läpi ja teki hänen suomuistaan kimaltelevia kuin pienet timantit. Viidakko oli täynnä ääniä, sirkutusta, rapinaa ja kaukaisia huutoja, mutta Keke tunsi olevansa täysin kotonaan. Hän oli juuri auttanut Miinaa kookospähkinän kanssa, ja hänen sydämensä oli täynnä iloa. Mutta kuten viidakossa aina, uusi seikkailu odotti juuri seuraavan suuren saniaisen takana. Kun Keke saapui banaaniviidakon reunalle, hän huomasi heti, että jotain oli vialla. Banaaniviidakko oli yleensä paikka, jossa vallitsi iloinen hulina, mutta nyt siellä oli outo, miltei jännittynyt hiljaisuus. No, ei aivan hiljaisuus, sillä jostain kauempaa kuului vaimeaa niiskutusta. Keke nosti päätään korkeammalle ja kurkisti tiheän pensaikon läpi. Siellä, keskellä suurta banaanipuiden rypästä, istui Mauno-apina. Mauno oli yleensä viidakon vauhdikkain ja kovaäänisin asukas, mutta nyt hän istui mättäällä ja tuijotti tyhjää banaanitertun vartta. Keke liukui hitaasti Maunon viereen ja kysyi pehmeällä äänellä, että mikä hätänä, ystäväni? Miksi olet niin surullisen näköinen? Mauno hätkähti ja katsoi Kekeä suurilla, pyöreillä silmillään. Voi Keke, sinäpä sen sanoit! Mauno huudahti ja pyyhki pienen kyyneleen poskeltaan. Tapahtui jotain aivan käsittämätöntä. Minun suuri, kultainen banaaniterttuni on kadonnut! Se oli maailman hienoin terttu, täynnä täydellisen kypsiä ja keltaisia banaaneja. Olin säästänyt sitä koko viikon ja ajattelin pitää suuret banaanijuhlat kaikille ystäville. Mutta kun heräsin päiväuniltani, terttu oli poissa! Jäljellä on vain tämä tyhjä varsi. Keke katseli tyhjää vartta ja mietti. Se oli tosiaan erikoista. Kuka viidakossa veisi kokonaisen banaanitertun ilmoittamatta? Ehkä se oli vain pudonnut, Keke ehdotti ja alkoi tutkia maata puun ympärillä. Mutta maassa ei näkynyt banaaneja, ei edes yhtä pientä kuorta. Sen sijaan Keke huomasi jotain muuta. Maassa oli pieniä, valkoisia ja pyöreitä palleroita, jotka kimaltelivat hassusti. Mitä nämä ovat? Keke kysyi ja tökkäsi yhtä palleroa nenällään. POKS! Pallero puhkesi ja siitä lähti ihana, raikas tuoksu. Ne ovat saippuakuplia! Mauno huudahti ja hyppäsi pystyyn. Miksi banaanipuun alla on saippuakuplia? Onko joku käynyt pesulla täällä? Keke ja Mauno katsoivat toisiaan hämmentyneinä. Saippuakuplia banaaniviidakossa? Tämä oli todellakin suuri mysteeri. Keke päätti, että heidän oli seurattava saippuakuplien jälkiä. Niitä näkyi siellä täällä, tarttuneina lehtiin ja ruohonkorsiin, muodostaen pienen polun, joka johti kohti viidakon kosteampaa osaa, missä virtasi kirkas joki. Meidän on oltava varovaisia ja hiljaisia kuin varjot, Keke kuiskasi, vaikka hän itse oli kirkkaanvihreä ja Mauno oli ruskea ja kolisteli mennessään. He hiipivät, tai Keken tapauksessa liukuivat, eteenpäin. Matkalla he ohittivat suuria orkideoita, jotka tuoksuivat makealta, ja väistelivät hämähäkinseittejä, jotka kimaltelivat kasteesta. Mauno yritti olla hiljaa, mutta kerran hän astui kuivan oksan päälle, ja se sanoi RAKS! Mauno jähmettyi paikoilleen ja teki hassun ilmeen, kuin hän olisi yrittänyt muuttua näkymättömäksi. Kekeä nauratti, mutta hän pysyi vakavana. Mysteeri oli selvitettävä. Pian he alkoivat kuulla erikoista ääntä. Se kuulosti siltä, kuin joku olisi hyräillyt iloista sävelmää ja samalla loiskuttanut vettä. Loiskis, loiskis, trallallaa, ääni kuului puiden takaa. Keke ja Mauno kurkistivat varovasti suuren saniaisen lehden takaa ja mitä he näkivätkään? Siellä, joen rannalla, istui Tapani-tapiiri. Tapani oli suuri ja kiltti eläin, jolla oli pitkä kärsä ja tapana puuhastella omiaan. Mutta nyt Tapani teki jotain sellaista, mitä kukaan ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hänellä oli edessään suuri puinen saavi täynnä vaahtoavaa vettä, ja siellä, keskellä vaahtoa, kylpi Maunon kultainen banaaniterttu! Tapani hinkkasi jokaista banaania huolellisesti pehmeällä sienellä ja hyräili tyytyväisenä. Hyvää huomenta, Tapani! Keke sanoi ja liukui esiin piilostaan. Mitä ihmettä sinä oikein teet? Tapani hätkähti niin, että saippuavaahtoa lensi hänen kärsänsä päähän. Ohhoh, tervehdys Keke ja Mauno! Tapani sanoi ja hymyili leveästi. Minä vain autan näitä raukkoja. Katsoin aamulla tätä terttua ja ajattelin, että ne näyttävät kovin pölyisiltä ja surullisilta tuolla puussa. Ajattelin, että pieni kylpy ja virkistys tekisi niille hyvää. Halusin yllättää teidät kaikki ja tuoda puhtaat, kiiltävät banaanit juhliin! Mauno ei tiennyt, pitäisikö hänen nauraa vai itkeä. Mutta Tapani, banaanit eivät tarvitse kylpyä! Niillä on kuoret suojaamassa niitä, Mauno selitti ja yritti olla kuulostamatta liian vihaiselta, koska Tapani oli niin hyväntahtoinen. Tapani katsoi banaaniterttua ja sitten Maunoa. Vai niin? Minä vain ajattelin, että ne olisivat onnellisempia, jos ne tuoksuisivat laventelilta ja kimaltelisivat auringossa. Katso nyt, miten hienoja ne ovat! Ja totta se oli, banaanit kiiltävät niin kirkkaasti, että niitä oli melkein vaikea katsoa ilman aurinkolaseja. Mutta nyt oli uusi ongelma. Banaanit olivat niin saippuaisia ja liukkaita, ettei niihin voinut edes koskea ilman, että ne luiskahtivat käsistä. Mauno yritti napata yhden banaanin, mutta se lensi suoraan ilmaan kuin saippuapala ja mätkähti takaisin veteen. Voi ei! Miten me saamme nämä takaisin puuhun? Mauno kysyi hätääntyneenä. Ne ovat aivan liian liukkaita kantaa! Keke mietti hetken. Hänen käärmeen aivonsa raksuttivat nopeasti. Hänellä oli idea. Tapani, onko sinulla yhtään puhdasta vettä jäljellä? Keke kysyi. Tapani nyökkäsi ja osoitti jokea. Sitten meidän täytyy huuhdella saippua pois, Keke sanoi. Mutta tarvitsemme tavan kuivata ne nopeasti. Keke katsoi ympärilleen ja näki suuria, karheita lehtiä, jotka kasvoivat rannalla. Mauno, hae noita lehtiä! Ja Tapani, sinä voit suihkuttaa kärsälläsi puhdasta vettä banaanien päälle. Ja niin alkoi suuri banaanien puhdistusoperaatio. Tapani imaisi kärsäänsä vettä joesta ja suihkutti sitä banaanitertun päälle kuin pieni palokunta. SUIHKIS! Saippuvaahto lensi kaikkialle, ja pian banaanit olivat puhtaita vaahdosta, mutta silti märkiä ja liukkaita. Sitten tuli Keken ja Maunon vuoro. Mauno levitti suuret lehdet maahan, ja Keke käytti pitkää vartaloaan kietoutuakseen tertun ympärille. Hän nosti tertun varovasti vedestä – se oli raskas, mutta Keke oli vahva käärme. Hän laski tertun lehtien päälle, ja Mauno alkoi hangata niitä kuivaksi toisilla lehdillä. Se oli kuin suuri banaanihieronta! Mauno hinkkasi ja hinkkasi, ja Keke auttoi pyörittämällä terttua ympäri, jotta jokainen puoli kuivuisi. Lopulta banaanit eivät olleet enää liukkaita, vaan ne olivat kauniin keltaisia ja tuoksuivat raikkaalta viidakolta. Ne kimaltelivat edelleen, mutta tällä kertaa siksi, että ne olivat niin puhtaita. Kiitos Keke, olit todella ovela, Mauno sanoi ja antoi Kekelle yläfemma-läpsäytyksen, tai niin lähelle sitä kuin käärmeen kanssa voi päästä. Ja kiitos sinullekin, Tapani. Vaikka banaanit eivät kylpyä tarvinneetkaan, ne ovat nyt varmasti viidakon hienoimmat banaanit. Tapani oli hyvin iloinen, että hän oli voinut auttaa, vaikka hänen tapansa olikin ollut hieman erikoinen. Anteeksi, että aiheutin säikäytyksen, hän sanoi ja rapsutti korvaansa. Halusin vain tehdä jotain mukavaa. Keke hymyili. Viidakossa sattuu ja tapahtuu, hän totesi viisaasti. Tärkeintä on, että mysteeri selvisi ja banaanit ovat tallessa. Mutta nyt, miten me saamme tämän suuren tertun takaisin ylös puuhun? Se on aivan liian raskas Maunolle kantaa yksin. Keke katseli ympärilleen ja huomasi vahvan liaanin, joka roikkui korkealta puusta. Minulla on suunnitelma, hän sanoi ja hänen silmänsä tuikkivat innosta. Me teemme banaanihissin! Keke opasti Maunoa sitomaan liaanin toisen pään banaanitertun ympärille. Sitten Mauno kiipesi korkealle oksalle ja heitti liaanin toisen pään alas Tapanille. Tapani otti liaanin kärsäänsä ja alkoi peruuttaa hitaasti. HIOP-HEI! Banaaniterttu alkoi nousta ilmaan, hitaasti mutta varmasti. Keke seurasi maasta käsin ja ohjasi terttua hännällään, ettei se kolisisi puiden runkoihin. Pian terttu oli takaisin omalla paikallaan, ja Mauno sitoi sen tiukasti kiinni. Kaikki kolme ystävystä katsoivat ylös ja ihastelivat työtään. Banaanit näyttivät upeilta auringonpaisteessa, ja ne todellakin olivat nyt puhtaampia kuin koskaan. Tämän kunniaksi meidän on pidettävä ne juhlat heti! Mauno huudahti ja hyppi riemusta. Ja niin he viettivät iltapäivän banaaniviidakossa syöden makeita hedelmiä ja nauraen Tapanin saippuakuplaseikkailulle. Keke oli tyytyväinen. Hän oli ratkaissut banaaniviidakon suuren mysteerin ja auttanut ystäviään toimimaan yhdessä. Kun aurinko alkoi laskea ja värjätä taivaan oranssiksi ja purppuraksi, Keke tunsi olevansa taas valmis jatkamaan matkaansa. Hän tiesi, että viidakossa oli vielä monta ystävää, jotka saattaisivat tarvita apua, ja monta hauskaa tarinaa, jotka odottivat kertojaansa. Hän heilautti häntäänsä Maunolle ja Tapanille ja lähti liukumaan kohti syvempää viidakkoa, missä kaukaiset papukaijan huudot kertoivat, että uusi arvoitus oli jo tuloillaan.
Papukaija Paulin kadonnut mango
Keke käärme jatkoi matkaansa viidakon siimeksessä, kun aurinko alkoi jo hiipiä puiden latvojen taakse ja taivas muuttui kauniin oranssiksi. Hän oli juuri selvinnyt banaaniviidakon suuresta mysteeristä ja tunsi itsensä erittäin neuvokkaaksi käärmeeksi. Hän liukui eteenpäin hitaasti ja nautiskellen, tuntien vatsansa alla pehmeän sammaleen ja kuivien lehtien rapinaa. Mutta aivan yhtäkkiä, keskeltä hiljaista viidakon iltaa, kuului valtava ja hieman käheä rääkäisy. Kraa, kääks, voi ei! Voi kurjuus ja pähkinäpussin pohja! Keke pysähtyi heti ja kohotti päätään. Kuka ihme täällä piti sellaista meteliä? Hän luikerteli kohti ääntä ja saapui pian suurelle, kukkivalle puulle, jonka oksilla istui mitä värikkäin lintu, jonka Keke oli koskaan nähnyt. Se oli Papukaija Pauli. Pauli oli pukeutunut kirkkaanpunaisiin, keltaisiin ja sinisiin höyheniin, ja hän näytti siltä kuin sateenkaari olisi päättänyt muuttaa asumaan hänen selkäänsä. Mutta nyt Pauli ei näyttänyt iloiselta sateenkaarelta, vaan hän hypähteli levottomasti oksalta toiselle ja pyöritteli päätään ympäriinsä. Keke huikkasi ystävällisesti, että hei Pauli, mikä sinua oikein vaivaa? Miksi sinä huudat niin kovaa, että koko viidakko tärisee? Pauli pysähtyi hetkeksi, katsoi Kekeä suurilla silmillään ja huokaisi niin syvään, että hänen rintahöyhenensä pöyhistyivät. Voi Keke, se on katastrofi! Se on suuri ja hedelmäinen tragedia! Minun mangoni on kadonnut! Minun täydellinen, kullankeltainen, uskomattoman mehevä ja tuoksuva mangoni on poissa! Olin säästänyt sen juuri tätä iltahetkeä varten, ja nyt sitä ei ole missään! Keke katsoi Paulia ja sitten tyhjää oksaa. Hän tiesi, kuinka tärkeitä hedelmät olivat hänen ystävilleen, ja hän halusi auttaa. Älä huoli Pauli, Keke sanoi lohduttavasti. Me löydämme sen varmasti. Minä olen erittäin hyvä etsimään asioita, varsinkin jos ne tuoksuvat hyvältä. Keke selitti Paulille ja samalla teille kaikille kuulijoille, että käärmeet käyttävät kieltään haistamiseen. Keke työnsi pienen, kaksihaaraisen kielensä ulos ja teki sillä muutaman nopean liikkeen ilmassa. Tiedättekö lapset, miltä kypsä mango tuoksuu? Se tuoksuu makealta, vähän niin kuin hunajalta ja kesäpäivältä. Keke sulki silmänsä ja yritti keskittyä. Hän haistoi kukkien tuoksun, hän haistoi kostean mullan ja hän haistoi jopa kaukaisen sateen, mutta mangon tuoksu oli hyvin heikko. Pauli, missä sinä näit mangosi viimeksi? Keke kysyi. Pauli raapi päätään siivellään. No, minä olin juuri tässä oksalla, ja mango oli tuossa pienessä kolossa. Sitten näin hienon perhosen ja lensin hetkeksi sen perään, koska se oli niin kirkkaan sininen. Kun tulin takaisin, mango oli poissa! Keke nyökkäsi. Selvä homma, lähdetään tutkimaan. Keke alkoi luikerrella alas puun runkoa ja Pauli lenteli hänen yläpuolellaan. Ensimmäiseksi he menivät suuren saniaisen luo, joka kasvoi puun juurella. Sen lehdet olivat niin suuret, että ne olivat kuin vihreitä sateenvarjoja. Keke kurkisti lehtien alle. Siellä ei ollut mangoa, mutta siellä asui pieni ja hidas etana nimeltään Eetu. Hei Eetu, oletko nähnyt suurta ja keltaista mangoa kulkemassa ohi? Keke kysyi. Eetu mietti hetken, venytti tuntosarviaan ja vastasi hitaasti, että ei, minä olen nähnyt vain tämän kiven ja yhden hyvin mielenkiintoisen kastepisaran. Mango on aivan liian nopea minulle, jos se kerran on kadonnut. Keke ja Pauli jatkoivat matkaansa. Pauli oli jo vähällä menettää toivonsa. Entä jos joku viidakon rosvo on vienyt sen? Entä jos se on pudonnut jokeen ja purjehtinut pois? Keke pyysi Paulia pysymään rauhallisena. Katsopas tuonne, hän sanoi ja osoitti hännällään kohti tiheää pensaikkoa. Siellä näkyi jotain keltaista ja pyöreää! Pauli hihkui riemusta ja syöksyi kohti pensasta. Minun mangoni! Se on siellä! Mutta kun hän pääsi lähemmäs, keltainen pallo alkoikin liikkua. Se ei ollutkaan mango, vaan se oli uninen lisko, joka oli käpertynyt palloksi päiväunilleen. Lisko avasi yhden silmän ja katsoi Paulia hieman vihaisesti. Minä en ole mikään hedelmä, minä olen Lenni Lisko, ja minä yritän nukkua, lisko sanoi unisesti ja käänsi kylkeään. Pauli pyysi anteeksi ja palasi Keken luo nokat roikkuen. Keke ei kuitenkaan antanut periksi. Hän käytti kieltään uudelleen. Nyt hän haistoi jotain! Se oli tahmeaa ja makeaa. Katsopa Pauli, täällä maassa on pieniä tahmeita jälkiä, Keke sanoi. Ne näyttivät aivan mangon mehulta. Jäljet johtivat kohti vanhaa, onttoa tukkia, joka makasi maassa orkideojen keskellä. Keke ja Pauli hiipivät tukin luo. Keke kurkisti varovasti sisään. Siellä ei ollut mangoa, mutta siellä oli joukko pieniä muurahaisia, jotka kantoivat pieniä palasia jotain keltaista. Hei muurahaiset, mistä te olette saaneet nuo herkut? Keke kysyi kohteliaasti. Muurahaiset pysähtyivät ja yksi niistä sanoi, että me löysimme ne tuolta ylempää, suuren oksanhaaran välistä. Siellä on valtava keltainen vuori, josta saa hienoja palasia kotiin vietäväksi. Pauli ja Keke katsoivat toisiaan. Ylempää? Mutta Paulihan sanoi, että mango oli alhaalla kolossa. Sitten Keke sai ajatuksen. Pauli, kun sinä lensit sen perhosen perään, nousiko tuuli? Pauli mietti. No, itse asiassa nousi! Se oli sellainen hupsu pyörretuuli, joka pöllytti höyheniäni. Keke alkoi nauraa hiljaa. Minäpä luulen, että tuuli on tehnyt sinulle tepposen. Se on saattanut napata mangon ja pyöräyttää sen ylös oksien väliin, eikä suinkaan alas maahan. He palasivat takaisin Paulin kotipuulle. Keke alkoi kiipeillä ylöspäin. Käärmeille kiipeäminen on vähän erilaista kuin linnuille, mutta Keke oli siinä erittäin taitava. Hän kietoi vartalonsa rungon ympärille ja punnersi itseään ylemmäs. Hän etsi ja etsi, kunnes viimein, aivan ylimpien oksien seasta, hän näki jotain kimaltelevaa. Siellä se oli! Suuri, mehevä ja täydellinen mango oli jäänyt jumiin kahden oksan väliin. Se keikkui siellä vaarallisen näköisesti. Pauli lensi heti paikalle ja oli niin onnellinen, että hän alkoi tanssia ilmassa. Keke, sinä löysit sen! Sinä olet maailman paras etsiväkäärme! Mutta nyt oli uusi ongelma. Miten mango saataisiin alas rikkomatta sitä? Jos Pauli yrittäisi ottaa sen nokkaansa, se saattaisi pudota ja liiskaantua maahan. Keke mietti hetken ja sanoi, että kuule Pauli, minulla on suunnitelma. Minä kiedon häntäni tukevasti oksan ympärille ja laskeudun alas niin pitkälle kuin pystyn. Sitten sinä voit laskea mangon varovasti minun selkäni päälle, ja minä liutan sen hitaasti alas kuin liukumäessä. Se oli loistava idea! Keke teki työtä käskettyä. Hän asettui pitkäksi, vihreäksi sillaksi oksien väliin. Pauli työnsi mangoa varovasti nokallaan, kunnes se alkoi liukua pitkin Keken sileää selkää. Se oli kuin hauska leikki! Mango liukui ja liukui, ja lopulta se laskeutui pehmeästi alas suoraan Paulin pesään. Onnistui! Pauli huusi niin kovaa, että muutama lehti rouskahti irti. Keke liukui alas ja molemmat ystävykset katselivat hienoa löytöään. Pauli oli niin kiitollinen, että hän halusi jakaa mangon Keken kanssa, mutta Keke sanoi nauraen, että kiitos vain, mutta minä olen jo syönyt tänään ison annoksen kookosta ja banaaneja. Syö sinä vain, sinä olet sen ansainnut kaiken sen etsimisen jälkeen. Pauli haukkasi ison palan ja sanoi suu täynnä, että tämä on elämäni paras mango, ja se maistuu vielä paremmalta, kun se löytyi ystävän avulla. Keke tunsi itsensä oikein tyytyväiseksi. Hän oli oppinut, että joskus asiat eivät ole siellä, mistä niitä ensimmäisenä etsii, ja että käärmeen kieli on todellakin hyödyllinen työkalu. Kun Pauli nautti ateriastaan, viidakko alkoi hämärtyä entisestään. Tähdet alkoivat syttyä taivaalle kuin pienet timantit. Keke tiesi, että hänen seikkailunsa ei suinkaan päättynyt tähän. Hän hyvästeli herkuttelevan Paulin ja lähti jatkamaan matkaansa syvemmälle viidakkoon. Hän mietti, mitä seuraava mutka toisi tullessaan. Ehkäpä uuden ystävän, tai ehkäpä jotain vielä kummallisempaa kuin kadonnut mango. Hän luikerteli eteenpäin, ja hänen häntänsä heilui rytmikkäästi viidakon yössä. Hän oli valmis mihin tahansa, sillä hän tiesi, että jokainen päivä viidakossa oli uusi mahdollisuus auttaa ja pitää hauskaa. Ja niin Keke jatkoi matkaansa, jättäen taakseen tyytyväisen papukaijan ja monta tyhjää mangonkuorta, valmiina uusiin hassuihin tilanteisiin.
Solmuun mennyt käärme ja jättimäinen ananas
Keke-käärme jatkoi matkaansa pitkin viidakon mutkaisia polkuja, ja hänen pitkä, vihreä vartalonsa liukui vaivattomasti kosteiden lehtien ja pehmeän sammalen yli. Aurinko alkoi nousta korkeammalle taivaalla, ja sen säteet siivilöityivät puiden latvusten läpi muodostaen tanssivia valoläiskiä metsän pohjalle. Keke tunsi itsensä erittäin pirteäksi. Hän oli juuri auttanut ystäväänsä Paulia löytämään kadonneen mangon, ja tuo hyvä mieli sai hänet melkein tanssimaan. No, käärmeelle tanssiminen tarkoittaa tietysti erityisen hienoja kiemuroita, ja Keke tekikin muutaman ylimääräisen mutkan vain siksi, että se tuntui mukavalta. Hän nuuhki ilmaa haarautuvalla kielellään. Viidakko tuoksui tänään aivan erityisen hyvältä. Sieltä löytyi mullan tuoksua, kukkien makeutta ja jotain... jotain aivan uutta. Se oli voimakas, raikas ja hieman kirpeä tuoksu, joka sai Keken vatsan kurnimaan kevyesti. Mitä ihmettä se voisi olla? Se ei ollut banaani, se ei ollut kookospähkinä, eikä se todellakaan ollut mango. Keke päätti seurata nenäänsä, tai oikeastaan kieltään, ja kääntyi kohti tiheämpää pensaikkoa. Hän puski tiensä suurten saniaisten läpi, ja silloin hän näki sen. Keskellä pientä aukiota seisoi jotain sellaista, mitä Keke ei ollut koskaan aiemmin nähnyt. Se oli ananas, mutta ei mikä tahansa ananas. Se oli valtava! Se oli melkein yhtä suuri kuin pieni pensas, ja sen päällä komeili upea, terävälehtinen kruunu. Sen kuori oli täynnä pieniä, ruskeita nystyröitä, jotka kimaltelivat auringossa kuin kultaiset kolikot. Keke jäi tuijottamaan sitä suu auki. Kuinka ihmeessä yksi hedelmä voi olla näin suuri, hän mietti itsekseen. Mutta sitten hän huomasi jotain kummallista. Ananas ei vain istunut siellä maassa. Se näytti olevan jumissa kahden suuren kiven välissä, aivan kuin se olisi pudonnut jostain korkealta ja kiilautunut paikoilleen. Ja mikä huolestuttavinta, ananaksen vieressä istui pieni ja hyvin surullisen näköinen metsähiiri nimeltä Minttu. Minttu pyyhki pieniä silmiään tassuillaan. Keke luikerteli lähemmäs ja kysyi pehmeällä äänellä, mikä hätänä, pieni ystävä? Minttu hätkähti hieman, mutta nähdessään Keken ystävälliset silmät, hän huokaisi syvään. Voi Keke, katso tätä ananasta, Minttu sanoi nyyhkyttäen. Meillä piti olla tänään viidakon suuret mehukestit, ja tämä on maailman makein Kuningasananas. Mutta se on niin tiukasti kiinni näiden kivien välissä, ettemme saa sitä liikutettua. Kaikki ystäväni yrittivät auttaa, mutta ananas ei hievahdakaan. Jos emme saa sitä irti, juhlat on peruttu! Keke katsoi ananasta ja sitten pieniä kiviä. Hän tunsi itsensä vahvaksi ja notkeaksi. Älä huoli, Minttu, Keke sanoi ja pullisti rintaansa, tai siis sitä kohtaa vartalostaan, joka oli lähimpänä päätä. Minä olen Keke, viidakon taitavin kiemurtelija. Minä voin käyttää vartaloani kuin köyttä ja vetää tämän ananaksen irti hetkessä. Mintun silmät pyöristyivät toivosta. Oikeastiko? Pystyisitkö sinä siihen? Keke nyökkäsi itsevarmasti. Totta kai! Katsohan vain. Keke alkoi valmistautua. Hän tiesi, että voima ei aina riittänyt, vaan tarvittiin myös tekniikkaa. Hän alkoi kietoa pitkää vartaloaan ananaksen ympärille. Hän meni kerran ympäri, kaksi kertaa ympäri ja vielä kolmannenkin kerran, jotta hänellä olisi hyvä ote. Ananaksen kuori oli hieman karhea ja piikikäs, mutta Keke ei välittänyt. Hän halusi pelastaa mehukestit. Nyt, Minttu, peruuta hieman, tästä tulee voimakas veto, Keke hihkaisi. Keke jännitti kaikki lihaksensa. Hän alkoi vetää. Hän veti ja veti, ja hänen kasvonsa muuttuivat punaisiksi ponnistuksesta. Mutta ananas ei liikkunut. Se oli todellakin tiukasti jumissa. Keke päätti kokeilla toista taktiikkaa. Ehkä jos hän työntäisi hännällään samalla kun vetää päällään? Hän alkoi kietoutua entistä monimutkaisemmin ananaksen ja kivien ympärille. Hän laittoi hännän tuonne, pään tänne ja keskivartalon tuosta alta. Hän näytti aivan suurelta vihreältä spagetilta, joka oli mennyt sekaisin lautasella. No niin, nyt lähtee, Keke sanoi, mutta hänen äänensä kuulosti hieman puristuneelta. Hän ponnistaisi kaikilla voimillaan, mutta yhtäkkiä hän tunsi jotain kummallista. Kun hän yritti liikahtaa, hän ei päässytkään mihinkään. Hän yritti vetää häntäänsä, mutta se oli jumissa pään alla. Hän yritti liikuttaa päätään, mutta se oli puristuksissa vartalon mutkan välissä. Keke räpäytti silmiään. Hupsista, hän sanoi hiljaa. Minttu katsoi Kekeä ihmeissään. Keke, mitä tapahtui? Miksi sinä olet noin kippurassa? Keke yritti naurahtaa, mutta se kuulosti enemmänkin hassulta pihinältä. Luulenpa, Minttu, että minä menin solmuun. Ihan oikeaan, kunnon käärmesolmuun. Ja tosiaan, Keke oli onnistunut kietomaan itsensä niin monimutkaiseen vyyhtiin ananaksen ympärille, ettei hän tiennyt, mikä osa hänestä kuului minnekin. Hän yritti heiluttaa häntäänsä, mutta huomasikin, että hänen leuan alla oleva osa liikahti. Se oli erittäin hämmentävää. Minttu alkoi nauraa kikattelemaan. Voi Keke, sinä näytät aivan suurelta, vihreältä rusetilta ananaksen päällä! Kekeäkin alkoi naurattaa, vaikka tilanne oli hieman tukala. No, ainakin minä olen nyt osa tätä ananasta, hän vitsaili. Mutta mehän emme saa kumpaakaan meistä irti, jos emme keksi jotain. Keke yritti miettiä. Hän oli solmussa, ananas oli jumissa, ja aurinko paistoi kuumasti. Sitten hän tunsi jotain kutittavaa. Eräs pieni muurahainen käveli pitkin hänen kylkeään, juuri siitä kohdasta, missä solmu oli tiukimmillaan. Se kutitti niin kovasti, että Keke alkoi kiemurrella ja hihittää. Älä, älä kutita, Keke huusi nauraen. Hänen naurunsa sai koko hänen vartalonsa hytkymään ja tärisemään. Ja samalla kun hän hytkyi, solmu alkoi antaa hieman periksi. Keke huomasi tämän heti. Minttu! Hän huusi. Tule kutittamaan minua! Jos minä nauran tarpeeksi, solmuni saattaa aueta! Minttu ei epäröinyt hetkeäkään. Hän juoksi Keken luo ja alkoi kutittaa pienillä tassuillaan käärmeen kylkiä. Keke nauroi niin lujaa, että koko viidakko tuntui raikuvan. Hän kiemurteli, heilahteli ja hytkyi, ja hitaasti mutta varmasti, yksi mutka kerrallaan, solmu alkoi löystyä. Ja sitten, aivan yllättäen, tapahtui jotain muutakin. Keken valtava hytkyminen ja heiluminen alkoivat tärisyttää myös ananasta. Koska Keke oli yhä kietoutunut sen ympärille, hänen liikkeensä välittyivät suoraan hedelmään. Ananas alkoi huojua kivien välissä. Vielä vähän lisää kutitusta, Keke hihitti kyynelten valuessa silmistä naurun vuoksi. Minttu kutitti minkä ehti, ja Keke antoi viimeisen, suuren naurunpyrskähdyksen. Samalla hetkellä kuului kova krunts-ääni, ja ananas ponnahti irti kivien välistä kuin korkki pullosta! Mutta koska Keke oli yhä hieman solmussa sen ympärillä, he molemmat alkoivat pyöriä pitkin aukion rinnettä. Keke ja ananas, ananas ja Keke, he pyörivät ja pyörivät kuin suuri, herkulliselta tuoksuva pallo. Minttu juoksi perässä huutaen riemusta. Viimein he pysähtyivät pehmeään lehtikasaan aukion laidalle. Keke makasi selällään, silmät pyörien päässä, ja ananas lepäsi turvallisesti hänen vieressään. Solmu oli kokonaan auennut pyörimisen aikana. Keke nousi hitaasti ylös ja ravisti päätään. Vau, se oli melkoinen kyyti, hän sanoi ja hymyili leveästi. Minttu juoksi heidän luokseen ja hyppi tasajalkaa. Sinä teit sen, Keke! Sinä irrotit ananaksen ja itsesi! Nyt voimme pitää mehukestit! Keke katsoi ananasta. Se oli säilynyt aivan ehjänä, ja sen tuoksu oli nyt entistäkin huumaavampi. Mutta Minttu, Keke sanoi mietteliäänä, kuinka te aiotte saada tämän ananaksen juhlapaikalle? Se on yhä hyvin painava. Minttu pysähtyi ja laittoi tassun leualleen. Se on totta. Emme me pysty kantamaan sitä. Keke hymyili ovelasti. Hän oli oppinut jotain solmussa ollessaan. Tiedätkö, meidän ei tarvitse kantaa sitä. Me voimme pyörittää sitä! Ja jos me teemme yhteistyötä, se on helppoa. Keke opetti Mintulle ja muille paikalle saapuneille metsän eläimille, kuinka he voivat kaikki asettua ananaksen ympärille ja työntää sitä yhtä aikaa. Ja niin he tekivät. Pienet hiiret, oravat ja jopa muurahaiset auttoivat, ja Keke ohjasi hedelmää hännällään kuin peräsimellä. Ananas pyöri tasaisesti ja kevyesti kohti suurta juhla-aukiota. Kun he saapuivat perille, muut eläimet puhkesivat suuriin suosionosoituksiin. Keke oli päivän sankari, vaikka hän olikin välillä ollut melkoisessa solmussa. Juhlat olivat upeat. Ananaksesta tehtiin valtavia kulhollisia makeaa mehua, ja kaikki saivat vatsansa täyteen. Keke nautti juhlahumusta ja siitä tiedosta, että hänen hupsu kömpelyytensä oli lopulta kääntynyt voitoksi. Hän istui suuren banaanilehden päällä ja katseli, kuinka aurinko alkoi hiljalleen laskea. Hän mietti, mitä seuraava päivä toisi tullessaan. Ehkä jotain vähemmän piikkistä, hän toivoi naurahtaen itsekseen. Kun tähdet alkoivat syttyä viidakon ylle, Keke tunsi itsensä onnelliseksi ja hieman väsyneeksi. Hän tiesi, että seikkailut eivät loppuisi tähän. Viidakko oli täynnä yllätyksiä, ja hän oli valmis kohtaamaan ne kaikki, olivatpa ne sitten solmuja tai jättiläishedelmiä. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja kuunteli viidakon ääniä, valmiina uusiin hassuihin tilanteisiin, joita huominen toisi tullessaan. Mutta ennen kuin hän nukahti, hän tunsi hännänpäässään pienen liikkeen. Se oli muistutus siitä, että hän oli yhä käärme, ja käärmeet olivat luotuja kiemurtelemaan – kunhan eivät kietoneet itseään liian tiukkaan rusettiin.
Pomppivat melonit puron rannalla
Aurinko nousi hitaasti puiden latvojen takaa, ja viidakko heräsi uuteen, kimaltelevaan aamuun. Keke-käärme venytteli pitkää, vihreää vartaloaan niin pitkäksi kuin ikinä pystyi, tuntien jokaisen pienen nikamansa naksahtavan miellyttävästi. Hänen häntänsä kärki värähti vieläkin hieman edellisen päivän seikkailuista, mutta hän oli täynnä intoa ja valmis kohtaamaan uudet koitokset. Hän liukui varovasti lähemmäs puron rantaa, missä ruoho oli erityisen vihreää ja pehmeää. Puron vesi virtasi iloisesti solisten, kimmeltäen kuin tuhannet pienet timantit aamun valossa. Mutta jokin oli toisin kuin yleensä. Keke pysähtyi ja nosti päätään korkealle ilmaan. Hän hieroi unisia silmiään hännänpäällään, sillä hän ei ollut uskoa näkemäänsä. Siinä ne olivat, suuret ja raidalliset vesimelonit, mutta ne eivät suinkaan lepäilleet rauhallisesti auringossa mullan päällä. Sen sijaan ne pomppasivat ilmaan, tekivät pienen kiertelevän liikkeen ja mätkähtivät takaisin maahan vain ponnahtaakseen heti uudelleen ylös. Se näytti aivan siltä, kuin viidakko olisi päättänyt järjestää omat pienet pomppulinnajuhlansa, ja melonit olivat juhlien päävieraita. Keke katsoi tätä menoa suu auki. Voitteko kuvitella kymmenen jättimäistä vesimelonia, jotka hyppivät kuin pienet sirkuskirput? Se oli näky, jota ei ihan joka päivä tullut vastaan, ei edes Keken kaltaiselle kokeneelle viidakkoseikkailijalle. PUM, PUM, PUM, kuului joka kerta, kun melonit osuivat maahan. Ääni oli matala ja kumiseva, vähän kuin joku olisi lyönyt suurta rumpua kaukaisuudessa. Keke liukui lähemmäs, mutta piti turvallisen välimatkan. Hän ei halunnut tulla liiskatuksi pomppivan hedelmän alle, se ei olisi ollut kovin sankarillista. Mitä ihmettä täällä tapahtuu, hän mietti itsekseen. Ovatko nuo hedelmiä vai viidakon palloja? Onko teistä kukaan koskaan nähnyt lentävää melonia? En minäkään, ennen tätä päivää! Keke huomasi, että melonit eivät pomppineet ihan mihin sattuu. Ne näyttivät liikkuvan vähitellen kohti puron rantaa. Ja se oli huono juttu. Puron ranta oli jyrkkä, ja vesi virtasi siinä kohdassa todella lujaa. Jos melonit hyppäisivät veteen, ne kelluisivat kauas pois, ehkäpä aina suurelle vesiputoukselle asti. Ja me kaikki tiedämme, mitä vesimelonille tapahtuu suuressa vesiputouksessa. Siitä tulisi melonisalaattia sekunnissa! Keke tiesi, että hänen oli toimittava. Mutta miten käärme voi pysäyttää kymmenen pomppivaa jättihedelmää? Ensin Keke yritti huutaa niille. Seis, te raidalliset pallurat, hän huusi kimeällä äänellä. Mutta melonit eivät kuunnelleet. Ehkä niillä ei ollut korvia, tai ehkä ne olivat liian kiireisiä nauttimaan pomppimisesta. Sitten Keke päätti kokeilla jotain muuta. Hän yritti ottaa yhden melonin kiinni hännällään. Kun keskikokoinen meloni ponnahti ilmaan, Keke kiepautti häntänsä sen ympärille. Mutta voi sentään! Meloni oli niin voimakas, että se tempaisi Keken ilmaan mukanaan. Siellä Keke nyt heilui, ilmassa kieppuen, ja yritti epätoivoisesti pitää kiinni. Hän näki viidakon pyörivän silmissään. Puut, pensaat ja puro vilistivät ohi vauhdilla. Lopulta meloni mätkähti maahan ja Keke sinkoutui suoraan pehmeään saniaispuskaan. Hän oli aivan pyörällä päästään. Hänen silmissään vilisi pieniä tähtiä, ja hän tunsi itsensä aivan solmuksi menneeksi spagetiksi. No, se ei selvästikään toiminut, hän huokaisi ja pudisteli lehtiä suomujensa välistä. Keke istahti mättäälle miettimään. Hän huomasi, että melonien alla kasvoi jotain outoa. Pieniä, kirkkaanpunaisia sieniä, joilla oli jousimainen varsi. Joka kerta kun meloni laskeutui sienen päälle, sieni painui kasaan ja ponnautti melonin takaisin taivaalle. Pomppusieniä, Keke hoksasi. Ne olivat harvinaisia sieniä, jotka heräsivät vain aamun ensimmäisten säteiden myötä. Keke ymmärsi, että melonit eivät halunneet karata, ne olivat vain joutuneet väärään paikkaan väärään aikaan. Mutta puron reuna lähestyi koko ajan. Suurin meloni, jota Keke kutsui mielessään Iso-Jytkyksi, oli jo vain muutaman metrin päässä vedestä. Sen jokainen hyppy vei sitä lähemmäs märkää loppua. Kekellä välähti. Jos hän ei voinut pysäyttää meloneja, hänen täytyi ohjata ne muualle. Mutta hän tarvitsi jotain pehmeää. Hän katsoi ympärilleen ja näki suuren kasan pudonneita banaanipuun lehtiä. Ne olivat suuria, leveitä ja liukkaita. Jos hän saisi vedettyä lehdet melonien ja puron väliin, ne saattaisivat liukua takaisin päin rinteessä. Keke alkoi töihin. Hän tarttui suullaan yhteen lehteen ja veti sitä perässään. Se oli raskasta, mutta Keke oli päättäväinen. Hän asetti lehtiä peräkkäin, muodostaen pitkän, vihreän liukumäen. Onko teistä kukaan koskaan rakentanut liukumäkeä vesimeloneille? Se on tarkkaa puuhaa! Juuri kun Iso-Jytky oli tekemässä viimeistä, kohtalokasta loikkaansa kohti puron kuohuja, Keke sai viimeisen lehden paikoilleen. Meloni laskeutui lehden päälle, mutta sen sijaan, että se olisi ponnahtanut ylös, se lähtikin liukumaan sivuttain. Se suhahti rinteessä alas kuin valtava keilapallo, kaukas puron reunasta, ja pysähtyi lopulta pehmeään mutaan. Se toimi, Keke hihkaisi ja teki pienen voittotanssin kiemurtelemalla edestakaisin. Mutta urakka ei ollut vielä ohi. Vielä oli yhdeksän melonia jäljellä, ja ne kaikki olivat matkalla kohti vettä. Keke liikkui nopeammin kuin koskaan. Hän rakensi uusia liukumäkiä, siirteli pomppusieniä varovasti pois reitiltä ja käytti jopa omaa vartaloaan pienenä esteenä ohjaamaan meloneja turvaan. Eräässä vaiheessa kaksi melonia tuli kohti yhtä aikaa. Keke joutui venymään aivan äärimmilleen. Hän teki itsestään suuren lenkin, jonka sisään melonit kieriivät. Se tuntui siltä kuin hän olisi yrittänyt pitää sylissään kahta jättimäistä rantapalloa, jotka yrittivät karkuun. Hänen vatsaansa kutitti ja häntä nauratti, mutta hän ei päästänyt irti. Pikkuhiljaa aamuaurinko alkoi nousta korkeammalle, ja pomppusienet alkoivat väsyä. Niiden jouset eivät olleet enää niin tiukat, ja melonien hypyt lyhenivät. Lopulta viimeinenkin meloni, pieni ja raidallinen pallero, asettui rauhallisesti nurmikolle lepäämään. Kaikki melonit olivat turvassa, kaukana jyrkästä rannasta ja kylmästä vedestä. Keke rojahti maahan melonien keskelle. Hän oli aivan hengästynyt, mutta onnellinen. Hän katsoi meloneja ja ne näyttivät melkein siltä, kuin ne olisivat kiittäneet häntä hiljaa paikoillaan pysymällä. Viidakko oli taas rauhallinen, joskin puron ranta oli täynnä banaaninlehtiä ja Kekestä itsestään oli tullut hieman vihreämpi kuin aamulla, sillä melonien pinnasta oli tarttunut häneen vähän väriä. Hän ajatteli kaikkia niitä makuja, joita melonien sisällä oli. Makeaa, punaista ja mehukasta. Mutta hän ei halunnut syödä niitä. Nämä melonit olivat hänen ystäviään, hänen pomppivia pelastettujaan. Hän lepäsi siinä hetken, kuunnellen veden solinaa ja kaukaisten lintujen laulua. Hän tajusi, että vaikka hän oli vain pieni käärme suuressa viidakossa, hän pystyi tekemään suuria asioita, kunhan hän käytti hieman mielikuvitustaan ja paljon liukkaita lehtiä. Ja ehkä hieman käärmeenomaista sitkeyttä. Kun Keke makasi siinä, hän alkoi miettiä, mitä muuta viidakolla oli tarjottavanaan. Jos melonit kerran osasivat pomppia, niin kenties jokin muu hedelmä osasi lentää tai kenties jopa laulaa? Hän sulki silmänsä ja kuvitteli itsensä johtamassa hedelmien kuoroa, missä mangot lauloivat korkealta ja kookospähkinät pitivät rytmiä yllä. Se oli hullu ajatus, mutta Kekelle se tuntui aivan mahdolliselta. Hänen vatsansa kurahti hieman, muistuttaen häntä siitä, että aamupala oli vielä syömättä. Mutta ennen kuin hän lähti etsimään itselleen herkullista banaania, hän halusi vielä kerran katsoa noita hiljaisia meloneja. Ne olivat nyt niin rauhallisia, aivan kuin ne eivät olisi koskaan hyppineetkään. Mutta Keke tiesi totuuden. Hän tiesi, että kunhan huomisaamu taas koittaisi ja aurinko osuisi juuri oikeassa kulmassa puron rantaan, nousevat pomppusienet taas jousilleen ja kutsuisivat melonit uuteen tanssiin. Mutta silloin hän olisi valmiina, kenties jopa rakentanut pysyvän liukumäen niitä varten. Hän hymyili leveästi, niin leveästi kuin käärme vain voi, ja lähti luikertelemaan kohti uusia seikkailuja. Viidakko oli täynnä ihmeitä, ja hän oli päättänyt nähdä ne kaikki, yksi pomppiva meloni kerrallaan.
Keke keksii hedelmäisen hissijärjestelmän
Keke luikerteli hitaasti läpi vihreän viidakon, jossa ilma tuoksui makealta ja kostealta, juuri sellaiselta kuin sademetsässä kuuluukin. Hänen vihreät suomunsa kimaltelivat, kun auringon säteet siivilöityivät tiheän lehvän läpi ja loivat maahan hauskoja, tanssivia valotäpliä. Keke mietti vieläkin niitä pomppivia meloneita puron rannalla ja sitä, kuinka hauskaa oli nähdä hedelmien liikkuvan ihan omalla tavallaan. Mutta nyt hän oli matkalla kohti viidakon korkeinta kohtaa, missä kasvoi jotain aivan erityistä. Siellä sijaitsi suuri papaijapuu, jonka oksat olivat niin korkealla, että pilvet melkein kutittivat niiden latvoja. Kun Keke saapui puun juurelle, hän huomasi ystävänsä Sulon. Sulo oli laiskiainen, ja kuten tiedätte, laiskiaiset eivät ole tunnettuja kiireestään. Sulo makasi alimmalla oksalla ja katsoi ylöspäin niin pitkälle kuin suinkin jaksoi. Keke tervehti ystäväänsä iloisesti häntäänsä heilauttaen. Hei Sulo, mitä sinä siellä oikein tähyilet, Keke kysyi uteliaana. Sulo käänsi hitaasti, hyvin hitaasti päätään ja sanoi pitkällä ja venyttävällä äänellä, että voi Keke, katsopa noita papaijoita. Ne ovat niin kypsiä ja oransseja, että ne suorastaan huutavat nimeäni. Mutta ne ovat niin korkealla, etten minä millään jaksa kiipeä sinne asti. Ja jos ne putoavat itsestään, ne menevät ihan muusiksi osuessaan maahan. Se olisi suuri vahinko, sillä papaijamössöä on kovin vaikea syödä tyylikkäästi. Keke katsoi ylös ja näki, että Sulo oli oikeassa. Korkealla latvassa roikkui jättimäisiä, mehukkaita papaijoita, jotka näyttivät siltä, että ne olivat valmiita syötäväksi juuri nyt. Mutta matka ylös oli todella pitkä jopa taitavalle kiipeilijälle, saati sitten hitaalle Sulolle. Keke pani päänsä kallelleen ja alkoi miettiä. Hänen käärmeen aivonsa alkoivat raksuttaa. Miten ihmeessä saisimme nuo hedelmät alas niin, etteivät ne rikkoontuisi, ja niin, ettei kenenkään tarvitsisi kiivetä koko päivää? Keke katsoi ympärilleen. Hän näki pitkiä, vahvoja liaaneja, jotka riippuivat puista kuin paksut köydet. Hän näki myös suuria, leveitä banaanipuun lehtiä, jotka olivat melkein kuin pieniä mattoja. Sitten hän katsoi omaa pitkää ja notkeaa vartaloaan. Hei Sulo, minulla on idea, Keke huudahti niin kovaa, että Sulo melkein hätkähti. Rakennetaan hissi! Sulo räpytteli silmiään hitaasti. Hissi? Mikä se on? Onko se jokin uusi hedelmälaji? Keke naurahti hupsusti. Ei Sulo, hissi on laite, joka kuljettaa asioita ylös ja alas ilman, että kenenkään tarvitsee ponnistella. Me tarvitsemme vain hieman yhteistyötä ja muutaman apulaisen. Juuri silloin puun latvustosta kuului kovaa rätinää ja kikatusta. Apinaveljekset Simo ja Samu hyppäsivät oksalta oksalle ja tekivät kuperkeikkoja ilmassa. Hei Keke, hei Sulo, mitä te kaksi oikein juonitte, Simo kysyi roikkuessaan hännästään. Me rakennamme hedelmähissin, Keke selitti innoissaan. Tarvitsisimme teidän apuanne viemään nämä liaanit tuonne ylimmille oksille. Apinat innostuivat heti. He rakastivat kaikkea, missä sai juosta, hyppiä ja kiipeillä. Keke ohjeisti heitä tarkasti. Ensin he ottivat pisimmän ja vahvimman liaanin, jonka he löysivät. Keke solmi liaanin toiseen päähän suuren banaanilehden, jonka hän taittoi taitavasti pieneksi koriksi. Käytetään tätä koria hedelmien kuljettamiseen, Keke sanoi. Sitten hän kietoi itsensä tukevasti puunrungon ympärille ja otti liaanin keskiosan suuhunsa. Nyt Simo ja Samu, viekää liaanin toinen pää tuon korkean oksan yli ja tuokaa se takaisin alas. Apinat tekivät työtä käskettyä. He suihkivat ylös ja alas, ja pian liaani kulki korkean oksan yli kuin hihna. Nyt meillä oli kori liaanin toisessa päässä ja toinen pää roikkui vapaana maassa. Keke selitti suunnitelman. Kun joku vetää liaanin vapaasta päästä, kori nousee ylös. Kun hedelmä on korissa, liaania löysätään varovasti, ja hedelmä laskeutuu pehmeästi alas. Se on nerokasta, Sulo sanoi ja melkein hymyili, mikä oli häneltä suuri suoritus. Mutta kuka jaksaa vetää hedelmät ylös, Keke kysyi itseltään. Silloin hän keksi, että hän voisi käyttää omaa painoaan ja liukua alas puunrungolta samalla kun kori nousi ylös. Ensimmäinen testi alkoi. Simo ja Samu asettivat lehdestä tehdyn korin maahan. Keke valmistautui vetämään. Mutta heti alussa tuli mutkia matkaan. Keke oli niin kevyt, että kun koriin laitettiin yksi pieni kookospähkinä tasapainoksi, Keke huomasikin nousevansa ilmaan! Ohoh, minähän lennän, Keke hihitti heilutellessaan häntäänsä ilmassa. Apinat kikattivat katketakseen nähdessään käärmeen roikkuvan liaanissa kuin purjehtija. Me tarvitsemme enemmän painoa tähän päähän, Keke totesi palattuaan maahan. Sulo, voisitko sinä auttaa? Sulo suostui, ja hän tarttui hitaasti liaaniin Keken seuraksi. Nyt painoa oli tarpeeksi. Simo ja Samu kiipeilivät ylös papaijoiden luokse ja odottivat koria. Kun Keke ja Sulo vetivät liaanista, kori nousi hienosti ylös asti. Simo poimi suurimman papaijan ja laski sen varovasti korin päälle. Valmista on, laskekaa alas, Simo huusi. Keke ja Sulo alkoivat päästää liaania liukumaan hitaasti. Mutta voi ei! Liaani oli hieman liukas, ja se alkoi kulkea liian kovaa vauhtia. Papaija-hissi syöksyi kohti maata kuin pallo! Keke tajusi tilanteen ja kietoi häntänsä nopeasti puunrungon ympäri jarruttaakseen. Liaani kiristyi ja kori pysähtyi vain muutaman sentin päähän maasta. Se oli läheltä piti -tilanne, Keke huokaisi pyyhkien hikeä otsaltaan. Sulo katsoi papaijaa, joka keikkui korissa aivan hänen nenänsä edessä. Se on... ehjä, Sulo totesi ihmeissään. He jatkoivat työtä. Seuraavien tuntien aikana he hakivat alas kymmeniä papaijoita. Keke hioi järjestelmää koko ajan paremmaksi. Hän keksi, että jos hän kietoo liaanin kerran puunrungon ympäri, kitka auttaa jarruttamisessa ja hissi kulkee tasaisemmin. Pian hissi toimi kuin unelma. Ylös, alas, ylös, alas. Apinat ylhäällä poimivat, Keke ja Sulo alhaalla ohjasivat, ja pian maahan oli kertynyt valtava keko herkullisia hedelmiä. Keke tunsi itsensä todella ylpeäksi. Hän ei ollut vain käärme, hän oli käärmeinsinööri! Mutta sitten tapahtui jotain hauskaa. Samu-apina päätti, että hänkin haluaa kokeilla hissikyytiä. Hän hyppäsi koriin ylhäällä ja huusi: Laskekaa minut alas! Keke ja Sulo eivät olleet valmiita Samun painoon. Kun Samu hyppäsi kyytiin, liaani riuhtaisi Keken ja Sulon ylös maasta. Keke päätyi roikkumaan oksalle ja Sulo jäi keikkumaan puun puoliväliin. Kaikki alkoivat nauraa. Viidakko raikui iloisesta kikatuksesta. Se oli niin hupsu näky, että jopa metsän papukaijat pysähtyivät katsomaan. Lopulta kaikki olivat turvallisesti maassa ja hedelmäkeko oli valmis. Sulo otti suuren palan papaijaa ja sanoi, että Keke, tämä on paras keksintö sitten... no, sitten ikinä. Minun ei tarvinnut ottaa yhtäkään turhaa askelta. Keke hymyili leveästi. Oli hienoa auttaa ystävää ja samalla keksittyä jotain uutta ja jännittävää. Hän oppi, että vaikka jokin asia näyttäisi vaikealta, pienen pohdinnan ja hyvien ystävien avulla voi ratkaista suurimmatkin ongelmat. Aurinko alkoi jo laskea puiden taakse, värjäten taivaan purppuraksi ja kullaksi. Keke tiesi, että oli aika levätä hetki, mutta hänen mielensä oli jo seuraavissa seikkailuissa. Mitä muuta viidakossa voisi rakentaa? Ehkäpä vesiliukumäen tai keinun tukaaneille? Mahdollisuudet olivat rajattomat. Hän hyvästeli Sulon ja apinat, ja lähti luikertelemaan kohti omaa suosikkipaikkaansa suuren saniaisen alla. Hänen vatsansa oli täynnä makeaa papaijaa ja sydämensä täynnä iloa onnistuneesta päivästä. Keke tiesi, että huomenna olisi taas uusi päivä täynnä hupsuja tilanteita, mutta hän ei pelännyt niitä. Päinvastoin, hän odotti niitä innolla. Kun hän sulki silmänsä, hän saattoi vieläkin kuulla liaanin suhinan ja apinoiden iloisen naurun korvissaan. Viidakko oli todellakin maailman paras paikka asua, varsinkin jos sattui olemaan käärme, jolla oli suuri mielikuvitus ja vielä suurempi sydän. Ja niin, hedelmähissin jäädessä vartioimaan papaijapuuta, Keke nukahti tyytyväisenä, valmiina uusiin, vielä ihmeellisempiin seikkailuihin, joita huominen toisi tullessaan.
Sateenkaaren väriset marjat ja hupsu hattu
Aurinko nousi hitaasti ja majesteettisesti suurten viidakkopuiden takaa, värjäten taivaan ensin hempeän vaaleanpunaiseksi ja sitten kirkkaan oranssiksi. Keke-käärme avasi uniset silmänsä ja venytteli pitkää, notkeaa vartaloaan niin paljon kuin pystyi. Hän tunsi olonsa poikkeuksellisen virkeäksi. Viimeaikaiset seikkailut olivat olleet jännittäviä, mutta Keke aavisti, että tästä päivästä tulisi jotain aivan erityistä. Hän haistoi ilmassa jotain uutta, jotain makeaa ja houkuttelevaa, joka sai hänen pienen nenänsä väpättämään uteliaisuudesta. Keke alkoi kiemurrella pitkin pehmeää sammalmattoa, joka tuntui mukavan viileältä hänen vatsaansa vasten. Hän ei tiennyt vielä, minne oli menossa, mutta viidakon äänet tuntuivat kutsuvan häntä kohti syvempää, tutkimatonta osaa metsästä. Matkalla hän ohitti suuria, kasteen kimaltelevia saniaisia ja puita, joiden rungot olivat niin leveitä, että kymmenen Kekeä olisi voinut kietoutua niiden ympärille. Yhtäkkiä Keke pysähtyi. Hänen edessään oli pensas, jollaista hän ei ollut koskaan aiemmin nähnyt. Se ei ollut tavallinen vihreä pensas, vaan se loisti ja kimmelsi kaikissa sateenkaaren väreissä. Pensaan oksilla roikkui pieniä, pyöreitä marjoja, jotka näyttivät melkein timanteilta. Siellä oli punaisia, oransseja, keltaisia, vihreitä, sinisiä ja violetteja marjoja. Keke hieroi silmiään hännänpäällään varmistaakseen, ettei hän nähnyt unta. Ei, marjat olivat todellisia, ja ne tuoksuivat aivan hedelmäkarkilta. Keke tiesi, että viidakossa piti olla varovainen uusien asioiden kanssa, mutta nämä marjat näyttivät niin ystävällisiltä ja kutsuvilta, ettei hän voinut vastustaa kiusausta. Hän päätti kokeilla ensin yhtä pientä, kirkkaanpunaista marjaa. Heti kun Keke nielaisi marjan, hän tunsi kummallista kutinaa hännänpäässään. Hän kääntyi katsomaan taakseen ja henkäisi hämmästyksestä. Hänen hännänpäänsä oli muuttunut kirkkaanpunaiseksi ja se hohti pehmeää valoa. Tämä on uskomatonta, Keke ajatteli ja kokeili seuraavaksi keltaista marjaa. Silmänräpäyksessä hänen keskivartalolleen ilmestyi kirkkaankeltaisia raitoja, jotka näyttivät aivan auringonsäteiltä. Keke alkoi nauraa hihittävää käärmeennaurua. Hän söi sinisen marjan, ja hänen päänsä päälle ilmestyi kauniita sinisiä pilkkuja. Nyt hän oli kuin elävä taideteos, sateenkaaren väreissä loistava käärme. Mutta marjoilla oli toinenkin vaikutus. Joka kerta kun Keke nielaisi marjan, hänestä tuntui, että hänestä tuli kevyempi ja iloisempi. Hän alkoi hyppiä ja kieriä sammalleella, mikä on käärmeelle melko epätavallista puuhaa. Hänestä tuntui, että hän voisi melkein lentää. Juuri kun hän oli maistamassa violettia marjaa, hän huomasi jotain muuta mielenkiintoista pensaan juurella. Siellä lepäsi suuri, muodoltaan kummallinen ja väriltään upea esine. Se oli tehty kuivuneista lehdistä, kimaltelevista hämähäkinseiteistä ja koristeltu värikkäillä papukaijan sulilla. Se näytti aivan hatulta, mutta ei miltään tavalliselta hatulta. Se oli suuri, leveälierinen ja siinä oli pitkä, kiemurteleva koristeosa, joka muistutti hieman Keken omaa vartaloa. Keke tuumi hetken, mitä tekisi. Käärmeet eivät yleensä käytä hattuja, sillä niillä ei ole korvia, jotka pitäisivät hatun paikoillaan, eikä käsiä, joilla sen voisi asettaa päähänsä. Mutta Keke ei ollutkaan mikään tavallinen käärme. Hän oli Keke, seikkailija ja keksijä. Hän kiemurteli hatun luokse ja yritti varovasti nostaa sen päällään. Ensimmäisellä kerralla hattu valahti hänen silmilleen, ja Keke pimeydessä kiemurrellessaan törmäsi pehmeään puunrunkoon. Hupsista keikkaa, hän sanoi ja yritti uudelleen. Toisella kerralla hän onnistui tasapainottamaan hatun juuri oikeaan kohtaan päänsä päälle. Hän näytti kerrassaan hupsulta, mutta samalla erittäin hienolta. Sateenkaaren väriset suomut ja suuri sulilla koristeltu hattu tekivät hänestä viidakon tyylikkäimmän asukkaan. Juuri silloin pensaiden välistä kuului kovaa rasahdus ja esiin tupsahti Lennu-lemuri. Lennu oli tunnettu siitä, että hän oli aina menossa kovaa vauhtia eikä pysähtynyt katsomaan, minne oli menossa. Lennu pysähtyi kuin seinään nähdessään Keken. Hän tuijotti ystäväänsä silmät pyöreinä ja häntä pystyssä. Keke, oletko se todella sinä, Lennu kysyi ja hieroi silmiään. Näytät aivan kävelevältä, tai siis kiemurtelevalta juhlalta. Keke nyökkäsi ylpeänä, mikä sai hatun heilahtamaan vaarallisesti sivulle. Kyllä, Lennu, minä tässä. Löysin näitä taikamarjoja ja tämän upean hatun. Mitä pidät? Lennu alkoi hyppiä innostuksesta Keken ympärillä. Se on mahtavaa. Se on upeaa. Se on kaikkien aikojen hupsuin hattu, jonka olen koskaan nähnyt. Meidän on ehdottomasti näytettävä tämä muillekin. Mutta Keke, tiedätkö mitä nuo marjat tekevät, jos niitä syö liikaa? Keke pudisti päätään. Hänestä tuntui vain erittäin hyvältä ja värikkäältä. Lennu kertoi, että vanhan viidakkotarun mukaan sateenkaarimarjat antavat syöjälleen kyvyn levittää iloa, mutta ne saattavat myös aiheuttaa hallitsematonta nystyröiden kutinaa tai kummallisia ääniä. Samassa Keken vatsasta kuului kova kuplahtava ääni, ja hän päästi suustaan pienen, kimaltelevan saippuakuplan. Sitten toisen, ja kolmannen. Keke ja Lennu tuijottivat kuplia, jotka leijuivat ilmassa ja heijastivat viidakon värejä. Tämä on vieläkin parempaa kuin pelkät värit, Keke hihitti ja päästi suuren sarjan kuplia, jotka poksahtivat ilmassa kuulostaen pieniltä naurunpyrskähdyksiltä. Lennu ja Keke päättivät lähteä yhdessä kohti suurta aukiota, jossa muut eläimet usein kokoontuivat. Matkalla he kohtasivat monia ystäviään. Vanha kilpikonna nimeltään Kilpi pysähtyi kesken hitaan kävelynsä ja katsoi Kekeä ihaillen. En ole pitkän elämäni aikana nähnyt mitään noin värikästä, Kilpi totesi hitaasti ja hymyili niin, että hänen ryppyiset kasvonsa loistivat. Keke antoi Kilvelle yhden keltaisen marjan, ja pian kilpikonnan kova kuori alkoi loistaa kirkkaan keltaisena, mikä sai Kilven tuntemaan itsensä nuoreksi ja energiseksi jälleen. He jatkoivat matkaansa, ja Keke jakoi marjoja kaikille vastaantulijoille. Pian viidakko oli täynnä värikkäitä eläimiä, jotka kaikki päästelivät pieniä, iloisia saippuakuplia. Hattu Keken päässä pysyi kuin ihmeen kaupalla paikoillaan, vaikka hän välillä innostui tekemään pieniä tanssiaskelia käärmetyyliin. Hän tunsi olevansa kuin suuren paraatin johtaja. Lennu-lemuri loikki puusta toiseen Keken yläpuolella ja kuulutti kaikille, että hupsun hatun paraati oli tulossa. Keke huomasi, että ilo oli tarttuvaa. Kaikki eläimet, jotka saivat sateenkaarimarjan, unohtivat pienet huolensa ja alkoivat leikkiä ja nauraa yhdessä. Eräs kireäpipoinen tukaani, joka oli yleensä aina huonolla tuulella herättyään, muuttui violetiksi ja alkoi laulaa mitä kauneimpia lauluja. Keke ymmärsi, että vaikka hattu oli hupsu ja marjat muuttivat ulkonäköä, tärkeintä oli se hyvä mieli, jonka he loivat ympärilleen. Kun he lopulta saapuivat suurelle aukiolle, aurinko oli jo korkealla ja koko paikka kimalteli ja loisti sateenkaaren väreissä. Keke nousi pienen kannon päälle, hattu keikkuen hieman vinossa, ja katsoi ympärilleen. Hän näki ystävänsä onnellisina ja värikkäinä. Hän tiesi, että tämä päivä jäisi kaikkien mieleen yhtenä viidakon hauskimmista. Hattu ei ollut vain asuste, vaan se oli merkki siitä, että jokainen voi olla juuri niin hupsu ja värikäs kuin haluaa. Keke kääntyi Lennun puoleen ja sanoi, tiedätkö Lennu, tämä hattu saattaa olla hieman suuri ja se valuu välillä silmilleni, mutta se tuntuu päässäni aivan oikealta. Lennu naurahti ja ojensi Kekelle vielä yhden vihreän marjan. Niin se tuntuu meistä muistakin, Keke. Olet viidakon rohkein ja hauskin käärme. Ja niin alkoi suuri valmistautuminen iltaa varten, sillä kaikki tiesivät, että kun aurinko alkaisi laskea, viidakossa alkaisivat kaikkien aikojen suurimmat juhlat. Keke tunsi, kuinka sateenkaarimarjojen taika värisi hänen suomuissaan, ja hän tiesi, että seuraava seikkailu olisi aivan nurkan takana, odottaen vain oikeaa hetkeä alkaakseen. Hän säästi viimeisen marjan, joka oli kaikkein kirkkaimman värinen, ja laittoi sen talteen hatun lierin alle. Se olisi muisto tästä ihmeellisestä aamusta, jolloin viidakko heräsi sateenkaaren väreihin ja käärme löysi maailman hupsuimman hatun.
Viidakkobileet ja tanssivat tukaaniystävät
Aurinko alkoi hitaasti laskeutua suuren viidakkopuun taakse, maalaten taivaan kaikilla mahdollisilla oranssin, vaaleanpunaisen ja lilan sävyillä. Se oli merkki, jota kaikki viidakon asukkaat olivat odottaneet koko päivän. Oli aika valmistautua viidakon historian suurimpiin ja hupsuimpiin juhliin. Keke-käärme, joka tunsi itsensä varsinaiseksi juhlien järjestäjäksi uuden sateenkaarimyssynsä kanssa, luikerteli pitkin pehmeää sammalta. Hänen hieno hattunsa keikkui hieman vinossa, mutta se vain lisäsi hänen arvokasta, joskin hieman hassua olemustaan. Keke tiesi, että juhlista tulisi menestys, jos vain kaikki pysyisivät suunnitelmassa. Mutta kuten tiedämme, viidakossa suunnitelmilla on tapana muuttua yhtä nopeasti kuin apina löytää banaanin. Ensimmäiseksi Keke tarkisti tanssilattian. Se oli suuri, tasainen alue keskellä viidakkoa, jota ympäröivät valtavat saniaiset ja kukkivat orkideat. Keke käytti häntäänsä harjana ja lakaisi pois muutaman irronneen lehden ja pienen oksan. Noin, Keke sanoi itsekseen ja ihasteli kättensä, tai siis häntänsä, jälkeä. Tämä on täydellinen paikka panna jalalla koreasti, tai minun tapauksessani, vatsalla koreasti. Keke yritti kokeeksi pientä pyörähdystä, mutta hänen hieno hattunsa meinasi pudota silmille. Hän korjasi sen asentoa ja jatkoi valmisteluja. Keke muisti aiemmin päivällä rakentamansa hedelmähissijärjestelmän ja päätti käyttää sitä juhlien tarjoilussa. Hän oli viritellyt köynnöksiä niin, että mangot ja ananakset laskeutuivat puiden oksilta suoraan juhlijoiden ulottuville. Se oli ovela keksintö, vaikka kerran eräs kookospähkinä oli meinannut tippua suoraan uneliaan laiskiaisen syliin. Sitten alkoivat vieraat saapua. Ensimmäisinä paikalle lehahtivat tukaaniystävät. Heitä oli kokonainen parvi, ja heidän valtavat, värikkäät nokkansa loistivat ilta-auringossa kuin karkit. Parven johtaja oli Taavi Tukaani, jolla oli tapana puhua hyvin nopeasti ja elehtiä siivillään niin, että hän melkein nousi ilmaan kesken lauseen. Keke, ystäväiseni! Oletko valmis? Meillä on rytmi veressä ja nokassa! Olemme harjoitelleet koko iltapäivän uutta viidakkorummutusta, Taavi huudahti ja laskeutui matalalle oksalle Keken viereen. Hänen perässään tulivat Tyyne ja Teppo, jotka kantoivat mukanaan onttoja puunrunkoja ja kuivattuja siemeniä sisältäviä marakasseja, jotka he olivat tehneet itse. Keke hymyili leveästi. Tervetuloa, tervetuloa! Olette juuri ajoissa. Katsokaa tätä tarjoilua! Keke osoitti ylpeänä hedelmäpöytää, jonka hän oli koonnut aiemmin päivällä. Siellä oli vuori mehukkaita mangoja, siististi pinottuja ananassiivuja ja tietenkin niitä kuuluisia sateenkaarimarjoja, joita Keke oli löytänyt. Marjat kimaltelivat hämärtyvässä illassa ja näyttivät melkein siltä, kuin ne olisivat pieniä lamppuja. Tukaanit alkoivat heti napostella herkkuja, ja pian heidän nokkansa olivat tahmeat hedelmämehusta. Mutta juhlat eivät olleet mitään ilman musiikkia. Taavi Tukaani antoi merkin, ja Teppo alkoi paukuttaa onttoa puunrunkoa rytmikkäästi. Pum paka pum, pum paka pum. Tyyne liittyi mukaan marakassiensa kanssa, ja pian koko viidakko kaikui iloisesta rytmistä. Se oli niin tarttuvaa, että jopa vanha ja hidas kilpikonna nimeltä Kusti alkoi heiluttaa päätään musiikin tahdissa, vaikka hän oli vasta matkalla juhla-alueen reunalle ja saapuisi sinne luultavasti vasta huomenna. Keke tunsi rytmin hännänpäässään asti. Se alkoi pienenä kutinana ja muuttui pian vastustamattomaksi haluksi liikkua. Katsokaa minua! Keke huusi ja alkoi kiemurrella tanssilattian keskellä. Hän teki aaltoja, hän teki silmukoita ja hän yritti jopa tehdä pienen hypyn, mikä on käärmeelle melko vaikeaa. Tukaanit kannustivat häntä huutamalla hyvä Keke, anna mennä Keke, ja paukuttamalla rumpujaan entistä kovempaa. Sitten tapahtui jotain hupsua. Keke innostui niin kovasti tekemään monimutkaista solmutanssiaan, että hän unohti, mihin suuntaan hänen päänsä oli menossa ja mihin suuntaan häntä. Yhtäkkiä hän huomasi olevansa taas kerran solmussa, mutta tällä kertaa se oli erityisen hieno juhlasolmu. Hän näytti aivan isolta, vihreältä rusetilta keskellä tanssilattiaa. Öh, apua? Keke sanoi ja yritti pyristellä irti, mutta mitä enemmän hän liikkui, sitä tiukemmaksi solmu meni. Tukaanit lopettivat soittamisen ja katsoivat Kekeä ihmeissään. Onko tuo joku uusi tanssiliike? Taavi kysyi ja kallisti päätään. Se näyttää hyvin ammattimaiselta. Keke naurahti kiusaantuneena. Tietenkin! Tämä on öö käärmerusetin tanssi! Se on hyvin vaikea liike, ja vaatii suurta keskittymistä. Kaikki viidakon eläimet, jotka olivat kerääntyneet katsomaan, alkoivat taputtaa. He luulivat, että Keke oli tehnyt solmun tahallaan. Keke yritti säilyttää arvokkuutensa, vaikka hän tiesi, että hänen tarvitsisi pian pyytää jotakuta auttamaan hänet irti. Onneksi tukaaniystävät olivat nokkelia. Tyyne hoksasi tilanteen ja sanoi, että meidän täytyy tanssia Keke irti. Jos me kaikki tanssimme hänen ympärillään ja teemme vastapäivään meneviä piirejä, ehkä solmu aukeaa itsestään. Ja niin alkoi suuri tukaani tango. Tukaanit hyppivät ja tanssivat Keken ympärillä, ja Keke yritti parhaansa mukaan luikertaa rytmin mukana. Pikkuhiljaa, sentti sentiltä, solmu alkoi löystyä. Lopulta, yhdellä suurella ja hupsulla muljahduksella, Keke sinkoutui irti solmustaan ja lensi suoraan pehmeään lehtikasaan. Hänen hattuunsa oli tarttunut muutama lehti, mutta hän oli vapaa! Se oli upeaa, huusi pieni apina, joka roikkui hännästään läheisessä puussa. Tee se uudestaan! Keke pyyhki pölyt suomuistaan ja sanoi, että ehkä myöhemmin, nyt on aika nauttia sateenkaarimehusta. Keke oli sekoittanut suuressa kookospähkinän kuoressa mehua, johon hän oli murskannut muutaman sateenkaarimarjan. Kun hän jakoi mehua ystävilleen, tapahtui jotain taianomaista. Aina kun joku otti kulauksen, heidän höyhenensä tai karvansa alkoivat hehkua hetken aikaa eri väreissä. Taavi Tukaani muuttui kirkkaan siniseksi, ja Teppo Tukaani sai neonvihreitä raitoja siipiinsä. Viidakko oli täynnä väriä ja naurua. Eläimet pelasivat etsi hedelmä peliä, jossa Keke piilotti mangoja ja banaaneja suurten lehtien alle, ja tukaaniystävät yrittivät löytää ne silmät sidottuina. Taavi Tukaani yritti etsiä mangoa, mutta päätyi vahingossa tökkäämään nokkansa pehmeään mättääseen, luullen sitä jättiläispassionhedelmäksi. Tämä hedelmä maistuu kovasti mullalta, Taavi totesi, ja kaikki puhkesivat nauruun. Keke katseli ystäviään ja tunsi suurta onnea. Hän oli ehkä vain pieni käärme viidakkomaailmassa, mutta hänellä oli parhaat ystävät ja hienoin hattu, mitä kukaan voisi toivoa. Kun musiikki hiljeni hieman ja tähdet alkoivat tuikkia kirkkaana tummansinisellä taivaalla, Keke nousi pienelle mättäälle pitääkseen puheen. Ystävät, hän aloitti ja yritti näyttää mahdollisimman vaikuttavalta. Tämä ilta on osoittanut, että vaikka välillä menisimmekin solmuun tai etsisimme hedelmiä väärästä paikasta, tärkeintä on, että teemme sen yhdessä. Ja se, että meillä on hauskaa! Tukaanit nostivat mehukupkinsa ja päästivät iloisen huudon. Juhlat jatkuivat vielä pitkään. He tanssivat hitaita tansseja kuunvalossa, ja Keke opetti tukaaneille, miten hännällä voi piirtää kuvioita hiekkaan. He kertoivat toisilleen tarinoita vanhoista ajoista, jolloin banaanit olivat isompia kuin talot ja jolloin satoi ananasmehua. Vaikka tarinat olivat ehkä hieman liioiteltuja, kukaan ei välittänyt. Viidakon yössä kaikki oli mahdollista. Vähitellen väsymys alkoi painaa juhlakansaa. Tyyne ja Teppo olivat nukahtaneet vierekkäin pehmeälle saniaispedille, ja heidän nokkansa kuorsasivat hiljaa ja rytmikkäästi. Taavi Tukaani yritti vielä pysyä valveilla ja kertoa viimeistä vitsiään, mutta hänen silmänsä painuivat kiinni kesken lauseen. Keke katseli ympärilleen ja huomasi, että viidakko oli rauhoittunut. Vain kaukainen puron solina ja satunnainen yölinnun huuto kuuluivat hiljaisuudessa. Keke päätti vielä kerran tarkistaa hattunsa alla olevan sateenkaarimarjan. Se loisti siellä edelleen, muistuttaen häntä tästä ikimuistoisesta päivästä. Hän tunsi olonsa kiitolliseksi kaikista seikkailuistaan, kookospähkinöistä sateenkaarimarjoihin ja solmuista tanssiviin tukaaneihin. Hän tiesi, että huomenna olisi taas uusi päivä ja uudet kujeet, mutta juuri nyt oli hyvä olla tässä. Hän kiemurteli hitaasti oman suosikkilehtensä alle, veti hatun hieman syvemmälle päähänsä ja sulki silmänsä. Mutta juuri kun hän oli nukahtamaisillaan, hän näki taivaalla jotain kimaltelevaa. Se ei ollut tavallinen tähti, vaan se näytti aivan hedelmältä. Keke hieraisi silmiään ja katsoi uudestaan. Kyllä, kaukana taivaanrannassa loisti jokin, joka muistutti kimaltelevaa tähtihedelmää. Keke hymyili itsekseen. Ehkä huominen toisi mukanaan jotain todella loistavaa. Mutta nyt oli aika levätä ja antaa viidakon nukkua. Tanssivat tukaanit ja juhlien rytmi jäivät elämään hänen uniinsa, ja Keke uinahti tyytyväisenä, valmiina kohtaamaan seuraavan suuren mysteerin, jonka viidakko hänelle tarjoaisi. Keke mietti vielä viimeisenä ajatuksenaan, miltähän mahtaisi tuntua maistaa tähteä. Olisiko se kirpeää kuin sitruuna vai makeaa kuin kypsä mansikka? Ehkä se maistuisi unelmilta ja yllätyksiltä. Mutta se oli tarina toiselle kertaa. Nyt viidakko oli hiljainen, ja vain tukaaniystävien tasainen hengitys säesti yön rauhaa. Juhlat olivat olleet täydelliset, ja Keke tiesi olevansa maailman onnellisin, ja kenties solmuisin, käärme. Hän oli oppinut, että viidakko on täynnä yllätyksiä, ja jokainen yllätys on mahdollisuus uuteen leikkiin. Keke sulki silmänsä viimeisen kerran ja antoi unten viedä hänet mukanaan.
Keke ja kimalteleva tähtihedelmä
Yö oli vielä nuori, ja vaikka tukaaniystävät jo tuhisivat tyytyväisinä unissaan suurten viidakkolehtien alla, Keken utelias mieli ei malttanut pysyä aloillaan. Hän oli kääriytynyt mukavalle kiepille pehmeän sammaleen päälle, mutta jokin sai hänet avaamaan toisen silmänsä. Oliko se pöllön huhuilu? Tai kenties kaukainen vesiputouksen kohina? Ei, se oli jotakin aivan muuta. Viidakon syvyyksistä, sieltä missä puut kasvoivat kaikkein tiheimpään, loisti himmeä, mutta kutsuva valo. Se ei ollut kuunvaloa, eikä se ollut tuliperhosten tuiketta. Se oli lämmintä, kultaista ja se tuntui melkein kutittavan Keken nenänpäätä, vaikka se oli kaukana. Keke käärme nosti päätään ja nuuhkaisi ilmaa. Tuoksu oli huumaava – se muistutti hunajaa, kypsää ananasta ja kesäistä auringonpaistetta, kaikki sekoitettuna yhteen ihanaan pakettiin. Mitä ihmettä se voisi olla? Keke mietti itsekseen. Ehkä se oli kadonnut aarre tai kenties taianomainen kukka, joka kukkii vain kerran sadassa vuodessa. Keke ei voinut vastustaa kiusausta. Hän tiesi, että hänen pitäisi levätä suuren juhlan jälkeen, mutta seikkailu kutsui häntä voimakkaammin kuin pehmeä sammalpeti. Niinpä hän alkoi hiljaa ja hitaasti lipua eteenpäin, varoen herättämästä ystäviään. Keke liikkui kuin varjo viidakon lattialla. Hän mutkitteli saniaisten välissä ja ylitti pienen puron, jonka vesi kimalteli hopeisena kuunvalossa. Mitä lähemmäs hän pääsi valon lähdettä, sitä kirkkaammaksi se muuttui. Pian hän saapui pienelle aukiolle, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Aukion keskellä kasvoi valtava, hopeakaarnainen puu, jonka oksat kaartuivat maata kohti kuin suuret, suojaavat kädet. Ja siellä, aivan alimmalla oksalla, roikkui jotakin sellaista, mitä Keke ei ollut uskoa todeksi. Se oli hedelmä, mutta ei mikä tahansa hedelmä. Se oli täydellisen tähden muotoinen ja se loisti niin kirkkaasti, että Keke joutui hetkeksi räpäyttämään silmiään. Se oli kimalteleva tähtihedelmä. Keke oli kuullut niistä vain tarinoita vanhalta kilpikonnalta, joka asui joen mutkassa. Kilpikonna oli kertonut, että tähtihedelmät putoavat taivaalta kerran vuodessa ja ne ovat täynnä viidakon taikaa. Mutta juuri kun Keke oli kurottamassa kohti hedelmää, hän kuuli hitaan ja unisen äänen yläpuoleltaan. Hei Keke, mitä sinä täällä teet näin myöhään? Ääni kuului Sulolle, viidakon hitaimmalle ja ystävällisimmälle laiskiaiselle. Sulo roikkui oksalla pää alaspäin, juuri tähtihedelmän yläpuolella, ja katsoi Kekeä suurilla, hämmentyneillä silmillään. Keke hätkähti niin, että hän melkein meni solmuun itsensä kanssa. Sulo! Sinä säikähdit minua! Keke sanoi naurahtaen ja yritti suoristaa itsensä. Minä vain näin tämän upean valon ja tulin katsomaan. Onko tämä todella tähtihedelmä? Sulo haukotteli niin leveästi, että hänen koko kehonsa tärisi. On se, Sulo vastasi hitaasti. Se putosi taivaalta juuri kun olin menossa nukkumaan. Yritin siirtää sitä ylemmäs, ettei se herättäisi kaikkia, mutta olen... no, oletan, että olen hieman hidas. Keke katsoi tähtihedelmää ja sitten Suloa. Hedelmä kimalteli ja välkkyi, ja se tuntui melkein tanssivan oksallaan. Sulo, meidän täytyy tehdä jotakin, Keke sanoi innoissaan. Jos tämä hedelmä jää tänne loistamaan, kukaan ei saa nukuttua! Ja katsos, tukanit ja papukaijat tarvitsevat unensa, jotta he voivat laulaa huomenna. Sulo nyökkäsi hitaasti, niin hitaasti, että Keke ehti miettiä jo kolmea eri suunnitelmaa sillä välin. Olet oikeassa, Keke. Mutta miten me saamme sen liikkumaan? Se on yllättävän painava valoksi. Keke alkoi miettiä. Hän oli käärme, jolla oli paljon hyviä ideoita, mutta usein ne johtivat hupsuihin tilanteisiin. Ensimmäiseksi hän yritti kietoutua oksan ympärille ja puskea hedelmää kuonollaan, mutta hedelmä oli liukas ja se alkoi keinua edestakaisin kuin kello. Sitten Keke yritti käyttää häntäänsä kuin lassoa. Hän heitti hännänpäänsä kohti hedelmää, mutta osuikin vahingossa omaan nenäänsä. Auts! Keke huudahti ja hieroi nenäänsä. Tämä tähti on ovela! Sulo seurasi Keken yrityksiä silmät puoliksi kiinni. Ehkä sinun pitäisi kokeilla olla... pehmeämpi? hän ehdotti. Keke pysähtyi ja mietti. Pehmeämpi? Tietysti! Hän ei voinut pakottaa tähtihedelmää, hänen piti toimia sen kanssa yhteistyössä. Keke keksi uuden suunnitelman. Sulo, kuuntele. Jos sinä pidät kiinni oksasta ja minä kietoudun sinun ympärillesi, voimme muodostaa pitkän käärme-laiskiasketjun. Sitten voimme varovasti nostaa hedelmän ja kantaa sen tuonne suureen, onttoon puuhun, jossa se voi loistaa rauhassa herättämättä ketään. Sulo piti ideasta, vaikka sen toteuttaminen kesti hetken. Keke kiipesi varovasti Sulon selkään ja kietoi itsensä laiskiaisen vatsan ympärille. Sitten Sulo ojensi pitkät kätensä ja Keke kurotti pitkän kaulansa niin pitkälle kuin pystyi. Se oli melkoinen näky: käärme ja laiskiainen, jotka huojuivat yössä yrittäen napata loistavaa tähteä. Juuri kun Keke sai otteen hedelmän kannasta, hän tunsi kummallista kutinaa vatsassaan. Hän alkoi hihittää. Sulo, sinun turkkisi kutittaa! Keke hihitti ja yritti pitää otteensa. Älä naura, Keke, minäkin alan nauraa! Sulo sanoi, ja pian molemmat hihittivät niin kovaa, että koko puu alkoi heilua. Tähtihedelmä heilui mukana, ja sen valo alkoi vilkkua kuin diskovalo. Se oli hassuin hetki, jonka Keke oli koskaan kokenut. Keskellä yötä, roikkuen laiskiaisessa ja yrittäen pelastaa kimaltelevaa hedelmää, hän ei voinut muuta kuin nauraa. Lopulta, suuren ponnistuksen ja monen hihityksen jälkeen, he saivat hedelmän irti oksasta. Mutta hedelmä ei pudonnutkaan maahan. Se alkoi leijua! Se oli niin kevyt, että se pysyi ilmassa aivan itsestään. Keke ja Sulo katsoivat hämmästyneinä, kun tähtihedelmä alkoi hitaasti lipua kohti aukion reunaa. Se näytti siltä, kuin se olisi halunnut heidän seuraavan sitä. Seuraa tuota tähteä! Keke huusi ja lähti luikertelemaan hedelmän perään. Sulo seurasi parhaansa mukaan, vaikka hänen parhaansa oli huomattavasti hitaampi kuin Keken. Hedelmä johdatti heidät syvemmälle viidakkoon, kunnes he saapuivat paikkaan, jossa kasvoi kaikkein kauneimpia kukkia. Hedelmä asettui lepäämään suuren, sinisen kukan keskelle, ja sen valo muuttui pehmeäksi ja rauhoittavaksi. Se ei ollut enää häikäisevä, vaan se loi ympärilleen lempeän hehkun, joka sai kaikki kukat näyttämään siltä, kuin ne olisivat tehty kullasta. Keke ja Sulo istuivat kukan viereen ja katselivat näkyä hiljaa. Se oli taianomaista. Keke tajusi, että hedelmä ei halunnutkaan olla piilossa ontossa puussa. Se halusi vain löytää oikean paikan, jossa se voisi loistaa ilman, että se häiritsi muiden unta. Ja tässä kukkameressä se oli täydellisessä paikassa. Kiitos avusta, Keke, Sulo sanoi ja sulki silmänsä. Tämä oli hieno seikkailu. Mutta nyt minun on todella, todella nukuttava. Keke nyökkäsi ja tunsi itsekin, kuinka väsymys alkoi painaa hänen silmiään. Hän oli kokenut monta seikkailua, mutta tämä oli ollut yksi kaikkein kauneimmista. Hän oli oppinut, että joskus hupsuimmatkin ideat voivat johtaa johonkin taianomaiseen, ja että ystävän kanssa – oli hän kuinka hidas tahansa – kaikki on mahdollista. Keke jätti Sulon nukkumaan kukkien keskelle ja alkoi hitaasti luikerrella takaisin omaan makuupaikkaansa. Matkalla hän mietti kaikkia niitä hedelmiä, joita hän oli viidakossa kohdannut. Oli ollut kutittavia kookospähkinöitä, pomppivia meloneita ja nyt kimalteleva tähtihedelmä. Viidakko oli todella täynnä ihmeitä. Kun Keke vihdoin saavutti oman sammalpetinsä, aurinko alkoi jo hieman sarastaa horisontissa. Taivas muuttui vaaleanpunaiseksi ja oranssiksi, ja viidakkolinnut alkoivat viritellä ensimmäisiä säveliään. Keke kietoutui tiukalle kiepille ja tunsi olonsa onnelliseksi. Hän tiesi, että huomenna olisi taas uusi päivä ja uudet seikkailut odottaisivat, mutta juuri nyt, kimaltelevan tähden loisteessa, kaikki oli juuri niin kuin pitikin. Hän sulki silmänsä ja nukahti syvään, rauhalliseen uneen, uneksien tähdistä, jotka maistuivat hunajalta ja loistivat kuin aurinko.
Rauhallinen hetki banaanilehden alla
Aurinko nousi hitaasti viidakkopuun latvojen takaa, ja sen ensimmäiset lämpimät säteet alkoivat tanssia Keken kirkkaanvihreillä suomuilla. Keke käärme ei ollut vielä aivan valmis heräämään kokonaan. Hän tunsi olonsa kotoisaksi ja pehmeäksi, kuin suuri, elävä vihreä nuudeli, joka oli kietoutunut lempeän ja tuoksuvan sammaleen päälle. Hän availi silmiään vain hiukan, juuri sen verran, että hän näki yläpuolellaan olevan valtavan, smaragdinvihreän banaanilehden. Se oli Keken mielestä maailman hienoin ja suurin lehti. Se oli kuin valtava, elävä sateenvarjo, joka suojasi häntä yön viileydeltä ja nyt aamun kirkkaimmalta paisteelta. Keke päästi pienen, tyytyväisen suhahduksen ja oikaisi itseään vain muutaman senttimetrin verran. Hän nautti tästä hetkestä, kun koko viidakko tuntui vielä uinuvan, vaikka kaukaisuudessa joku lintu jo kokeili ääntään ja pieni puro solisi vaimeasti. Tämän banaanilehden alla oli Keken oma rauhan satama. Hän katseli lehden pintaa ja ihaili sen monimutkaista kuviota, niitä pitkiä viivoja, jotka kulkivat lehden keskeltä aina sen reunoihin saakka. Se näytti melkein viidakon kartalta. Keke mietti, kuinka monta seikkailua hän oli jo kokenut näiden viime päivien aikana. Hän huokaisi onnellisena ja alkoi palauttaa mieleensä kaikkea sitä hupsua, mitä oli tapahtunut. Ensin oli se kookospähkinä, joka ei millään pysynyt paikallaan vaan kutitti Kekeä niin kovasti, että hän oli melkein pudota puusta. Muistatteko te, kuinka me naurettiin sille? Keke kiemurteli hieman sammaleella muistellessaan tuota kutinaa. Ja sitten oli se banaaniviidakon suuri mysteeri, kun kaikki tuntui olevan hieman vinksin vonksin. Mutta Keke ei antanut periksi. Hän oli ovela käärme, vaikka hänellä ei ollutkaan käsiä tai jalkoja. Hän käytti häntäänsä ja päätään ja koko pitkää vartaloaan auttaakseen ystäviään. Paul-papukaijan kadonnut mango oli myös melkoinen tapaus. Keke muisti vieläkin, miltä se kypsä mango tuoksui – niin makealta ja mehukkaalta. Oli hienoa nähdä Paulin iloinen ilme, kun mango vihdoin löytyi. Mutta ehkä kaikkein hupsuin hetki oli se, kun Keke yritti auttaa jättimäisen ananaksen kanssa ja päätyi itse aivan solmuun. Hän oli kuin suuri, vihreä rusetille vedetty lahjapaketti! Se nauratti häntä vieläkin. Hän oli joutunut miettimään tarkasti, miten saisi itsensä purettua siitä solmusta ilman, että ananas vierisi jokeen. Ja ne melonit! Ne pomppivat melonit puron rannalla olivat olleet kuin eläviä palloja. Keke oli saanut todella käyttää nopeuttaan ja nokkeluuttaan pysyäkseen niiden perässä. Mutta hän selvisi siitäkin, ja vieläpä keksi aivan uudenlaisen hedelmäisen hissijärjestelmän! Se oli ollut suuri menestys. Kaikki viidakon eläimet olivat ihmetelleet, miten yksi käärme voi olla niin kekseliäs. Keke katseli ylös banaanilehteä ja näki pienen kimaltelevan kastepisaran keikkuvan lehden reunalla. Pisara näytti ihan tähtihedelmältä, jota hän oli eilen ihaillut. Se kimalsi kaikissa sateenkaaren väreissä. Keke seurasi jännityksellä, milloin pisara putoaisi. Hän odotti ja odotti. Sitten, aivan yllättäen, joku sanoi pienellä ja hieman käheällä äänellä, huomenta, Keke. Keke hätkähti niin, että hän melkein meni taas solmuun. Hän käänsi päätään hitaasti ja näki pienen, kiiltävän kuoriaisen, joka istui aivan hänen nenänsä edessä olevalla kivellä. Se oli Teppo-kuoriainen. Teppo oli hyvin pieni, mutta hänellä oli hyvin suuri ja tärkeä olemus. Teppo puhdisti tuntosarviaan ja katsoi Kekeä suurilla silmillään. Sinä näytät kovin mietteliäältä tänä aamuna, Teppo totesi. Keke hymyili kuoriaiselle, niin leveästi kuin käärme vain voi. Minä vain muistelin kaikkia seikkailuja, Teppo. On tapahtunut niin paljon hauskoja asioita, Keke vastasi. Teppo nyökkäsi arvokkaasti. Niin on. Viidakko on täynnä ihmeitä, jos vain osaa katsoa. Mutta tiedätkö mikä on minun mielestäni kaikkein ihmeellisintä? Keke kallisti päätään uteliaana. No mikä? Teppo osoitti pientä jalkaansa kohti banaanilehteä. Se, että meillä on tämä lehti. Se on kuin viidakon oma linna. Täällä on viileää, kun on kuuma, ja kuivaa, kun sataa. Ja täällä on aikaa olla vain ja huokailla. Keke mietti Tepon sanoja. Kuoriainen oli aivan oikeassa. Joskus kaikkein parhaat seikkailut olivat niitä, joissa ei tapahtunut mitään kovin vauhdikkaata, vaan sai vain olla ystävän kanssa ja nauttia hiljaisuudesta. Teppo alkoi kertoa Kekelle tarinaa siitä, kuinka hän oli kerran yrittänyt kantaa kotiinsa murua, joka osoittautuikin nukkuvaksi leppäkertuksi. Keke nauroi niin, että hänen koko vartalonsa hytkyi. Se oli juuri sellaista hupsuutta, josta hän piti. He juttelivat pitkään siitä, miltä tuntuu olla hyvin pieni ja miltä tuntuu olla hyvin pitkä. Keke selitti, että pitkänä käärmeenä oleminen on joskus haastavaa, varsinkin jos yrittää piiloutua kapean puun taakse. Teppo taas kertoi, että pienenä kuoriaisena oleminen on hienoa, koska silloin banaanilehti tuntuu kokonaiselta maailmalta. Sitten he olivat hetken aivan hiljaa. He kuuntelivat, kuinka viidakko heräsi eloon ympärillä. Linnut lauloivat yhä kovempaa, ja jostain kaukaa kuului apinoiden iloista huutelua. Keke tunsi, kuinka auringon lämpö alkoi tuntua yhä voimakkaammin lehden läpi. Se oli ihana tunne. Hän päätti kokeilla hieman käärmeiden joogaa, jota hän oli itse keksinyt. Hän alkoi hitaasti rullata itseään tiukalle kerälle ja sitten taas ojentautua aivan suoraksi. Teppo seurasi ihaillen vierestä. Sinä olet kyllä todella joustava, Keke, kuoriainen kehui. Keke yritti tehdä itsellään neliön muodon, mutta se oli vaikeaa, koska hänellä ei ollut kulmia. Hänestä tuli pikemminkin pyöreä olemus, jolla oli hieman kulmikkaita kohtia. He kokeisivat yhdessä, kuinka monta eri muotoa Keke voisi muodostaa. Hän teki siksakkia, hän teki spiraalin ja hän teki jopa jotain, joka näytti etäisesti tähdeltä. Se oli hauskaa ja rentouttavaa. Samalla Keke opetti Tepolle, kuinka hengitetään syvään ja rauhallisesti. Vedä ilmaa sisään nenän kautta, niin että tuntosarvesi värisevät, ja puhalla se sitten hitaasti ulos, Keke neuvoi. Teppo yritti parhaansa, ja pian molemmat tunsivat olonsa entistäkin tyynemmäksi. On tärkeää muistaa levätä, Keke sanoi pehmeästi. Vaikka seikkailut ovat hienoja, on myös hienoa vain katsella, kuinka valo leikkii lehdillä. Teppo nyökkäsi ja päätti jäädä hetkeksi Keken viereen ottamaan aurinkoa. Siinä he olivat, suuri vihreä käärme ja pieni kiiltävä kuoriainen, molemmat onnellisina banaanilehden alla. Keke tunsi suurta kiitollisuutta kaikista ystävistään – Paulista, tukaaneista, melonipomppijoista ja nyt Teposta. Hän tiesi, että vaikka tämä seikkailu oli pian tulossa päätökseen, viidakossa riittäisi aina uusia tarinoita ja uusia makuja koettavaksi. Hän ajatteli vielä kerran sitä sateenkaaren väristä hattua, jota hän oli kantanut. Se oli saanut hänet tuntemaan itsensä todella hienoksi. Ehkä hän voisi joskus tehdä itselleen uuden hatun vaikkapa tästä samasta banaanilehdestä, jos se sattuisi putoamaan? Mutta ei vielä. Nyt lehti sai pysyä paikallaan ja tarjota suojan. Keke sulki silmänsä vielä hetkeksi ja antoi viidakon äänien huuhdella ylitseen. Hän tunsi olevansa juuri siellä, missä hänen kuuluikin olla. Kaikki oli hyvin, ja maailma oli täynnä hedelmäistä taikaa ja hupsuja yllätyksiä. Hän tiesi, että pian olisi aika sanoa näkemiin tältä erää, mutta se ei tehnyt häntä surulliseksi. Päinvastoin, se teki hänet odottavaiseksi. Mitähän huominen toisi tullessaan? Ehkä uusia hedelmiä, ehkä uusia solmuja, mutta varmasti paljon naurua. Keke nautti viimeisistä hiljaisista hetkistä banaanilehden alla, valmistautuen viimeiseen suureen loppuhuipennukseen ystäviensä kanssa.
Outro
Ja niin Keken hupsu hedelmäseikkailu päättyi tältä erää. Kiitos valtavasti, kun olit mukana herkuttelemassa ja nauramassa Keken ja muiden hedelmäystävien kanssa. Toivottavasti sinulla oli vähintään yhtä hauskaa kuin meillä täällä viidakossa! Kerrothan Sonacastsille, jos sinulla on jotain palautetta tai uusia hupsuja ideoita. Nyt on sinun vuorosi: mihin paikkaan sinun omat hedelmäsi voisivat matkustaa tänään? Käytä suurta mielikuvitustasi ja luo aivan oma tarinasi. Kiitos kuuntelusta, olet todella mahtava seikkailija. Nähdään taas pian uusien jännittävien satujen parissa. Moikka ja nauti päivästäsi!
Lisää tarinoita
- Kapyn Jouluyön Seikkailu: Pehmolelujen Salainen Maailma56 min · 7-9-vuotiaille
- Heikki Hiiri ja Keittiön Karkelot73 min · 7-9-vuotiaille
- Gabin Hassu Seikkailu Amazonilla68 min · 7-9-vuotiaille
- Prinsessa Nefertiti ja Auringon Salaisuus55 min · 7-9-vuotiaille
- Puhuva puumiekka ja menneiden aikojen seikkailu71 min · 7-9-vuotiaille
- Toni Tontun Maailmanmatkat: Kiltteyden Vartija50 min · 7-9-vuotiaille
