SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Karkurirobotti luokassa: Koodi-Kallen suuri seikkailu

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Hei kaikki pienet kuuntelijat! Oletteko valmiina jännittävään seikkailuun? Minä olen tarinankertoja ja tänään me sukellamme mukaan pienen, mutta sitäkin nerokkaamman pojan, Koodi-Kallen, maailmaan. Kalle rakasti kaikkea mikä liittyi koodaamiseen ja rakenteluun. Hänen luokkansa oli aina täynnä hauskoja ja hassuja keksintöjä. Mutta eräänä kauniina aamuna tapahtui jotain aivan odottamatonta. Jotain joka muutti Kallen tavallisen koulupäivän unohtumattomaksi! Valmistaudu, sillä meidän täytyy pian lähteä jahtiin. Mutta mikä ihme oli kadonnut? Ja kuka oli tämän kaiken takana?

Robotti katoaa!

Aurinko paistoi kirkkaana sinisellä taivaalla, kun Kalle asteli kohti koulua. Hänen sydämensä teki pieniä ilohyppyjä rinnassa. Eilinen päivä oli ollut niin jännittävä Koodi-Kallen kanssa! Kalle mietti kaikkia niitä hauskoja koodausleikkejä, joita he olisivat voineet tänään leikkiä. Ehkä he voisivat rakentaa robotille uuden tanssikoreografian tai opettaa sen laulamaan pienen laulun? Kallen askeleet olivat kevyitä ja nopeita, kun hän juoksi koulun pihalle. Muut lapset leikkivät jo hippaa tai hyppynarua, mutta Kallella oli vain yksi asia mielessään: päästä takaisin luokkaan ja Koodi-Kallen luo. Hän avasi koulun oven, käveli käytävää pitkin ja kurkisti sitten luokkahuoneeseen. Hän etsi heti sitä pientä nurkkausta, jossa Koodi-Kalle oli eilen ollut. Siinä, siinä, siinä! Kallen katse harhaili nopeasti pupun häkistä ikkunan yli liitutaululle. Missä se oli? Pupun häkki oli paikallaan. Ikkuna oli kiinni. Liitutaululla luki edelleen eilisen päivän tehtävä. Mutta Koodi-Kallea ei näkynyt missään. Kalle siristi silmiään. Eihän se voi olla totta? Hän hieroi silmiään varmistaakseen, ettei ollut nähnyt väärin. Ei, se oli totta. Pieni, kiiltävä, punainen robotti oli poissa. Nurkkaus, jossa Koodi-Kalle oli seissyt niin ylpeänä, oli nyt täysin tyhjä. Kallen iloinen mieli muuttui hetkessä pieneksi, kutiailevaksi mörköksi. Minne Koodi-Kalle oli mennyt? Oliko joku vienyt sen? Oliko se lähtenyt kävelylle? Kalle mietti nopeasti kaikkia mahdollisuuksia. Robotti ei ollut kovin iso, ehkä se oli vain piiloutunut kirjapinon taakse? Hän kurkisti pulpetin alle, tuolin taakse, jopa Opettaja Oravan ison viherkasvin lehtien sekaan. Ei Koodi-Kallea. Ei jälkeäkään. Hänen sydämensä alkoi takoa hieman nopeammin. Kalle ei yleensä ollut huolissaan, mutta Koodi-Kalle oli erityinen. Se oli ollut niin hauska ja ystävällinen. Kalle muisti, kuinka robotti oli vilkuttanut hänelle eilen pienellä metallikädellään, kun hän lähti kotiin. Nyt se oli kadonnut. Juuri sillä hetkellä Opettaja Orava astui luokkaan, paksut lasit nenällään ja suuri kirja tassussaan. Hän oli aina rauhallinen ja lempeä, ja hänen turkkinsa oli aina niin pehmeä. "Hyvää huomenta, Kalle!" Opettaja Orava sanoi iloisesti. "Oletpa aikaisin tänään! Oletko jo innoissasi päivän oppitunneista?" Kalle ravisti päätään. "Opettaja Orava, Koodi-Kalle on kadonnut!" hän huudahti, ääni täynnä pientä paniikkia. Opettaja Orava laski kirjan pöydälle ja nosti toisen kulmakarvoistaan. "Kadoksissa? Oletko varma, Kalle?" Hän katseli ympärilleen. "Ehkä se vain meni pienelle tutkimusmatkalle luokassa? Tiedäthän, robotit ovat uteliaita!" Kalle nyökkäsi kiihkeästi. "Olen katsonut kaikkialle! Se ei ole täällä. Sen piti olla tuossa nurkassa, mutta se on poissa!" Opettaja Orava käveli Kallen kanssa nurkkaukseen. Hän tutki paikkaa tarkasti silmillään. Sitten hän kumartui maahan ja osoitti pientä, himmeää jälkeä lattialla. Se näytti aivan kuin pienen pyörän jättämältä. "Katso, Kalle", Opettaja Orava sanoi. "Täällä on pieniä jälkiä. Ne ovat juuri Koodi-Kallen pyörien kokoisia." Kalle polvistui ja katsoi tarkemmin. Kyllä, siinä ne olivat! Pieniä, melkein näkymättömiä viiruja, jotka johtivat nurkkauksesta kohti luokan ovea. Ne olivat niin heikkoja, että ne oli helppo jättää huomaamatta. Robotti ei ollut siis viety, vaan se oli lähtenyt itse! Mutta minne? "Jäljet johtavat ulos ovesta", Kalle sanoi. "Se on karannut!" Opettaja Orava hymyili lempeästi. "Niin näyttää, Kalle. Koodi-Kalle on ilmeisesti päättänyt lähteä omille teilleen. Mutta miksi? Ja minne se on menossa?" Kallen mörkö-olo alkoi taas muuttua. Nyt se ei ollut enää surullinen mörkö, vaan jännittävä mörkö. Robotti oli karannut! Se oli paljon parempi kuin se, että joku olisi vienyt sen. Nyt Kallella oli tehtävä: hänen oli löydettävä Koodi-Kalle. Hän oli varma, että robotti tarvitsi apua tai ainakin seuraa. Tai ehkä se oli vain lähtenyt seikkailulle! "Meidän on löydettävä se!" Kalle sanoi, tunteessaan pienen purkauksen energiaa. "Minun on löydettävä Koodi-Kalle!" Opettaja Orava nyökkäsi. "Niin minäkin luulen. Mutta mistä aloitetaan? Ja miten me voimme seurata näin pieniä jälkiä?" Kalle katsoi jälkiä, jotka katosivat luokan oven takana. Hän kuvitteli Koodi-Kallen rullaavan käytävää pitkin, ehkä pihalle, ehkä jopa kauemmas. Mihin pieni robotti voisi mennä? Mikä voisi olla niin kiinnostavaa, että se lähtisi koulusta aivan yksin? Hänen mielessään alkoi muodostua suunnitelma. Hän tarvitsi apua, ja hän tarvitsi hyvän etsintästrategian. Tämä ei ollut tavallinen koulupäivä. Tämä oli Koodi-Kallen suuren seikkailun alku, ja Kalle oli aivan keskellä sitä! Hän ei voinut antaa ystävänsä olla yksin, missä ikinä se olikin. Kalle oli valmis etsimään Koodi-Kallea vaikka maailman ääriin! Mutta ensin hänen täytyi päättää, mihin suuntaan jäljet jatkuivat. Oliko robotti mennyt ulos vai jäänyt sisälle? Kallen silmät kiersivät luokasta kohti käytävää. Seikkailu odotti aivan oven takana!

Jännittävä jahti

Kallen sydän pomppasi innostuksesta. Käytävä! Tietysti robotti olisi karannut käytävälle. Kalle avasi luokan oven varovasti raolleen ja kurkisti ulos. Pitkä, hiljainen käytävä levittäytyi hänen eteensä. Aurinko pilkisti ikkunoista ja maalasi lattiaan pitkiä, valoisia raitoja.Siinä ne olivat! Pienet, lähes huomaamattomat jäljet, kuin pienten pyörien tai metallisten jalkojen painallukset, jatkuivat suoraan käytävää pitkin. Ne kiiltelivät hieman lattian vaaleassa pinnassa. Kalle kumartui lähemmäs ja kosketti yhtä jälkeä sormellaan. Se tuntui viileältä ja sileältä. Aivan kuin siinä olisi ollut pienen robotin energian rippeitä."Tänne siis!" Kalle kuiskasi itselleen ja asteli varovaisesti käytävälle. Hän käveli hiljaa, katse tiukasti lattiassa. Jäljittäminen oli jännittävämpää kuin yksikään etsiväkirja, jonka hän oli lukenut. Jokainen askel vei häntä lähemmäs salaperäistä karkulaista.Käytävällä oli monta ovea. Oikealla oli liikuntasalin ovi, josta yleensä kuului pallojen pomppimista ja lasten naurua. Nyt siellä oli aivan hiljaista. Jäljet eivät kuitenkaan kääntyneet sinne. Ne jatkuivat eteenpäin, ohi taidehuoneen, josta joskus leijaili maalin tuoksu. Kalle kurkisti oven raosta. Ei robottia sielläkään, vain valmiita piirustuksia ja värikkäitä papereita pöydillä.Sitten jäljet johtivat kirjaston oven luo. Kirjasto oli Kallen mielestä koulun taianomaisin paikka. Siellä asui tuhansia tarinoita ja salaisuuksia. Voisiko pieni robotti olla piiloutunut sinne? Ehkä se etsi seikkailukirjaa?Kalle työnsi kirjaston ovea varovasti. Ovi narahti hiljaa. Sisällä tuoksui vanhoilta kirjoilta ja hiljaisuudelta. Hyllyt nousivat korkealle kattoon asti, täynnä kaikenkokoisia ja -värisiä kirjoja. Kallen silmät pyörivät ympäriinsä. Tuo iso kirja siellä takana, miltä se mahtoi kuulostaa luettuna?Mutta robottia ei näkynyt missään. Jäljet jatkuivat suoraan hyllyjen väliin, sitten ne katosivat hetkeksi maton peittämälle alueelle. Voi ei! Miten Kalle nyt löytäisi perille? Kalle käveli matolla edestakaisin, yrittäen nähdä, minne jäljet olivat voineet kadota. Hän kurkisti pöytien alle ja lukiovastaavien tuolien taakse. Mutta ei, matto oli liian pehmeä ja paksu näyttämään pienen robotin jälkiä.Kalle alkoi jo huolestua. Hän oli niin lähellä, mutta nyt jäljet olivat kadonneet! Mitä jos robotti oli hypännyt jostain hyllystä alas ja pomppinut sitten toiseen suuntaan? Tai ehkä se oli lentänyt? Kalle hymyili ajatukselle lentävästä robotista, mutta tiesi, ettei se ollut mahdollista.Kalle huokaisi syvään. Hän istuutui matolle ja raaputti päätään. Pitäisikö hänen palata takaisin luokkaan ja aloittaa alusta? Ei! Etsivä ei anna periksi niin helposti. Kalle katsoi tarkemmin maton reunaa. Siinä missä matto loppui ja parkettilattia alkoi uudelleen, aivan pienen lastenkirjahyllyn nurkassa, Kalle näki heikon kiillon.Siinä ne olivat! Jäljet jatkuivat taas! Ne eivät olleet kadonneet, ne olivat vain olleet piilossa. Ne johtivat pienen lukunurkkauksen ohi, jossa oli pehmeitä tyynyjä ja valoisia ikkunoita. Kalle seurasi niitä edelleen. Ne jatkuivat kirjaston perälle, vanhan puisen oven luo, josta Kalle ei ollut koskaan nähnyt kenenkään tulevan tai menevän. Oven yläpuolella oli pieni kyltti, jossa luki "Varasto".Varasto? Mitä robotti tekisi varastossa? Kalle mietti. Ehkä se oli etsinyt uusia osia itseensä? Tai ehkä se oli vain utelias, aivan kuten Kallekin. Ovenkahva oli vanha ja hieman ruosteinen. Kalle tarttui siihen molemmin käsin ja väänsi varovasti. Ovi avautui raskaasti naristen, paljastaen pimeän raon.Sisällä oli hämärää ja pölyistä. Ilmassa leijui vanhan paperin ja puun tuoksu. Varasto oli täynnä laatikoita, pölyisiä kirjoja ja vanhoja tauluja. Kalle astui sisään varovasti. Pienet jäljet olivat nyt selvempiä, sillä ne kiemurtelivat pölyisellä lattialla. Ne johtivat syvemmälle varaston uumeniin, vanhojen kirjalaatikoiden ja hyllyjen väliin.Kalle joutui kyykistymään ja kurkkimaan vanhojen pahvilaatikoiden yli. Yhden laatikon päällä oli vanha, rikkinäinen maapallo. Toisen päällä kasvi, joka oli kuivahtanut jo kauan sitten. Kalle eteni hitaasti, sydän pamppaillen rinnassaan. Hän oli aivan varma, että robotti oli piilossa täällä.Jäljet päätyivät lopulta ison, vanhan kaapin luo, jonka ovi oli raollaan. Kaappi näytti melkein kuin vanhalta vaatekaapilta, mutta sen sisältä pilkisti jotain metallista. Kalle pidätti henkeään. Oliko Koodi-Kalle vihdoin löytänyt pakolaisen?Hän astui kaapin luo ja työnsi ovea varovasti enemmän auki. Kaapin sisältä paljastui jotain odottamatonta. Ei siellä ollutkaan robottia, vaan... no, mitä siellä oikein oli? Kaapin pohjalla istui pieni, pörröinen olento. Sillä oli suuret, uteliaat silmät ja pitkät viikset. Se oli pieni, ruskea hiiri! Hiiri piteli käpälissään pientä, kiiltävää metallimutteria. Se narskutteli sitä tyytyväisenä.Hiiri katsoi Kallea kirkkailla silmillään, aivan kuin se olisi odottanut häntä. Kalle hämmästyi. Robotti ei ollutkaan kaapissa! Mutta miksi hiiri oli siellä, ja missä robotti oli? Ja mitä mutteri teki hiiren käpälissä? Kalle katseli hiiren ympärille. Jäljet päättyivät juuri tähän. Oliko hiiri noudattanut robotin jälkiä, aivan kuten Kallekin? Vai oliko hiiri jopa auttanut robottia piiloutumaan? Se oli suuri mysteeri! Mutta hiirellä näytti olevan jotain sanottavaa. Se pyöritteli mutteria käpälissään ja vinkkasi sitten pientä nokkaansa kohti kaapin takaosaa. Kallen oli pakko jatkaa etsintää.

Yllättävä ystävyys

Kalle kumartui ja kurkisti kaapin taakse. Siellä oli pienen pieni rako, juuri sopiva hiiren mentäväksi. Hiiri vilahti raosta sisään, vilkaisi Kallea ja odotti. Kalle ei mahtuisi siitä, mutta ehkä hän voisi nähdä jotain. Hän painoi korvansa lähemmäs rakoa ja kuunteli. Kuului hiljainen, metallinen kolahdus, ja sitten toinen, ja sitten... piip piip! Se oli Koodi-Kallen ääni! Robotti oli siellä! Mutta miten Kalle saisi sen ulos? Kalle katseli hiirtä. Hiiri nyökkäsi pienellä päällään ja piippasi taas. Sitten se juoksi takaisin raon luo, työnsi pienen kuononsa sisään ja työnsi jotain. Hetken päästä, raosta putosi Kallen jalkoihin pieni, ruosteinen avain. Se oli liian vanha ja hieno, jotta se olisi kuulunut luokkahuoneeseen. Hiiri vilkaisi avainta, sitten Kallea, ja sitten taas rakoa. Kalle mietti. ”Tarkoitatko, että tällä avaimella pääsee sinne, missä Koodi-Kalle on?”, hän kysyi hiljaa. Hiiri nyökkäsi niin, että sen viikset värisivät. Kalle tarttui avaimeen. Se oli yllättävän kevyt. Hän tutki kaapin reunoja tarkemmin. Ja aivan oikein! Kaapin sivussa, siellä mihin hiiri oli osoittanut, oli pieni, lähes näkymätön ovenkahva. Se oli niin taitavasti piilotettu, että Kalle ei ollut huomannut sitä aikaisemmin. Kalle sujautti avaimen lukkoon. Se naksahti kevyesti. Hän käänsi kahvaa ja pieni puinen ovi avautui hiljaa naristen. Sisällä oli pimeää, mutta Kalle kuuli Koodi-Kallen piippailua entistä selvemmin. ”Koodi-Kalle? Oletko siellä?”, Kalle huusi iloisena. Pimeydestä vastasi onnellinen piip piip piip ja sitten kuului kolahdus. Koodi-Kalle kompasteli ulos pienestä piilopaikastaan, sen pyörät pyörivät ja silmät vilkkuivat iloisesti. Koodi-Kalle oli hieman pölyinen, mutta muuten täysin ehjä. Se oli selvästi ollut piilossa täällä. Mutta miksi? Koodi-Kalle pyörähti ympäri ja osoitti pienellä robotinkädellään kaapin takana olevaan seinään. Siellä oli seinälle piirretty, vähän kömpelösti, pieni piirustus. Siinä oli robotti, joka piiloutui, ja sen vieressä pieni hymyilevä hiiri. Ja piirustuksen yläpuolella luki: ”Kiva paikka leikkiä”. Kalle ymmärsi. Koodi-Kalle ei ollut karannut, se oli vain löytänyt itselleen hauskan piilopaikan ja ehkä jopa uuden ystävän! Hiiri hypähti Kallen olkapäälle ja piippasi iloisesti. ”Sinä autoit minua löytämään Koodi-Kallen! Kiitos paljon!”, Kalle sanoi hiirelle. Hiiri vilkutti viiksiään tyytyväisenä. Koodi-Kallekin ojensi pienen robottikätensä kohti hiirtä, ja hiiri kosketti sitä pienellä tassullaan. Siitä alkoi uusi, yllättävä ystävyys. Kalle istuutui lattialle Koodi-Kallen ja hiiren viereen. Hän silitti hiiren pehmeää turkkia. Hiiri tuntui luottavan Kalleen täysin. Koodi-Kalle pyöritteli pieniä renkaitaan ja vilkutteli valojaan. Se näytti onnelliselta. Kalle tajusi, että Koodi-Kalle ei ollut paha tai tuhma, se oli vain utelias ja leikkisä. Ja hiiri oli ollut sen salainen ystävä, joka auttoi sitä piiloleikissä. Mutta miksi Koodi-Kalle halusi piiloutua? Ja miksi kukaan ei ollut huomannut tätä salaperäistä piilopaikkaa aikaisemmin? Kalle ajatteli, että ehkä Koodi-Kalle oli yksinäinen, ja kun se näki pienen hiiren, se halusi leikkiä sen kanssa. Ja hiiri, joka oli tottunut olemaan yksin kaikkien ihmisten pelossa, oli iloinen saadessaan leikkikaverin, vaikka se olikin robotti. Tämä oli todella ainutlaatuinen tilanne. Robotti ja hiiri, parhaat ystävät! Kalle tunsi sydämessään lämpimän tunteen. Oli ihanaa nähdä, kuinka erilaiset olennot voivat löytää toisistaan ystävän. Koodi-Kalle pyörähti Kallen ympärillä ja piippasi. Hiiri hyppäsi Koodi-Kallen päälle ja sitten sen hartioilta alas lattialle. Kalle mietti, mitä nyt tapahtuisi. Olisiko opettaja vihainen? Pitäisikö Koodi-Kalle viedä takaisin paikalleen heti? Mutta Kalle tiesi, ettei Koodi-Kalle ollut tehnyt mitään pahaa. Se oli vain leikkinyt. Ja nyt Kallella oli kaksi uutta ystävää: reipas hiiri ja leikkisä robotti. Hän tunsi olonsa todella erityiseksi. Hän päätti, että hänen pitäisi selittää koko tarina opettajalle. Mutta ensin heidän piti keksiä, miten he saisivat Koodi-Kallen takaisin luokan muiden robottien luokse ilman, että kaikki ihmettelisivät sen katoamista. Ja tietenkin, miten he pitäisivät tämän yllättävän ystävyyden salassa, tai ainakin suojassa kaikilta, jotka eivät ymmärtäisi. Kalle katsoi Koodi-Kallea ja hiirtä, jotka nyt olivat yhdessä tutkineet Kallen reppua. Koodi-Kalle yritti avata repun vetoketjua pienillä robottisormillaan, kun taas hiiri nuuhki sisällä olevia eväitä. He olivat niin söpöjä yhdessä. Kalle hymyili. Tämä päivä oli muuttunut täysin. Kadonneen robotin etsimisestä oli tullut seikkailu, josta oli syntynyt jotain paljon suurempaa ja kauniimpaa: uusi ystävyys ja salaisuus, joka yhdisti heidät kolme. Kallen oli aika miettiä seuraavaa siirtoa. Miten hän kertoisi kaikille?

Koodi-Kallen kekseliäisyys

Kalle mietti ja mietti, kun aurinko alkoi laskea ja värjätä taivaan oranssin ja violetin sävyin. Miten hän voisi kertoa kaikille? Kallen päässä pyöri paljon ajatuksia, kuin pieniä perhosia kukkakedolla. Jos hän vain toisi Robo-Riston luokkaan, kaikki säikähtäisivät varmasti. Ja jos he säikähtäisivät, he voisivat viedä Robo-Riston pois! Sitä Kalle ei todellakaan halunnut. Ja entä Sipsi-orava? Hän oli myös osa tätä suurta ja jännittävää salaisuutta, mutta ehkä kaksi yllätystä oli liikaa yhdelle päivälle.

Lopetus

Kiitos, että kuuntelit Koodi-Kallen seikkailua! Eikö ollutkin hauska tarina? Mietipä, mitä kaikkea sinäkin voisit koodata! Ehkä oman leikkisän robotin tai pienen lentävän ystävän. Jos sinulla on mielessäsi jokin toive tai palaute, kerrothan Sonacastille. Toivottavasti näemme tai kuulemme pian taas uusien seikkailujen parissa. Muista unelmoida ja kuvitella! Nähdään!

Lisää tarinoita