SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Kana, joka muni kultamunia - satu ahneudesta ja sen seurauksista

14 min5-7-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Hei kaikki pienet ja isot tarinoiden ystävät! Tänään lähdemme yhdessä jännittävälle matkalle, joka vie meidät kauas, kauas pois, sinne missä kaikki on mahdollista. Oletteko valmiita kuulemaan tarinan... kanasta? Ei mistään tavallisesta kanasta, vaan kanasta, joka osasi tehdä jotain aivan uskomatonta! Se on satu ahneudesta ja sen seurauksista, mutta ennen kaikkea se on tarina onnesta ja siitä, mitä sillä pitäisi tehdä. Ottakaa mukava asento ja kuunnelkaa tarkasti, sillä nyt alkaa seikkailu!

Onnenpotku ja Kultanainen

Olipa kerran, kauan sitten, syvällä metsän siimeksessä, pienessä punaisessa mökissä, asui ystävällinen maanviljelijä nimeltä Jaakko ja hänen vaimonsa, lempeä Liisa. Heillä ei ollut paljoa rahaa, eikä heidän pieni peltonsa tuottanut aina kovin runsasta satoa, mutta heillä oli toisensa ja he olivat tyytyväisiä elämäänsä. He auttoivat aina naapureitaan ja jakoivat sen vähän, mitä heillä oli. Usein Jaakko huokasi illalla takkatulen ääressä: 'Voi, kunpa meillä olisi edes vähän enemmän, jotta voisimme auttaa vielä useampia ja elää helpommin.' Liisa taputti häntä olkapäälle ja sanoi: 'Rakkaani, meillä on jo kaikki tärkein: rakkaus ja rauha sydämissä.' Eräänä kauniina, aurinkoisena aamuna, juuri kun aamukaste kimalteli ruohonlehdillä ja linnut lauloivat iloisia laulujaan, Jaakko astui ulos kanatarhaan. Hän meni keräämään kananmunia, kuten joka aamu. Mutta tänä aamuna, kanapesässä, odotti jotain aivan erilaista. Jaakko hieraisi silmiään. Hän kyykistyi ja katsoi tarkemmin. Yhden tavallisen, ruskean kananmunan vieressä, makasi muna, joka kimmelsi. Se oli kultainen! Se hehkui auringonvalossa kuin pieni aarre. Jaakko ei ollut uskoa silmiään. 'Onko tämä unta?' hän mutisi itsekseen. Hän poimi munan varovasti käteensä. Se oli painavampi kuin tavallinen muna ja tuntui viileältä ja sileältä. Hän juoksi suoraan mökkiin, kultamuna kädessään. 'Liisa! Liisa! Tule katsomaan, mitä löysin!' hän huusi, melkein kaatuen kynnykseen. Liisa tuli kiireesti keittiöstä, jauhot käsissään. 'Mitä on tapahtunut, Jaakko? Oletko nähnyt kummituksen?' Jaakko avasi kätensä, ja kultamuna kimalteli Liisan silmissä. Liisan suu loksahti auki. 'Onko tämä... onko tämä todella kultaa?' hän kysyi, tuskin uskalsi koskea siihen. Jaakko nyökkäsi. 'En tiedä mistä se tuli, mutta löysin sen Kerttu-kanan pesästä!' Kerttu oli heidän vanhin ja tavallisin kanansa, ei mikään erityinen. He tutkivat munaa pitkään, kääntelivät sitä valoa vasten. Se oli täydellinen. Lopulta Jaakko sanoi: 'Meidän on vietävä tämä kaupunkiin ja kysyttävä, mitä tämä on.' He lähtivät seuraavana päivänä kaupunkiin, kultamuna huolellisesti käärittynä kankaaseen. Kaupungissa kultaseppä katsoi munaa suurella hämmästyksellä. 'Tämä on puhdasta kultaa!' hän huudahti. 'En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Mistä te tämän löysitte?' Jaakko ja Liisa kertoivat tarinansa, ja kultaseppä osti munan heiltä hyvään hintaan. Jaakko ja Liisa eivät olleet koskaan nähneet niin paljon rahaa! He eivät kuitenkaan ostaneet itselleen mitään turhaa. Ensin he korjasivat mökkinsä katon, joka oli vuotanut jo pitkään. Sitten he ostivat lisää siemeniä pelloilleen ja uuden auran, joka teki työn paljon helpommaksi. He myös veivät osan rahoistaan kylän köyhimmille perheille, jotta hekin saisivat lämmintä ruokaa ja uudet vaatteet lapsilleen. He olivat niin onnellisia, että pystyivät auttamaan. Seuraavana aamuna, Jaakko meni taas kanatarhaan. Ja siellä se oli, Kerttu-kanan pesässä: toinen, täysin samanlainen kultamuna! Aivan kuin Kerttu olisi sanonut: 'Ei hätää, tässä on lisää!' Ja niin tapahtui joka aamu. Kerttu-kana muni yhden, täydellisen kultamunan. Ei enempää, ei vähempää. Yhden joka päivä. Jaakko ja Liisa olivat rikkaita! Heidän elämänsä muuttui paljon helpommaksi. He saivat ostettua parempaa ruokaa, kauniimpia vaatteita ja kaikki korjaukset, mitä mökki ja piha tarvitsivat. He pystyivät auttamaan koko kylää – he rakensivat uuden kaivon, jotta kaikilla olisi puhdasta vettä, ja korjasivat kylän kirkon katon. He tunsivat suurta iloa nähdessään muidenkin onnellisuuden. Kerttu-kanasta tuli heidän suurin aarteensa. He hoitivat sitä paremmin kuin mitään muuta. Se sai parhaat jyvät ja puhtaimman veden. Kerttu oli kuitenkin aivan tavallisen näköinen kana, ruskeine höyhenineen ja pienine silmineen. Kukaan ei olisi uskonut, että juuri tämä kana muni kultaa. Jaakko ja Liisa pitivät sen salaisuutena, jotta kukaan ei tulisi varastamaan heidän onnenpottiaan. Aika kului, ja Jaakko ja Liisa olivat nyt hyvin toimeentulevia ihmisiä. Heillä oli kaikkea, mitä he olivat aina toivoneet, ja heidän sydämensä olivat täynnä kiitollisuutta Kerttua kohtaan. Mutta sitten, pieni, outo ajatus alkoi hiipiä Jaakon ja Liisan mieliin. Heidän unensa eivät olleet enää pelkästään auttamisesta ja hyvän tekemisestä. He alkoivat miettiä... mitä jos...? Mitä jos Kerttu munisikin useamman munan? Tai entä jos sillä olisi koko vatsa täynnä kultaa? Tämä ajatus alkoi kasvaa heidän mielissään, pienestä kipinästä suureksi liekiksi. He olivat jo rikkaita, mutta he halusivat enemmän. He unohtivat, kuinka onnellisia he olivat olleet pienelläkin. Ahneus, tuo ovela ja vaarallinen kuiskaaja, alkoi puhua heidän korviinsa. Se sanoi: 'Yksi muna päivässä? Se on liian vähän! Te ansaitsette enemmän!' Ja niin, tuo onnellinen tarina, jossa kaikki oli hyvin, alkoi saada uuden käänteen. Jaakko ja Liisa alkoivat katsoa Kerttu-kanaa eri silmin. Se ei ollut enää vain heidän onnenpottinsa lähde, vaan heidän mielestään, se oli hidas. Liian hidas. Heidän mielessään alkoi kypsyä pelottava suunnitelma. He eivät vielä tienneet, kuinka paljon he menettäisivät...

Ahneuden Varjo

Ahneuden pieni siemen, joka oli kylvetty Eliaksen ja Liisan sydämiin, alkoi kasvaa. Se ei ollut enää pieni siemen, vaan siitä tuli nopeasti iso, pimeä puu, jonka varjo peitti kaiken muun. Se peitti auringonpaisteen, pienten kultamunien ilon ja jopa Kultakanan kauniin hohteen. Pariskunta ei enää nähnyt kanaa ystävänä tai onnentuojana, vaan vain välineenä. He olivat unohtaneet, kuinka onnellisia he olivat olleet vain yhden munan kanssa. Nyt he halusivat kaiken. Ja he halusivat sen heti. Eräänä iltana, kun Kultakana oli nukkumassa pesässään, Elias ja Liisa istuivat keittiön pöydän ääressä. Kynttilän valo tanssi varjojen kanssa seinillä, tehden heidän kasvoistaan hieman pelottavat. Heidän äänensä olivat kuiskaavia, täynnä jännitystä ja jotain muuta, jotain kylmää. Jotain ahneutta. "Yksi muna päivässä..." Elias aloitti, raapiessaan partaansa. "Se on liian hidasta. Meillä voisi olla paljon enemmän. Meillä voisi olla koko aarre, kaikki kerralla!" Liisa nyökkäsi, hänen silmänsä kiilsivät kynttilänvalossa. "Kuvittele, Elias! Me voisimme ostaa mitä tahansa! Suuren talon, kauniita vaatteita, herkullista ruokaa joka päivä!" Hän huokaisi syvään, ikään kuin kaikki nämä unelmat olisivat jo totta. "Mutta miten?" Elias kysyi. "Miten saamme sen kaiken? Kana muni vain yhden munan kerrallaan. Se on luonnon tapa, sanotaan." Hän yritti kuulostaa järkevältä, mutta hänen äänensä vapisi. "Ehkäpä..." Liisa kuiskasi, kurottaen pöydän yli lähemmäksi Eliasta, "...ehkäpä siellä kanan sisällä on kaikki munat. Kaikki ne, jotka se on muni, ja kaikki ne, jotka se tulee munimaan!" Eliaksen silmät levenivät. Hän ei ollut koskaan ajatellut asiaa näin. Se kuulosti mahdottomalta, mutta samalla niin houkuttelevalta. Jos kaikki kultamunat olisivat jo kanan sisällä, miksi odottaa? Miksi odottaa päiviä, viikkoja, kuukausia, kun he voisivat saada kaiken heti? Ajatus kaikkien kultamunien saamisesta kerralla alkoi pyöriä heidän mielessään kuin nopea pyörre. Se peitti alleen kaiken muun. Unohtuivat ne päivät, kun he olivat olleet kiitollisia yhdestäkin munasta. Unohtuivat ne hymyt, jotka Kultakana oli heille antanut. Nyt he näkivät vain munat. Kimaltavat, kultaiset munat, jotka odottivat pääsyä heidän käsiinsä. Kultakana, vaikkakin vain kana, aisti ilmassa leijuvan jännitteen. Se katsoi Eliasta ja Liisaa pienillä, pyöreillä silmillään, aivan kuin se olisi ymmärtänyt heidän pahan aikeensa. Sen höyhenet tuntuivat kenties hieman pörröisimmiltä, ja se nukkui levottomammin kuin ennen. Se aisti, että jokin oli muuttunut näiden ihmisten sydämissä, jotka olivat aluksi olleet niin ystävällisiä. Liisa ja Elias alkoivat nähdä Kultakanassa vain kävelevän aarrekammion. He eivät miettineet seurauksia, vain palkintoa. Heidän unensa olivat täynnä kultaa, kimaltavia kasoja, jotka nousivat heitä korkeammalle. Aahneuden varjo oli nyt niin suuri, että se peitti heidän järkensä. Se kuiskasi heidän korviinsa, "enemmän, enemmän, nopeammin, nopeammin!" He tunsivat, että heidän oli pakko toimia. Joka minuutti, jonka he odottivat, oli minuutti, jolloin he menettivät kultaa. Jokainen päivä oli hukattu tilaisuus. Ja niin, eräänä kylmänä aamuyönä, ennen kuin aurinko oli edes noussut, Liisa katsoi Eliasta päättäväisesti. "Meidän on tehtävä se, Elias", hän sanoi. "Meidän on saatava kaikki munat. Nyt." Elias nyökkäsi, vaikka hänen sydämessään tuntui pieni, kylmä piste. Se oli pelon piste, mutta ahneuden ääni oli sitä vahvempi. He nousivat vuoteestaan, hiipien kohti pientä koppia, jossa Kultakana nukkui tietämättömänä kohtalostaan. Ahneuden varjo seurasi heitä, pidentyen ja kasvaen jokaisella askeleella. Mitä tapahtuisi, kun he saavuttaisivat sen? He olivat astumassa polulle, josta ei olisi paluuta.

Traaginen Päätös ja Seuraukset

Heidän ahneet silmänsä olivat täynnä kuvitelmia, joissa he jo uivat kultakolikoiden meressä. Kun he saapuivat kanan kopille, Kuu-ukko kurkisti pilven takaa ja valaisi heidän kasvonsa, jotka olivat nyt aivan uudenlaisen päättäväisyyden, ahneen päättäväisyyden peitossa. Kultakana nukkui rauhallisesti, tietämättömänä siitä, että sen taianomainen lahja oli nyt kääntynyt sitä vastaan. Isäntä mutisi vaimolleen, "Miksi meidän pitäisi odottaa päivä toisensa jälkeen? Miksi emme voisi saada kaikkia kultamunia kerralla? Ne täytyvät olla kätkettynä sen sisällä!" Vaimo nyökkäsi kiihkeästi, hänen silmänsä säihkyivät samasta vaarallisesta ajatuksesta. "Niin! Me voimme olla rikkaita jo huomenna!" he kuiskasivat toisilleen, heidän äänensä tuskin kuuluvissa. He unohtivat kaiken, mitä heillä oli ollut – tasaisen onnen, Kultakanan antaman vakaan tulon. He näkivät vain kuvitelman valtavasta kultakasasta, joka odotti heitä. Niin he astuivat sisään pieneen koppiin. Ilma oli sakeana odotuksesta ja vaarallisesta aikeesta. Kultakana havahtui, sen pienet, kirkkaat silmät katsoivat heitä hämmentyneinä. Se oli tottunut heidän ystävällisyyteensä, aivan kuin he olisivat olleet sen omaa perhettä. Mutta tänä yönä, heidän kasvonsa olivat erilaiset, heidän kätensä olivat kovettuneet, eikä niissä ollut sitä tuttua pehmeyttä. Isäntä ojensi kätensä kohti kanaa, ei enää silittääkseen sitä, vaan yrittääkseen saada sen salaisten kultamunien aarrevaraston esille. Hän oli vakuuttunut, että kanan sisällä oli valtava määrä kultamunia, paljon enemmän kuin yksi päivässä. Hän luuli, että jos hän vain avaisi kanan, kaikki ne kultaiset aarteet putoaisivat suoraan hänen syliinsä. Mutta voi, kuinka väärässä hän olikaan! Kun he ahneuksissaan yrittivät, tapahtui jotakin hyvin surullista ja odottamatonta. Kultakanan taika katosi, aivan kuin se olisi puhjennut saippuakuplan tavoin. Yhtäkkiä, se ei ollutkaan enää Kultakana. Se oli vain tavallinen, harmaa kana, aivan kuten mikä tahansa pihakanan. Sen höyhenpeite menetti kultaisen hehkunsa, ja sen silmien kirkkaus sammui. Kultamunia ei ollut piilossa missään, ei yhtään. Isäntä ja emäntä seisoivat siinä, heidän kädet tyhjinä, heidän sydämensä kylminä. He etsivät, he kurkistelivat, he jopa toivoivat, että ehkä joku pieni kultakimppale putoaisi. Mutta ei mitään. Ei yhtäkään kultamunaa. He olivat niin syvästi pettyneitä, että heidän suunsa roikkuivat auki. Heidän unelmansa valtavasta rikkaudesta särkyivät tuhansiksi pieniksi palasiksi, aivan kuten vanha, säröillä oleva saviruukku. Kultakana, nyt vain tavallinen kana, katsoi heitä vielä kerran, ehkä hieman surullisena, ehkä hieman pettyneenä. Sitten se hyppäsi ulos kopista ja lensi pois, ylös taivaalle, tähtien ja kuun sekaan. Se ei enää koskaan palannut isännän ja emännän pihalle. Heidän kultamunien lähteensä oli kuivunut, koska he olivat olleet liian ahneita. Aurinko nousi seuraavana aamuna, mutta se ei tuonut mukanaan iloa isännän ja emännän taloon. Heidän kopissaan ei ollut enää kultamunaa odottamassa. Ei enää kultaisen hohteen lämmittävää lupausta. Vain tyhjyys. He yrittivät elää entiseen tapaansa, mutta kaikki tuntui erilaiselta. He olivat menettäneet jotain paljon arvokkaampaa kuin vain kultamunia. He olivat menettäneet luottamuksen ja sen pienen taian, joka oli tuonut niin paljon iloa heidän elämäänsä. Hitaasti, päivä päivältä, heidän elämänsä muuttui vaikeammaksi. Heidän oli palattava vanhaan elämäntapaansa, tekemään kovasti töitä pellolla aamusta iltaan. Mutta nyt heidän työnsä tuntui raskaammalta kuin koskaan ennen. Heillä ei ollut enää ylimääräistä rahaa ostaa mukavia asioita tai tehdä unelmia todeksi. Heillä ei ollut edes rahaa korjata hajonnutta kattoa tai ostaa uusia vaatteita. Isäntä ja emäntä istuivat usein illalla takan ääressä, katsoen hiipuviin liekkeihin. Heidän kasvoillaan oli syvä suru ja katumus. He muistelivat niitä päiviä, kun Kultakana oli ollut heidän luonaan, ja kuinka onnellisia he olivat olleet yhden kultamunan kanssa päivässä. He ymmärsivät nyt, että heidän ahneudellaan oli ollut hirveä hinta. He olivat tuhonneet oman onnensa, yrittämällä saada kaiken kerralla. He olivat halunneet kaiken, ja päätyneet menettämään kaiken. Kuinka typerää se olikaan ollut! Heidän sydämensä olivat raskaat. He olivat oppineet kovan läksyn, mutta se oli tullut liian myöhään.

Lopetus

Ja niin päättyi tämä tarina ahneudesta ja sen seurauksista. Toivottavasti sinä opit, että jakaminen ja ystävällisyys ovat paljon arvokkaampia kuin kulta. Kiitos, että kuuntelit! Muista, että jokaisella meistä on sisällämme oma kultamunamme, joka voi olla iloa, naurua tai vaikkapa upeita tarinoita. Ehkä sinäkin keksit oman maagisen seikkailun? Pyydä aikuista kertomaan Sonacastille, mistä pidit tai mitä haluaisit kuulla seuraavaksi. Nähdään taas!

Lisää tarinoita