SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Kalle Kengurun suuri jokiseikkailu

40 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Punainen hiekka pöllyää kuumassa aamutuulessa, kun nuori Kalle Kenguru virittelee suuria takajalkojaan uuteen mittavaan loikkaan. Tänään kaukaisen Eukalyptuslaakson takaa kuuluu kummallista onttoa kolinaa, jota kukaan pensaikon eläimistä ei ole ennen kuullut. Kalle nostaa pitkät korvansa pystyyn ja haistaa tuulessa kuivan kaarnan sekä makean hunajakukan tutun tuoksun. Hänen hyvä ystävänsä Venni Vompatti kömpii hitaasti esiin syvästä maankolostaan ja pudistaa huokaisten punaista pölyä otsaharjaltaan. Kaksikolla ei ole vielä aavistustakaan siitä, millainen kummallinen pulma heitä odottaa auringonpaisteisten kukkuloiden toisella puolella.

Kadonnut kumea kaiku

Kalle käänteli suuria korviaan kohti laaksoa kuin kaksi pientä tutka-antennia. Vaimea, kumea tömähdys kantautui hopeisten eukalyptuspuiden takaa ja vaimeni sitten olemattomiin. "Kuulitko sinä tuon omituisen äänen?" Kalle kysyi ja hypähti kannoilleen. "Kuulin kyllä, valitettavasti", Venni murahti ja pyyhki käpäläänsä kuivaan heinikkoon. "Tuo ääni tulee suoraan kuivuneesta joenuomasta, missä pitäisi kuulua pelkkää rauhoittavaa hiljaisuutta." Kalle sujautti käpälänsä vatsapussiinsa ja veti esiin sileäksi hiotun akaasiapuulusikan. Se oli hänen rakkain aarteensa, auringon paahtama ja tuhansissa seikkailuissa kiiltäväksi kulunut puuesine. "Ota rauhallisesti, ystävä hyvä", Kalle sanoi ja pyöräytti lusikkaa taitavasti sormissaan. "Olipa joessa vastassa mitä tahansa, tämä luotettava akaasiakeppi ratkaisee kyllä jokaisen kiperän pulman."

Vompatti ja maanalainen mittaus

Venni Vompatti katseli Kallen lusikkaa ja tuhisi ivallisesti kuononsa kautta. "Lusikat ovat syömistä varten, mutta maa puhuu vain niille, jotka osaavat kuunnella sitä kunnolla." Venni kääntyi ympäri ja laahusti takaisin pesäkolonsa suulle. Hän kiskaisi hiekasta esiin pitkän, suoran eukalyptusoksan, johon oli kaiverrettu tasaisin välein syviä mittaviivoja. "Tämä on tärinätikku", Venni ilmoitti tärkeänä ja tökkäsi kepin syvälle punaiseen maahan. Hän painoi paksun poskensa tiukasti puun kylkeä vasten ja sulki silmänsä. Kalle hypähti malttamattomana puolelta toiselle, jolloin maasta nousi pieniä punaisia tomuhattaroita. "No, täriseekö se mahtiääni vielä?" "Ole hiljaa, sinun kengurunjalkasi tömisevät kuin laukkaava hevoslauma", Venni murahti vihaisesti avaamatta silmiään. "Yritän kuunnella kallioperän syvää soittoa, en sinun akrobatiaasi." Venni kuunteli pitkään, kunnes hänen tuuheat kulmakarvansa vetäytyivät kummastuneeseen kurttuun. Hän siirsi kepin toiseen koloon, painoi korvansa uudestaan sitä vasten ja pysähtyi. Maaperä oli mykkä ja liikkumaton, aivan kuin joki olisi vetänyt henkeä ja jähmettynyt paikoilleen. Yleensä syvällä hiekan alla tuntui vaimea, elävä humina, joka kertoi kaukaisen veden matkasta maanalaisissa suonissa. "Jokin on pahasti pielessä", Venni kuiskasi ja nousi viimein seisomaan. "Virtaus on kuollut kokonaan, eikä yksikään pisara liiku enää laaksoa kohti." Kalle laittoi lusikkansa takaisin pussiin ja katseli kohti joenuoman yläjuoksua. "Silloin meidän täytyy lähteä katsomaan, kuka tai mikä on tukkinut veden tien."

Viljo Vesinokan eriskummallinen koje

Kalle ja Venni vaelsivat kuivunutta joenuomaa pitkin kohti laakson perimmäistä mutkaa. Iltapäivän kuumuus väreili kuin läpinäkyvä hyytelö punaisen maan yllä, tehden kaukaisista puista huojuvia ja utuisia haamuja. Edessä avautui laaja, puolittain kuivunut mutalammikko, jonka keskellä seisoi mitä kummallisin ilmestys. Lammikon matalassa vedessä loisti mutkikas rakennelma, joka heijasti teräviä auringonsäteitä kuin lasinen riutta keskellä kuivaa maata. Se oli koottu onttoista ruo'oista, kiiltävistä simpukankuorista, lasinsirpaleista ja kymmenistä pisaranmuotoisista savikupposista. Laitteen vieressä kahlasi räpyläjalkainen olento, jolla oli tiheä ruskea turkki ja litteä, nahkamainen nokka. Olento kantoi pientä ruohokortta ja naputteli sillä tyytymättömänä yhtä kupeista. "Päivää lammikolle, Viljo!" Kalle huudahti ja loikkasi rannalle niin vauhdikkaasti, että muta roiskahti korkealle ilmaan. Viljo Vesinokkaeläin säpsähti ja kääntyi ympäri, jolloin hänen pyöreät silmänsä suurenivat hämmästyksestä. Hän pudisti hitaasti litteää nokkaansa ja korjasi asentoaan liejuisella pohjalla. "Voi hyvät hyppijät ja maanalaiset möyrijät", Viljo puuskahti nopeasti ja heilautti räpyläänsä kohti telineitään. "Teidän äkillinen saapumisenne aiheuttaa suunnatonta hydrodynaamista turbulenssia minun äärimmäisen herkkävireiseen vedenpinnan mittauslaitteistooni!" Venni asteli hitaasti rantaan ja siristi pieniä silmiään monimutkaiselle viritykselle. "Minusta tuo näyttää vain kasalta keppejä ja likaisia kuppeja, jotka joku on unohtanut aurinkoon kuivumaan." "Kasalta keppejä? Kuinka loukkaavaa!" Viljo sihisi loukkaantuneena ja kopautti yhtä onttoa bambuputkea kynnellään. "Tämä ei ole mikään roska, vaan tarkkuuskalibroitu kronometrinen vesikello, jolla tutkin nestemäisen aineksen virtauksen heikkenemistä. Se kerää, suodattaa ja rekisteröi jokaisen mikroskooppisen virtausimpulssin, jonka kaukainen lähde meille suo." Kalle katseli kojeen sisällä tikittävää pientä vesipisaraa, joka putosi kupposesta toiseen laiskasti. "Mutta miksi se pitää tuollaista onttoa ääntä?" Kalle kysyi ja nojasi eteenpäin tutkiakseen laitetta paremmin. "Koko laakso on ollut tänään aivan liian hiljainen, eikä vesi liiku mihinkään suuntaan." Viljo kohotti nokkansa ylpeänä ilmaan ja osoitti laitteen ylimpään suppiloon. "Koska kyseessä on akustinen heijastuma, nuori ystäväni! Kun virtaus ehtyy, kojeen sisälle syntyy tyhjiö, joka moninkertaistaa kaukaiset mekaaniset esteet. Minun matemaattiset havaintoni ja putkiston tyhjyys osoittavat kiistatta yhteen ainoaan järkyttävään lopputulokseen." Viljo astui syvemmälle mutaan ja käänsi kojeen heijastavan peilipinnan kohti ylävirran kapeaa rotkoa. Aurinko osui peiliin ja heitti kirkkaan valokiilan suoraan jyrkänteelle, jossa kallioseinämät puristuivat yhteen. "Jokin massiivinen ja fyysisesti raskas este salpaa nyt elintärkeän lähdelammen suuaukon", Viljo selitti vakavoituen. "Kivenlohkareet ovat romahtaneet juuri siihen solaan, josta kaikki laakson elämä saa alkunsa. Jos me emme avaa tuota kapeikkoa, lammikko kuivuu kokonaan ja minun kojeeni joutuu työttömäksi." Kalle katseli valaistua kallioseinämää ja tunsi tutun kutinan takajaloissaan. Ongelma ei ollutkaan vain kuivunut maa, vaan todellinen tukos ylhäällä harjanteella. "Silloin meidän on mentävä sinne heti", Kalle sanoi ja napautti häntäänsä mutaan päättäväisesti. Venni tuhisi syvään ja nojasi lujasti mittatikkunsa varteen katsellen jyrkkiä kallioseinämiä epäluuloisesti. "Sinä aina hyppelet suinpäin vaaraan ilman ensimmäistäkään järkevää suunnitelmaa", Venni huomautti kuivakkaan rauhalliseen tapaansa. "Kalliot eivät siirry pelkällä innolla, ja tuo rinne näyttää petollisen jyrkältä jopa meidän kestäville tassuillemme." Viljo kumartui korjaamaan yhtä kojeensa savikupposista ja pyyhkäisi mutaa litteästä hännästään mietteliään näköisenä. "Vompatti puhuu kerrankin suhteellisen järkeviä sanoja, vaikka ilmaiseekin asian kovin maallisesti", Viljo totesi nokkaansa maiskauttaen. "Virtausvoiman palauttaminen vaatii äärimmäistä tarkkuutta sekä syvällistä ymmärrystä painovoiman vaikutuksista kivimassoihin." Kalle kuitenkin hymyili itsevarmasti ja silitti taskussaan lepäävää sileää puulusikkaa sormenpäillään. "Kyllä me keinot keksimme, kunhan vain pääsemme paikan päälle katsomaan tilannetta tarkemmin", Kalle lupasi rohkeasti. Kuumeneva tuuli kuljetti heidän ylitseen Spinifex-heinän kuivaa rapinaa, ikään kuin harjanne itse olisi varoittanut heitä edessä odottavasta kiipeämisestä.

Kille Kookaburran korkea vinkkeli

Ystävysten pohtiessa kiipeämistä korkealta eukalyptuspuun oksalta kajahti ilmoille räkättävä, korviavihlova nauru. Ääni kuulosti siltä kuin joku olisi kironnut vanhan kattilan täyteen herneitä ja pudottanut sen sitten suoraan kivilattialle. Se oli Kille Kookaburra, pensaikon tunnetuin veijari, joka keikkui paksulla kaarnanpalalla pyrstösulat villisti lepattaen. "Katsokaa nyt noita tomumajavia!" Kille rääkäisi ja pyörähti iloisesti ympäri oksallaan. "Koko joenuoma näyttää ylhäältä katsottuna valtavalta, halkeilleelta suklaakeksiltä, jota joku jättiläinen on murustellut pitkin korpea. Se on kerrassaan mainio ja hulvaton kuvio!" Venni tuhahti syvään ja potkaisi vihaisesti maahan pienen hiekkakokkareen. Hänen tuuheat kulmakarvansa painuivat niin matalalle, että silmiä tuskin näkyi. "Suklaakeksiäpä hyvinkin", Venni jörisi ja puristi maanalaisen tärinätikkunsa vartta tiukemmin rintaansa vasten. "Minulle tuo halkeileva maaperä tarkoittaa sitä, että kotiluolani katto alkaa rapista niskaan minä hetkenä hyvänsä. Sinulle se on pelkkää hupia, koska sinulla on siivet ja asut korkealla muiden huolien yläpuolella, mutta maanalaisille asukkaille tämä on täysi katastrofi." Kalle katseli ensin maata ja sitten korkealle latvustoon. Hän siristi silmiään auringonpaisteessa ja hieroi leukaansa mietteliäänä. Hän alkoi ymmärtää, miten kummallisesti asiat asettuivatkaan riippuen siitä, mistä kulmasta niitä tarkasteli. Maan tasalla Venni näki vain vaaran, syvät halkeamat ja uhkaavan kuivuuden, kun taas korkeuksissa liitelevä Kille hahmotti koko maaston yhtenäisenä, suurena karttana. Kumpikaan heistä ei ollut väärässä, he vain katsoivat samaa maailmaa aivan eri korkeudelta. Jos nuo kaksi näkökulmaa yhdistäisi, heillä olisi vihdoin käsissään täydellinen reitti eteenpäin. "Hei Kille!" Kalle huusi ja kohotti käpäläänsä kohti huojuvaa oksaa. "Lopeta se keikahtelu hetkeksi ja katso tuota halkeilevaa keksiäsi tarkemmin. Mistä kohtaa rotko alkaa nousta kohti harjannetta? Meidän täytyy päästä ylös ennen kuin koko laakso kuivuu lopullisesti." Kille kallisti päätään uteliaana, ja hänen mustat silmänsä tuikkivat ovelasti. Hän levitti kirjavat siipensä ja lehahti lentoon pölläyttäen ilmaan muutaman kuivan eukalyptuksenlehden. Hän teki laajan kierroksen heidän päällään ja laskeutui hieman alemmalle oksalle aivan heidän eteensä. "Jos todella aiotte rääkätä noita kömpelöitä koipianne, niin kuunnelkaapa tarkkaan", Kille nauroi pirskahtelevasti. "Koko joki kapenee ylempänä jyrkäksi solaksi. Siellä odottaa Spinifex-harjanne, jonka reunat ovat teräviä kuin katkenneet keihäänkärjet. Sinne ei kannata lähteä hosumaan, ellei halua pudota suoraan piikkipuskien syliin." Viljo astui esiin ja katseli harjanteen suuntaan litteää nokkaansa hieroen. "Kollektiivinen eteneminen vaatii ehdottomasti fysiologista synkronointia, jotta vältämme epäsuotuisat painopisteen heilahdukset jyrkänteellä." "Puhut taas aivan liian monimutkaisia asioita", Venni keskeytti ja huokaisi raskaasti. "Sanotaan asia mieluummin niin, että meidän on edettävä rinteessä peräkanaa ja täysin yhtä matkaa. Minä etsin tukevat jalansijat ja kokeilen maaperän kestävyyden kepilläni ennen kuin kukaan muu ottaa askeltakaan." "Sovittu", Kalle sanoi innokkaasti ja nyökkäsi Vennille hyväksyvästi. "Sinä johdat meidät turvallisesti kovalle maalle, Viljo varmistaa suunnan kojeillaan ja minä autan perässä tulevia. Ja Kille, sinä pysyt yläpuolellamme ilmatähystäjänä." Kille päästi vielä yhden hyväksyvän rääkäisyn ja räpytteli siipiään tuulenpuuskassa. Nelikko kääntyi määrätietoisesti kohti jyrkkenevää rinnettä, jonka yläpuolella Spinifex-heinät heiluivat terävinä ja auringon polttamina. Päivän kuumuus väreili punaisen kallion pinnalla kuin näkymätön aalto. Kalle kokeili varovasti maaperää isolla varpaallaan ja tunsi kivien terävän särmikkyyden. "Muistakaa sitten, että jokainen askel otetaan harkiten", Venni muistutti ja napautti mittatikkuaan maahan arvovaltaisen kuuloisesti. "Tämä rinne ei anna anteeksi yhtäkään hätiköityä pomppua." Viljo tarkisti vielä kerran pienen heijastavan kojeensa asennon ja nyökkäsi hyväksyvästi nokka pystyssä. "Painopisteen säilyttäminen optimaalisella tasolla on ratkaiseva tekijä nousumme onnistumiselle." Kille lehahti ylemmäs ilmaan ja teki pienen, riemukkaan silmukan ystävysten päiden yläpuolella. Hänen ilkikurinen naurunsa kaikui kallioista, kun he aloittivat yhtäaikaisen, varovaisen kiipeämisen kohti karua harjannetta.

Kuivuneen puron arvoitus

Päivän hehkuva aurinko paistoi armottomasti, kun nelikko saapui jyrkkäreunaisen rotkon suulle. Punaiset kallioseinämät kohosivat suoraan kohti taivasta kuin kaksi toisiaan vasten puristuvaa, ruosteista leipäviipaletta. Ilma rotkon pohjalla oli viileämpää, mutta se tuoksui ummehtuneelta ja kuivalta savelta. Kalle hyppäsi ensimmäisenä kapeaan solaan, jossa hiekka vaihtui pian paljaaksi kallioksi. Seinämät alkoivat kuitenkin kuroutua yhä tiukemmin yhteen jokaisella hänen ottamallaan askeleella. "Hei väki, täällä käy tila melko ahtaaksi", Kalle huikkasi taakseen. Hänen pitkät korvansa hipoivat jo karkeaa kiveä kummallakin puolella. Äkkiä Kallen kuono osui suoraan umpikujaan, jossa roikkui sitkeitä puiden juuria. Hän yritti ottaa askeleen taaksepäin päästäkseen pois ahtaasta loukusta, mutta hänen jalkansa eivät totelleetkaan toivottua suuntaa. Kengurun suuri, jäntevä häntä tökkäsi tiukasti takana olevaan halkeamaan, eivätkä hänen pitkät takajalkansa kyenneet taipumaan peruuttamiseen. "Voi hyvät hyppijät, minä olen aivan jumissa!" Kalle parahti ja heilautti korviaan hätääntyneenä. "Fysiologinen tosiasiahan on se, että lajityyppisi lihaksisto kykenee vain eteenpäin suuntautuvaan elastiseen liike-energiaan", Viljo totesi rotkon suulta nokkaansa pyyhkien. "Taaksepäin astuminen sotisi täysin anatomisia lainalaisuuksia vastaan." "Lopeta se luennointi, Viljo, kun toinen on litistyksissä", Venni murahti ja tallusti Kallen luo niin lähelle kuin mahtui. "Kuuntele minua tarkkaan, Kalle. Älä hätäile ja lakkaa sätkimästä niillä jättikoivillasi, tai jäät tuohon solaan ikuisiksi ajoiksi pensaikon hassuimmaksi kalliomaalaukseksi." Kalle veti syvään henkeä ja painoi korvansa litteäksi päätään vasten. Seinien väli oli niin kapea, että kivi tuntui kylmältä hänen kuumalla turkillaan. "Laske painosi hitaasti taaksepäin suoraan hännällesi", Venni opasti rauhallisella, matalalla äänellään. "Käytä häntääsi kuin vankkaa kolmatta jalkaa. Nojaa siihen täysillä, nosta molemmat takatassusi irti maasta ja pyörähdä puoli kierrosta kerrallaan kalliota vasten." Kalle kokeili ensin varovasti, mutta hänen takatassunsa lipsahti ja raapaisi kiveä pahaenteisesti. Hänen sydämensä löi kiivaasti, sillä tilaa kääntymiselle oli tuskin kyynärän vertaa. Sitten hän muisti Vennin sanat, siirsi kaiken painonsa paksun lihaksikkaan häntänsä varaan ja kohosi ilmaan. Hännän toimiessa jousena ja tukipilarina Kalle käänsi vartaloaan vähitellen, kunnes hän oli tehnyt täyden puoliympyrän ahtaassa kivirakenteessa. "Hienosti tasapainotettu", Venni kehaisi lyhyesti ja kääntyi sitten katsomaan rotkon toiselle puolelle. "Mutta katsohan tuota." Kalle käänsi katseensa ja henkäisi syvään nähdessään syyn koko joen kuivumiseen. Rotkon perällä kohosi valtava, useita metrejä korkea patovalli, joka oli muurattu tiukasti savikakuista, paksuista ajopuista ja harmaista puunrungoista. Se seisoi vuorenkolossa kuin massiivinen, mykkä linnoitus, joka esti pisaraakaan vettä pääsemästä eteenpäin. Kille Kookaburra lehahti alas rotkon yläreunalle, kallisti päätään ja katseli vallia terävillä nappisilmillään. "Onpa siinä melkoinen sotku!" Kille rääkäisi naurahtaen. "Näyttää siltä kuin joku olisi leiponut mutapiirakan koko laakson tarpeiksi ja unohtanut sen sitten aurinkoon paistumaan!" Viljo asteli lähemmäs ja kosketti saven pintaa varovasti räpylällään. "Tämä arkkitehtoninen kokonaisuus muodostaa täydellisen vesitiiviin esteen", Viljo mutisi ja siristi silmiään. "Savi on kuivunut auringossa kovaksi kuin poltettu tiili, ja nuo ajopuut toimivat sen sisäisenä tukirankana." Kalle astui askeleen lähemmäs ja nojasi viileään kallioseinään häntäänsä heilauttaen. "Joku on nähnyt valtavasti vaivaa pysäyttääkseen veden kulun", Kalle sanoi hiljaa ja katseli vallin huipulle asti kohoavia paksuja oksia. "Mutta miksi ihmeessä kukaan tekisi näin kuivassa maassa jotain tällaista?" Venni astui padon eteen, risti käpälänsä ja tuhisi syvään. "Syytä emme vielä tiedä, mutta yksi asia on täysin varma", Venni totesi kuivakkaan päättäväisesti. "Tuo muuri ei lähde täältä minnekään itsestään, ja meidän on keksittävä keino sen murtamiseksi ennen kuin aurinko laskee Spinifex-harjanteen taakse."

Spinifex-rotkon kapeikko

Auringon säteet siivilöityivät kapeaan rotkoon kuin ohuet, kultaiset langat, ja Spinifex-heinän kuiva rapina tuulessa täytti hiljaisen solan. Edessä kohoava patovalli näytti läheltä katsottuna vieläkin valtavammalta, kuin harmaa, kivettynyt jättiläisen kämmen rotkon pohjalla. "No niin, siinä se komeus nyt seisoo", Venni huokaisi ja pudisti punaista tomua rinnuksiltaan. "Tällaiset pintapuoliset esteet eivät kestä kunnollista maanalaista työmoraalia. Minä kaivan meidät tuon sotkun alitse käden käänteessä, aivan kuten kunnon vompatin kuuluukin." Venni asteli päättäväisesti vallin juurelle, käänsi paksut takatassunsa tueksi ja alkoi kuopia maata voimakkailla etukynsillään. Punainen maa pöllysi komeina kaarina hänen taakseen, ja ensimmäiset kymmenen senttiä irtosivatkin vaivattomasti. Sitten kuului kova, metallinen kirske, joka sai kaikkien korvat nytkähtämään. "Kolahdus!" katseli Venni hämmentyneenä maahan ja kokeili kuoppaa varovasti kynnenkärjellä. Pehmeän hiekan alla ei ollutkaan enempää multaa, vaan umpikuiva peruskallio, sileä ja kova kuin jättiläisen kilpikonnankuori. Kynnet liukuivat kiven pintaa pitkin jättämättä siihen naarmuakaan. "Jaha, luontoäiti on päättänyt laittaa kovan kovaa vasten", Venni jörisi ja hieroi tärähtänyttä tassuaan. "Tämän pohjan läpi ei mennä edes rautaisella päättäväisyydellä ilman kunnon lekaa." "Maanalainen suuntaus oli selkeästi virhearvioitu strateginen linjaus", Viljo totesi viisaasti ja asteli eteenpäin kantaen kainalossaan pitkää, kuivunutta eukalyptusoksaa. "Mekaaninen vipuvaikutus tarjoaa huomattavasti elegantimman ratkaisun massiivisten kappaleiden siirtelyyn ilman tarpeetonta maansiirtotyötä." Viljo asetti oksan terävän pään patovallin päällimmäisen kiven alle ja asettui koko litteällä ruumiinpainollaan kepin toisen pään päälle. Hän heijasi itseään ylös ja alas nokka tiukkana, mutta lohkare ei inahtanutkaan. "Ponnistakaa hieman enemmän vastapainoa!" Viljo huohotti Kallelle ja ponkaisi ilmaan saadakseen lisävoimaa. "Raks!" hento eukalyptusoksa napsahti äkillisesti suoraan keskeltä poikki. Viljo lensi takapuolelleen suoraan Vennin kaivamaan pehmeään hiekkakasaan jalat kohti taivasta sojottaen. "Oksan kimmomoduuli osoittautui valitettavan riittämättömäksi suhteessa kiven inertiaan", Viljo mutisi hiekkaa nokastaan sylkien ja kömpi hitaasti pystyyn. "Ehkä meidän ei pidä yrittää rikkoa koko vuorta kerralla", Kalle sanoi ja loikkasi kevyesti korkeammalle kivelle. Hän silmäili patoa tarkkaan ja käänteli korviaan kuunnellakseen seinämän natinaa. Vallin keskellä, kahden valtavan järkäleen välissä, oli kapea ja syvä halkeama. Se näytti aivan kiilamaiselta raolta, jonka sisään oli kiilautunut yksi ainoa teräväkärkinen kivilohkare pitäen koko painoa kasassa kuin lukkokivi vanhassa holvikaaressa. "Katsokaa tuota", Kalle osoitti sormellaan halkeamaa. "Koko valli tukeutuu tuohon yhteen pieneen kiveen. Se näyttää siltä, että oikeasta kohdasta tuleva tärähdys saisi koko asetelman löystymään." Venni astui Kallen viereen ja nojasi leukaansa mittatikkuunsa katsellen rakoa asiantuntevasti. "Olet oikeassa, Kalle. Jos tuo lukkokivi saadaan liikahtamaan vain sentin, koko tukos menettää jännityksensä", Venni myönsi hiljaa. "Mutta paljain käpälin siihen ei ylety, ja risut katkeavat kuten juuri näimme." Ystävykset jäivät tuijottamaan kapeaa halkeamaa mietteliäinä. He ymmärsivät heti, että kiven löysäämiseksi tarvittaisiin jotain aivan erityisen kestävää, tarkkaa ja lujaa, jotta tärähdys osuisi juuri oikeaan saumaan. Kille lehahti alemmalle oksalle ja kallisti päätään uteliaana tutkien heidän neuvottomia ilmeitään. "Te kaksi seisotte siinä kuin kaksi unista termiittiä pähkäilemässä taivaan korkeutta!" Kille rääkäisi naurahtaen. "Tuo kivi ei hievahda pelkillä toiveilla eikä pehmeillä puunpalasilla. Siihen tarvitaan jotain, mikä kestää painetta eikä anna tuumaakaan periksi." Viljo siristi silmiään ja mittaili halkeamaa katseellaan arvioiden sen millintarkkoja mittoja. "Geometrinen yhtälö vaatii instrumentin, jolla on äärimmäinen vetolujuus ja kapea, tasapainoinen kärkiprofiili", Viljo selitti totisena. Kalle painoi käpälänsä vatsapussiaan vasten ja tunsi siellä lepäävän tutun, kovan esineen viileyden. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen silmissään välähti oivalluksen kipinä, kun hän mittaili katseellaan halkeaman jyrkkiä reunoja.

Pato murtuu kivenkolossa

Kapeassa rotkossa vallitsi yhtäkkiä niin täydellinen hiljaisuus, että jokainen hengenveto kuulosti valtavalta huminalta. Kalle Kenguru ja Venni Vompatti seisoivat kumpikin täysin liikkumatta karkealla kallioperällä ja kurottivat korviaan ilmaan. Spinifex-harjanteen yllä leijuva kuuma iltapäiväntuuli tyyntyi olemattomiin, eikä laakson suunnalta kantautunut enää ainuttakaan linnunlaulua tai oksan rapsahdusta. Sitten hiljaisuuden rikkoi matala, syvältä kalliosta kumpuava vaimea jyrinä, joka tuntui pikemminkin tassujen alla kuin korvissa. Se oli padon taakse patoutuneen valtavan vesimassan kumea, herkeämätön kumu, joka hakkasi kiveä vasten kuin unisen jättiläisen raskaat sydänlyönnit. Rotkon seinämästä irtosi muutama punainen hiekanjyvänen, jotka valuivat alas kuivuneeseen uomaan kuiskauksenkaltaisena lorinana. Kukaan ei uskaltanut ottaa askeltakaan, sillä pienikin tömähdys tuntui kallioperässä vaaralliselta heilahdukselta. Hetket kuluivat tuskastuttavan hitaina, kunnes syvältä padon pohjalta kuului terävä, metallinen naksahdus. Seuraavaksi suuri kivenlohkare nitkahti eteenpäin vain vaivaisen sormenleveyden verran, mutta tuo mitätön liike täytti ilman ontolla narinalla. "Maa kantaa nyt aivan liian raskasta kuormaa", Venni kuiskasi niin hiljaa, että hänen matala äänensä tuskin irronnut maasta. "Tuo kivi ei enää nojaa taaksepäin, vaan se kaatuu meidän niskaamme minä sekuntina hyvänsä." Silloin jyrkänteen halkeamasta työntyi esiin ohut, kimalteleva vesisuoni, joka piirtyi tummana viivana kuumaan peruskallioon. Vesi alkoi tihkua aluksi vain pieninä pisaroina, mutta kasvoi pian kirkkaaksi nauhaksi, joka suhisi pehmeästi syöksyessään alas kohti hiekkaa. Viljo Vesinokkaeläin astui askeleen taaksepäin räpylät jännityksestä väristen ja katseli kiven saumaa vakavana. "Halkeaman sisäinen hydrostaattinen paine ylittää kallioseinämän kriittisen murtumispisteen", Viljo mutisi ja osoitti kiveä vapisevalla kynnellään. "Tuo nesteen läpimurto osoittaa kiistattomasti, että massiivinen vallirakenne murtuu hallitsemattomasti aivan tuokiossa ilman minkäänlaista viivettä." Kille Kookaburra kohosi puiden latvojen yläpuolelle ja teki hätäisen silmukan rotkon suun yllä. "Koko teelmys antaa periksi juuri nyt!" Kille rääkäisi poikkeuksellisen vakavalla äänellä ilman tavallista nauruaan. "Jos tuo mutapato räjähtää kerralla auki, sieltä vyöryy sellainen hyökyaalto, että se pyyhkii koko laakson mennessään ja upottaa jokaisen pesäkolon!" Kalle katseli kuivunutta joenuomaa, joka mutkitteli kaukana heidän alapuolellaan kohti eukalyptusmetsää. Siellä sijaitsivat satojen pienten pussieläinten, liskojen ja muurahaisten huolellisesti rakennetut maanalaiset kodit. Jos vesi syöksyisi rotkosta yhtenä jättimäisenä aaltona, mikään laaksossa ei säästyisi sen raivolta. Venni puristi mittatikkunsa tiukasti rintaansa vasten ja katseli alas laaksoon silmät huolesta sirillään. "Meidän on suojattava laakson asukkaita hinnalla millä hyvänsä", Venni totesi karhealla äänellään. "Kukaan heistä ei osaa varoa tällaista äkillistä tulvavirtaa, joka nousee kuivalta harjanteelta ilman ainoatakaan sadepilveä." Padon kyljessä räsähti uudestaan, ja tällä kertaa halkeamasta ryöpsähti ilmoille paksu vaahtoava vesiryöppy. Kivi kallistui lisää, ja rotkon pohjalle kertyvä vesi alkoi kohista enteillen hetkeä, jolloin koko kivenkolo repeäisi lopullisesti liitoksistaan. Ilma rotkossa täyttyi kosteasta, raskaasta sumusta, joka tuoksui samanaikaisesti muinaiselta savelta ja villiltä virtaavalta vedeltä. "Meillä ei ole aikaa juosta varoittamaan jokaista asukasta erikseen", Viljo henkäisi ja kurotti räpylänsä suojaamaan herkkää nokkaansa roiskeilta. "Aallon kineettinen energia etenee kymmenkertaisella nopeudella verrattuna meidän maata pitkin ottamiin askeliimme!" Kille lehahti alemmaksi, siivet kapean rotkon ilmavirtauksissa suhisten, ja huusi kaikin voimin kivien yli. "Minä lennän etukäteen latvojen tasalla ja rääyn varoitushuutoni niin kovaa, että jokainen kömpijä kiipeää heti korkeimmalle puunoksalle!" Kille ilmoitti päättäväisesti. Venni kääntyi jo katsomaan rotkon kapeaa suuaukkoa, ja hänen paksut tassunsa tamppasivat maata kuin valmiina siirtämään koko vuoren sivuun. "Ja meidän on tehtävä täällä ylhäällä kaikki voitavamme", Venni murahti Kallelle ja osoitti tärinätikullaan kivenkolosta purkautuvaa kuohua. "Koko Eukalyptuslaakson tulevaisuus riippuu nyt siitä, mitä teemme seuraavan hengenvedon aikana." Kalle katsoi rotkon vapisevia seiniä, eikä hänen katseensa väistynyt tippaakaan.

Kallen ratkaiseva loikka

"Juokse, Kalle!" Venni huusi rotkon reunalta ja osoitti taaksepäin. "Maa pettää alta, eikä täällä voi enää seistä kukaan järkevä otus!" Mutta Kalle Kenguru ei liikahtanutkaan taaksepäin, vaan pysähtyi karkealle kielekkeelle kuohuvan padon eteen. Hänen takajalkojensa jänteet kiristyivät kuin viritetyt jouset, valmiina toimintaan. Jos he pakenisivat nyt, valtoimenaan syöksyvä vesimassa murskaisi laakson matalat maapesät sekunneissa. Kalle katseli kuumeisesti halkeilevaa kivivallia, jossa vesi jo vaahtosi villinä. Rotkon toisella puolella aukesi syvä, kivikkoinen sivu-uoma, joka kääntyisi jyrkästi ohi asutuista koloista. Jos vesi vain ohjautuisi sinne, laakson asukkaat säästyisivät tuholta. "Emme pakene mihinkään", Kalle sanoi lujalla äänellä, joka ylitti kiven jyrinän. "Me ohjaamme tämän virran syvään uomaan ennen kuin se karkaa käsistä." Kalle kurotti nopeasti kätensä maahan ja nappasi kiinni paksusta, harmaasta kaarnanpalasta. Hän yritti tunkea sitä lohkareiden väliseen kriittiseen rakoon ohjatakseen murtuman suuntaa, mutta pehmeä puu mureni heti tomuksi kovan paineen alla. Veden vihainen voima sylkäisi säleet ilmaan kuin pelkät heinänkorret. "Virtausvoima repii kaiken hauraan materian riekaleiksi!" Viljo varoitti alhaalta käpäliään heiluttaen. Kalle nielaisi syvään ja painoi käpälänsä oman vatsapussinsa pohjalle. Hänen sormensa osuivat tuttuun, sileään pintaan, jota hän oli vaalinut jokaisella askeleellaan. Kalle veti esiin akaasiapuulusikkansa, joka kiilsi auringossa kuin kovaksi karkaistu meripihka. Se oli hänen rakkain aarteensa ja uskollisin matkatoverinsa. Mutta nyt tuo kova, koverrettu akaasiapuu oli ainoa esine koko rotkossa, joka kestäisi kivien ja veden musertavan paineen. "Kalle, et kai sinä aio..." Venni aloitti huolestuneena, mutta vaikeni nähdessään ystävänsä päättäväiset silmät. "Kyllä aion", Kalle kuiskasi itselleen ja astui aivan kielekkeen reunalle. Kalle kurottautui eteenpäin ja survaisi akaasiapuulusikan kahvan suoraan kahden natisevan lohkareen väliin. Kova akaasia puraiseutui syvälle halkeamaan ja jämähti paikoilleen kuin teräksinen naula. Lusikan kovera pesäke toimi pienenä vipuna, joka lukitsi kiven vasemman reunan ja pakotti paineen purkautumaan toiselle puolelle. Kivenlohkare ei kuitenkaan liikahtanut vielä tarpeeksi, vaan tarvitsi viimeisen tarkan tönäisyn. Kalle astui kaksi pientä askelta taaksepäin liukkaalla kivellä ja laski katseensa mittatarkkaan kohteeseen. Hän ponnisti voimakkaan, uskomattoman lennokkaan loikan suoraan ilmaan ja lensi kapean rotkon yli kuin heitetty keihäs. Hänen suuri, lihaksikas häntänsä toimi ilmassa vakaimena peräsimenä, pitäen kengurun kehon täydellisessä tasapainossa kuohuvan rotkon yllä. Laskeutuessaan liukkaalle kielekkeelle Kalle heitti molemmat takajalkansa eteenpäin ja potkaisi akaasiapuusta tehtyä kiilaa koko ruumiinsa voimalla. Pamahdus kajahti kallioseinämistä kuin ukkosenjyrähdys. Akaasiapuinen kiila antoi periksi juuri oikeaan suuntaan ja ohjasi valtavan kivilohkareen vinoon. Padon oikea reuna murtui kerralla auki, ja valtava vesivalli syöksyi korviahuumaavasti suoraan syvään, jyrkkäreunaiseen sivu-uomaan. Vaahtoavat tyrskyt roiskuivat korkealle ilmaan, mutta vesi ei levinnytkään holtittomasti laaksoon, vaan pysyi tukevasti omassa syvässä rännissään. Kalle laskeutui tärähdyksen jälkeen katsomaan, kuinka vesi vapautui vuoren sylistä ja lähti kohisemaan pitkin kuivunutta pääväylää ilman, että yksikään laakson maapesistä joutui vaaraan. Rotkon kuuma ilma muuttui silmänräpäyksessä viileäksi ja kosteaksi, kun hienot vesipisarat leijuivat tuulessa sumupilven lailla. Viljo tuijotti pauhaavaa virtaa silmät pyöreinä ja pudisteli märkää turkkiaan hämmästyksestä suu auki. "Tuo oli uskomaton liike-energian kohdistus, joka uhmasi kaikkia tavanomaisia painovoimalaskelmia!" Viljo huudahti innoissaan. Venni asteli varovasti Kallen viereen ja taputti ystäväänsä tukevasti kylkeen omalla multaisella käpälällään. "Olet sinä melkoinen kenguru, vaikka menetitkin aarteesi kivenkoloon", Venni murahti pehmeästi ja katseli alas uomaan tyytyväisenä. Kalle katseli kumeasti kohisevaa vettä hymy huulillaan, eikä katunut pätkääkään rohkeaa päätöstään.

Veden paluu ja pensaikon iltahumu

Puhdas, viileä vesi virtasi laaksoon kuin kimmeltävä elonmerkki, joka herätti kuivuneen eukalyptusmetsän jälleen eloon. Janoinen maaperä joi ahnaasti jokaisen pisaran, ja ilmaan nousi kostean punaisen mullan ja raikkaan kaarnan huumaava tuoksu. Puiden harmaat lehdet alkoivat suoristua ja kääntyä kohti lempeämpää ilmaa, aivan kuin koko metsä olisi huoahtanut helpotuksesta pitkän ja piinaavan päivän jälkeen. Kalle, Venni, Viljo ja Kille kokoontuivat alas pehmeälle joenrannalle katsomaan, kuinka valtoimenaan riehunut virta asettui vähitellen rauhalliseksi ja leveäksi kulkuväyläksi. Kuohuava kuohunta oli vaihtunut hiljaiseksi liplatukseksi, joka heijasti laskevan auringon pehmeitä sävyjä. "Hydrodynaaminen tasapainotila on saavutettu hämmästyttävän optimaalisella tavalla", Viljo Vesinokkaeläin totesi tyytyväisenä ja upotti toisen räpylänsä vilvoittavaan aallokkoon. "Tämä virtausnopeus takaa lammikkoni koneiston kitkattoman toiminnan useiksi kuukausiksi ilman minkäänlaisia häiriötekijöitä." "Pääasia on, ettei minun tarvitse kaivaa maata pelkän pölyn seassa", Venni Vompatti murahti vierestä, mutta hänen silmissään kimmelsi harvinainen tyytyväisyys. "Maa on jälleen pehmeää ja kunnollista, ja luolani pysyy kasassa ilman tärinätikun jatkuvaa tuijottamista." Korkealta oksalta kuului Killen tuttu, tirskuva nauru, joka soi nyt huomattavasti lempeämpänä kuin päivän paahteessa. "Katsokaa nyt noita kuralätäköitä!" Kille Kookaburra huudahti ja pyörähti iloisesti ympäri paksulla oksalla. "Koko ranta on täynnä elämää, eikä kukaan jäänyt janoon, vaikka vähältä piti, ettette muuttuneet kuivatuiksi hedelmiksi siellä rotkossa!" Kalle Kenguru katseli tyytyväisenä ystäviään ja laakson elpymistä. Hänen katseensa osui rantahiekkaan, johon vetäytyvä vesi oli juuri jättänyt pienen, tumman esineen. Kalle otti varovaisen loikan, kumartui alas ja nosti esineen käpäliinsä. Se oli hänen rakas akaasiapuulusikkansa. Mutta hurja paine kivien välissä ja virtaavan veden voima olivat tehneet tehtävänsä. Suora ja hiottu puuvarsi oli vääntynyt omituiselle, loivalle mutkalle, ja kovera kuppiosa oli litistynyt laakeaksi kuin pieni lehti. Se ei näyttänyt enää lainkaan tavalliselta lusikalta, vaan pikemminkin hassulta puukoukkuselta. Kalle käänteli vääntynyttä puukappaletta sormissaan ja päästi yllättäen helisevän naurun. "Katsokaa tätä!" Kalle hihkaisi ja näytti esinettä toisille. "Tämä ei ehkä sovi enää muurahaispesän kaiveluun, mutta se on maailman paras työkalu vesipisaroiden nappaamiseen suoraan lennosta!" Venni tuhisi hiljaa ja hymähti hyväksyvästi. "Ainakin se osoitti, että joskus kiero keppi tekee suoremman työn kuin kymmenen viisasta puhetta." Viljo kumartui tutkimaan koukkua ja siristi silmiään asiantuntevasti. "Kulmakerroin on kieltämättä erikoinen, mutta virtausvastuksen kannalta tuo uusi muoto saattaa itse asiassa olla huomattavasti aerodynaamisempi kuin alkuperäinen versio." Kalle sujautti mutkaisen akaasiapuunsa takaisin vatsapussiinsa ja asettui istumaan pehmeälle hiekalle ystäviensä viereen. Eukalyptusmetsän latvustossa tuuli humisi nyt rauhallisena ja kosteana kantaen mukanaan uuden aamun lupausta. Millaisen erikoisen keksinnön tai kojeen sinä olisit rakentanut veden ohjaamiseksi rotkosta alas laaksoon? <long pause>

Lopetus

Iltapäivän aurinko värjää kimmeltävän joenpinnan pehmeän kullanruskeaksi kuin sula hunaja rantatörmän sylissä. Punainen hiekka asettuu viilenevään maahan kaukaisen veden liplatuksen säestyksellä. Pensaikko hengittää syvään ja levollisesti pitkän vaelluksen jälkeen, ja hämärtyvä ilta laskeutuu kukkuloille tuoden tullessaan täydellisen, lempeän levon.

Lisää tarinoita