SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Kaislikossa suhisee

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele maailma, jossa eläimet puhuvat ja asuvat mukavissa kodeissaan joen rannalla. Missä Myyrä voi löytää uuden ystävän, Rotan, ja lähteä hänen kanssaan loputtomille seikkailuille. Tänään sukellamme Kenneth Grahame'n rakastettuun tarinaan Kaislikossa suhisee. Kuulet Myyrän, Rotan, Mäyrän ja tietysti hurmaavan, mutta hieman hullun Rupikonnan tarinat. Valmistaudu matkaan täynnä ystävyyttä, jännitystä ja naurua. Tervetuloa joelle!

Myyrä ja Joen lumo

Olipa kerran Myyrä, joka asui pienen, mukavan kolonsa syvällä maan alla. Kevät oli tullut, ja ilma oli täynnä uusia tuoksuja ja ääniä. Myyrä oli ahkeroinut koko aamun siivoten kotiaan, mutta sitten hän sai tarpeekseen. Hänellä oli sellainen tunne, että jotain jännittävää odotti häntä ulkona, jotain paljon mielenkiintoisempaa kuin pölyjen pyyhkiminen! Niinpä Myyrä kaivoi itsensä ylös auringonpaisteeseen ja katseli ympärilleen. Voi, millainen ihana maailma häntä odottikaan! Hän ei ollut koskaan ollut niin kaukana kodistaan. Hän näki kiiltävän, mutkittelevan joen virtaavan ohi ja päätti lähteä seuraamaan sitä. Joen rannalla hän tapasi Rotan, ystävällisen ja iloisen asukkaan, joka rakasti jokeaan yli kaiken. Rotta oli juuri pakkaamassa piknik-koriaan, täynnä herkkuja. 'Hyvää huomenta, Myyrä!' Rotta sanoi iloisesti. 'Tule mukaan veneilemään! Näytän sinulle joen ihmeet!' Myyrän silmät tuikkivat innosta. Hän ei ollut koskaan ollut veneessä! He hyppäsivät pieneen, siniseen veneeseen, ja Rotta alkoi soutaa kevyesti. Joki suhisi ja kuplisi ympärillä, ja Myyrä tunsi olonsa niin vapaaksi ja onnelliseksi kuin koskaan. Hän tiesi, että tämä oli vasta hänen suuren seikkailunsa alku.

Rupikonnan hurjat päähänpistot

Kaukana joen äärellä, puiden kätkemänä, sijaitsi valtava, vanha talo. Sen nimi oli Konnankartano, ja se kuului Rupikonnalla. Rupikonna oli Rotan ja Myyrän ystävä, mutta hän oli myös... no, sanotaanko vaikka, että hänellä oli hurjia ideoita! Hän innostui aina jostain uudesta, ja sitten hän unohti sen yhtä nopeasti. Eräänä aurinkoisena päivänä, kun joen vesi kimmelsi, Rotta ja Myyrä päättivät käydä Rupikonnan luona. He soutivat Konnankartanon rantaan. Talo kohosi edessäpäin kuin vanha, salaperäinen linna, harmaa kivitalo, jonka pihalla kasvoi villejä ruusuja. Mutta pihalla ei odottanutkaan tuttu Rupikonna, vaan jotain paljon... yllättävämpää! Pihalla seisoi, arvaatteko mitä? Ei uusi vene. Ei edes polkupyörä. Vaan valtava, kiiltävä karavaani! Se oli maalattu kirkkaan keltaiseksi, kuin iso sitruuna, ja siinä oli isot, punaiset pyörät. Karavaani oli koristeltu kukkakuvioin, ja sen katolla oli pieni piippu, josta nousi ohuen ohutta savua. Ja karavaanin vieressä keikisteli Rupikonna! Hänellä oli yllään hieno, raidallinen ajurin asu, ja hän hyppeli innostuksesta. "Hei, ystäväni!" Rupikonna huudahti iloisesti. "Katsokaa tätä! Tämä on uusi seikkailuni! Ei enää joki, ei enää tylsää soutelua! Nyt lähdemme matkaan teiden halki! Meidän oma, liikkuva koti!" Rotta hymyili. "No, Rupikonna, sinä olet taas keksinyt jotain uutta. Miten kauan tämä into kestää?" Rupikonna puuskahti. "Tämä kestää ikuisesti! Tämä on elämää! Tuoretta ilmaa, uusia maisemia joka päivä! Ei tylsää paikoillaan olemista!" Myyrä katsoi karavaania. Se näytti ihan mukavalta, mutta myös vähän... kolisevalta. Rupikonna suostutteli heidät lähtemään heti. Rotta ja Myyrä astuivat sisään karavaaniin varovasti. Se oli pieni, mutta siellä oli kaikki tarvittava: pöytä, tuolit, jopa hylly kirjoineen. Ja sitten Rupikonna alkoi ajaa! Hän ajoi niin nopeasti, että Myyrästä tuntui kuin he lentäisivät. Tie oli kuoppainen, ja karavaani pomppi ylös ja alas. Astiat kilisivät, ja Rupikonnan hattu lensi melkein ulos ikkunasta! He pysähtyivät lopulta kauniille niitylle syömään eväitä. Aurinko laski pehmeästi, ja linnut lauloivat. Kaikki oli kaunista ja rauhallista, kunnes heidän luokseen hurjasti ajoi valtava, meluisa auto! Se oli uusi keksintö, ja se ajoi ohi niin vauhdilla, että se töytäisi heidän karavaaniaan kovaa. Karavaani kaatui kumoon! Sen pyörät sinkoilivat erilleen, ja Rupikonnan hieno ajurin asu oli aivan mudassa, kun hän nousi maasta. "Voi ei!" Myyrä huudahti surullisesti. "Meidän ihana karavaanimme!" Rotta auttoi Rupikonnan ylös. Mutta Rupikonnan silmät eivät olleet surulliset. Ne olivatkin täynnä uutta intoa ja pientä välkettä. "Auto!" Rupikonna kuiskasi, hänen äänensä oli täynnä ihastusta. "Mikä ihmeellinen keksintö! Enää en halua karavaania. Minun on pakko saada auto! Se on niin paljon nopeampi, niin paljon jännittävämpi! Vroom, vroom!" Rotta ja Myyrä katsoivat toisiaan. He tiesivät, että tämä oli vasta alkua Rupikonnan hurjille päähänpistoille. Rupikonna oli löytänyt uuden lelun, ja he tiesivät, että edessä olisi monia uusia seikkailuja – ja ehkä myös monia uusia ongelmia. Mutta juuri siksi he pitivätkin Rupikonnasta. Elämä hänen kanssaan ei ollut koskaan tylsää. Vaikka karavaani olikin rikki, Rupikonnan mielessä oli jo uusi, kiiltävä unelma. Hän hymyili leveästi ja sanoi: "Huomenna me etsimme auton, sellaisen jolla pääsee nopeasti minne vain haluamme!"

Villi Metsä ja Mäyrän viisaus

Myyrä ja Vesirotta olivat jo tottuneet Rupikonnan villeihin ideoihin. Autoista puhuminen jatkui seuraavinakin päivinä, ja Rupikonna suunnitteli jo seuraavaa seikkailuaan. Mutta Myyrän mielessä pyöri jotain muuta. Hän oli jo pitkään katsellut jokea vastapäätä olevaa metsää, Villiä Metsää. Se näytti sekä jännittävältä että vähän pelottavalta. Se oli täynnä mysteerejä, varjoja ja tuntemattomia ääniä. Myyrä oli aina ollut utelias sielu. Mikä mahtoi piilotella puiden tiheikössä? Mitä salaisuuksia vanhat puut kuiskaivat toisilleen tuulen huminassa? Vesirotta oli aina varoittanut Myyrää. ”Älä mene sinne, Myyrä-kulta”, Vesirotta oli sanonut monta kertaa. ”Villi Metsä on täynnä kaikenlaisia otuksia, jotka eivät ole yhtä ystävällisiä kuin me joen rannalla asuvat. Siellä on käärmeitä, ahmoja, kettuja ja varsinkin ne ilkeät pikkunäädät ja hillerit! Ne eivät pidä tunkeilijoista. Ja siellä on myös mäyriä, mutta he ovat niin omissa oloissaan, että harva tapaa heitä.” Mutta Myyrän uteliaisuus voitti. Eräänä päivänä, kun Vesirotta oli omissa askareissaan ja Rupikonna etsi kuumeisesti seuraavaa autoa, Myyrä päätti. Hän hiipi hiljaa yli pellon ja kurkisti Villiin Metsään. ”Vain pieni kurkistus”, hän ajatteli. ”Vain hetkeksi.” Metsä oli kutsuva, täynnä syksyn tuoksuja ja kellastuneita lehtiä. Hän asteli sisään, ensin varovasti, sitten yhä rohkeammin. Polku katosi pian puiden juurakoihin ja Myyrä eksyi. Ympärillä oli vain puita, puita ja vielä kerran puita. Aurinko alkoi laskea, ja metsä muuttui pimeämmäksi ja uhkaavammaksi. Varjot pitenivät ja tanssivat uhkaavasti. Jokainen risahdus, jokainen pimeässä liikkuva hahmo sai Myyrän sydämen tykyttämään nopeammin. Hän kuuli outoja ääniä – kuiskauksia, rapinaa, kaukaisia ulvahduksia. Ne tuntuivat tulevan joka puolelta. Hän yritti löytää takaisin, mutta jokainen polku näytti johtavan syvemmälle metsän syövereihin. Hän juoksi, kompastui ja nousi taas ylös, kyynel silmäkulmassa. Nyt oli jo pimeää. Myyrä oli eksyksissä, yksin ja peloissaan. Hän piiloutui vanhan tammen juurelle, täristen kylmästä ja pelosta. Sillä välin Vesirotta oli palannut kotiin ja huomannut Myyrän poissaolon. Hän tiesi heti, mitä oli tapahtunut. ”Myyrä on mennyt Villiin Metsään!” hän huudahti. Hän nappasi mukaansa lyhdyn ja lähti etsimään ystäväänsä. Metsä oli pimeä ja hiljainen, vain tuuli suhisi puiden latvoissa. Vesirotta kulki polkuja pitkin, huudellen Myyrän nimeä. Lopulta hän kuuli pienen nyyhkytyksen ja löysi Myyrän, käpertyneenä tammen juureen. ”Myyrä-kulta! Olen täällä!” Vesirotta sanoi, halaten ystäväänsä. Myyrä oli helpottunut, mutta edelleen peloissaan. He tiesivät, että heidän oli pakko jatkaa matkaa. Oli liian kylmää jäädä paikalleen. He kulkivat käsi kädessä, Vesirotan lyhty valaisten heidän tietään. Yhtäkkiä Vesirotta kompastui johonkin. Se oli vanha, rapistunut ovenkahva, joka pilkisti maan alta. ”Mikä tämä on?” hän ihmetteli. He kaivoivat esiin oven, joka johti maan alle. Se oli vanhan Mäyrän ovi. He kurkistivat sisään ja näkivät tunnelin, joka johti lämpimään, valaistuun tilaan. He olivat löytäneet Mäyrän kodin! He koputtivat ovelle, ja pian se avautui. Oven suussa seisoi suuri, ystävällisen näköinen Mäyrä. Hänellä oli harmaat viikset ja yllään vanha, pörröinen kylpytakki. ”Ketä täällä myöhään illalla kolkuttelee?” Mäyrä mutisi. ”Vesirotta ja Myyrä”, Vesirotta vastasi. ”Eksyimme Villiin Metsään, ja Myyrä-polo oli kovin peloissaan.” Mäyrä katsoi heitä. ”Tulkaa sisään, tulkaa sisään”, hän sanoi. ”Ei ole hyvä olla Villi Metsässä yksin pimeän tullen. Teillä on onnea, että löysitte kotini.” Mäyrän koti oli suuri ja mukava. Siellä oli lämmin takkatuli, pehmeitä tuoleja ja pöydällä odottivat herkulliset eväät. Mäyrä tarjosi heille lämmintä keittoa ja leipää. Myyrä ja Vesirotta olivat niin iloisia ja helpottuneita, että he melkein itkivät. He kertoivat Mäyrälle seikkailustaan ja siitä, miten Myyrä oli eksynyt. Mäyrä nyökkäsi. ”Niin, Villi Metsä on kaunis, mutta siellä on myös vaaroja. Varsinkin ne pikkunäädät ja hillerit ovat ilkeitä. Ne eivät pidä siitä, että niitä häiritään.” ”Mutta miksi sinä asut täällä yksin?” Myyrä kysyi. Mäyrä hymyili. ”Minä olen asunut täällä koko ikäni. Tämä on kotini. Ja joskus on hyvä olla yksin, ajatella ja tarkkailla maailmaa kauempaa. Olen täällä myös pitääkseni järjestystä, silloin kun voin. Villi Metsä on minun vastuullani, tavallaan.” He viettivät yön Mäyrän lämpimässä kodissa. Aamulla Mäyrä opasti heidät turvallisesti takaisin joen rantaan. Hän antoi heille myös viisaita neuvoja Rupikonnasta. ”Rupikonna on hyväsydäminen, mutta hän tarvitsee välillä opastusta. Hän joutuu usein pulaan, koska hän ei aina ajattele asioita loppuun saakka. Teidän, hänen ystäviensä, täytyy pitää hänestä huolta ja auttaa häntä pysymään poissa pahanteosta. Hän joutuu vielä suuriin vaikeuksiin, jos jatkaa tuollaisia päähänpistoja. Tulee vielä aika, jolloin meidän kaikkien täytyy auttaa häntä.” Myyrä ja Vesirotta nyökkäsivät. He tiesivät, että Mäyrä oli oikeassa. Rupikonnan autohulluus oli varmasti vasta alkua. He lähtivät Mäyrän luota kevyin sydämin, oppineena tärkeän läksyn Villiin Metsään ja Mäyrän viisaudesta.

Konnankartanon menetykset

Myyrä ja Vesirotta olivat oppineet paljon Mäyrältä, mutta heidän ystävänsä Konna oli yhä yhtä päättömän innostunut kaikesta uudesta. Varsinkin autoista! Vaikka hän oli luvannut olla ajamatta, Konnan mieli oli kuin leija tuulessa, joka sinkoili sinne ja tänne. ”Vesirotta”, Myyrä huokaisi eräänä päivänä, kun he näkivät Konnan taas kaahaavan ohi uudella, kiiltävällä autolla, ”minua pelottaa Konnan puolesta.” ”Niin minuakin, Myyrä”, Vesirotta vastasi. ”Hän ei opi virheistään. Joka kerta kun hän saa uuden auton, hän unohtaa kaikki lupauksensa.” Ja niin se todellakin oli. Konna ei voinut pysyä erossa autoista. Yhden kerran hän löysi vanhan auton tien poskesta ja korjasi sen. Toisen kerran hän osti uuden menopelin, kauniin kuin unelma. Ja joka kerta, kun hän istui ratin taakse, kaikki muu unohtui. Varoitukset, ystävät, lupaukset – ne kaikki pyyhkiytyivät mielestä kuin pöly tuulessa. Hän ajoi päivästä toiseen, ilman minkäänlaista huolta tai vastuuta. Välillä hän kaahasi pellolla, toisinaan törmäsi ojan penkkaan, mutta aina, aina hän selvisi ja hankki uuden auton. Konnankartanon pihapiiri alkoi näyttää autokaupan takapihalta, täynnä kolhiintuneita ja rikkoutuneita ajopelejä. Konna oli käyttänyt kaikki rahansa autoihin. Hän oli myynyt korujaan, hopeaesineitään ja jopa osan maatilastaan. Kartanon palvelijatkin olivat jo ihmeissään, kun heidän palkkansa myöhästelivät. Vesirotta ja Myyrä yrittivät puhua Konnalle järkeä useita kertoja. ”Konna, rakas ystävä”, Vesirotta sanoi kerran, ”et voi jatkaa näin. Rahasi loppuvat pian, ja sitten sinulla ei ole enää mitään.” Konna vain pyöräytti silmiään ja heilautti kättään. ”Nöh, mitä siitä! Elämä on elämistä varten, Vesirotta! Ja autot tekevät elämästä hauskempaa!” ”Mutta Konnankartano”, Myyrä yritti, ”se on sinun kotisi! Mitä jos joudut myymään senkin?” ”Minäkö myisin Konnankartanon?!” Konna nauroi. ”Ei ikinä! Se on ollut sukumme omaisuutta vuosisatoja! Ei ole mitään hätää, minulla on yhä varoja, paljon varoja!” Mutta Konnalla ei todellakaan ollut paljon varoja. Hän oli velkaantunut syvästi. Hän oli lainannut rahaa sieltä ja täältä, ja nyt hänen piti maksaa takaisin korkojen kanssa. Tilanne oli pahempi kuin hän itse tajusi. Ja arvaattekos, kuka oli alkanut kiinnostua Konnan vaikeuksista? Ne olivat ne samat Villi Metsän asukkaat, jotka olivat yrittäneet valloittaa Mäyrän kodin! Lumikot ja Hillerit, nuo ovelat ja ahneet pikku otukset, olivat huomanneet Konnan rahanmenon ja alkaneet suunnitella jotain ikävää. Eräänä iltana, kun Konna oli taas ajanut uuden auton ojaan ja oli juuri menossa ostamaan seuraavaa, hän tapasi joukon Lumikkoja ja Hillereitä. He olivat pukeutuneet hienoihin pukuihin ja hymyilivät leveästi. Mutta heidän silmänsä olivat kylmät ja laskelmoivat. ”Hyvää iltaa, herra Konna”, Lumikkojen johtaja sanoi. ”Kuulimme, että teillä on pientä rahahuolta.” ”Nöh, ei mitään sellaista!” Konna sanoi ylpeästi, vaikka hänen sisällään myllersi pelko. ”Minä olen herra Konna, ja minulla menee aina hyvin!” ”Toki, toki”, Hilleri virnisti. ”Mutta entä jos meillä olisi ratkaisu? Tiedättehän, Konnankartano on suuri ja arvokas kiinteistö. Sillä olisi paljon kysyntää…” Konna kuunteli heidän puheitaan ja alkoi ajatella, että ehkä he voisivat auttaa häntä. He lupasivat hänelle lainaa, jos hän vain laittaisi Konnankartanon pantiksi. Konna, joka oli aina ollut huono paperiasioissa ja vielä huonompi ymmärtämään lainojen monimutkaisuutta, suostui. Hän ajatteli, että se oli vain väliaikainen järjestely. Hän saisi pian uuden auton ja ehkä voittaisi arpajaisissa, ja sitten kaikki olisi taas hyvin. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, että Lumikot ja Hillerit olivat pelanneet likaista peliä. He olivat laatineet sopimuksen, joka oli täynnä pieniä kirjaimia ja vaikeaselkoisia lauseita. Sopimuksessa luki, että jos Konna ei maksaisi lainaa takaisin tiettyyn päivään mennessä, Konnankartano siirtyisi kokonaan heidän omistukseensa. Ja päivämäärä oli hyvin, hyvin pian. Vesirotta ja Myyrä yrittivät varoittaa Konnaa, kun he kuulivat huhuja sopimuksesta. ”Konna, oletko sinä menettänyt järkesi?!” Vesirotta huudahti. ”Et voi antaa Konnankartanoa pantiksi noille lurjuksille!” ”Mutta he lupasivat auttaa minua!” Konna vastasi puolustautuvasti. ”Ja minä tarvitsen rahaa uuteen autoon! Se on aivan ihana, punainen ja kiiltävä…” Myyrä ravisteli päätään. ”Konna, sinä et ymmärrä. He haluavat vain Konnankartanon. Heillä on omat suunnitelmansa.” Mutta Konna ei kuunnellut. Hän oli sokea ja kuuro autohulluutensa takia. Ja niin koitti se kamala päivä. Kun Konna ei ollut maksanut lainaansa takaisin, Lumikot ja Hillerit saapuivat Konnankartanoon. Heillä oli mukanaan joukko ystäviään, kaikki yhtä ovelia ja ilkeitä. He marssivat sisään kuin omistajat, työntäen Konnan syrjään. ”Ulos Konnankartanon herra!” Lumikkojen johtaja huusi. ”Tämä talo on nyt meidän!” Konna seisoi pihalla, silmät pyöreinä, kykenemättömänä uskomaan, mitä oli tapahtunut. Hänen ystävänsä, Vesirotta ja Myyrä, olivat paikalla, mutta he eivät voineet tehdä mitään. Konnankartano oli menetetty. Lumikot ja Hillerit ottivat Konnankartanon haltuunsa. He heittivät Konnan tavarat ulos, järjestivät juhlia ja tekivät talosta oman, likaisen pesäpaikkansa. Konnan koti, hänen sukukartanonansa, oli nyt täynnä vieraita ja melua. Hän oli koditon, vailla paikkaa minne mennä. Ja mikä pahinta, Konnan törsäily ja lainojen maksamatta jättäminen oli johtanut myös siihen, että virkavalta oli kiinnostunut hänestä. Yksi Lumikkojen ja Hillereiden kieroista tempuista oli ollut ilmiantaa Konna viranomaisille. Niinpä, kun Konna vaelsi masentuneena teitä pitkin, hänelle tultiin vastaan. Ei mennyt kauaa, kun ystävällisen näköiset mutta tiukkasanainen poliisikoira pidätti Konnan. Konna oli tehnyt niin paljon pahaa ajamalla luvatta, tuhlaamalla muiden omaisuutta ja jättämällä velkojaan maksamatta, että hänet tuomittiin vankilaan. Vankilaan! Kuvittele, reppana Konna, jolla oli ollut valtava kartano ja paljon rahaa, joutui nyt pienen, kylmän ja synkän sellin vangiksi. Konnankartano oli menetetty, ja Konna itse oli lukkojen takana. Miten hän ikinä selviäisi tästä? Ja miten hänen ystävänsä voisivat auttaa häntä nyt, kun hän oli vankilassa ja kartano oli vihollisten käsissä?

Konna vankilassa ja pako

Ja niin Konna, tuo niin kovin ylpeä ja itsekäs, mutta pohjimmiltaan hyväsydäminen eläin, joutui vankilan muurien sisään. Vankila oli todella ankea ja pimeä paikka. Siellä oli kylmää ja kosteaa, ja seinät olivat harmaat ja korkeat. Konna istui sellissään, nokka surullisesti alaspäin, ja mietti kaikkia niitä herkkuja, joita Konnankartanossa oli ollut, ja kaikkia niitä autoja, joilla hän oli ajanut hurjasti pitkin teitä. Nyt ei ollut autoja, ei herkkuja, ei ystäviä, vain harmaat kiviseinät ja kalteri-ikkuna, josta näkyi vain pieni pala taivasta. Se oli todella masentavaa. Konna tunsi olonsa todella surulliseksi ja yksinäiseksi. Hän ei ollut koskaan aiemmin joutunut olemaan niin kauan yksin, saati sitten niin ikävässä paikassa. Hän huokaili pitkään ja hartaasti. Mitä hän nyt tekisi? Kuinka hän selviäisi tästä synkästä tilanteesta? Hän toivoi, että joku hänen ystävistään voisi tulla ja pelastaa hänet, mutta tiesi, ettei kukaan voisi tulla vankilaan. Konnan mieliala oli aivan maassa. Hän tunsi olevansa ansaassa, ja toivo tuntui hiipuvan päivä päivältä. Vai hiipuiko sittenkään? Konna oli aina ollut mestari keksimään keinoja päästä pinteestä, ja vankilassakin hänen mielessään alkoi pikkuhiljaa itää ajatus. Hän ei ollut tottunut luovuttamaan. Konnan aivot alkoivat nakuttaa, vaikka se olikin aluksi heikkoa nakutusta. Jotain pitäisi keksiä. Mutta mitä? Se oli suuri kysymys. Hän pyöritti ajatuksiaan päässään. Ehkä joku voisi auttaa häntä? Mutta kuka? Hän oli yksin tässä paikassa. Ainakin niin hän luuli. Eräänä päivänä vankilanjohtajan pieni, ystävällinen tytär tuli Konnan sellin luo. Hänellä oli pieni, suloinen nenä ja hymyilevät silmät. Hän sääli Konnaa kovasti, sillä Konna osasi valittaa niin vakuuttavasti. Konna puhui siitä, kuinka kylmä hänellä oli, kuinka nälkä hänellä oli, ja kuinka hän kaipasi vapautta. Hän osasi todella esittää uhria. Tytär kuunteli Konnaa, ja hänen sydämensä heltyi. Konna osasi olla todella vakuuttava, kun hän halusi. Hän osasi teeskennellä niin avutonta ja surullista. Pieni tyttö tunsi Konnan puheista syvää myötätuntoa. Hän oli tottunut näkemään vankeja, mutta Konna oli erilainen. Hän oli niin paljon puheliaampi ja dramaattisempi kuin muut.

Vaarallinen kotimatka

Niinpä, pieni tyttö oli vakuuttunut Konnan syyttömyydestä ja avuttomuudesta. Konnankin sydämessä sykkivät vapauden kaipuu ja ovela suunnitelma. Eräänä iltana, kun kaikki nukuivat sikeästi, tyttö hiipi vankilan käytäville. Hänellä oli mukanaan vanha pesijänaisen hattu ja esiliina. Hän avasi Konnan sellin oven, ja Konna pujahti nopeasti ulos. ”Kiitos, kiitos, rakas ystäväni!” Konna kuiskasi. ”En koskaan unohda tätä!” Hän pukeutui nopeasti pesijänaisen vaatteisiin. Hattu peitti hänen päänsä ja esiliina hänen pyöreän vatsansa. Hän näytti nyt aivan erilaiselta. Konna ja tyttö hiipivät ulos vankilan porteista. Yöllinen pimeys kätki heidät. Konna oli vapaa! Konna juoksi, juoksi ja juoksi. Hän oli niin onnellinen! Vapaus tuntui makealta, kuin kesäinen marja kielellä. Hän hyppeli ja hihkui pitkin pimeitä teitä. Mutta sitten, kun aamu alkoi sarastaa ja aurinko kurkisteli puiden takaa, Konna pysähtyi. Hän oli yksin. Missä hän oli? Miten hän pääsisi kotiin, Konnankartanoon? Koti tuntui nyt hyvin kaukaiselta paikalta. Ja mikä pahinta, hänellä ei ollut penniäkään rahaa, eikä ruokaa! Hänen nälkäkurnauksensa kuulosti kuin pienen karhun mölinä. Konna katseli ympärilleen. Tie oli autio. Vain muutama lintu lauloi aamun tervehdykseksi. Konna tunsi olonsa surulliseksi ja hieman pelokkaaksi. Hänhän oli sentään pesijänaisen asussa! Kuka hänet tunnistaisi? Mutta entä jos joku tunnistaisi hänet Konnaksi? Hän oli karannut vanki! Se ajatus sai hänen sydämensä tykyttämään nopeammin. Hänellä oli pakko keksiä jotain. Hän ei voinut kävellä koko matkaa kotiin, se olisi aivan liian pitkä. Yhtäkkiä hän kuuli kaukaisuudesta tutun äänen – tuut-tuut! Juna! ”Juna!” Konna huudahti. ”Se on minun pelastukseni!” Konna lähti kävelemään äänen suuntaan. Pian hän näki rautatien ja pienen aseman. Siellä seisoi juna, joka oli juuri lähdössä liikkeelle. Konna juoksi niin lujaa kuin lyhyillä jaloillaan pääsi. Hän ryntäsi vaunuun, joka oli tarkoitettu matkatavaroille ja postille. Siellä oli onneksi tilaa. Konnan sydän pamppaili rinnassa. Hän toivoi, ettei kukaan näkisi häntä. Vähän ajan kuluttua juna nykäisi ja alkoi liikkua hitaasti. Konna hengitti syvään ja huokaisi helpotuksesta. Hän oli junassa! Se veisi hänet kohti kotia. Matka eteni tasaisesti. Konna istui piilossa laatikoiden takana. Mutta sitten vaunun ovi avautui ja sisään kurkisti ystävällisen näköinen mies, veturinkuljettaja! Mies näki Konnan ja hänen silmänsä pyöristyivät. ”Voi hyvä ihminen!” mies huudahti. ”Mitä sinä teet täällä? Eihän täällä saa matkustaa!” Konna pelästyi. Hän oli jäänyt kiinni! Hän alkoi heti selittää. ”Minä olen pesijänaisen apulainen, ja minä olen unohtanut laukkuni edelliselle asemalle! Minun täytyy päästä perille!” Konna keksi tarinan nopeasti, toivoen, että se menisi läpi. Veturinkuljettaja katsoi Konnan surullisia silmiä ja huonosti istuvaa esiliinaa. Hän oli nähnyt monenlaisia matkustajia, mutta tämä oli erikoinen. ”No, no,” veturinkuljettaja sanoi. ”Tulehan tänne lämpimään. Minun ohjaamossani on tilaa, ja siellä on paljon mukavampaa kuin täällä kylmässä.” Konna oli ihmeissään ja helpottunut. Hän kiipesi mielellään ohjaamoon. Se oli täynnä vipuja, nappeja ja mittareita. Konnasta se näytti aivan taikamaailmalta. Veturinkuljettaja antoi Konnalle lämpimän kahvikupin ja leivänpalan. ”Minä näin sinun kasvoistasi,” veturinkuljettaja sanoi, ”että sinulla on huolia. Älä pelkää, minä autan sinua. Minä tunnen Konnankartanon hyvin. Se on kaunis paikka, vai mitä? Siellä asui ennen sellainen hauska kaveri, Konna. Mutta hän on joutunut vähän vaikeuksiin, olen kuullut.” Konna nielaisi leivänpalan ja tunsi poskiensa punoittavan. Hän ei tiennyt, mitä sanoisi. Oliko veturinkuljettaja tunnistanut hänet? Vai oliko hän vain ystävällinen? ”Konna on hyvä sydämeltään,” veturinkuljettaja jatkoi. ”Vähän hätäinen ja hassu, mutta kaverit tykkäävät hänestä. Toivottavasti hän pääsee pian takaisin kotiin.” Nämä sanat saivat Konnan tuntemaan olonsa lämpimäksi ja toiveikkaaksi. Hänellä oli vielä ystäviä maailmassa, vaikka hän olikin tehnyt virheitä. Hän mutisi jotain kiitokseksi ja hymyili. Juna kiiti eteenpäin tasaisella vauhdilla. Maisemat vilistivät ohi ikkunoista: vihreät pellot, metsät ja pienet joet. Konnasta tuntui, että jokainen ratapölkky vei häntä lähemmäs kotia. Hän istui veturinkuljettajan vieressä ja katseli ulos, unohtaen hetkeksi kaikki murheensa. Veturinkuljettaja kertoi hauskoja tarinoita elämästään rautateillä, ja Konna naureskeli sydämensä kyllyydestä. Tämä oli aivan erilaista kuin vankila! Kun aurinko alkoi laskea mailleen, veturinkuljettaja hidasti junaa pienen metsän laidalla. ”Tässä on sinun pysäkkisi,” hän sanoi. ”Tuosta polkua pitkin pääset Konnankartanon maille. Ole varovainen, siellä on kuulemma ollut vähän levotonta viime aikoina.” Hän ojensi Konnalle pienen nyytin. ”Tässä on vähän evästä loppumatkalle. Ja toivottavasti Konnankartanon isäntä pääsee pian takaisin kotiin!” Konna kiitti veturinkuljettajaa ja hyppäsi alas junasta. Hän käveli polkua pitkin metsän siimekseen. Ilma oli viileä ja tuoksui mullalta ja lehdiltä. Konna puristi nyyttiä kädessään ja tunsi jo tutun tuulen huminan puiden latvoissa. Hän oli melkein kotona! Mutta samalla hän tunsi pientä levottomuutta. Mitä veturinkuljettaja tarkoitti levottomuudella? Olivatko hänen vihollisensa, näätä ja sen kumppanit, ottaneet Konnankartanon valtaansa? Konna kulki hiljaa, varoen astumasta oksanrisuille, ettei tekisi ääntä. Mitä pidemmälle hän eteni, sitä tutummaksi maisema kävi. Hän näki jo puiden välistä pilkistävän joen, ja tiesi olevansa hyvin lähellä. Hänen sydämensä löi kiivaasti. Hän oli selvinnyt vankilasta, ja vaarallisesta matkasta. Mutta oliko Konnankartano vielä turvassa? Se selviäisi pian. Konna otti syvän henkäyksen ja astui ulos metsästä, kohti rakasta kotiaan.

Konnankartanon takaisinvaltaus

Konna astui ulos metsästä, sydän tykyttäen pienessä rinnassaan. Edessä avautui tuttu maisema: Konnankartano. Mutta se ei ollut se Konnankartano, jonka hän muisti. Kartanon piha oli täynnä roskia, ikkunat olivat särjetty ja ovissa riippui rähjäisiä kankaita. Ilmassa leijui savun ja epäsiisteyden haju. Konnan leuka loksahti auki, kun hän näki pihamaalla tanssivan joukon pahankurisia näätäeläimiä. Nämä olivat niitä tunkeilijoita, jotka olivat vallanneet hänen rakkaan kotinsa! Konna piiloutui pusikkoon, ja hänen silmänsä kostuivat. Kaikki oli pilalla. Mutta sitten hän näki jotain tuttua. Pensaiden takana, piilossa tunkeilijoiden katseilta, olivat Myyrä, Vesirotta ja Mäyrä! Konna hiipi varovasti heidän luokseen, melkein kyynelehtien ilosta. "Ystävät! Olen täällä!" hän kuiskasi. Myyrä halasi Konnaa tiukasti. "Konna, olet palannut!" hän sanoi. Vesirotta taputti Konnaa olkapäälle. Mäyrä nyökkäsi. "Hyvä, Konna. Onneksi olkoon, että olet selviytynyt. Nyt meillä on tärkeä tehtävä." Mäyrä kertoi, kuinka pahankuriset näädät ja kärpät olivat vallanneet Konnankartanon heti, kun Konna oli joutunut vankilaan. He olivat järjestäneet siellä villejä juhlia, rikkoneet paikkoja ja sotkeneet kaiken. "Mutta meillä on suunnitelma", Mäyrä sanoi, ja hänen silmissään oli viisautta. "Muistatko sen vanhan salakäytävän, joka johtaa keittiöön?" Mäyrä kysyi. Konna nyökkäsi. Totta kai hän muisti! Se oli vanha, unohdettu käytävä, jota kukaan ei ollut käyttänyt vuosiin. "Me hiivimme sinne sisään tänään illalla, kun pimeys laskeutuu", Mäyrä selitti. "He ovat silloin todennäköisesti syvällä unessa tai juhlissaan. Me yllätämme heidät!" Konna oli heti innoissaan. "Loistavaa! Minä johdan tietä!" Mäyrä pudisti päätään. "Ei, Konna. Sinä seuraat meitä. Olet ollut poissa pitkään. Me tiedämme tarkalleen, mitä tehdä." Niin he odottivat, kunnes aurinko laski ja tähdet alkoivat tuikkia taivaalla. Konnankartanon ikkunoista hohti valoa ja kuului iloista mekkalaa – näädät ja kärpät pitivät jälleen juhlia. Ystävät hiipivät varovasti kartanon takaosaan, missä salakäytävän sisäänkäynti oli piilossa vanhan puun juurien alla. Mäyrä kaivoi esiin pienen avaimen ja avasi ruosteisen oven. He astuivat pimeään käytävään, Konna, Myyrä ja Vesirotta Mäyrän perässä. Käytävä oli ahdas ja pölyinen, ja siellä haisi vanhalle mullalle. Mutta heidän mielessään oli vain yksi asia: Konnankartanon takaisinvaltaus! He kulkivat ääneti, sydämet jyskyttäen. Lopulta he näkivät valoa edessään. Se oli keittiön oven alta tulevaa valoa. Mäyrä pysähtyi ja kuunteli. Keittiöstä kuului naurua ja astioiden kolinaa. Mäyrä teki merkin. "Nyt!" Hän potkaisi oven auki, ja ystävät syöksyivät sisään. Keittiö oli kaaoksessa! Pöydillä oli ruoanjämiä, astioita oli rikottu ja lattialla lojui kaikenlaista sotkua. Joukko näätiä ja kärppiä istui pöydän ääressä, laulaen ja mässäillen. He olivat niin yllättyneitä, etteivät he edes ehtineet nousta ylös! Myyrä huusi, "Ulos! Ulos täältä, te tunkeilijat!" Vesirotta heilutti keittiövälinettä, ja Konna hyppeli ympäriinsä, "Hyi, mikä sotku! Hävetkää!" Mäyrä, joka oli kaikista suurin ja pelottavin, murahti, "Eikö teillä ole häpyä? Tämä on Konnan koti! Heti ulos, tai saatte tuntea nahoissanne!" Näädät ja kärpät olivat aivan kauhuissaan. He eivät olleet odottaneet tällaista yllätystä. He hyppäsivät tuoleiltaan ja alkoivat juosta paniikissa ympäri keittiötä, törmäillen toisiinsa. Konna ja hänen ystävänsä ajoivat heitä takaa ympäri kartanoa, läpi olohuoneen, ruokasalin ja kirjaston. Tunkeilijat kiljuivat ja valittivat, kun he pakenivat ulos särkynyttä etuovea pitkin ja hävisivät pimeyteen. Konnankartano oli taas Konnan! Konna seisoi keskellä olohuonetta, katsellen ympärilleen. Vaikka kaikki oli sotkussa ja rikki, hän tunsi suurta iloa ja helpotusta. Hänen ystävänsä seisoivat hänen vierellään, hengittäen raskaasti mutta hymyillen. "Me teimme sen!" Myyrä huudahti. "Niin teimme", Mäyrä vastasi. "Mutta nyt meillä on paljon työtä. Täällä on siivottavaa." Konna katsoi ystäviinsä. Hän oli ollut itsekäs ja ajattelematon, mutta he olivat silti tulleet auttamaan häntä. Hän tiesi, että hänellä oli todellisia ystäviä. Ja hän oli oppinut tärkeän opetuksen: koti on siellä, missä ystävät ovat, ja sitä on kunnioitettava. Konnankartano oli taas turvassa, ja Konnan sydän oli täynnä kiitollisuutta ja uudenlaista nöyryyttä. Heillä oli paljon työtä edessään, mutta he tekisivät sen yhdessä.

Lopetus

Kiitos kun olit mukana seikkailussa Kaislikossa suhisee -tarinassa! Toivottavasti pidit siitä. Jos sinulla on ajatuksia tai kysyttävää, kerro Sonacastsille, mitä pidit tästä tarinasta. Ehkä sinäkin keksit oman jännittävän suhisevan tarinan? Tai löydät uusia ihmeitä omasta pihapiiristäsi. Maailma on täynnä taikaa ja seikkailuja, jos vain osaa katsoa ja kuunnella. Muista, jokainen päivä voi olla uusi tarina. Nähdään taas seuraavassa jännittävässä kuunteluhetkessä! Hei hei!

Lisää tarinoita