SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Kaapattu

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele nuori mies, jolla ei ole mitään, ja yhtäkkiä hän perii omaisuuden. Mutta tämä perintö ei tuo onnea, vaan vie hänet suoraan vaarojen ja petosten syliin. Meri, merirosvot, murhaajat ja pakomatka halki Skotlannin villin luonnon odottavat. Tänään sukellamme Robert Louis Stevensonin klassikkoon, Kaapattu, jossa David Balfourin elämä kääntyy ylösalaisin. Valmistaudu tarinaan uskollisuudesta, petoksesta ja vapauden etsinnästä. Tervetuloa mukaan!

Perintö ja Petos

Meidän tarinamme alkaa Skotlannin vehreiltä kukkuloilta, missä asui nuori poika nimeltä David Balfour. Hän oli hyväsydäminen ja reipas, mutta sitten tapahtui surullinen asia: Davidin vanhemmat nukahtivat ikiuneen. Yhtäkkiä hän olikin aivan yksin maailmassa, ilman ketään, joka pitäisi hänestä huolta. Mutta sitten, yllättävä uutinen! Davidille kerrottiin, että hänellä oli vielä elossa setä, Ebenezer-niminen mies. Eikä siinä kaikki – Davidille kuului oikeastaan suuri perintö! Aivan oikein, hän oli rikkaamman suvun jäsen kuin koskaan osasi kuvitellakaan. Jotta hän saisi perintönsä, Davidin piti matkata setänsä luo. Niinpä David pakkasi pienen nyyttinsä ja lähti kohti vanhaa, synkkää taloa nimeltä Shaws. Kun hän saapui, vanha setä Ebenezer oli vähintäänkin erikoinen. Setä oli pihi ja varautunut, ja hänen katseensa oli hieman... salakavala. David ei vielä tiennyt, että Ebenezer ei ollut iloinen hänen saapumisestaan. Itse asiassa, setä Ebenezer suunnitteli jo pientä petosta. Hän halusi kaiken itselleen! Eihän sellainen ole ollenkaan reilua, eihän?

Kaappaus ja Kohtalokas Matka

Niinpä eräänä päivänä, kun aurinko paistoi ja linnut lauloivat, setä Ebenezer kutsui Davidin luokseen. "David-poika", hän sanoi, "minulla on sinulle tärkeä tehtävä. Täällä linnassa on eräs vanha arkku, täynnä hopeakolikoita. Mutta se on pimennossa, syvällä pimeässä tornissa. Haluaisitko sinä olla rohkea ja hakea sen minulle?" Davidin silmät loistivat. Hopeakolikoita! Ja torni! Sehän kuulosti jännittävältä seikkailulta. "Toki, setä", David vastasi reippaasti. "Minä menen heti!" Setä Ebenezer näytti hymyilevän, mutta hänen silmänsä olivat kylmät. Hän antoi Davidille taskulampun ja ohjasi pojan kohti linnan vanhinta ja synkintä tornia. Torni oli niin vanha, että sen kivet tuntuivat huokailevan menneistä ajoista. David asteli varovasti eteenpäin, taskulampun valo tanssi pimeillä seinillä. Siellä oli hämähäkinseittejä ja vanhoja, pölyisiä esineitä. "Ole varovainen, David", Ebenezer huusi perään, mutta hänen äänensä ei kuulostanut huolestuneelta. David tunsi pienen, kylmän väreen selässään. Mutta hän oli luvannut olla rohkea. Hän kiipesi ylös kapeita, kuluneita portaita, kunnes saapui pieneen, pyöreään huoneeseen, jossa ikkuna oli murtunut ja tuuli ujelsi. Tuuli toi mukanaan meren tuoksun. David tarkasteli ympärilleen, mutta missään ei näkynyt hopeakolikoita tai arkkua. Juuri kun hän oli kääntymässä takaisin, tapahtui jotain pelottavaa. "Auts!" David huudahti, kun joku tönäisi häntä takaapäin. Hän menetti tasapainonsa ja kaatui alas portaita pitkin! Onneksi portaat eivät olleet korkeat, ja David pysähtyi turvallisesti pienelle tasanteelle. Hän katsahti ylös. Ebenezer seisoi yläpuolella, tummana varjona. "Setä, mitä teitte?" David kysyi. Mutta Ebenezer vain mutisi jotain ja katosi pimeyteen. Davidin sydän tykytti. Tämä ei ollut mikään seikkailu! Tämä oli… petos. David pääsi lopulta ulos linnasta, hieman järkyttyneenä mutta onneksi ehjänä. Hän ei uskaltanut enää luottaa setäänsä. Minne hänen pitäisi mennä nyt? Hän käveli kohti kylää, kunnes näki satamassa suuren laivan. Laivan nimi oli 'Covenant', ja se näytti uhkaavalta. Setä Ebenezer ilmestyi kuin tyhjästä Davidin viereen. "Ah, David. Tässä on Kapteeni Hoseason. Hän tarvitsee apua laivassaan. Oletko valmis pikkupojasta astumaan suureen maailmaan?" David oli hämmentynyt. Yhä pelästynyt Ebenezerin teoista, hän ei osannut ajatella selkeästi. Kapteeni Hoseason, jolla oli karski parta ja silmät kuin kaksi myrskyistä merta, iski häntä ystävällisesti olkapäälle. "Tule vain, poika. Näytän sinulle laivan." David astui laivaan. Vasta siellä, laivan pimeässä ruumassa, hän ymmärsi. Kapteeni Hoseasonin miehet nappasivat hänet kiinni! "Päästäkää minut!" David huusi, mutta kukaan ei kuunnellut. He sitoivat hänet kiinni ja heittivät pimeään, haisevaan koppiin. Se oli kaappaus! David makasi siellä pimeässä, kyyneleet valuivat poskille. Hän oli yksin, kaukana kaikesta tutusta. Laiva keinui ja narisi. Hän kuuli meren kohinan ja miesten karkeat äänet yläkerrasta. Hän oli matkalla johonkin kauas, aivan yksin. Päivät muuttuivat viikoiksi. Laiva seilasi kohti länttä, kohti maita joissa aurinko on polttava ja puut korkeita. Niiden oli tarkoitus viedä David Amerikkaan ja myydä hänet orjaksi. Ajatella, miten ilkeä joku voi olla! Laivalla oli kovia työpäiviä. David joutui kuuraamaan kansia, kantamaan raskaita köysiä ja auttamaan keittiössä. Ruoka oli vähäistä ja vesi suolaista. Laivan miehistö oli Kapteeni Hoseasonin lisäksi joukko karkeita merimiehiä, jotka usein nauroivat Davidille tai antoivat hänelle töitä, jotka olivat aivan liian vaikeita pienelle pojalle. David tunsi itsensä hyvin surulliseksi ja yksinäiseksi. Eräänä iltana, kun kaikki muut nukkuivat, David hiipi kannelle. Yö oli pimeä, mutta kuun valo kimmelsi vedessä. David istui laivan reunalla ja antoi jalkojensa roikkua. Hän tunsi olonsa niin pieneksi ja avuttomaksi. Sitten hän näki jotain erikoista. Vedessä, aivan laivan vieressä, ui suuri delfiini. Se oli upean sininen ja sen silmät olivat kirkkaat ja ystävälliset. Delfiini nousi vedestä ja katsoi Davidia. "Moi", sanoi delfiini. "Miksi olet niin surullinen, pieni ystävä?" David ei ollut uskoa silmiään! Puhuva delfiini! "Minut on kaapattu", David kuiskasi takaisin. "En tiedä, minne olen menossa tai mitä minulle tapahtuu." Delfiini ui lähemmäs. "Älä huoli", se sanoi. "Meri on täynnä salaisuuksia ja ystäviä. Ja vaikka matka voi olla pitkä ja pelottava, muista, että aina on toivoa. Minä olen täällä, ja pidän sinua silmällä." Delfiini sukelsi takaisin aaltoihin, mutta Davidin sydän tuntui kevyemmältä. Hänellä oli ystävä, jopa tällä hirvittävällä matkalla. Hänellä oli salaisuus. Laivan matka jatkui. Päivät olivat täynnä työtä, mutta illat toivat lohdutusta. Joskus David näki delfiinin uudelleen, uimassa laivan rinnalla. Se antoi hänelle voimaa. David alkoi oppia laivan elämää. Hän oppi solmimaan solmuja ja tunnistamaan eri purjeet. Hän ei enää ollut pelkästään avuton poika, vaan hän oli oppimassa. Mutta sitten, eräänä myrskyisenä yönä, tapahtui jotain aivan odottamatonta. Taivas pimeni, tuuli alkoi ulvoa, ja aallot nousivat valtaviksi vuoriksi. Laiva keikkui ja natisi vaarallisesti. David oli kiinni köysissä ja pelkäsi kovasti. Yhtäkkiä laivalla kuului huutoja. "Mies yli laidan!" Davidin sydän pysähtyi. Kuka se oli? Ja miten he selviäisivät tästä myrskystä? Laivan kohtalo riippui hiuskarvan varassa, ja Davidin oma seikkailu oli vasta alkamassa. Kuka tiesi, mitä meren syvyyksissä odotti? Ja olisiko delfiinikin siellä, auttamassa häntä?

Alan Breck Stewartin Saapuminen

Ja niin, kuin ihmeen kaupalla, myrsky alkoi vihdoin laantua. Suuret, tummat pilvet väistyivät yksi kerrallaan, ja meren pinta rauhoittui kuin jättimäinen peili. Aurinko pilkisti esiin, kuin sanoen: ”Kaikki hyvin, pieni David!” Laiva keinui enää vain lempeästi, ja David huokaisi helpotuksesta. Hän oli niin väsynyt, mutta myös hieman jännittynyt. Mitä seuraavaksi tapahtuisi? Hän istahti kannelle, katsellen aaltoja, jotka nyt liplattivat rauhallisesti laivan kylkiä vasten. Yhtäkkiä, aivan kuin tyhjästä, hän näki jotain erikoista. Kauempana, aaltojen keskellä, kellui pieni, pyöreä esine. Se näytti ihan pieneltä, puiselta korilta, mutta siinä oli jotain kimaltavaa. David hieroi silmiään. Oliko se totta? Hän kutsui apua, ja pian merimiehet huomasivat saman. He laskivat pienen veneen veteen ja soutivat kohti kimaltavaa esinettä. David seurasi jännittyneenä. Kun merimiehet pääsivät lähemmäs, he huomasivat, ettei se ollutkaan kori, vaan pieni puinen lautta! Ja lautan päällä, nukkumassa kuin pieni vauva, oli mies! Hänellä oli yllään kauniit, skottiruutuiset vaatteet, jotka olivat tosin hieman märät. Ja hänen hiuksensa olivat tuulen pörröttämät, kuin linnunpesä. Merimiehet auttoivat miehen laivaan, ja David juoksi katsomaan. Mies heräsi, räpytteli silmiään ja hymyili sitten ystävällisesti. ”Huomenta, ystävät!” hän sanoi, vaikka ääni oli hieman käheä. ”Olen Alan Breck Stewart. Minä taidan olla hieman eksyksissä.” Davidin silmät pyöristyivät. Alan Breck Stewart! Mikä jännittävä nimi! Ja hän oli niin erilainen kuin muut laivan miehet. Hänellä oli sellainen olemus, kuin hän olisi tullut suoraan sadusta. Hänellä oli pitkä, tumma takki ja miekka vyöllään – tosin miekka oli nyt vain koriste, sillä se oli aivan liian suuri pientä lautalle. Alan kertoi, että hän oli ollut matkalla salaisella asialla, kun myrsky oli yllättänyt hänet ja hänen pienen, nopean veneensä. Hänen veneensä oli uponnut, mutta onneksi hän oli ehtinyt hypätä tähän pieneen ”muka-lauttaan”. Hän oli uinut ja kellunut, kunnes oli nukahtanut. ”Mutta minulla on täällä jotain erityistä!” Alan sanoi ja kaivoi taskustaan pienen, kiiltävän kiven. ”Tämä on onnenkivi. Se auttaa minua aina löytämään takaisin kotiin, vaikka olisin kuinka eksyksissä.” David katsoi kiveä lumoutuneena. Se kimalteli kauniisti auringossa, ja David tunsi heti, että Alan oli ystävä. Alan huomasi Davidin yksinäisyyden ja tarjosi hänelle puolet eväspussistaan. Pussissa oli kuivattuja marjoja ja pähkinöitä. He istuivat kannella ja juttelivat pitkään. Alan kertoi Davidille tarinoita Skotlannin ylängöiltä, puhuen vuorista, sumuista ja rohkeista ihmisistä. Hän puhui myös salaisista poluista ja piilotetuista luolista, jotka olivat täynnä jännittäviä salaisuuksia. ”Sinä olet rohkea poika, David,” Alan sanoi. ”Ja minä luulen, että meillä on edessämme vielä monia seikkailuja. Mutta älä pelkää. Me pidämme toisistamme huolta. Maailma on täynnä ihmeitä, jos vain osaamme katsoa oikein. Ja joskus, aivan yllättäen, uudet ystävät ilmestyvät juuri silloin, kun heitä eniten tarvitaan.” David tunsi sydämessään lämpöä. Hän ei ollut enää yksin. Alan Breck Stewartin saapuminen oli kuin taikatemppu, joka muutti kaiken. Laiva purjehti eteenpäin, ja David ja Alan katselivat yhdessä merta. Alan näytti Davidille, miten tunnistaa pilvistä, milloin sataisi, ja miten kuunnella meren kuiskauksia. Hän näytti myös, kuinka heittää leipäpaloja lokkeille, jotka tulivat syömään suoraan heidän käsistään. Heistä tuli nopeasti parhaat ystävät. Alan opetti Davidille erilaisia solmuja ja tarinoita tähtikuvioista, jotka valaisivat yötä. David puolestaan kertoi Alanille elämästään isättömänä, ja Alan kuunteli tarkasti, lupaten olla hänelle kuin vanhempi veli. He nauroivat ja juttelivat tuntikausia, ja David unohti hetkeksi kaikki huolensa. Tämä oli uusi alku, täynnä mahdollisuuksia ja ystävyyttä. Mutta sitten, aivan yhtäkkiä, tapahtui jotain odottamatonta. Laivan kapteeni alkoi näyttää levottomalta. Hän katseli Davidia ja Alania omituisesti. Ja eräänä iltana, kun David oli juuri nukahtamassa, hän kuuli salaa kapteenin ja toisen miehen puhuvan. He puhuivat Davidista, ja heidän äänensä olivat täynnä pahoja aikeita. Davidin sydän hakkasi nopeasti. Mitä he suunnittelivat? Oliko vaara sittenkään ohi? Alan nukkui vieressä, tietämättömänä uhkaavasta pahuudesta. David mietti, pitäisikö hänen herättää Alan. Mutta hän pelkäsi. Pelkäsi sitä, mitä hän oli kuullut. Ja niin, seikkailu sai taas uuden, yllättävän käänteen. David tiesi, että hänen ja Alanin oli oltava varuillaan. Meri saattoi olla kaunis, mutta sillä oli myös omat salaisuutensa ja vaaransa. Ja heidän matkansa oli vasta alussa.

Haaksirikko ja Yhteinen Tie

Meri, joka oli ollut hetki sitten niin kaunis ja aava, alkoi myllätä ja kuohua. Tuuli yltyi hurjaksi huminaksi, ja valtavat aallot nousivat korkeiksi, melkein kuin vuoret! Laiva, se reppana, keikkui ja huojui vaarallisesti, kuin lelu suuressa kylpyammeessa. David ja Alan pitivät lujasti kiinni kaikesta, mihin vain saivat otteen, kun laiva natisi ja rysähteli myrskyn kourissa. Sade piiskasi heidän kasvojaan, ja ukkonen jylisi pelottavasti taivaalla. Yhtäkkiä kuului aivan valtava, korviahuumaava rysähdys! Laiva oli osunut johonkin! Ehkä salakavalaan vedenalaiseen kiveen tai johonkin, mitä ei edes nähnyt. Heti sen jälkeen, laiva alkoi hajota palasiksi, kuin pahvinen linna vedenpaisumuksessa. David tunsi putoavansa. Hän sinkoutui meren hyiseen syliin, ja aallot pyörittelivät häntä sinne tänne, aivan kuin pientä lehteä syysmyrskyssä. Hän yritti huutaa Alanin nimeä, mutta tuuli ja aallot nielaisivat hänen äänensä. David ui ja uinui, tai ainakin yritti uida, vaikka tunsi voimiensa hupenevan. Vesi oli niin kylmää, ja aallot niin väkivaltaisia. Mutta sitten, aivan kuin taikuudesta, hänen käteensä osui suuri, sileä puunpala. Se ei ollut mikään tavallinen puunpala. Ei, se hehkui himmeästi, kuin pieni tähdenpalanen, ja se tuntui lämpimältä. David tarttui siihen kaikilla voimillaan, ja ihmeellinen puunpala kantoi häntä aaltojen armoilla, kuin pehmeä lautta. Hän piteli siitä kiinni, silmät tiukasti kiinni puristettuna, ja toivoi, että tämä kaikki loppuisi pian. Sitten kaikki pimeni. David ei muistanut tarkalleen, mitä tapahtui sen jälkeen. Ehkä hän nukahti, ehkä hän pyörtyi. Mutta kun hän lopulta avasi silmänsä, aurinko paistoi hänen kasvoilleen. Hän makasi märällä, pehmeällä hiekalla. Ympärillä oli vain tyyntä, ja aaltojen lempeä liplatus kuului korvissa. Hän oli rannalla! Hän oli selvinnyt! Mutta missä Alan oli? Oliko hänkin pelastunut? David nousi varovasti istumaan. Hänen kehonsa oli kipeä ja uupunut, mutta sydämessään hän tunsi pientä toivoa. Hän vilkuili ympärilleen. Meri oli nyt tyyni ja sininen, ja ranta oli täynnä kauniita simpukoita ja meren huuhtomia kiviä. Hän oli aivan yksin. Pelko hiipi hänen mieleensä. Mitä hän tekisi? Miten hän löytäisi perille? Ja entä Alan? Hän lähti kävelemään rantaa pitkin, toivoen löytävänsä jotain tuttua, jonkun merkin, joka kertoisi, että hän ei ollut aivan yksin maailmassa. Hän käveli pitkän matkan, katsoen joka kivenkoloon ja merilevän alle. Ja arvaatteko mitä? Aivan rannan tuntumassa, ison, sammaleisen kiven takana, makasi joku! Davidin sydän pomppasi. Se oli Alan! Alan Breck Stewart makasi siinä, märät vaatteet yllään, nukkumassa sikeästi, aivan kuin hän olisi uneksinut kauniita unia. Davidin kasvoille levisi valtava hymy. Alan oli elossa! Hän oli selvinnyt myrskystä, aivan kuten Davidkin. David meni Alanin viereen ja ravisteli häntä. ”Alan! Herää! Me selvisimme!” Alan räpäytti silmiään, mutisi jotain ja katsoi Davidia. Kun hän ymmärsi, missä he olivat ja mitä oli tapahtunut, hänenkin kasvoilleen levisi helpotuksen tunne. ”No, pojankoltiaiseni,” Alan sanoi, ”näyttää siltä, että olemme edelleen pinteessä, mutta ainakin olemme kaksi pinteessä. Ja kaksi on aina parempi kuin yksi, eikö totta?” David nyökkäsi tarmokkaasti. Hän oli niin iloinen, ettei ollut enää yksin. He istuivat hetken hiekalla, katsellen merta ja keräten voimiaan. He jakoivat viimeiset pienet eväänsä, jotka olivat ihmeen kaupalla selvinneet märissä taskuissa. ”Minne nyt?” David kysyi. Alan tuhahti. ”No, emme voi jäädä tänne haaveilemaan. Meidän on löydettävä tie eteenpäin, David. Tie oikeuteen.” Silloin, aivan heidän yläpuolellaan olevasta vanhasta, muhkeasta puusta kuului vieno huhuilu. ”Huhuu, huhuu”, huhuili vanha, viisas pöllö, jolla oli silmälasit nokallaan. ”Älkää murehtiko, pienet ystävät. Jokaisen myrskyn jälkeen aurinko nousee. Ja jokainen yhteinen askel tekee matkasta helpomman. Luottakaa toisiinne ja olkaa rohkeita.” Pöllö räpytteli silmiään ja katosi sitten äänettömästi puun lehvästöön. David ja Alan katsoivat toisiinsa. Pöllön sanat olivat antaneet heille uutta voimaa. He olivat selvinneet yhdessä hirveästä myrskystä, ja nyt heillä oli toisensa. Heidän matkansa ei ollut ohi, mutta nyt heillä oli toisensa. He nousivat ylös, jättivät myrskyisen meren taakseen ja alkoivat kävellä rannasta kohti vihreää metsää. Edessä oli uusia seikkailuja, mutta nyt he eivät olleet yksin. He olivat ystäviä, ja heidän yhteinen tiensä oli vasta alussa.

Ylämaiden Vaarat

David ja Alan kävelivät syvemmälle metsään, jättäen taakseen rannan hiekan ja meren tuulen. Rannan hiekkapolut vaihtuivat pian pehmeäksi, kosteaksi sammaleksi ja paksujen puiden juuriksi, jotka kurkottelivat maan alta kuin nukkuvat käärmeet. Metsä oli täynnä ääniä: lintujen iloista laulua, pienten eläinten rapinaa kuivissa lehdissä ja tuulen kuiskauksia korkeiden puiden latvoissa. David ei ollut koskaan nähnyt niin vihreää metsää. Kaikki näytti valtavalta ja vanhalta, kuin jättiläisten kätketyltä puutarhalta, täynnä salaisuuksia. Alan, joka tunsi Skotlannin luonnon kuin omat taskunsa, käveli edellä, askel varmana ja silmät valppaina. Hän osoitti Davidille erilaisia kasveja ja kertoi, mitkä olivat turvallisia syödä ja mitkä eivät. "Tämä on mustikka", hän sanoi, poimi pienen, tummansinisen marjan ja ojensi sen Davidille. "Maista. Se antaa voimaa pitkälle matkalle." David maistoi ja huomasi, kuinka makea ja herkullinen marja oli, kuin pieni räjähdys kesää hänen suussaan. Se oli paljon parempaa kuin pelkkä kuivattu leipä, jota hän oli syönyt laivalla. Mutta metsä ei ollut pelkkää herkullisia marjoja ja lintujen laulua. Pian he alkoivat nousta ylöspäin, kohti puiden takaa pilkottavia harmaita, sammalpeitteisiä kiviä. He olivat saapuneet Skotlannin ylämaille, paikkaan, joka oli yhtä kaunis kuin vaarallinenkin. Ylämaat olivat täynnä korkeita, majesteettisia vuoria, syviä, tummia laaksoja ja salaperäisiä, sumun peittämiä soita. Täällä ei ollut mukavia, tasaisia teitä, vain kivisiä polkuja, joita pitkin kulki vain villieläimiä ja harvoja, sitkeitä ihmisiä. "Ylämaat ovat haastavia, David", Alan sanoi, kun he kiipesivät jyrkkää rinnettä, jokaisen askelen vaatiessa ponnistelua. "Mutta ne ovat myös täynnä salaisuuksia ja upeita näkyjä. Meidän täytyy olla varovaisia, mutta emme saa pelätä. Täällä on opittava luottamaan omiin jalkoihin ja ystävään." Alan auttoi Davidia nousemaan liukkaiden kivien yli ja osoitti hänelle parhaat paikat, mihin astua, varoittaen samalla löysistä kivistä ja märkien kohtien petollisuudesta. Ensimmäinen ilta ylämailla oli jännittävä ja hieman pelottava. Aurinko alkoi laskea, ja taivas värjäytyi oranssin, vaaleanpunaisen ja violetin upeisiin sävyihin. He löysivät pienen, kuivan luolan, joka oli tarpeeksi suuri heille molemmille ja suojasi tuulelta. Alan, todellinen selviytyjä, sytytti pienen, mutta tehokkaan nuotion kuivista risuista ja muutamasta sammalpallosta. Pian heidän ympärilleen levisi lämmin, lohdullinen tuli, joka tanssi luolan seinillä. Nuotion valossa he söivät viimeiset eväänsä – palan kuivattua kalaa ja muutaman päivän aikana löydetyn marjan. David tunsi olonsa turvalliseksi Alanin vieressä, vaikka he olivat keskellä valtavaa, villiä erämaata. Tuli narisi ja humisi hiljaa, kuin kertoen omia tarinoitaan. Seuraavana päivänä heidän matkansa jatkui. Ylämaat näyttivät joka käänteessä erilaisilta, kuin ne olisivat muuttaneet muotoaan heidän edessään. Joskus he kävelivät syvissä, sammalpeitteisissä metsiköissä, joissa puiden oksat hipoivat maata ja ilma tuoksui vahvasti märälle mullalle ja havupuille. Toisinaan he nousivat avoimille, tuulen pieksämille rinteille, joilta näkyi pitkälle, kauas kumpuileville kukkuloille ja sinertäville järville, jotka kimaltelivat auringonpaisteessa. Yhtenä päivänä heidän täytyi ylittää pieni, mutta vuolas joki. Sen vesi oli kylmää ja virtasi nopeasti, pyörteet näkyivät pinnalla. David epäröi. Hän ei ollut koskaan ylittänyt niin syvää ja nopeasti virtaavaa jokea ilman siltaa. Alan huomasi Davidin huolen ja näki pienen pelon tämän silmissä. "Pidä minua kädestä, David", hän sanoi, äänessään lempeyttä. "Me pystymme tähän yhdessä. Olen ollut täällä ennenkin ja tiedän nämä vedet." Alan otti Davidin kädestä tiukasti kiinni, ja askel askeleelta he kahlasivat joen yli. Vesi tuntui kylmältä ja virta voimakkaalta, mutta he pitivät toisistaan kiinni ja pääsivät turvallisesti toiselle puolelle. David tunsi itsensä rohkeammaksi, kun oli onnistunut. He kohtasivat myös ylämaiden asukkaita. Eräänä iltapäivänä he kävelivät ohi pienen mökin, joka oli rakennettu kivestä ja turpeesta, ja jonka pihalla laidunsi muutama utelias lammas. Mökin ovesta kurkisti ulos vanha nainen, jolla oli yllään paksu villahuivi ja silmissä paljon lämpöä. Hän hymyili heille ystävällisesti ja tarjosi heille lämmintä puuroa ja kupillisen maitoa. Se oli paras ateria, jonka David oli syönyt pitkään aikaan. Nainen kertoi heille tarinoita vanhoista ajoista ja ylämaiden salaperäisistä hengeistä, jotka tanssivat sumussa ja piilottelivat vuorien onkaloissa. David kuunteli lumoutuneena, unohtaen hetkeksi vaikean matkan. Matka oli täynnä pieniä ihmeitä ja salaisuuksia. He näkivät salaperäisiä, hohtavia valopalloja tanssimassa soilla illan hämärässä – Alan kutsui niitä keijujen lyhdyiksi ja varoitti Davidia seuraamasta niitä liian syvälle suolle. He löysivät polun varrelta pienen, kauniin kiven, joka hehkui heikosti pimeässä kuin tähdenpalo. David kätki sen taskuunsa muistoksi. He jopa näkivät ison, karvaisen ylämaankarjan, jolla oli valtavat, kaarevat sarvet ja lempeät, mietteliäät silmät. Mutta ylämailla oli myös toisenlaisia vaaroja, jotka eivät olleet keijujen tai eläinten aiheuttamia. Eräänä päivänä taivas pimeni yhtäkkiä, ja alkoi sataa kaatamalla. Tuuli ujelsi vuorten huipuilla ja laaksoissa, ja heidän täytyi etsiä suojaa nopeasti. He löysivät onneksi pienen, tiheän puun, jonka oksat suojasivat heitä pahimmalta sateelta. Vesi valui heidän kasvoilleen, ja kylmä hiipi luihin, mutta he pysyivät tiukasti yhdessä puun suojassa. "Ei haittaa, David", Alan sanoi ja puristi pojan olkapäätä. "Myrsky menee ohi. Näin se menee ylämailla. Täytyy vain olla kärsivällinen ja pitää toisestaan huolta." Ja totta tosiaan, myrsky laantui yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Aurinko pilkisti taas pilvien takaa, ja taivaalle ilmestyi upea, värikäs sateenkaari, joka lupasi parempaa. Heidän täytyi myös olla varovaisia ihmisten suhteen. Alan selitti Davidille, että ylämailla oli paljon erilaisia klaaneja ja heidän välillään oli joskus vanhoja riitoja ja kaunankantoja. "Meidän on parasta kulkea huomaamattomasti, David", Alan neuvoi, äänessään vakavuutta. "Emme halua joutua kenenkään juonien tai riitojen keskelle. Olemme matkalla eteenpäin, emmekä halua ongelmia. Täällä on ystäviä ja vihollisia, joita ei aina tunnista ensisilmäyksellä." He oppivat kulkemaan pienten, kapeiden polkujen ja tiheiden pensaiden suojassa, välttäen suuria teitä ja kylien keskustoja. Yhtenä iltana, kun he olivat löytäneet paikan nukkua tiheän pensaikon suojasta, David kuuli outoja ääniä. Se kuulosti askeleilta, mutta ei tavallisilta eläimen askelilta. Se kuulosti siltä, kuin joku hiipisi varovasti heidän lähellään, piiloutuen pimeyteen. Davidin sydän tykytti nopeasti. Hän herätti Alanin. "Alan", hän kuiskaisi, "kuuletko?" Alan kuunteli tarkasti, kaikkien aistiensa ollessa valppaina. Hän nyökkäsi hitaasti ja laittoi sormen huulilleen kehottaen Davidia olemaan täysin hiljaa. He pysyivät aivan liikkumatta, pidättäen hengitystään. Askeleet tuntuivat lähenevän, ja sitten ne tuntuivat menevän ohi, häviten pimeyteen. Alan odotti hetken, varmistaen, että kaikki oli turvallista, sitten hän huokaisi helpotuksesta. "Se oli vain kettu, David", hän sanoi yrittäen kuulostaa rauhalliselta. "Tai ehkä vain tuuli. Täällä on paljon ääniä, jotka saavat mielikuvituksen laukkaamaan. Mutta olemme turvassa." David oli helpottunut, mutta silti hieman pelästynyt. Ylämaat olivat täynnä salaisuuksia ja tuntemattomia. Joka päivä heidän ystävyytensä kasvoi vahvemmaksi. David oppi luottamaan Alaniin täysin, kuin vanhempaan veljeen. Alan opetti Davidille, kuinka selviytyä luonnossa – kuinka etsiä vettä jopa kuivimmasta maasta, kuinka tehdä nuotio kosteista risuista ja kuinka lukea pilvistä tulevaa säätä. David, puolestaan, muistutti Alania hymyilemään ja nauramaan joskus, vaikka heidän tilanteensa oli vaikea. Davidin iloinen mieli ja uteliaisuus oli valonpilkahdus Alanin vakavassa ja huolien täyttämässä luonteessa. Eräänä iltapäivänä he saapuivat kauniille paikalle. Siellä oli pieni, kirkaslähde, josta vesi pulppusi iloisesti maasta kuin lahja. Lähteen ympärillä kasvoi värikkäitä kukkia, ja ilma oli täynnä perhosten lepatusta ja mehiläisten pörinää. He istuivat alas ja joivat raikasta vettä, joka maistui uskomattoman puhtaalta. "Tämä on hyvä paikka levätä", Alan sanoi, katsoen Davidia. "Huomenna meidän on jatkettava kohti Appinia. Siellä asuu sukulaisiani, ja siellä meidän täytyy olla erityisen varovaisia. Seuraava koitos on edessä." David katsoi ympärilleen. Hän oli yhä kaukana kotoa, mutta hän ei ollut enää yksin. Hänellä oli ystävä, joka suojeli häntä ja opetti hänelle uusia asioita. Ylämaat olivat olleet vaarallisia, mutta ne olivat myös opettaneet hänelle paljon elämästä ja ystävyydestä. Ja mikä tärkeintä, ne olivat näyttäneet hänelle, mitä todellinen ystävyys tarkoitti. He lepäsivät siinä hetken, katsellen auringonlaskua ja kuunnellen ylämaiden omia, salaperäisiä ääniä. Heidän matkansa oli vasta alussa, ja edessä oli vielä monta seikkailua, mutta he olivat valmiita kohtaamaan ne yhdessä, vahvempina kuin koskaan.

Appinin Murha

Heidän matkansa oli vasta alussa, ja edessä oli vielä monta seikkailua, mutta he olivat valmiita kohtaamaan ne yhdessä, vahvempina kuin koskaan. Seuraavana aamuna, auringon noustessa kultaisena vuorten ylle, David ja Alan heräsivät virkeinä. He söivät muutaman metsämarjan ja jatkoivat kulkuaan, askel kevyenä. Metsä lauloi ympärillä, linnut visersivät ja pienet purot solisivat iloisesti. Ilma oli raikas ja täynnä seikkailun tuoksua. He kävelivät syvemmälle metsään, ja pian heidän eteensä avautui paikka, jollaista David ei ollut koskaan ennen nähnyt. Se oli kuin satukirjan kuvasta: kaunis, salaperäinen lehto, jossa puut kasvoivat korkeina ja niiden oksat kurottuivat kohti taivasta kuin valtavat kädet. Lehdon keskellä oli vanha, sammalta kasvava kivi, ja sen ympärillä kasvoi kukkia, jotka loistivat mitä upeimmissa väreissä. Se oli metsän sydän, ja siellä asui herra Pörrö. Herra Pörrö oli vanha ja viisas mäyrä, jolla oli pehmeä, harmaa turkki ja lempeät silmät. Hän oli tunnettu siitä, että osasi kertoa parhaat tarinat koko Ylämailla, ja hän piti huolta, että kaikki metsän eläimet elivät sovussa. Hän oli metsän rauhan vartija, ja hänen kotinsa oli viihtyisä, sammalilla vuorattu kolo vanhan puun juurella. David ja Alan olivat kuulleet hänestä paljon ja odottivat innoissaan tapaavansa hänet. Mutta kun he lähestyivät, kaikki ei ollutkaan niin rauhallista. Yhtäkkiä, aivan yllättäen, kuului kova, outo ääni! POKS! Se kaikui metsässä kuin puu olisi katkennut tai jokin suuri asia olisi rikkoutunut. David säikähti ja tarttui Alanin käteen. Sitten he näkivät jotain. Varjo, nopea ja musta, vilahduksenomaisesti pakeni syvemmälle puiden sekaan. Se liikkui niin nopeasti, ettei he ehtineet nähdä, mikä tai kuka se oli. Alan ja David ryntäsivät herra Pörrön kodin luo. Sisällä oli sotkua! Pehmeät sammalpatjat olivat hujan hajan, ja herra Pörrön rakas tarinakide – sellainen, joka hehkui kauniisti ja josta vanha mäyrä luki tarinoita – oli pudonnut ja mennyt rikki pieniksi palasiksi. Mutta herra Pörröä itseään ei näkynyt missään. Hän oli kadonnut! Metsän rauhan vartija oli poissa. Eikä aikaakaan, kun paikalle alkoi kerääntyä muita metsän eläimiä. Siellä oli uteliaita oravia, huolestuneita pupuja ja hämmentyneitä lintuja. Heidän silmänsä olivat täynnä pelkoa ja kysymyksiä. Mutta sitten tuli paikalle vanha herra Harmaa. Hän oli iso, pörröinen susi, jolla oli aina hieman nälkäinen ilme ja joka ei pitänyt uusista tulokkaista metsässä. Hän ei luottanut helposti. Hän haisteli ilmaa, katsoi Alan Breckiä epäilevästi ja murahti syvältä kurkustaan. ”Se oli varmasti hän!” herra Harmaa ulvoi ja osoitti tassullaan Alania. ”Tämä uusi tulokas! Kuka muu olisi tehnyt tällaista metsän sydämessä? Hän on varmasti ottanut herra Pörrön ja rikkonut hänen kallisarvoisen tarinakiteensä!” Alan, vaikka hän olikin rohkea, tunsi piston sydämessään. Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa! ”Ei, ei, herra Harmaa!” Alan sanoi ääni ystävällisesti, mutta päättäväisesti. ”Me emme tehneet sitä. Me saavuimme vasta juuri, ja näimme vain varjon pakenevan.” David nyökkäsi voimakkaasti. ”Näimme todella vain varjon! Emme me olleet.” Mutta herra Harmaa vain ravisti päätään ja käänsi katseensa kahteen suureen, vihaisen näköiseen villisikaan, jotka myöskin murahtelivat tyytymättöminä. Nämä villisiat olivat herra Harmaan ystäviä, ja he uskoivat kaiken, mitä hän sanoi. He alkoivat lähestyä Alan Breckiä ja Davidia, turvassa vankat syöksyhampaat osoittaen. Alan katsoi Davidia silmiin. ”Meidän täytyy mennä. Kukaan ei usko meitä täällä nyt. Mutta me emme voi antaa tämän olla näin. Meidän on selvitettävä, mitä oikeasti tapahtui, ja löydettävä herra Pörrö!” David nyökkäsi taas. Hän oli hieman peloissaan, mutta luotti Alaniin täysin. He eivät olleet tehneet mitään väärin, ja heidän oli todistettava se. He kääntyivät ympäri ja alkoivat juosta. Juosta pois herra Harmaan ja vihaisten villisikojen luota, syvemmälle metsään, kohti tuntematonta. He juoksivat ja juoksivat, kunnes olivat kaukana herra Pörrön kodista ja vihaisista eläimistä. Vaikka heidän sydämensä hakkasivat nopeasti ja he olivat hieman huolissaan, heidän ystävyytensä oli nyt vahvempi kuin koskaan. He olivat nyt pakomatkalla, etsimässä totuutta ja todistamassa, että Alan oli syytön. Edessä oli uusi, jännittävä seikkailu, täynnä salaisuuksia ja ystävyyden voimaa.

Pakomatka ja Oikeus

Heidän pakomatkansa Skotlannin villien Ylämaiden halki oli alkanut. Jokainen askel vei heitä syvemmälle metsien ja vuorten syliin, kauas herra Pörrön ja hänen kavalien ystäviensä luota. David ja Alan kulkivat hiljaa, heidän saappaansa painautuivat märkään sammaleeseen ja kahlasivat pienten purojen yli. Taivas yllä oli usein harmaa, ja viileä tuuli suhisi puiden latvoissa, kuin kertoen salaisuuksia vain heille. Heidän oli oltava varovaisia, sillä heidän perässään oli metsästysjoukkoja, jotka uskoivat Alanin tehneen jotain pahaa – vaikka hän oli aivan syytön!

Lopetus

Mitä luulet Alanille ja hänen ystävilleen tapahtuvan seuraavaksi? Ehkä he löytävät turvapaikan lumoavasta metsästä, tai ehkä he tapaavat uusia, avuliaita ystäviä! Mutta nyt on aika jättää jäähyväiset tältä erää. Kiitos, että kuuntelit seikkailumme loppuun asti. Toivottavasti pidit tästä matkasta! Kerro Sonacastsille, jos sinulla on palautetta. Ja muista, että voit aina keksiä omia ihmeellisiä tarinoitasi. Nähdään taas seuraavassa seikkailussa!

Lisää tarinoita