SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Jussi ja pavunvarsi - Jättiläinen taivaalla

17 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Hei kaikki pienet seikkailijat! Tänään lähdemme matkalle tarinaan, joka on täynnä ihmeitä ja yllätyksiä. Kaukana, kaukana asui iloinen poika nimeltä Jussi. Hänellä oli ystävällinen äiti ja pieni lehmä, Milla, joka oli Jussin paras kaveri. Eräänä päivänä, kaikki muuttui, kun Jussi kohtasi jotain aivan erikoista. Se oli pieni, ruskea papu, mutta ei mikä tahansa papu! Se kätki sisäänsä valtavan salaisuuden, joka johdattaisi Jussin uskomattomaan seikkailuun korkealle pilvien yläpuolelle. Oletko valmis kuulemaan, mitä tapahtui?

Jussi ja taianomainen pavunvarsi

Jussi oli todellakin valmis! Hänen sydämensä pamppaili pienenä rummuna rinnassaan, kun hän katsoi pientä, ruskeaa papua kädessään. Se ei ollut mikä tahansa papu, sen hän tiesi! Se tuntui lämpimältä ja hieman kutisevalta, aivan kuin se olisi ollut täynnä pientä, jännittävää energiaa. Jussi juoksi nopeasti kotiin, pienet jalat tömisyttivät polkua. Hän ei malttanut odottaa! Hänen mielessään vilisi jo kuvia jostain ihmeellisestä, jostain täysin uudesta. Hän kuvitteli vihreitä versoja, jotka kurottautuivat kohti aurinkoa, ja ehkäpä pieniä, laulavia kukkia. Kotona Jussi etsi pienen, tyhjän ruukun keittiön pöydältä. Hän kaapi maata ulkoa, vähän pehmeää multaa, ja toi sen sisään. Äiti istui olohuoneessa lukemassa kirjaa. Jussi juoksi hänen luokseen, papu tiukasti puristettuna kädessään. Äiti, äiti! Katso! Minulla on taikapapu! Äiti hymyili lempeästi ja silitti Jussin hiuksia. Taikapapu, kultaseni? Mistä sinä sen löysit? Jussi kertoi äidilleen tarinan vanhasta miehestä ja hänen salaperäisestä lahjastaan. Äiti kuunteli tarkkaavaisesti, mutta hänen silmissään pilkahti pientä epäilyä. Voi, Jussi, se on varmasti vain tavallinen papu. Mutta onpa se kaunis. Jussi puisti päätään päättäväisesti. Ei, äiti! Tämä ei ole tavallinen papu! Tämä on erilainen! Hän tiesi sen, hän tunsi sen syvällä sisällään. Hän oli varma. Sinä iltana, kun aurinko alkoi laskea ja maalasi taivaan kauniin oranssin ja vaaleanpunaisen sävyillä, Jussi istutti papun. Hän teki pienen kuopan multaan, asetti papun varovasti paikalleen ja peitti sen pehmeällä mullalla. Sitten hän antoi sille pienen tilkan vettä ja toivotti makeita unia. Jussi hiipi sänkyynsä, ja kun hän sulki silmänsä, hän näki jo vihreitä versoja nousevan ja kurottautuvan kohti tähtiä. Hän nukkui sikeästi, ja hänen unensa olivat täynnä lentäviä kukkia ja nauravia perhosia. Kun aamun ensimmäiset säteet kutittivat Jussin nenää, hän heräsi. Mutta mikä ääni se oli? Ja mikä valtava varjo lankesi suoraan hänen ikkunansa eteen, peittäen auringonvalon melkein kokonaan? Jussi nousi sängystään nopeasti, hänen sydämensä tykytti jännityksestä. Hän juoksi ikkunan luo ja katsoi ulos. Hänen silmänsä pyöristyivät, ja hänen suunsa loksahti auki. Siellä se oli! Valtava, vihreä, paksu pavunvarsi! Se ei ollut mikä tahansa pavunvarsi. Ei todellakaan! Se oli niin korkea, että sen yläosa katosi pilviin, aivan kuin se yrittäisi koskettaa taivasta itseään! Sen lehdet olivat suurempia kuin Jussin pää, ja sen varsi oli paksumpi kuin paksuin puunrunko, jonka Jussi oli koskaan nähnyt. Se kiemurteli ja kiipesi, vahvana ja elävänä, kohti tuntematonta. Linnut lentelivät sen ympärillä iloisesti visertäen, ja pienet oravat kiipeilivät sen oksilla kuin leikkikentällä. Jussin sydän alkoi lyödä nopeammin. Tämä oli se taikapapu! Tämä oli seikkailu, jota hän oli odottanut! Hän puki vaatteensa ennätysvauhtia, sujautti taskuunsa pienen eväspussin – ehkä siellä ylhäällä tarvitsisi pientä purtavaa! – ja ryntäsi ulos. Pavunvarsi odotti häntä, kutsui häntä ylös, korkealle pilvien keskelle. Jussi katsoi ylöspäin. Niin korkealle! Aluksi se tuntui vähän pelottavalta. Mitä jos hän putoaisi? Mitä jos siellä ylhäällä oli jotain, mikä ei pitänyt pienistä pojista? Mutta Jussin uteliaisuus oli suurempi kuin hänen pelkonsa. Hänen vatsassaan kutitti. Se oli seikkailun kutinaa! Hän tarttui ensimmäiseen paksuun lehteen, sitten toiseen, ja alkoi kiivetä. Kiipeäminen oli yllättävän helppoa. Pavunvarsi tuntui tekevän työn melkein itsestään, sen vahvat varret ja lehdet olivat kuin täydelliset tikkaat. Joka askel vei häntä ylemmäs, lähemmäs pilviä, lähemmäs salaisuuksia, jotka odottivat häntä siellä piilossa. Mitäköhän siellä ylhäällä mahtoi olla? Ehkä jättiläisiä? Ehkä puhuvia lintuja, jotka kertoisivat tarinoita? Tai kenties kokonainen karkkimaa, jossa puissa kasvoi tikkareita ja kukat olivat hattaraa? Jussi jatkoi kiipeämistä, askel askeleelta, ja jätti talon ja äidin ja tutun maan yhä pienemmäksi alapuolelleen. Hän kurkisti alaspäin ja näki oman kotinsa pienenä pisteenä, sitten sekin katosi, kun hän kiipesi pilvien keskelle. Ympärillä oli vain valkoisia, pehmeitä pilviä, ja edessäpäin, pavunvarren yläpäässä, alkoi näkyä jotain uutta, jotain suurta ja jännittävää. Jussi tunsi, että hänen matkansa oli vasta alussa. Hän oli rohkea pieni poika. Ja hän oli menossa kohti jotain uskomatonta, aivan pilvien yläpuolelle!

Jättiläisen linna pilvissä

Jussi jatkoi kiipeämistään aina vain ylemmäs ja ylemmäs. Pavunvarsi oli vahva ja vankka, ja Jussi tunsi olonsa yllättävän turvalliseksi. Vaikka pilvet olivat välillä niin sakeita, että niistä ei nähnyt läpi, Jussi tiesi, että hänen seikkailunsa oli vasta alkamassa. Hän oli jo nähnyt jotain suurta ja jännittävää pilvien seasta! Ja sitten, aivan yllättäen, pilvet alkoivat hälvetä. Ne tuntuivat vetäytyvän sivuun, aivan kuin ne olisivat halunneet näyttää Jussille jotain todella, todella erityistä. Jussi vilkaisi ylös, ja hänen suunsa loksahti auki ihastuksesta. Siinä se oli! Aivan hänen yläpuolellaan, pilvien keskellä, kellui valtava linna. Se oli aivan kuin sadusta, tehty hohtavista pilvistä ja timanteista. Linnan muurit olivat niin korkeat, että ne näyttivät koskettavan taivasta, ja sen tornit hipoivat aurinkoa. Jotkut tornit olivat sinisiä kuin kesätaivas, toiset taas vaaleanpunaisia kuin hattara, ja niiden huiput kimaltelivat kuin miljoonat pienet tähdet. Jussi ei ollut koskaan nähnyt mitään niin ihmeellistä. Olisiko tämä se jättiläisen koti, josta hänen äitinsä oli joskus puhunut? Hän laskeutui viimeiset metrit pavunvartta pitkin ja astui alas. Jussin jalat osuivat pehmeälle, kimmoisalle maalle. Se ei ollutkaan tavallista maata, vaan paksua, valkoista pilvimatton. Se tuntui jalkojen alla aivan kuin kävelisi maailman suurimmalla ja pehmeimmällä pumpulipeitolla! Kaikki ympärillä oli valtavaa. Linnan edessä kasvoi valtavia kukkia, joiden terälehdet olivat suurempia kuin Jussi itse. Niiden värit olivat kirkkaammat kuin mikään, mitä Jussi oli maan päällä nähnyt: syvän sinisiä, tulipunaisia ja hohtavan keltaisia. Jussi asteli varovaisesti, aivan kuin pelkäisi rikkovansa taian. Hän kurkisti yhden valtavan kukan sisään. Se tuoksui makealta ja houkuttelevalta. Linnan valtavat ovet olivat kiinni, mutta Jussi huomasi pienen polun, joka johti linnan toiselle puolelle, puiden ja pensaiden sekaan. Nämäkin puut olivat valtavia, ja niiden lehdet olivat kuin suuria viuhkoja. Jussi oli seikkailunhaluinen poika, joten hän päätti seurata polkua. Hän asteli eteenpäin uteliaana, mutta samalla hieman jännittyneenä. Mitä hän mahtaisi löytää täältä? Kuka täällä asui? Yhtäkkiä Jussi kuuli pienen, rapisevan äänen puiden takaa. Sitten kuului pieni supatus. Jussi pysähtyi ja kuunteli tarkkaan. Se oli aivan kuin joku puhuisi. Jussi kurkisti ison lehden takaa ja näki pienen, pörröisen otuksen istumassa jättimäisen tammenterhon päällä. Se oli orava, mutta ei mikä tahansa orava! Tällä oravalla oli hopeiset viikset, ja sen turkki kimalteli aivan kuin siinä olisi ollut pieniä timantteja. Orava naposteli tammenterhoa ja mutisi itsekseen: ”Voi voi, taas ne suuret jalat tömisevät. Toivottavasti se ei herää vielä. Minun tammenterhoni! Minun aarteeni!” Jussi asteli lähemmäs. ”Hei!” hän sanoi varovasti. Orava hyppäsi säikähtäneenä ja pudotti tammenterhonsa. ”Voi hyvä tavaton! Kuka sinä olet, pikkuinen? Mitä sinä täällä pilvien yläpuolella teet?” orava sanoi, sen pienet silmät pyörivät. Jussi hymyili. ”Minä olen Jussi. Ja minä tulin pavunvartta pitkin tänne ylös. Minä en tiennyt, että täällä asuu muitakin kuin jättiläinen.” Orava nauroi pienesti. ”Jättiläinen? No kyllä täällä jättiläinen asuu, mutta hän on yleensä niin kovauninen. Minä olen Pörrö, pilvien orava. Ja minä tiedän kaiken, mitä täällä tapahtuu. Mutta sinun täytyy olla varovainen, Jussi-poika. Tämä linna on täynnä suuria asioita, ja jättiläinen ei pidä vieraista.” Pörrö kiipeili Jussin olkapäälle. ”Mutta jos olet hiljaa ja varovainen, voimme ehkä kurkistaa sisään. Olen kuullut, että jättiläisellä on uskomattomia aarteita.” Jussi nyökkäsi innostuneena. Hän halusi nähdä, millainen jättiläisen koti oli. Yhdessä he hiipivät takaisin linnan valtavien ovien luo. Orava Pörrö näytti Jussille pienen raon, josta he mahtuivat juuri ja juuri kurkistamaan sisään. Linnan sisällä oli valtava sali. Lattia oli tehty kiiltävästä, tummasta puusta, ja katto oli niin korkealla, että Jussin oli vaikea nähdä sen yläosaan. Keskellä salia oli jättimäinen pöytä, jonka ääressä oli jättimäisiä tuoleja. Ne olivat niin suuria, että Jussi olisi voinut nukkua niissä monta yötä! Pöydällä oli valtavia kultaisia lautasia ja hopeisia haarukoita, jotka olivat suurempia kuin Jussin käsivarret. Yhdellä tuolilla makasi valtava, pörröinen viltti. Viltin alta kuului säännöllistä kuorsausta. ”Siinä se on”, Pörrö kuiskasi. ”Jättiläinen. Nukkuu kuin tukki. Nyt meillä on hetki aikaa.” Jussin sydän alkoi tykyttää jännityksestä. Täällä oli siis jättiläinen! Ja hän nukkui! Jussi vilkaisi Pörröön, ja Pörrö nyökkäsi rohkaisevasti. ”Tule, Jussi”, Pörrö kuiskasi. ”Kurkistetaan hieman syvemmälle. Mitähän kaikkea muuta täältä löytyy?” Jussi asteli varovaisesti, hänen pienet jalkansa tuskin kuuluivat kiiltävällä lattialla. Hän oli tullut pitkän matkan, ja nyt hän oli aivan jättiläisen linnassa, valmiina tutkimaan sen salaisuuksia. Millaista oli jättiläisen elämä, ja mitä aarteita hän piilotteli tässä pilvien yläpuolisessa kodissaan? Se selviäisi pian.

Aarteet ja pakomatka

Jussi hiipi eteenpäin, varpaillaan kuin pieni hiiri. Hän kurkisti valtavaan huoneeseen. Siellä oli tuoli, joka oli niin iso, että se olisi voinut olla pieni talo! Ja pöytä, sen pinta näytti siltä kuin se olisi ollut jalkapallokenttä. Kaikki oli jättiläisen kokoista, ja Jussi tunsi itsensä todella pieneksi. Hän ihmetteli, kuinka jättiläinen edes mahtui sisään tästä ovesta. Hän jatkoi matkaansa, astellen varoen. Sitten hän kuuli jotain. *Kukko-kukko-kukkoo!* Se ei ollut ihan tavallinen ääni. Jussi kurkisti nurkan taakse ja näki... kanan! Mutta tämä kana ei ollut mikään tavallinen kotikana. Se oli kaunis, kiiltävä ja sen höyhenet hohtivat kullanvärisinä. Ja mikä parasta, kun kana kujerteli iloisesti, se *klonksautti* lattialle kultaisen munan! Aivan totta! Jussi hieraisi silmiään. Kultainen muna! Yksi toisensa jälkeen, kana munasi kiiltäviä, kultaisia munia. Jussi tiesi heti, että tämä oli todellinen aarre. Hänellä oli ollut nälkä monta päivää, ja tämä kana voisi auttaa hänen äitiään ja häntä. Mutta linnassa oli vielä jotain muuta. Jussi kuuli kaunista musiikkia. Se oli niin kevyttä ja iloista, kuin tuulen huminaa puiden latvoissa tai purojen solinaa. Hän seurasi ääntä varovasti, kunnes löysi huoneen, jossa oli kaunis harppu. Mutta se oli taikaharppu! Se soitti itse, ilman, että kukaan kosketti sen kieliä. Kieliä pitkin juoksivat pienet sormet, jotka eivät näkyneet, ja soittivat suloisia sävelmiä. Jussi lumoutui. Hänen teki mieli jäädä kuuntelemaan ikuisesti. Mutta sitten hän muisti miksi oli tullut tänne. Yhtäkkiä, *BUM-BUM! BUM-BUM!* Koko linna tärisi! Jättiläinen oli tulossa takaisin! Jussi säikähti ja piiloutui nopeasti valtavan pöydän alle, joka oli kuin luola. Hän puristi kultaista kanaa kainalossaan. Kana kurkisti ujosti, mutta pysyi hiljaa. Harppu jatkoi soittamistaan, kuin se ei olisi huomannut mitään. Jättiläinen astui huoneeseen. Hänen askeleensa olivat niin raskaat, että Jussi tunsi lattian tärisevän jalkojensa alla.

Lopetus

Voi, mikä jännittävä hetki! Kiitos, että olit mukana kuuntelemassa Jussin ja jättiläisen seikkailua taivaalla! Toivottavasti sinulla oli hauskaa ja mielikuvituksesi sai siivet. Jos sinulla on ajatuksia tai toiveita, kerro niistä Sonacastsille. Ehkä sinäkin voit piirtää kuvan siitä, miltä jättiläinen näytti, tai keksiä oman tarinasi, jossa on lentäviä papuja? Muista, että mielikuvitus on ihanaa taikaa! Nähdään taas seuraavassa jännittävässä seikkailussa. Heippa!

Lisää tarinoita