SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Joulupukin hupsu rantapäivä

60 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Aurinko paistoi, lokit kirkuivat ja Joulupukki haaveili rantapäivästä. Mutta miltä näyttää Joulupukki uimahousuissa ja aurinkorasvassa? Hupsunhauskoja hetkiä luvassa! Pukki yritti rakentaa hiekkalinnaa, mutta se sortui. Sitten hän yritti uida, mutta merilevä takertui partaan. Eikä unohtaa voi sitä, kun Joulupukki yritti syödä jäätelöä, joka suli ennätysnopeasti! Tule kuulemaan, miten Joulupukki selviää hupsusta rantapäivästään.

Joulupukin kummallinen uimarengas

Joulupukki seisoi pehmeällä, kuumalla hiekalla ja pyyhki otsaansa isolla, sinisellä nenäliinalla. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, ja meri näytti niin houkuttelevalta, että Pukin parta suorastaan värisi innosta. Hän oli jättänyt paksun, punaisen nuttunsa kotiin Korvatunturille ja pukeutunut sen sijaan upeaan, punavalkoraidalliseen uimapukuun. Se oli vähän samanlainen kuin vanhan ajan uima-asut, ja se korosti hauskasti Pukin pyöreää vatsaa. Nyt on aika pulahtaa aaltoihin, Pukki julisti ja kaivoi esiin salaisen aseensa kuumuutta vastaan. Se oli hänen suuri, mahtava uimarenkaansa. Mutta tämä ei ollut mikään tavallinen harmaa kumiympyrä. Se oli kirkkaan keltainen, ja siihen oli maalattu vaaleanpunaisia strösseleitä. Se näytti aivan jättimäiseltä, vastaleivotulta donitsilta. Pukki rakasti donitseja, joten tämä oli hänelle täydellinen valinta. Pukki asetti donitsin hiekalle ja valmistautui astumaan sen sisään. Mutta heti kun hän nosti jalkaansa, tapahtui jotain todella kummallista. Uimarengas hypähti sivuun! Hih hih, kuului vaimea ääni jostain alhaalta. Pukki pysähtyi ja hieroi silmiään auringonvalossa. Kuulinko minä oikein, hän ihmetteli ääneen. Hän yritti uudelleen, mutta tällä kertaa uimarengas pyörähti vauhdilla karkuun kohti merta. Odota, herra Donitsi, Pukki hihkaisi ja lähti hölkkäämään uimarenkaan perään. Hänen suuret varpaansa upposivat hiekkaan, ja se tuntui hassulta ja kutittavalta. Viimein hän sai renkaan kiinni juuri ennen vesirajaa. Kun Pukki tarttui renkaaseen molemmin käsin, se alkoi täristä ja kikatella. Älä purista niin kovasti, se kutittaa, uimarengas sanoi kirkkaalla ja iloisella äänellä. Pukki oli niin hämmästynyt, että hän melkein istahti hiekkaan. Sinähän puhut, hän henkäisi. Tietenkin puhun, uimarengas vastasi ja heilautti pientä muovista pyrstöään, joka oli piilossa strösselien välissä. Minä olen taianomainen rantakaveri, ja minä rakastan uimista yhtä paljon kuin sinä rakastat lahjojen antamista! Pukki nauroi niin, että hänen vatsansa hyllyi kuin hyytelö. No, siinä tapauksessa, lähdetäänpä yhdessä veteen! Hän veti renkaan varovasti vyötärölleen. Se oli hieman tiukka, mutta Pukki ei välittänyt. Hän näytti aivan isolta, iloiselta pallolta, jolla oli keltainen uimarengas keskellä. Kun he alkoivat kipsuttaa kohti aaltoja, uimarengas alkoi hoilata kovaan ääneen. Se ei kuitenkaan laulanut kesälauluja, vaan tietenkin joululauluja! Kulkuset, kulkuset, rantahiekka soi, se lauloi niin kovaa, että lokitkin pysähtyivät ihmettelemään. Pukki astui veteen, ja se tuntui ihanan vilpoiselta. Mutta juuri kun hän aikoi heittäytyä kellumaan, uimarengas päästikin valtavan suhahduksen. Se sanoi suhhhhh ja alkoi tyhjentyä vauhdilla. Se kieppui Pukin ympärillä kuin villi ampiainen ja suihkutti ilmaa suoraan Pukin partaan. Voi ei, herra Donitsi, älä nyt nuku, Pukki hihitti yrittäessään pitää kiinni hupenevasta renkaasta. Pian rengas oli aivan litteä ja näytti keltaiselta pannukakulta. Pukki seisoi vedessä polviin asti ja katsoi ruttuista ystäväänsä. Taisitkin olla vähän liian hupsu uimakaveri täksi päiväksi, hän totesi leppoisasti ja taputti litteää muovia. Vaikka uimarengas olikin nyt poissa pelistä, Pukin seikkailu oli vasta alkamassa.

Porojen suuri aurinkorasvakaaos

Joulupukki pyyhki otsaansa ja istahti pehmeälle hiekalle. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, ja se tuntui melkein yhtä lämpimältä kuin Korvatunturin suuri leivinuuni silloin, kun siellä paistetaan tuhansia ja taas tuhansia piparkakkuja. Mutta täällä ei tuoksunut kaneli eikä neilikka, vaan suolainen merivesi ja lämmin hiekka. Pukki katsoi ympärilleen ja huomasi, että hänen uskolliset poronsa alkoivat näyttää hieman nuutuneilta. Porot ovat tottuneet lumeen ja pakkaseen, eivät tällaiseen paahteeseen. Petteri Punakuonokin yritti piiloutua pienen palmun lehden alle, mutta hänen kirkkaanpunainen nenänsä loisti sieltä kuin kypsä tomaatti. Voi sentään, Pukki sanoi ja nousi pystyyn. Meidän täytyy suojata teidän herkkä poronnahkanne, muuten te olette illalla punaisia kuin tonttulakit! Pukki muisti, että hänellä oli mukanaan jotain hyvin tärkeää. Hän kaivoi suurta, värikästä rantakassiaan, joka oli täynnä kaikenlaista tarpeellista. Sieltä löytyi uimahousujen, eväsleipien ja sukellusmaskin alta valtava, kirkkaankeltainen purkki. Purkin kyljessä luki suurin kirjaimin: Joulupukin Erityisen Paksu ja Tehokas Aurinkorasva - Tuoksuu Kesältä ja Joululta. Se oli tonttujen laboratoriossa kehitettyä erikoisrasvaa, joka oli tehty voikukista, pilvenhattaroista ja ripauksesta taikaa. Pukki avasi korkin, ja sieltä kuului kova poksahdus. Heti koko ranta täyttyi ihastuttavasta tuoksusta. Se tuoksui kookokselta, ananakselta ja aivan vähän kardemummalta. Pukki kutsui poroja luokseen. Tulkaahan tänne, ystäväni! Nyt laitetaan vähän aurinkosuojaa, ettei aurinko pääse puraisemaan kirsuihinne. Petteri Punakuono tuli ensimmäisenä. Se katsoi purkkia hieman epäluuloisesti. Pukki otti valtavan kourallisen valkoista, paksua rasvaa. Se oli niin liukasta, että se melkein muljahti Pukin käsistä hiekalle. Kun Pukki alkoi levittää rasvaa Petterin nenälle, tapahtui jotain hupsua. Rasva oli niin kylmää, että Petteri hätkähti ja päästi pienen aivastuksen. Atsii! Petteri aivasti niin kovaa, että Pukin kädessä ollut rasvakimpale lensi kaaressa suoraan ylöspäin. Se putosi suoraan toisen poron, Potkun, päähän. Potku-poro oli juuri torkahtamassa, mutta kun se tunsi kylmän ja liukkaan rasvan valuvan sarviaan pitkin, se säikähti ja alkoi hyppiä ympäriinsä. Se näytti aivan siltä, kuin se olisi tanssinut porojen omaa kesävalssia. Mutta rasva oli todella liukasta. Kun Potku hyppi, rasvaa roiskui joka puolelle. Sitä lensi hiekalle, Pukin vaatteille ja muiden porojen turkille. Pian kaikki kahdeksan poroa olivat saaneet osansa tästä valkoisesta voiteesta. Mutta ne eivät tyytyneet vain seisomaan paikallaan. Ne alkoivat leikkiä rasvalla! Onko teistä kukaan koskaan yrittänyt pitää kiinni saippuapalasta vedessä? Se on melkein mahdotonta, eikö vain? No, kuvitelkaa nyt poroja, jotka on kuorrutettu maailman liukkaimmalla aurinkorasvalla. Salama-poro yritti tönäistä kaveriaan kevyesti, mutta sen sorkka luiskahtikin alta. Se liukui hiekalla kuin se olisi ollut luistinradalla. Pian kaikki porot liukuivat ja pyörivät hiekalla. Se oli suuri aurinkorasvakaaos! Ne näyttivät aivan jättimäisiltä kermavaahdolla kuorrutetuilta leivonnaisilta. Pukki yritti rientää apuun ja huusi: Olkaahan varovaisia, teistähän tulee aivan liukkaita kuin hylkeet! Mutta hiekka oli muuttunut rasvan takia niin liukkaaksi, että Pukki itsekin alkoi horjua. Hänen suuret jalkansa luistivat eri suuntiin, ja hän joutui tekemään pienen, hupsun tanssin hiekalla yrittäen pysyä pystyssä. Pukki nauroi niin kovaa, että hänen vatsansa hyllyi kuin hyytelö. Ho ho ho! Tämähän on parempaa kuin mikään tonttujen sirkusesitys! Mutta kaaos ei loppunut siihen. Kun porot olivat tarpeeksi liukkaita, ne huomasivat, että hiekka alkoi tarttua niihin kiinni. Koska ne olivat yltä päältä tahmaisessa rasvassa, hiekka jäi kiinni niiden turkkiin. Pian ne eivät enää näyttäneet valkoisilta kermaporoilta, vaan ne näyttivät... no, ne näyttivät suurilta, karvaisilta kalapuikoilta! Tai ehkä pikemminkin jättimäisiltä hiekkakekseiltä. Petteri Punakuono katsoi itseään ja sitten kavereitaan. Se yritti pudistaa hiekkaa pois, mutta se vain tarttui tiukempaan. Porot alkoivat näyttää hiekkaveistoksilta, jotka olivat nousseet pystyyn ja alkaneet kävellä. Ne yrittivät rapsuttaa itseään, mutta hiekka ja rasva tekivät siitä hyvin vaikeaa. Joulupukki katseli tätä näkyä silmät pyöreinä. Hänen rakkaat poronsa olivat nyt täysin hiekan peitossa. Voi hyvä tavaton, hän sanoi ja pyyhki naurusta tulleita kyyneleitä silmistään. Teistähän on tullut hiekkaporoja! Jos me nyt menisimme takaisin Korvatunturille, tontut luulisivat, että olette muuttuneet hiekkakakuiksi. Pukki tiesi, että jotain oli tehtävä. Hän ei voinut antaa porojen olla niin tahmaisia ja hiekkaisia koko päivää. Mutta miten saada moinen määrä rasvaa ja hiekkaa pois poron turkista? Se ei ollutkaan ihan helppoa. Porot yrittivät kieriskellä hiekassa lisää, mutta se vain pahensi asiaa. Ne olivat nyt niin paksuja hiekkakerroksesta, että ne tuskin pystyivät liikuttamaan jalkojaan. Ne näyttivät melkein roboteilta, jotka liikkuivat hitaasti ja kankeasti. Pukki otti esiin suuren pyyhkeen ja yritti pyyhkiä Petteriä. Mutta pyyhe tarttui heti kiinni rasvaan ja hiekkaan, ja pian Pukilla oli kädessään hiekkainen rulla, joka ei puhdistanut mitään. Tässä tarvitaan nyt vähän enemmän voimaa, Pukki tuumasi. Hän katsoi merta, joka liplatti lempeästi rantaan. Ehkä kylpy tekisi hyvää? Mutta porot eivät olleet kovin innokkaita uimareita. Ne pitivät vedestä vain silloin, kun se oli jäässä ja sen päällä saattoi juosta. Pukki keksi kuitenkin ratkaisun. Hän otti pienen ämpärin ja alkoi kantaa vettä merestä porojen päälle. Kun ensimmäinen ämpärillinen vettä osui Petterin selkään, poro päästi hauskan äänen, joka kuulosti vähän kuin pienen torven töräykseltä. Tööt! Vesi sai hiekan ja rasvan irtoamaan, mutta se teki hiekasta märkää ja raskasta mutaa. Nyt porot eivät enää näyttäneet hiekkakekseiltä, vaan mutapaakuilta. Tilanne muuttui vain hupsummaksi joka hetki. Pukki ei kuitenkaan antanut periksi. Hän alkoi laulaa pientä pesulaulua, jota hän yleensä lauloi joulusaunassa. Pese, pese poroa, poista hiekkaa ja soraa, tee turkista taas pehmeä ja puhdas kuin lumi. Porot alkoivat tykätä leikistä. Ne huomasivat, että vesi tuntui viileältä ja mukavalta lämpimän auringon alla. Ne alkoivat itsekin roiskia vettä sorkillaan. Pian koko rantakaistale oli täynnä vettä, hiekkaa, aurinkorasvan tuoksua ja iloista porskutusta. Pukki sai lopulta pestyä suurimman osan hiekasta pois, mutta aurinkorasva oli niin tehokasta, että porojen turkki jäi hieman kimaltelevaksi. Ne näyttivät siltä, kuin ne olisi kuorrutettu pienillä timanteilla. Katsokaa nyt, Pukki sanoi ylpeänä. Te olette nyt maailman hienoimmat ja aurinkosuojatuimmat porot. Te kimaltelette enemmän kuin tähdet jouluyönä! Porot olivat tyytyväisiä. Ne eivät enää tunteneet oloaan kuumaksi, ja rasva piti huolen siitä, ettei aurinko polttanut niiden ihoa. Petteri Punakuonon nenäkin loisti nyt erityisen kirkkaasti, koska se oli puhdas ja hoidettu. Mutta vaikka suurin kaaos oli ohi, hiekka oli edelleen kaikkialla. Sitä oli Pukin partaan asti, ja se narskui hänen hampaissaan, kun hän hymyili. Pukki tajusi, että rannalla oleminen oli paljon sotkuisempaa kuin hän oli kuvitellut. Mutta se oli myös paljon hauskempaa! Hän katseli poroja, jotka nyt tyytyväisinä makasivat hiekalla – tällä kertaa hieman kauempana rasvapurkista. Aurinkorasvapurkki makasi puolityhjänä hiekalla, ja sen korkki oli kadonnut jonnekin hiekan uumeniin. Pukki huokaisi onnellisena ja katseli merta. Tämä päivä on todellakin täynnä yllätyksiä, hän mietti. Ensin uimarengas, sitten porojen rasvakaaos. Mitähän seuraavaksi tapahtuu? Hän tiesi, että tontut kotona Korvatunturilla eivät ikinä uskoisi tätä tarinaa ilman todisteita. Onneksi hänellä oli muistonaan kimaltelevat porot ja hiekkainen parta. Pukki päätti, että seuraavaksi hän tarvitsisi jotain hieman rauhallisempaa tekemistä. Hän katsoi märkää hiekkaa jalkojensa juuressa ja sai idean. Se oli idea, joka vaatisi keskittymistä ja ehkä hieman taiteellista silmää. Hän alkoi kaivaa hiekkaa sormillaan ja huomasi, kuinka helposti se muovautui. Ehkä hän voisi rakentaa jotain suurta ja hienoa, jotain sellaista, mitä hän oli tottunut rakentamaan lumesta, mutta tällä kertaa aivan uudesta materiaalista. Porot seurasivat uteliaina, kun Pukki alkoi kasata suurta kekoa hiekkaa. Ne eivät tienneet, että pian rannalle nousisi jotain sellaista, mitä kukaan ei ollut ennen nähnyt.

Hiekkalinna vai lumilinna?

Joulupukki istahti hiekalle ja katseli ympärilleen silmät tuikkien. Hänen sormensa upposivat lämpimään, kultaiseen hiekkaan, ja hänestä tuntui kuin hän olisi koskettanut tuhansia pieniä auringonjyviä. Tämä oli jotain aivan uutta. Korvatunturilla kaikki oli aina valkoista, kylmää ja narskuvaa. Lumi oli Pukin paras ystävä, mutta nyt hän alkoi ymmärtää, että hiekallakin oli oma taikansa. Hän otti kourallisen hiekkaa ja antoi sen valua sormiensa välistä takaisin rannalle. Se valui hitaasti kuin tiimalasissa, ja se sai Pukin miettimään kaikkia niitä hienoja asioita, joita hän oli elämänsä aikana rakentanut lumesta ja jäästä. Onko hiekka todella niin erilaista kuin lumi, Pukki pohti ääneen ja kääntyi katsomaan Petteriä, joka yritti parhaillaan tasapainoilla yhdellä jalalla hiekan päällä. Petteri ei vastannut, sillä se oli liian kiireinen ihmettelemään, miksi sen sorkat upposivat pehmeään maahan. Pukki päätti, että nyt oli aika kokeilla jotain suurta. Hän halusi rakentaa linnan. Mutta ei mitä tahansa linnaa, vaan maailman hienoimman hiekkalinnan, joka muistuttaisi hänen omaa työpajaansa kaukana pohjoisessa. Hän alkoi kasata hiekkaa suureksi keoksi. Hän käytti suuria kämmeniään kuin lapioita ja hihitti itsekseen, kun hiekka kutitti hänen ihoaan. Mutta pian hän huomasi ongelman. Aina kun hän yritti taputella hiekasta korkean tornin, se vain mureni ja valui alas. Se ei pysynyt kasassa samalla tavalla kuin tiivis suojalumi. Pukki raapi päätään ja tonttulakki heilahti. Miksi tämä ei toimi samalla tavalla kuin lumiukon tekeminen? hän ihmetteli. Hän muisti, miten talvella lumipallosta tuli kova ja kestävä, kun sitä puristi kunnolla. Mutta tämä hiekka oli niin kuivaa, että se vain karkasi hänen otteestaan. Silloin eräs pieni poro, joka oli seurannut tilannetta vierestä, osoitti kuonollaan merta. Aalto pyyhkäisi rantaan ja kasteli hiekan tummaksi ja kiiltäväksi. Joulupukin silmät laajenivat innostuksesta. Tietenkin! Vesi! Se on se salaisuus, Pukki huudahti niin kovaa, että muutama lokki nousi siivilleen kauempana. Hän tarvitsi vettä, jotta hiekka muuttuisi rakennusmateriaaliksi. Mutta miten hän saisi kuljetettua vettä merestä kekonsa luokse? Pukki katsoi ympärilleen ja huomasi rannalla hylätyn, kirkkaan keltaisen muoviämpärin ja pienen sinisen lapion. Joku lapsi oli varmaan unohtanut ne sinne aiemmin päivällä. Pukki otti ämpärin käteensä. Se näytti hänen suuressa kourassaan aivan pikkuriikkiseltä, melkein kuin leikkikalulta tonttujen nukkekodissa. Hän tallusti veteen, ja aallot huuhtoivat hänen paljaita varpaitaan. Se tuntui virkistävältä, vaikka vesi oli hieman viileää. Hän täytti ämpärin vedellä ja kantoi sen varovasti hiekkakasansa luokse. Kun hän kaatoi veden hiekan päälle, tapahtui jotain hienoa. Hiekka muuttui tummemmaksi ja tarttuvaksi. Nyt se tuntui melkein samalta kuin täydellinen nuoskalumi tammikuun iltapäivänä. Pukki alkoi muovailla hiekkaa uudella innolla. Hän teki suuren perustan, joka oli vankka ja leveä. Sitten hän alkoi rakentaa ensimmäistä tornia. Hän täytti ämpärin märällä hiekalla, painoi sen tiukaksi ja kumosi sen sitten varovasti maahan. Kun hän nosti ämpärin ylös, siinä se oli: täydellinen, pyöreä torni. Pukki taputti käsiään yhteen ja hihitti niin, että hänen vatsansa hyllyi kuin hyytelö. Katsokaa, pojat! Tästä tulee upea! hän huusi poroille. Porot tulivat lähemmäs katsomaan. Petteri nuuhkaisi tornia ja hiekkaa jäi sen nenänpäähän. Pukki alkoi rakentaa lisää torneja. Hän teki yhden tornin lahjavarastolle, yhden tonttujen makuusaleille ja kaikkein suurimman tornin omalle kammarilleen. Hän käytti pientä sinistä lapiota kaivertaakseen ikkunoita ja ovia. Se oli tarkkaa työtä, ja Pukki keskittyi siihen niin syvästi, että hän unohti kokonaan olevansa rannalla uimahousuissa. Hän kuvitteli mielessään, miten tontut juoksisivat näitä käytäviä pitkin ja miten muori keittäisi puuroa suuressa keittiössä. Mutta linna kaipasi vielä jotain. Se näytti hieman paljaalta. Pukki katsoi ympärilleen ja alkoi etsiä koristeita. Hän löysi kauniita, valkoisia ja vaaleanpunaisia simpukankuoria, jotka olivat huuhtoutuneet rannalle. Hän asetteli niitä varovasti tornien huipuille ja ikkunoiden alle. Ne kiilsivät auringossa kuin jalokivet. Sitten hän löysi sileitä, pyöreitä kiviä, joista tuli hieno kiveys linnan etupihalle. Petteri-poro päätti myös auttaa. Se löysi pätkän vihreää merilevää, joka näytti aivan köynnöskasvilta. Pukki otti merilevän ja ripusti sen linnan muurille. Se näytti upealta. Linna ei ollut enää vain hiekkakasa, se oli taideteos. Pukki istahti takaisin hiekalle ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän oli hyvin ylpeä työstään. Onko tämä nyt hiekkalinna vai lumilinna? hän kysyi itseltään. Se näytti hiekkalinnalta, mutta se oli rakennettu samalla rakkaudella ja taidolla kuin kaikki hänen lumilinnansa. Hän tajusi, ettei sillä ollut väliä, mistä materiaalista rakensi, kunhan käytti mielikuvitustaan. Mutta juuri kun Pukki oli ihastelemassa kättensä jälkeä, hän huomasi jotain outoa. Hiekka alkoi kuivua auringossa, ja pienenpieni murtuma ilmestyi suurimman tornin kylkeen. Pukki hätääntyi. Voi ei, linna murenee! hän huudahti. Hän ryntäsi takaisin meren rantaan täyttämään ämpäriään. Hän juoksi niin kovaa kuin lyhyillä jaloillaan pääsi, ja vesi roiskui joka puolelle. Hän kasteli linnan uudelleen, mutta tällä kertaa hän taisi olla hieman liian innokas. Hän kaatoi liikaa vettä kerralla, ja yksi pienemmistä torneista alkoi sulaa kuin jäätelö kuumana päivänä. Pukki katsoi harmistuneena, kun hieno torni valui takaisin tasaiseksi hiekaksi. Voi minua hupsua, hän sanoi ja pudisti päätään. Liika on liikaa, olipa kyseessä sitten lumi tai vesi. Hän ei kuitenkaan lannistunut. Hän tiesi, että rakentaminen oli osa hauskuutta. Hän alkoi korjata tornia ja teki siitä tällä kertaa entistäkin uljaamman. Hän rakensi sille pienen parvekkeen ja laittoi sinne pienen tikun lipuksi. Aurinko alkoi laskea hieman alemmaksi taivaalla, ja linnan varjot pitenivät hiekalla. Se näytti nyt melkein maagiselta paikalta. Pukki mietti, mahtaisiko kukaan uskoa häntä, kun hän kertoisi tästä kotona. Hän kuvitteli tonttujen ilmeet, kun hän selittäisi, miten hiekasta voi tehdä tornin. Ne luulisivat varmaan, että hän on nähnyt unta tai syönyt liikaa aurinkoa. Mutta hänellä oli linna todisteena. Tai ainakin se olisi siinä vielä hetken. Hän tiesi, että meri tulisi ja hakisi hiekan takaisin jossain vaiheessa, mutta se ei haitannut. Tärkeintä oli se hetki, kun hän sai luoda jotain uutta. Porot olivat nyt asettuneet makaamaan linnan ympärille, aivan kuin ne vartioisivat sitä. Ne näyttivät tyytyväisiltä ja rauhallisilta. Pukki nojasi taaksepäin ja nautti lämpimästä tuulesta, joka puhalsi mereltä. Hän sulki silmänsä ja kuunteli aaltojen kohinaa. Se kuulosti melkein samalta kuin tuuli, joka ulvoi Korvatunturin huipuilla, mutta paljon pehmeämmältä. Tässä hetkessä hän tunsi olevansa aivan erityisessä paikassa. Hän mietti, pitäisikö hänen rakentaa vielä vallihauta linnan ympärille, jotta vesi pysyisi loitolla. Hän alkoi kaivaa pientä ojaa linnan ympärille sinisellä lapiollaan. Se oli hauskaa puuhaa, ja pian linnaa ympäröi täydellinen rengas. Hän täytti ojan vedellä, ja nyt linna näytti aivan oikealta linnoitukselta. Hän katseli, miten pienet kuplat nousivat vedestä hiekan sisään. Mitä jos täällä asuisi pieniä hiekkahahmoja, hän mietti. Sellaisia, jotka tykkäävät auringosta yhtä paljon kuin tontut tykkäävät lumesta. Pukki alkoi muovailla pieniä hiekkapalloja ja asetti ne linnan pihalle. Ne olivat hänen pieniä rantatonttujaan. Hän antoi jokaiselle nimen ja kertoi niille tarinoita pohjoisesta. Hän kertoi revontulista, jotka tanssivat taivaalla, ja porokelloista, jotka soivat pakkasyössä. Hiekkalinna tuntui heräävän eloon hänen tarinoissaan. Vaikka hiekka oli kuumaa ja aurinko paistoi, Pukin sydämessä oli sama joulun taika kuin aina ennenkin. Hän ymmärsi, että loma ei tarkoittanut sitä, että pitäisi muuttua toiseksi ihmiseksi, vaan sitä, että saa nauttia tutuista asioista uudella tavalla. Hiekkalinna oli hänen joululahjansa rannalle, ja ranta oli antanut hänelle parhaan mahdollisen leikkipaikan. Pukki hymyili leveästi ja silitti partaansa, johon oli tarttunut muutama hiekanjyvä. Tästä päivästä tulisi todellakin ikimuistoinen. Hän katseli, miten meri kimmelsi ja miten kaukana horisontissa purjelaiva lipui hitaasti eteenpäin. Kaikki oli niin kaunista ja rauhallista, juuri sellaista kuin rento rantapäivä pitikin olla. Mutta hän ei tiennyt, että hiekan alla piileskeli jotain, mikä tulisi pian yllättämään hänet ja saamaan koko porukan nauramaan vieläkin kovempaa.

Rapu, joka kutitti Joulupukin varpaita

Joulupukki huokaisi syvään ja oikaisi pitkät säärensä hienolla, valkoisella hiekalla. Hän oli juuri saanut valmiiksi upean hiekkalinnan, tai oikeastaan hiekkalumilinnan, ja nyt oli vihdoin aika levätä hetki. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, ja meren aallot liperivät rantaan tasaisella, unettavalla rytmillä. Pukki sulki silmänsä ja veti tonttulakkinsa hieman alemmas suojatakseen neniään auringonpistokselta. Hän nautti siitä, miten lämmin hiekka tuntui hänen varpaidensa välissä. Se oli aivan erilaista kuin kylmä lumi, joka yleensä narskui hänen saappaidensa alla. Korvatunturilla varpaat olivat aina paksujen villasukkien ja huopikkaiden sisällä, mutta täällä, kaukana pohjoisnavalta, ne saivat vihdoin nauttia vapaudesta. Mutta siinä samassa, kun Pukki oli juuri vaipumassa makeaan päiväuneen, hän tunsi jotain omituista. Aivan pienen pientä liikettä oikean jalan isovarpaan kohdalla. Se tuntui siltä kuin joku olisi kutittanut häntä höyhenellä, tai ehkä se oli vain pieni hiekanjyvä, joka liikkui tuulessa. Pukki heilautti hieman varvastaan ja jatkoi uniaan. Mutta kohta kutina palasi, ja tällä kertaa se oli voimakkaampaa. Se liikkui isovarpaasta kakkosvarpaaseen ja siitä aina pikkuvarpaaseen saakka. Se oli pientä, sipsuttavaa ja äärimmäisen kutittavaa liikettä. Joulupukki raotti toista silmäänsä ja kurkkasi vatsansa yli kohti jalkojaan. Hänen suuri, valkoinen partansa heilahti, kun hän yritti nähdä, mikä siellä oikein oli tekeillä. Hiekan seassa näkyi jotain pientä ja kirkkaan sinistä. Se oli Sakari-rapu. Sakari ei ollut mikään tavallinen rapu. Hän oli rannan itseoikeutettu kutitusmestari. Sakari oli tarkkaillut Joulupukkia jo jonkin aikaa kivikon takaa. Hän oli ihmetellyt noita kymmentä vaaleanpunaista ja hieman pulleaa asiaa, jotka sojottivat hiekasta kuin pienet makkarat. Sakari ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Hän oli tottunut kalojen eviin, simpukoiden koviin kuoriin ja lokkien ohuisiin jalkoihin, mutta nämä olivat aivan uudenlaisia tutkimuskohteita. Sakari oli päättänyt selvittää, mitä ne olivat, ja paras tapa tutkia uusia asioita oli tietenkin kokeilla niitä pikkuruisilla saksillaan. Ei tietenkään nipistämällä, vaan kevyesti kutittamalla. Sakari-rapu otti muutaman nopean, sivuttaisen askeleen. Ravuthan kävelevät tunnetusti sivuttain, ja Sakari oli siinä erityisen taitava. Hän näytti melkein siltä kuin hän olisi tanssinut pientä rapubalettia hiekalla. Hän lähestyi Joulupukin isovarvasta uudelleen. Joulupukki pidätti hengitystään. Hän oli äärimmäisen kutittava mies, ja jo pelkkä ajatus kutituksesta sai hänet kiemurtelemaan. Sakari nosti pienen sinisen saksensa ja hipaisi sillä varpaan päätä. Hoh-hoh-hoh-hoo! Joulupukki korahti ja potkaisi jalkaansa niin, että hiekka vain lensi. Sakari-rapu lensi pienen matkan ilman halki ja laskeutui pehmeästi takaisin hiekalle. Se ravisti hiekat silmistään ja katsoi Joulupukkia ihmeissään. Mitä ihmettä? tuo suuri punainen vuori päästi kovan äänen ja liikahti! Sakari ei kuitenkaan ollut pelkurirapu. Hän oli utelias ja päätti yrittää uudelleen. Sillä välin Joulupukki yritti rauhoittua. Hän pyyhki kyyneleitä silmistään, sillä nauru oli tullut niin yllättäen. Oletko sinä, hyvä kuulija, koskaan ollut niin kutittavassa tilanteessa, ettet ole voinut lopettaa nauramista? Se on sellainen tunne, joka alkaa varpaista ja nousee koko vatsan läpi aina kurkkuun saakka, kunnes on pakko päästää äänekäs hohotus. Juuri sellainen olo Joulupukilla oli nyt. Pukki päätti tekeytyä nukkuvaksi uudelleen. Hän halusi nähdä, mitä pieni sininen ystävä aikoi tehdä. Hän sulki silmänsä tiukasti, mutta jätti pienen raon, josta seurata tilannetta. Sakari-rapu lähestyi taas. Se liikkui nyt varovaisemmin. Se kiersi Joulupukin jalan ja päätti kokeilla toista jalkaa. Vasemman jalan pikkuvarvas näytti erityisen houkuttelevalta. Sakari alkoi sipsuttaa jalkapohjaa pitkin. Se oli kuin tuhannen pienen muurahaisen marssi. Joulupukin koko vartalo alkoi täristä. Hänen suuri mahansa hyllyi kuin kermapuuro lautasaella. Hän puri huultaan ja yritti pysyä hiljaa, mutta se oli mahdotonta. Kun Sakari pääsi jalkapöydän korkeimmalle kohdalle ja teki pienen, rytmikkään tanssin, Pukki ei enää kestänyt. Ho-ho-ho-hoo! Ei, ei, lopeta, pieni ystävä! Pukki huusi nauraen ja nousi istumaan. Hän katsoi suoraan Sakari-rapua, joka tuijotti häntä takaisin pienillä varsien päässä olevilla silmillään. Sakari nosti saksensa ylös kuin tervehtiäkseen. Joulupukki kumartui lähemmäs ja sanoi lempeällä äänellä: Vai että sinä olet sellainen veijari. Sinä taisit luulla varpaitani merimakkaroiksi tai kenties tanssilattiaksi? Sakari-rapu naksautti saksiaan kaksi kertaa. Se kuulosti melkein siltä kuin se olisi sanonut: Kyllä vain! Tässä vaiheessa porot, jotka olivat olleet vähän matkan päässä aurinkorasvapurkkiensa kanssa, huomasivat Joulupukin naurun ja tepsuttivat paikalle. Petteri Punakuono katsoi Sakaria ja sitten Joulupukin varpaita. Petteri, joka oli itsekin melko veikeä, ajatteli, että tämä oli mainio peli. Se alkoi tökkiä kuonollaan Joulupukin kylkiä, mikä vain pahensi tilannetta. Nyt Joulupukki oli kahden tulen välissä: Sakari kutitti varpaita ja Petteri tökki kylkiä. Koko ranta raikui Pukin naurusta. Tontutkin juoksivat paikalle katsomaan, mikä hätänä. Kun he näkivät pienen sinisen ravun ja nauravan Joulupukin, hekin alkoivat nauraa. Yksi tontuista, nimeltään Pipari, keksi, että he voisivat järjestää kutituskilpailun. Mutta Joulupukki nosti kätensä pystyyn, vaikka hohottikin yhä. Ei, ei, Pipari, yksi rapu riittää minulle! hän sanoi pyyhkien hikeä otsaltaan. Sitten Joulupukki teki jotain hyvin joulupukkimaista. Hän kaivoi taskustaan pienen palan näkkileipää, jonka hän oli säästänyt aamupalalta. Hän murensi siitä pienen palasen hiekalle Sakari-ravun eteen. Ole hyvä, pieni kutittaja. Tämä on palkkio päivän parhaista nauruista. Sakari-rapu tarttui näkkileivän muruseen saksillaan ja näytti erittäin tyytyväiseltä. Se ei ollut koskaan maistanut mitään niin hyvää. Se oli paljon parempaa kuin pelkkä merilevä tai vanhat simpukat. Sakari tajusi, että tämä suuri punainen olento oli paitsi kutittava, myös hyvin antelias. Joulupukki jäi hetkeksi seuraamaan, kuinka Sakari herkutteli. Hän mietti itseksensä, miten ihmeellistä luonto oli. Pieninkin olento saattoi tuoda suurta iloa ja saada jopa maailman tunnetuimman miehen nauramaan vedet silmissä. Se oli muistutus siitä, että lomalla ei tarvinnut tehdä suuria asioita ollakseen onnellinen. Joskus riitti vain se, että istui hiekalla ja antoi ravun kutittaa varpaitaan. Kun Sakari oli syönyt, se teki vielä yhden kunniakierroksen Joulupukin jalkojen ympäri. Se tuntui nyt enemmänkin ystävälliseltä halaukselta kuin kiusalliselta kutitukselta. Joulupukki heilautti varpaitaan hyvästiksi, kun Sakari alkoi hitaasti vetäytyä takaisin kohti merta ja omaa kotikoloaan kivien alla. Aurinko alkoi jo laskea hieman alemmas, ja taivas muuttui kauniin oranssiksi ja vaaleanpunaiseksi. Joulupukki nojasi taaksepäin ja nautti hiljaisuudesta, joka palasi rannalle. Porot olivat nukahtaneet varjojensa alle, ja tontut rakensivat uusia torneja hiekkalinnaan. Mutta Joulupukilla oli yhä pieni hymy huulillaan ja kutittava tunne varpaissaan. Hän tiesi, että aina kun hän tästä lähtien näkisi sinisen värin tai pienen ravun, hän muistaisi tämän hetken ja alkaisi nauraa. Rantapäivä oli todellakin täynnä yllätyksiä, eikä hän voinut aavistaa, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mutta sen hän tiesi, että hänen varpaansa olivat nyt virallisesti rannan onnellisimmat varpaat. Hän sulki silmänsä uudelleen, tällä kertaa ilman pelkoa uudesta hyökkäyksestä, ja antoi aaltojen kohinan viedä hänet levolliseen uneen. Mutta ehkä, vain ehkä, hän jätti varmuuden vuoksi toisen jalan hieman hiekan alle piiloon, siltä varalta, että Sakari päättäisi palata santsikierrokselle näkkileivän toivossa. Kaikki oli hyvin, ja meri jatkoi tasaista lauluaan kertoen tarinoita kaikista maailman kutittavista ravuista ja nauravista joulupukeista.

Jättimäinen jäätelö ja sulava parta

Aurinko paistoi nyt korkeammalla kuin koskaan, ja se näytti aivan suurelta, keltaiselta ja hehkuvalta lettuselta keskellä kirkkaansinistä taivasta. Joulupukki heräsi hitaasti, venytteli pitkiä raajojaan ja huomasi, että hiekka hänen allaan oli muuttunut oikein mukavaksi ja lämpimäksi pediksi. Hän muisti vielä hämärästi pienen Sakari-ravun kutitukset varpaissaan, mutta nyt häntä vaivasi jokin aivan muu asia. Se ei ollut kutina, eikä se ollut hiekan muruset tonttulakin sisällä. Se oli suuri, mahtava ja valtava jano, tai oikeastaan makeannälkä. Voi partani pärskeet, Joulupukki hihkaisi itsekseen ja pyyhki otsaansa. Nyt minun on aivan pakko saada jotakin kylmää. Ja kun minä sanon kylmää, en tarkoita pientä lumipalloa tai huikkaa tunturipurosta, vaan jotakin sellaista, joka saa kielen kihelmöimään ja mielen iloiseksi. Hän nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Ranta oli täynnä iloisia ihmisiä, mutta hänen silmänsä etsivät jotakin aivan erityistä. Ja siellä se olikin, aivan rannan reunalla, lähellä heiluvia palmuja. Se oli kirkkaanvärinen jäätelövaunu, jonka katolla keikkui valtava, muovinen jäätelötötterö. Vaunun kyljessä luki suurilla kirjaimilla Jäämeren Jättijäätelöt. Se kuulosti Joulupukin korvaan aivan täydelliseltä. Hän nousi pystyyn, pudisteli suurimmat hiekat uimahousuistaan ja lähti tallustamaan kohti vaunua. Hänen suuret jalkansa upposivat pehmeään hiekkaan, ja jokainen askel tuntui siltä kuin hän olisi kävellyt pehmeällä vanukkaalla. Kun hän saapui vaunulle, hän huomasi, että myyjänä ei ollutkaan kuka tahansa ihminen, vaan tyylikäs pingviini nimeltä Paavo. Paavolla oli päässään pieni, punainen rusetti ja silmillään aurinkolasit, jotka olivat niin tummat, ettei kukaan tiennyt, minne hän oikein katsoi. Hyvää päivää, herra Joulupukki, Paavo sanoi ja kumarsi kohteliaasti. Onpas täällä kuuma päivä. Tarvitsisitteko kenties jotakin viilentävää? Joulupukki hymyili niin laajasti, että hänen poskensa nousivat melkein silmiin asti. Kyllä vain, Paavo ystäväni! Minä haluaisin maailman suurimman jäätelön. Sellaisen, joka on niin iso, että tontutkin luulisivat sitä uudeksi lumitunturiksi. Paavo-pingviini nyökkäsi ja alkoi hommiin. Hän otti valtavan vohvelitötterön, joka oli suurin, mitä Joulupukki oli koskaan nähnyt. Se oli melkein yhtä pitkä kuin Joulupukin käsivarsi. Sitten alkoi pallojen latominen. Ensimmäiseksi tuli pallo mansikkaa, joka tuoksui aivan mummolan kesältä. Sitten tuli pallo mustikkaa, joka oli niin sinistä, että se muistutti Joulupukkia Lapin yötaivaasta. Seuraavaksi Paavo lisäsi pallon keltaista lakkaa, vihreää päärynää ja oranssia appelsiinia. Joulupukki katseli silmät pyöreinä, kun torni kasvoi ja kasvoi. Vielä suklaata, kinuskia ja ripaus vaniljaa, Paavo sanoi ja tasapainotteli tornin huipulle vielä pienenpienen kirsikan. Tässä olkaa hyvä, jättimäinen jäätelö jättimäiselle miehelle. Joulupukki otti tötterön varovasti käsiinsä. Se painoi yllättävän paljon ja se oli niin kylmä, että Joulupukin sormia alkoi palella mukavasti. Hän käveli takaisin aurinkovarjonsa luo ja istui alas hiekalle. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi maistamaan tätä sateenkaaren väristä ihmettä. Mutta juuri kun hän valmistautui ottamaan ensimmäisen suuren nuolaisun, tapahtui jotakin yllättävää. Aurinko, joka oli paistanut koko päivän, tuntui antavan parastaan. Se hohkasi lämpöä niin kovaa, että jäätelö alkoi reagoida välittömästi. Ensimmäinen vaaleanpunainen pisara mansikkajäätelöä irtaantui tornin kyljestä. Se liukui hitaasti alas, ohitti vohvelin reunan ja... mätkähti suoraan Joulupukin lumivalkoiselle parralle. Ohhoh, Joulupukki sanoi ja katsoi alas. Mutta ennen kuin hän ehti tehdä mitään, toinen pisara, tällä kertaa kirkkaan sininen mustikkajäätelö, seurasi perässä. Sitten tuli keltainen lakkapisara ja vihreä päärynäpisara. Pian Joulupukin parta ei ollut enää valkoinen, vaan se alkoi muistuttaa taidemaalarin palettia. Jäätelö suli nopeammin kuin Joulupukki ehti syödä. Hän yritti nuolaista tornin toiselta puolelta, mutta silloin toiselta puolelta alkoi valua suklaajokea pitkin hänen vatsaansa. Voi rähmä ja räiskäle, Joulupukki nauroi, vaikka tilanne alkoi olla aika tahmainen. Hänen partansa oli nyt täynnä värikkäitä raitoja, ja se alkoi painaa jäätelön painosta. Tässä vaiheessa tontut, jotka olivat leikkineet rantalentopalloa vähän matkan päässä, huomasivat tilanteen. Tipi-tonttu juoksi paikalle kantaen mukanaan pientä hiekkalapiota ja pyyheliinaa. Pukki, pukki! Sinun partasi sulaa! Tipi huusi hätääntyneenä. Joulupukki vain hörötti ja yritti pelastaa mitä pelastettavissa oli. Ei se parta sula, Tipi kulta, se vain koristautuu! Minähän näytän aivan trooppiselta joulupukilta! Mutta tilanne muuttui entistä hupsummaksi. Kun jäätelö suli parran sisään, se alkoi muuttua kovaksi ja tahmaiseksi auringonpaisteessa. Joulupukin parta, joka yleensä oli pehmeä ja pörröinen kuin vastasatanut lumi, alkoi nyt sojottaa joka suuntaan. Yksi osa partaa oli liimautunut kiinni hänen olkapäähänsä ja toinen puoli oli pystyssä kuin piikkisika. Tipi-tonttu yritti auttaa ja alkoi kauhoa sulanutta jäätelöä pois hiekkalapiolla, mutta se vain teki asiasta hauskemman näköistä. Nyt partaan tarttui myös muutama hiekanjyvä ja pieni pätkä merilevää, jonka tuuli oli puhaltanut paikalle. Katsokaa! Joulupukilla on sateenkaariparta! lapset rannalla huusivat ja kerääntyivät ympärille. Joulupukki ei ollut ollenkaan pahoillaan. Hänestä oli hauskaa olla huomion keskipisteenä ja nähdä, miten paljon iloa hänen sateenkaaripartansa tuotti. Hän päätti ottaa tilanteesta kaiken irti. Hän alkoi muotoilla tahmaista partaansa erilaisiin muotoihin. Ensin hän teki siitä kaksi suurta sarvea kuin porolla. Sitten hän muotoili sen yhdeksi pitkäksi piikiksi, joka osoitti suoraan kohti aurinkoa. Lapset nauroivat ja taputtivat käsiään. Lopulta, kun jättimäinen jäätelötötterö oli syöty ja vain vohvelin pohja oli jäljellä, Joulupukki tiesi, että oli aika puhdistautua. Hänen koko rintamuksensa oli värikkään, tahmaisen sokerin peitossa, ja parta oli niin kova, ettei hän pystynyt kääntämään päätään kunnolla. Tipi-tonttu ja muut tontut toivat kaksi suurta ämpärillistä merivettä. He alkoivat varovasti pestä Pukin partaa. Kun merivesi osui jäätelöön, tapahtui jotakin taianomaista. Merivesi muuttui hetkeksi vaaleanpunaisen ja sinisen sekoitukseksi, ja Pukin ympärillä leijui ihana vaniljan ja mansikan tuoksu. Pikkuhiljaa parta alkoi pehmentyä. Hiekka huuhtoutui pois, merilevän pätkät irtosivat ja värit haalistuivat takaisin puhtaan valkoisiksi. Joulupukki puuskahti ja ravisti partaansa niin, että vesipisarat lentelivät ympäriinsä kuin pienet timantit. Se oli elämäni paras jäätelö, hän julisti ja pyyhki suupielensä pyyhkeeseen. Mutta ehkä ensi kerralla tilaan vain yhden pallon kerrallaan. Tai ehkä minun pitäisi keksiä partasuoja jäätelöä varten. Tontut nauroivat ja alkoivat suunnitella keksintöä, jota he kutsuivat partasateenvarjoksi. Se olisi pieni varjo, joka kiinnitettäisiin Pukin leuan alle aina, kun hän söisi jotakin herkkua. Joulupukki nojasi takaisin tuoliinsa ja tunsi olonsa oikein tyytyväiseksi. Vatsa oli täynnä kylmää hyvää, ja parta tuntui taas pehmeältä ja puhtaalta, vaikka siinä ehkä vielä vähän tuoksuikin hento mustikka. Hän katseli, kuinka aurinko alkoi hitaasti laskea hieman alemmas, värjäten taivaan samoilla väreillä, joita hänen parrassaan oli hetki sitten ollut. Se oli täydellinen hetki. Mutta rannalla ei koskaan pysynyt rauhallisena pitkään, varsinkaan kun Joulupukki ja tontut olivat asialla. Juuri kun hän oli sulkemassa silmänsä nauttiakseen merituulesta, hän kuuli kaukaa kimeän äänen ja kovaa rätinää. Mikä se voisi olla? Ehkä se oli vain tuuli, tai ehkä jokin uusi seikkailu oli jo nurkan takana odottamassa. Joulupukki hymyili itsekseen. Rantapäivä oli vasta puolivälissä, ja hänellä oli vielä monta tuntia aikaa keksiä uusia hupsutuksia. Hän tiesi, että vaikka jäätelö sulaisikin, ilo ja nauru eivät sulaisi koskaan. Ja niin hän jäi odottamaan, mitä seuraava tuulenpuuska toisi tullessaan, samalla kun Paavo-pingviini sulki jäätelövaununsa luukut ja vilkutti hänelle iloisesti aurinkolasiensa takaa.

Tuulen viemä aurinkovarjo ja tonttujen jahti

Joulupukki nojasi taaksepäin suuressa, mukavassa rantatuolissaan ja antoi lämpimän auringon helliä kasvojaan. Hän oli juuri saanut partansa puhdistettua siitä valtavasta jäätelövuoresta, joka oli hetkeä aiemmin uhannut muuttaa koko pukin yhdeksi suureksi, makeaksi tikkukaramelliksi. Nyt kaikki oli kuitenkin hyvin. Meren aallot liplattivat rauhallisesti rantaan, ja kaukaisuudessa näkyi muutama purjevene, jotka näyttivät aivan pieniltä valkoisilta kolmioilta sinisellä kankaalla. Joulupukki huokaisi tyytyväisenä. Hän oli asettanut suuren, upean aurinkovarjonsa hiekkaan suojaamaan häntä kaikkein kuumimmilta säteeltä. Tämä aurinkovarjo ei ollut mikä tahansa varjo. Se oli koristeltu kirkkaanpunaisilla ja lumivalkoisilla raidoilla, ja sen reunassa roikkui pieniä kultaisia tiukuja, jotka helisivät vaimeasti aina, kun pieni tuulenvire kävi niiden ohi. Se muistutti kovasti Joulupukin suosikkimakeisia, ja siksi hän pitikin siitä niin paljon. Mutta tiedättekö mitä? Rannalla sää voi muuttua silmänräpäyksessä. Juuri kun Joulupukki oli sulkemassa silmänsä pieniä päiväunia varten, meri päätti lähettää terveisensä. Yhtäkkiä, aivan varoittamatta, mereltä puhalsi oikein kunnon puuska. Se ei ollut mikään pieni hönkäys, vaan sellainen villi ja kuriton tuuli, joka rakastaa tehdä kepposia. Tuuli tarttui Joulupukin suureen aurinkovarjoon kuin purjeeseen. Joulupukki kuuli pienen naksahduksen, ja ennen kuin hän ehti edes sanoa kertaakaan 'Hoh-hoh-hoo', aurinkovarjo ponnahti ylös hiekasta. Se nousi ilmaan kuin valtava, värikäs lintu. Se kieppui ilmassa kerran, kaksi ja sitten se lähti kiitämään pitkin rantaa hurjaa vauhtia. Joulupukki pomppasi pystyyn niin nopeasti kuin vain suuri mies voi hiekalla pompata. Hänen silmänsä pyöristyivät ja hän osoitti sormellaan lentävää varjoa. Tontut, jotka olivat juuri olleet rakentamassa pientä hiekkavenettä rannassa, huomasivat tilanteen heti. Tonttu Teppo, jolla oli yllään kirkkaankeltaiset uimahousut ja tietenkin tonttulakki, huusi kovaan ääneen, että varjo karkaa. Tonttu Tiina taas, joka oli juuri keräämässä simpukoita, tiputti ämpärinsä ja lähti juoksemaan varjon perään. Ja niin alkoi suuri ja hupsu aurinkovarjojahti. Oletteko te koskaan yrittäneet juosta pehmeässä hiekassa? Se on todella vaikeaa ja aika hassun näköistä! Jalat uppoavat hiekkaan, ja tuntuu kuin juoksisi paksussa puurossa. Tontut kuitenkin polkivat menemään niin kovaa kuin heidän lyhyet jalkansa kantoivat. Teppo heilutti käsiään ja Tiina yritti hyppiä ilmaan tarttuakseen varjon varteen, joka viiletti aivan heidän ulottumattomissaan. Aurinkovarjo tuntui nauttivan vapaudestaan. Se ei suinkaan lentänyt suoraan, vaan se teki kummallisia mutkia ja silmukoita. Se pyöri ilmassa kuin hyrrä, ja ne pienet kultaiset tiuvut helisivät nyt kovaa ja iloisesti, aivan kuin ne olisivat nauraneet tonttujen yrityksille. Matkalla aurinkovarjo aiheutti melkoista hämmennystä. Ensin se lensi suoraan erään lokkiperheen yli. Lokit säikähtivät niin, että ne nousivat siivilleen ja alkoivat rääkyä kuin ne olisivat nähneet lentävän lautasen. Yksi lokki yritti jopa laskeutua varjon päälle kyytiin, mutta varjo teki äkkikäännöksen ja lokki tipahti hiekalle pyrstölleen. Sitten varjo suuntasi kohti pientä ryhmää rannalla lepääviä hylkeitä. Hylkeet vain nostivat päätään, katsoivat ohi viilettävää puna-valkoista varjoa ja päästivät syvän, unisen haukotuksen. Ne eivät selvästikään olleet kovin vaikuttuneita lentävistä varjoista. Sillä välin Joulupukki yritti parhaansa mukaan pysyä tonttujen perässä. Hän hölkkäsi rannalla, ja hänen vatsansa hytkyi jokaisella askeleella. 'Ottakaa se kiinni! Älkää antako sen mennä merelle!' hän huusi ja yritti viittoa tonttuja juoksemaan nopeammin. Tonttu Teppo sai idean. Hän tiesi, että varjoa ei saisi kiinni pelkästään juoksemalla. Hän näki rannalla suuren, täytettävän rantapallon, joka oli jäänyt joltain lapselta hiekalle. Teppo hyppäsi pallon päälle ja yritti käyttää sitä kuin pientä ponnahduslautaa. Hän otti vauhtia, loikkasi pallon päälle ja lennähti korkealle ilmaan. Hän melkein, aivan melkein sai sormenpäänsä kiinni varjon reunaan, mutta juuri sillä hetkellä tuuli teki taas kepposen ja puhalsi varjon korkeammalle. Teppo mätkähti takaisin hiekkaan pehmeästi, mutta hän ei luovuttanut. Hän nousi ylös, pudisteli hiekat lakin tupsusta ja jatkoi matkaa. Tiina taas yritti toisenlaista taktiikkaa. Hän alkoi huudella varjolle, aivan kuin se olisi ollut elävä olento. 'Kiltti aurinkovarjo, tule takaisin! Meillä on sinua ikävä!' Mutta varjo vain jatkoi hurjaa matkaansa. Se ohitti rantakioskin, jossa myytiin limsaa ja pillejä. Kioskin myyjä, vanha ja rauhallinen herra, nosti vain lasejaan ja katsoi, kun varjo ja sen perässä juoksevat tontut ja puuskuttava Joulupukki kiitivät ohi. 'Taitaa olla melkoinen kilpailu käynnissä', hän totesi itsekseen ja jatkoi lehden lukemista. Jahti jatkui ja jatkui. Se kulki ohi hiekkalinnojen, ohi aurinkoa ottavien ihmisten ja ohi pienten vesilammikoiden, joita meri oli jättänyt hiekalle. Lapset rannalla alkoivat nauraa ja taputtaa käsiään. He luulivat, että tämä oli jokin hieno esitys, jonka Joulupukki oli järjestänyt heidän ilokseen. 'Katso, Joulupukki leikkii hippaa aurinkovarjonsa kanssa!' eräs pieni poika huusi ja alkoi juosta mukana. Pian varjon perässä juoksi jo kokonainen joukko ihmisiä ja tonttuja. Se näytti aivan suurelta kulueelta. Mutta aurinkovarjo oli ovela. Se päätti suunnata kohti rannan päässä olevaa pientä niemeä, jossa kasvoi muutama palmu ja tiheää pensaikkoa. Jos varjo pääsisi sinne asti, se voisi kadota tai tarttua kiinni johonkin korkealle, mistä sitä olisi mahdotonta hakea pois. Joulupukki tiesi, että nyt oli toimittava. Hän pysähtyi hetkeksi, veti syvään henkeä ja mietti. Sitten hän muisti jotain. Hänellä oli uimahousujensa taskussa pieni pussillinen taikapölyä, jota hän piti aina mukanaan pienten hätätilanteiden varalta. Hän otti pussin esiin ja heitti pienen hippusen pölyä ilmaan. Taikapöly ei saanut varjoa pysähtymään, mutta se teki jotain muuta. Se muutti tuulen suuntaa aivan hieman. Samalla hetkellä, kun varjo oli ohittamassa suurta ja hauskasti kiemurtelevaa palmua, tuuli puhalsikin varjon suoraan kohti palmun lehtiä. Ja siinä se oli! Varjo tarttui tukevasti kiinni palmun latvaan ja jäi sinne heilumaan. Tontut saapuivat paikalle hengästyneinä ja hiekkaisina. He katsoivat ylös palmuun, jossa punavalkoinen varjo nyt lepäsi kuin suuri, eksoottinen kukka. 'Saimme sen!' Teppo huusi ja tuuletti käsillään. Tiina istahti palmun juurelle ja pyyhki hikeä otsaltaan. 'Olipa se melkoinen jahti', hän sanoi naurahtaen. Joulupukki saapui paikalle viimeisenä, kasvot punaisina ja hymy korvissa. Hän katsoi palmun latvassa heiluvaa varjoa ja sitten tonttujaan. 'No niin, lapset', hän sanoi lempeästi. 'Nyt meillä on aurinkovarjo, mutta se on vähän korkealla. Kuka teistä osaa kiipeillä parhaiten?' Tontut katsoivat toisiaan ja sitten palmua. He tiesivät, että kiipeäminen olisi helppoa, mutta heitä nauratti silti koko tilanne. He olivat tulleet rannalle rentoutumaan, mutta olivatkin päätyneet juoksemaan maratonin varjon perässä. Joulupukki istahti myös hetkeksi hiekkaan ja katsoi merta. Hän tajusi, että vaikka asiat eivät aina menneet suunnitelmien mukaan, ne menivät usein paljon hauskemmin. Ilman tuulenpuuskaa he eivät olisi saaneet tätä jännittävää seikkailua, eivätkä kaikki ne rannalla olleet lapset olisi saaneet syytä nauraa ja iloita. Ja lopulta, kun aurinkovarjo oli saatu turvallisesti alas ja tuotu takaisin pukin rantatuolin viereen, se tuntui vieläkin arvokkaammalta. Se oli nyt seikkailija-varjo, joka oli nähnyt koko rannan yläilmasta käsin. Joulupukki taputti varjon vartta ja kuiskasi sille kiitokset hauskasta hetkestä. Sitten hän asetti sen entistä syvemmälle hiekkaan ja varmisti, että se pysyi paikallaan. Aurinko alkoi jo hieman laskea, ja taivas muuttui kauniin vaaleanpunaiseksi ja oranssiksi. Se oli täydellinen hetki vain olla ja nauttia. Mutta kuten tiedätte, Joulupukin rantapäivä ei suinkaan päättynyt tähän. Sillä aina kun yksi seikkailu loppuu, toinen odottaa jo aivan nurkan takana – tai tässä tapauksessa ehkä seuraavan aallon harjalla.

Merenneidon salaperäinen simpukkapuhelin

Joulupukki istahti hiekalle ja huokaisi onnellisena. Hänen suuret, saappaistaan vapautetut varpaansa tuntuivat mukavilta hienossa ja vielä lämpimässä hiekassa. Merivesi huuhtoi välillä hänen jalkapöytiään, ja se tuntui virkistävältä. Aurinko oli jo matalalla, ja meri kimmelsi kuin tuhannet timantit. Mutta juuri kun Pukki oli sulkemassa silmänsä pieniä nokeunia varten, hän kuuli jotain kummallista. Se ei ollut aaltojen kohinaa, eikä se ollut Petteri Punakuonon kuorsausta, joka kuului hieman kauempaa palmun alta. Se oli sellainen ääni, joka teki tilulilu-loiskis, tilulilu-loiskis. Joulupukki hätkähti ja avasi silmänsä. Hän katsoi oikealle ja vasemmalle. Sitten hän katsoi alas varpaisiinsa. Siinä, aivan hänen isonvarpaansa vieressä, lepäsi valtavan suuri, vaaleanpunainen simpukka. Se oli kaunein simpukka, jonka Joulupukki oli koskaan nähnyt. Se loisti sateenkaaren väreissä, ja mikä kummallisinta, se tuntui tärisevän rytmikkäästi. No onpas erikoinen kivi, Joulupukki mumisi itsekseen ja kurottautui poimimaan sen käteensä. Heti kun hän kosketti simpukkaa, tärinä voimistui ja simpukasta alkoi kuulua vaimeaa laulavaa ääntä. Se ei ollutkaan mikä tahansa simpukka, vaan se näytti aivan siltä, kuin se olisi ollut elossa. Joulupukki nosti simpukan korvalleen, aivan kuten hän oli nähnyt lasten tekevän kuunnellakseen meren kohinaa. Mutta kohinan sijasta hän kuuli kirkkaan ja iloisen äänen. Haloo, onko siellä joku, ääni kysyi. Se kuulosti siltä, kuin joku puhuisi veden alla, mutta silti sanat olivat aivan selviä. Joulupukki hämmentyi niin, että hän melkein pudotti simpukan hiekkaan. Täällä on Joulupukki, hän vastasi varovasti. Onko tämä jokin uudenlainen tonttujen keksintö? Simpukasta kuului helisevää naurua, joka kuulosti aivan pieniltä hopeakelloilta. Ei suinkaan, Joulupukki. Minä olen Marina, merenneito. Sinä löysit minun simpukkapuhelimeni. Se taisi pudota, kun olin hyppimässä aaltojen mukana ja leikkimässä delfiinien kanssa. Joulupukki pyöritteli simpukkaa käsissään. Simpukkapuhelin, hän toisti ihmeissään. No jo on aikoihin eletty. Minä olen aina luullut, että simpukoista kuuluu vain meren kohinaa, mutta täältähän kuuluu kokonainen merenneito. Joulupukki katseli ympärilleen. Missä sinä olet, Marina? En näe sinua missään. Marina selitti, että hän oli syvällä koralliriutan takana, missä vesi oli kirkasta ja turkoosia. Hän kertoi Joulupukille, että merenneidoilla on omat tapansa viestiä, ja nämä taikasimpukat olivat heidän tärkeimpiä välineitään. Joulupukki oli aivan innoissaan. Hän alkoi kysellä kaikenlaista merenelämästä. Tiesitkö Marina, että täällä maalla meillä on sellaisia puhelimia, joissa on lasinen ruutu ja niitä pitää ladata sähköllä? Tämä sinun puhelimesi on paljon hienompi. Se ei tarvitse edes laturia, Pukki sanoi ja silittelee simpukan sileää pintaa. Merenneito Marina nauroi taas. Meidän simpukkamme latautuvat kuunvalosta ja meren virtauksista. Mutta kuulehan Joulupukki, minulla on pieni ongelma. Minun piti soittaa ystävälleni valaalle, mutta hukkasin puhelimeni juuri kun olin kertomassa hänelle tärkeää uutista. Voisitko sinä auttaa minua? Joulupukki suoristi selkänsä ja silitti partaansa. Totta kai minä autan. Joulupukki auttaa aina. Mitä minun pitää tehdä? Marina selitti, että simpukkapuhelimessa oli eräs erityinen ominaisuus. Jos Joulupukki löytäisi pienen, sinisenä hohtavan kiven hiekasta, se olisi puhelimen vara-akku, joka oli irronnut pudotuksessa. Ilman sitä kiveä puhelin lakkaisi pian toimimasta, eikä Marina saisi yhteyttä ystäviinsä. Joulupukki nousi pystyyn ja alkoi tutkia hiekkaa tarkasti. Hän oli tottunut etsimään kadonneita leluja Korvatunturin verstaalta, joten hänellä oli tarkka silmä. Hän konttasi hiekalla ja siirteli pieniä kiviä syrjään. Onko se tämä, hän kysyi ja nosti esiin keltaisen kiven. Ei, se on tavallinen meren hioma kivi, Marina vastasi simpukan kautta. Joulupukki jatkoi etsimistä. Hän katsoi aurinkovarjonsa alta, hän kurkkasi uimarenkaansa sisään ja hän jopa pyysi Petteri Punakuonoa siirtämään kaviotaan, jos vaikka kivi olisi ollut sen alla. Petteri vain tuhisi unissaan ja käänsi kylkeään. Joulupukki ei kuitenkaan luovuttanut. Hän tiesi, kuinka tärkeää oli saada yhteys ystäviin. Hän muisti, kuinka kerran Korvatunturilla kaikki kirjeet olivat menneet sekaisin, ja silloin tontut olivat tehneet kovasti töitä löytääkseen jokaisen lapsen toiveen. Lopulta, aivan vesirajan tuntumasta, Joulupukki näki jotain, joka kimmelsi kirkkaasti. Se ei ollut vettä, eikä se ollut tavallinen hiekanjyvä. Se oli pieni, pyöreä ja syvän sininen kivi, joka tuntui hehkuvan omaa valoaan. Tässä se on, Joulupukki hihkaisi riemuissaan. Löysin sen. Se on kaunein kivi, jonka olen koskaan nähnyt. Se loistaa kuin pohjoisen tähdet talviyönä. Hän vei kiven simpukan luo. Miten minä laitan tämän paikoilleen, hän kysyi. Marina neuvoi häntä painamaan kiven simpukan pohjassa olevaan pieneen syvennykseen. Joulupukki teki työtä käskettyä, ja samalla hetkellä koko simpukka leimahti kirkkaaseen valoon. Se surisi ja hurisi hetken, ja sitten siitä alkoi kuulua kauniita vedenalaisia ääniä, kuin pienten kalojen pyrstöjen läiskettä ja veden solinaa. Kiitos, Joulupukki, Marina sanoi onnellisena. Pelastit päiväni. Nyt voin kertoa valaalle, että merenpohjan juhlat alkavat tänä iltana. Joulupukin silmät loistivat. Juhlat merenpohjassa? Kuulostaa upealta. Mitä teillä on tarjolla? Marina kertoi, että heillä oli merileväkakkua, kuplajuomaa ja tietenkin musiikkia, jota soitti suuri rapujen orkesteri. Joulupukki mietti hetken ja sanoi, että se kuulosti melkein samalta kuin jouluaatto Korvatunturilla, paitsi että heillä oli puuroa ja pipareita. He juttelivat vielä pitkään. Marina kertoi Joulupukille, miten merenalainen maailma valmistautuu jouluun. Tiesitkö, että meilläkin on joulukuusia, mutta ne ovat suuria merileväpensaita, jotka me koristelemme hohtavilla helmillä ja kirkkailla simpukankuorilla, merenneito selitti. Joulupukki nauroi sydämellisesti. No se on kyllä hauska ajatus. Ehkä minun pitäisi joskus tulla vierailulle sinne alas. Mutta taitaisi minun partani kastua aivan liikaa. Marina lupasi, että jos Joulupukki ikinä tulisi käymään, he tekisivät hänelle erityisen kuplan, jonka sisällä hän voisi hengittää ja pitää partansa kuivana. Se oli Joulupukista erittäin ystävällinen tarjous. Sitten tuli aika sanoa hyvästit. Aurinko oli melkein kokonaan kadonnut horisontin taakse, ja tähdet alkoivat syttyä taivaalle. Sinun täytyy nyt antaa simpukka takaisin merelle, Marina sanoi lempeästi. Laita se varovasti aallon vietäväksi, niin se löytää tiensä takaisin minun luokseni. Joulupukki nousi seisomaan, piteli arvokasta simpukkaa molemmin käsin ja käveli aivan veden ääreen. Hän kiitti Marinaa tästä ihmeellisestä puhelusta. Se oli ollut yksi hänen rantapäivänsä parhaista hetkistä. Hän laski simpukan varovasti vaahtopäiseen aaltoon. Simpukka kellui hetken pinnalla, väläytti vielä kerran sateenkaaren värejä ja katosi sitten syvyyksiin. Joulupukki jäi seisomaan rannalle ja katsomaan merta. Hän mietti kaikkia niitä ihmeitä, joita maailmassa on, sekä maan päällä että veden alla. Hän tunsi olonsa hyvin levänneeksi ja onnelliseksi. Merenneidon salaperäinen puhelin oli muistuttanut häntä siitä, että ystävyys ja avunanto ovat tärkeitä kaikkialla, asuipa sitten lumisessa pohjolassa tai lämpimässä valtameressä. Hän palasi takaisin pyyhkeensä luo ja huomasi, että tontut olivat jo alkaneet heräillä päivätorkuiltaan. He ihmettelivät, miksi Joulupukki hymyili niin leveästi ja miksi hänen sormenpäistään kimmelsi vielä hieman sinistä hiekkaa. Se on salaisuus, Joulupukki sanoi ja iski silmää Petterille, joka oli juuri avannut toisen silmänsä. Mutta vaikka päivä oli ollut täynnä taikaa, se ei suinkaan ollut vielä ohi. Sillä rannalla voi tapahtua mitä vain, ja pian Joulupukki saisi huomata, että jopa hänen oma tonttulakkinsa kaipasi pientä vilvoitusta. Mutta se onkin jo aivan toinen tarina, joka alkaa siitä, kun tuuli päätti kokeilla, miltä punainen lakki näyttää meren aalloilla.

Kun tonttulakki lähti uimaan

Ja toden totta, juuri sillä samaisella sekunnilla, kun Joulupukki oli sulkemassa silmänsä pientä aurinkonokosia varten, kävi kummallinen, suhahtava ääni. Se ei ollut mikään tavallinen tuulenvire, vaan sellainen leikkisä rannikkotuuli, jota tontut kutsuivat nimellä Tuuli-Teppo. Tuuli-Teppo oli tunnettu siitä, että se rakasti kepposia ja oli aina siellä, missä tapahtui jotakin jännittävää. Ja mikäpä olisi ollut jännittävämpää kuin Joulupukin suuri, punainen ja pehmoinen tonttulakki, joka lepäsi vain puolittain Joulupukin päässä tämän nauttiessa lämmöstä. Hupsista heijaa, sanoi Tuuli-Teppo, tai ainakin siltä se kuulosti, kun se nappasi lakin reunasta kiinni. Joulupukki havahtui unestaan juuri silloin, kun hän tunsi pienen viiman otsallaan. Hän ehti vain avata toisen silmänsä ja sanoa, oho, minne se nyt meni, kun hän jo näki punaisen lakin kohoavan ilmaan. Tonttulakki ei suinkaan vain pudonnut hiekalle, vaan se lähti lentoon kuin pieni punainen kuumailmapallo. Se teki kaksi tyylikästä volttia ilmassa, hipaisi nauravan lokin siipeä ja jatkoi matkaansa kohti kimmeltävää, sinistä merta. Joulupukki nousi pystyyn niin nopeasti kuin pystyi, ja hänen vatsansa hyllyi hauskasti, kun hän alkoi hölkätä rantaviivaa pitkin. Seis, lakki, seis, hän huusi ja heilutti käsiään, mutta lakki vain jatkoi matkaansa. Se laskeutui pehmeästi aaltojen päälle ja jäi siihen kellumaan kuin pieni, punainen purjevene. Katso, Joulupukki, se lähti uimaan, huusi Petteri Punakuono, joka oli seurannut tilannetta hiekalta käsin. Petteri yritti kahlata veteen, mutta aallot olivat hänelle vähän liian kutittavia, ja hän päätti mieluummin pysyä kuivalla maalla. Sillä välin tontut olivat jo täydessä vauhdissa. He olivat kerääntyneet rannalle ja alkoivat pohtia, miten ihmeessä Joulupukin lakki saataisiin takaisin. Se on menossa kohti ulappaa, sanoi yksi tontuista ja osoitti pientä punaista pistettä, joka keikkui aalloilla ylös ja alas. Joulupukki katsoi lakkiaan ja sitten merta. Hän tiesi, että tonttulakki oli hänelle hyvin tärkeä. Se ei ollut mikä tahansa lakki, vaan se oli lakki, joka oli kulkenut hänen mukanaan tuhansia vuosia. Siinä oli taikaa, ja siinä oli se kuuluisa kulkunen, joka kilisi aina, kun Joulupukki nauroi. Nyt tuo kulkunen oli vaarassa kastua ja menettää hienon äänensä. Joulupukki päätti, että hänen oli mentävä perään. Hän riisui suuret rantasandaalinsa ja astui varovasti veteen. Voi kääk, onpa se märkää, hän hihitti, kun ensimmäinen aalto kasteli hänen varpaansa. Hiekka tursusi hänen varpaidensa välistä, ja se tuntui hänestä hyvin hassulta, sillä hän oli tottunut vain kylmään lumeen ja jäähän. Mutta Joulupukki oli urhea. Hän kahlasi syvemmälle ja syvemmälle, kunnes vesi ulottui hänen polviinsa asti. Samaan aikaan veden alla tapahtui kummia. Pieni ja utelias ahven uiskenteli lakin alapuolella. Ahven ei ollut koskaan nähnyt mitään niin punaista ja pehmeää. Se luuli ensin, että taivaalta oli pudonnut jättimäinen mansikka. Ahven kutsui kaverinsa paikalle, ja pian lakin ympärillä parveili kymmenen pientä kalaa, jotka kaikki ihmettelivät tätä uutta vierasta. Ne tökkivät lakkaa varovasti nenillään, mikä sai lakin keikkumaan entistä enemmän. Joulupukki näki kalat ja huusi niille ystävällisesti, hei pikkukalat, se on vain minun lakkini, olkaa kilttejä älkääkä syökö sitä. Kalat tietenkin säikähtivät Joulupukin lempeää mutta kumeaa ääntä ja uivat vauhdilla karkuun, häntäevät vain vilahtivat. Tontut rannalla eivät kuitenkaan jääneet vain katselemaan. Heillä oli suuri pelastussuunnitelma. He olivat löytäneet rannalta pitkän pätkän kirkkaanväristä narua ja vanhan muovisen ämpärin. Me teemme tonttuketjun, huusi tonttujen johtaja. He tarttuivat toisiaan käsistä kiinni ja muodostivat pitkän jonon, joka alkoi venyä rannalta kohti Joulupukkia. Viimeisenä ketjussa oli Joulupukki, joka yritti tavoittaa lakkia. Mutta juuri kun hän oli ojentamassa kätensä, Tuuli-Teppo päätti puhaltaa vielä kerran. Lakki liukui juuri ja juuri Joulupukin sormien ulottumattomiin. Voi sentään, Joulupukki puuskutti ja pyyhki otsaansa, joka oli nyt aivan paljas ja kiilteli auringossa. Hän ei ollut tottunut olemaan ilman lakkia, ja hänestä tuntui, että hänen päänsä saattaisi palaa auringossa, jos hän ei saisi lakkia pian takaisin. Silloin Petteri Punakuono sai loistavan idean. Hän tiesi, että merenneidoilla oli tapana auttaa eksyneitä esineitä. Petteri alkoi viheltää erityistä merisävelmää, jonka hän oli oppinut yhdeltä vanhalta hylkeeltä. Ja kas kummaa, meren syvyyksistä nousi esiin pieniä kuplia. Eräs ystävällinen merikilpikonna, joka oli ollut päiväunilla läheisellä kivellä, heräsi ja katsoi tilannetta. Se näki punaisen lakin ja ymmärsi heti, että se kuului Joulupukille. Kilpikonna ui hitaasti mutta varmasti lakin luo, otti sen varovasti suuhunsa ja alkoi puskea sitä kohti Joulupukkia. Katso Joulupukki, kilpikonna auttaa, tontut huusivat innoissaan rannalta. Joulupukki hymyili niin laajasti, että hänen partansa kastui meriveteen. Kiitos, ystäväni, hän sanoi kilpikonnalle, kun se toi lakin lopulta aivan hänen käsiensä viereen. Joulupukki tarttui lakkiin molemmin käsin ja nosti sen korkealle ilmaan. Kaikki tontut ja jopa porot alkoivat taputtaa ja hurrata. Mutta kun Joulupukki nosti lakin, hän huomasi jotain. Lakki ei ollut enää kevyt ja pörröinen. Se oli imenyt itseensä valtavan määrän merivettä ja painoi nyt melkein yhtä paljon kuin pieni tonttu. Kun Joulupukki yritti laittaa sen takaisin päähänsä, siitä valui vettä pitkin hänen kasvojaan. Loiskis, sanoi vesi, kun se valui Joulupukin nenänpäähän. Nyt minulla on uimalakki, Joulupukki nauroi ja väänsi lakkia kuivaksi. Siitä lähti niin paljon vettä, että se muodosti pienen suihkulähteen. Tontut tulivat auttamaan ja toivat mukanaan suuria, pehmeitä pyyhkeitä. He levittivät lakin hiekalle aurinkoon kuivumaan. Joulupukki istui lakin viereen ja katsoi, kuinka merivesi höyrystyi hiljalleen pois. Vaikka lakki oli nyt märkä ja hieman suolaisen tuoksuinen, Joulupukki oli onnellinen. Hän oli oppinut, että meri on voimakas ja tuuli leikkisä, mutta ystävien avulla kaikki järjestyy. Petteri Punakuono tuli Joulupukin viereen ja nuuhkaisi lakkia. Se tuoksuu nyt ihan erilaiselta, Petteri totesi. Se tuoksuu seikkailulta, vastasi Joulupukki ja silitti Petterin pehmeää kuonoa. Rantapäivä oli todellakin osoittautunut paljon jännittävämmäksi kuin kukaan heistä oli osannut odottaa. Mutta lakki ei ollut ainoa asia, joka kaipasi kuivausta. Myös Joulupukin suuri valkoinen parta oli imenyt itseensä suolaa ja hiekkaa. Se oli nyt aivan takkuinen ja sojotti kaikkiin suuntiin kuin merisiili. Joulupukki yritti kampaa sitä sormillaan, mutta se oli mahdotonta. Meidän täytyy löytää jotain, millä saamme parran taas pehmeäksi, sanoi yksi tontuista huolissaan. Mutta ennen kuin he ehtivät tehdä asialle mitään, he huomasivat jotain vielä kummallisempaa. Lakin sisälle oli jäänyt jumiin jotain pientä ja liikkuvaa. Joulupukki kurkisti lakin sisään ja näki siellä pienen, kirkkaanvihreän merilevän pätkän ja pienenpienen simpukan, joka oli tarttunut kiinni vuoriin. No mutta, sinähän olet saanut matkustajan, Joulupukki sanoi ja irrotti simpukan varovasti. Hän laski simpukan takaisin veteen ja toivotti sille hyvää matkaa. Sitten hän katseli merelle ja mietti, mitä muuta tuo kimmeltävä vesi kätki sisäänsä. Hän ei tiennyt, että rannalla oli vielä monia yllätyksiä odottamassa, ja että seuraava seikkailu liittyisi johonkin sellaiseen, mitä hänellä oli mukanaan eväskorissaan. Mutta juuri nyt, siinä lämpimässä hiekassa istuessaan, Joulupukki tunsi olonsa oikein tyytyväiseksi. Hänellä oli lakkinsa, hänellä oli ystävänsä, ja hänellä oli koko upea iltapäivä vielä edessään. Hän sulki silmänsä uudelleen, mutta tällä kertaa hän piti toisella kädellään tiukasti kiinni lakkinsa reunasta, jottei Tuuli-Teppo saisi sitä enää uudelleen uimatunnille. Ja niin ranta hiljeni hetkeksi, vain aaltojen leppoisa liplatus ja kaukainen lokkien huuto kuuluivat taustalla, kun Joulupukki ja tontut nauttivat ansaitusta lepohetkestään pelastusoperaation jälkeen.

Puhuva eväsleipä ja rantaseikkailu

Kun Joulupukki viimein sai tonttulakkinsa takaisin ja kuivattua sen auringonpaisteessa, hän huomasi jotain hyvin tärkeää. Hänen vatsansa piti kovaa ääntä. Kurni, kurni, kur-nur-nur! Se oli ääni, jonka Joulupukki tunsi oikein hyvin. Se tarkoitti, että oli evästauon aika. Joulupukki tiesi, että rantapäivä ei ole täydellinen ilman kunnon eväitä, joten hän tallusti hitaasti hiekassa kohti suurta, raidallista kylmälaukkuaan. Kylmälaukku oli kirkkaanpunainen ja siinä oli tonttujen maalaamia pieniä lumihiutaleita kyljessä, vaikka nyt oltiinkin kaukana lumesta ja pakkasesta. Joulupukki istahti alas, pyyhkäisi hiekat pois polvstaan ja avasi laukun kannen. Sieltä leijaili ihana tuoksu. Siellä oli omenamehua, muutama porkkana poroille ja tietenkin Joulupukin lempieväs: suuri ja runsas ruisleipä, jonka välissä oli juustoa, kinkkua ja raikasta kurkkua. Joulupukki kurotti kätensä laukkuun ja otti esiin huolellisesti paperiin käärityn leivän. Mutta juuri kun hän oli avaamassa paperia, hän kuuli vaimean, kimeän äänen, joka sanoi: Hei, varovasti sormien kanssa! Joulupukki pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Hän katsoi aurinkovarjoa, hän katsoi hiekalla nukkuvia poroja ja hän katsoi merta. Ketään ei näkynyt lähellä. Olikohan se vain tuulen huminaa korvissa? Joulupukki kohautti hartioitaan ja alkoi taas avata käärettä. Äläkä rapistele niin kovasti, minua kutittaa! ääni kuului taas, tällä kertaa selvemmin. Joulupukki pudotti leivän melkein hiekkaan hämmästyksestä. Hän tuijotti käsissään olevaa eväsleipää. Leivän välistä pilkisti kaksi pientä kurkkuviipaletta, jotka näyttivät aivan silmiltä. Ja kun juustoviipale heilahti, se näytti aivan kieleltä. Hyvää päivää, sanoi eväsleipä. Minä olen Samu, seikkailunhaluinen salami-ruisleipä. Joulupukki hieroi silmiään. Hän oli nähnyt elämänsä aikana monia ihmeellisiä asioita, kuten lentäviä poroja ja taikalamppuja, mutta puhuva eväsleipä oli jotain aivan uutta. No mutta, tervehdys Samu, Joulupukki sanoi varovasti. Minun piti itse asiassa syödä sinut, sillä vatsani on kovin nälkäinen. Samu-leipä hätkähti niin, että salaatinlehti sen välissä värähti. Syödä minut? Tällaisena päivänä? Samu kysyi hämmästyneenä. Katso ympärillesi, Joulupukki! Aurinko paistaa, meri kimaltaa ja hiekka on lämmintä. Minä olen odottanut koko aamun kylmälaukun pimeydessä, että pääsisin näkemään maailmaa, enkä suinkaan joutuakseni välipalaksi! Joulupukki naurahti pehmeästi. Hänen nälkänsä tuntui unohtuvan, kun hän katseli tuota pientä ja sisukasta leipää. Sinä olet oikeassa, Samu. Olisi sääli jättää tällainen maisema näkemättä. Mutta mitä eväsleipä sitten haluaa tehdä rannalla? Samu oikaisi itsensä niin suoraksi kuin ruisleipä vain voi. Minä haluan seikkailun! haluan tuntea merituulen juustollani ja nähdä, mitä tuolla hiekkadyynien takana on. Voisitko sinä, hyvä Joulupukki, viedä minut pienelle kierrokselle? Joulupukki ei voinut vastustaa pyyntöä. Hän nosti Samun varovasti kämmenelleen ja nousi ylös. Tontut, jotka olivat juuri rakentaneet hienon hiekkalinnan, katsoivat ihmeissään, kun Joulupukki käveli pitkin rantaa puhuen kämmenellään olevalle voileivälle. Katsos Samu, tuo on meri, Joulupukki selitti. Se on täynnä suolaista vettä ja kaloja. Onpa se iso, Samu ihmetteli kimeällä äänellään. Ja niin sininen! Onko se kylmää? Joulupukki kastoi sormenpäänsä veteen ja antoi pienen pisaran tippua Samun kurkkusilmälle. Se on virkistävää, hän sanoi. He jatkoivat matkaansa ja kohtasivat pienen hiekkakivien välissä asuvan ravun. Samu-leipä oli innoissaan. Hei sinä saksiniekka! Onko sinullakin salaattia kotona? leipä huusi. Rapu vain naksautti saksiaan ja vetäytyi takaisin koloonsa, mikä sai Joulupukin nauramaan sydämellisesti. Joulupukki ja Samu kiipesivät pienelle hiekkadyynille, josta näki koko rannan. Sieltä he näkivät, kuinka porot yrittivät pelata rantalentopalloa, mikä oli melko hupaisaa katsottavaa, sillä pallo pomppi jatkuvasti porojen sarvista minne sattuu. Katso, Samu, nuo ovat minun porojani. Ne ovat yleensä töissä, mutta tänään ne saavat vain pitää hauskaa, Joulupukki kertoi. Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Taivaalla kaarteli suuri ja nälkäinen lokki nimeltään Seppo. Seppo-lokki oli tunnettu siitä, että se yritti aina varastaa ihmisten eväitä. Kun Seppo näki Joulupukin kädellä mehevän ruisleivän, se päätti iskeä. Lokki syöksyi alas taivaalta kovaa vauhtia, rääkäisten mennessään. Varo, Samu! Joulupukki huusi ja yritti suojata leipää kädellään. Mutta Samu ei ollutkaan mikän pelkurileipä. Se huusi niin kovaa kuin pystyi: Heitä minut ilmaan, Joulupukki! Minä hoidan tämän! Joulupukki oli niin hämmästynyt, että hän teki työtä käskettyä. Hän heitti Samun korkealle ilmaan juuri kun Seppo-lokki oli kohdalla. Samu-leipä avasi itsensä levälleen kuin pieni laskuvarjo. Sen kinkkuviipaleet lepattivat tuulessa ja juusto loisti auringossa. Seppo-lokki pelästyi niin kovasti hyökkäävää voileipää, että se teki hätäisen uukkiväännön ilmassa ja lensi kovaa vauhtia pois, rääkyen mennessään jotain aivan käsittämätöntä. Samu putosi takaisin Joulupukin varmoihin käsiin ja näytti erittäin tyytyväiseltä itseensä. Näitkö sinä? Minä karkotin sen lentävän voron! leipä hihitti. Joulupukki pyyhki naurunkyyneleitä silmistään. Sinä olet rohkein eväsleipä, jonka olen koskaan tavannut, Samu. Mutta nyt minun on kysyttävä yksi juttu. Mitä me teemme nyt? Minä olen edelleen aika nälkäinen, mutta en minä voi syödä sankaria. Samu mietti hetken. Sen kurkkusilmät pyörivät pohdiskelevasti. Tiedätkö, Joulupukki, minä olen nähnyt rantaa ja voittanut lokin. Se on enemmän kuin yksikään toinen leipä on koskaan tehnyt. Mutta minä aloin miettiä... ehkä minusta olisi muuhun kuin syötäväksi. Tuolla hiekkalinnassa, jonka tontut rakensivat, puuttuu kunnollinen portinvartija. Mitä jos minä asettuisin sinne asumaan ja pitäisin huolta, etteivät ravut tai lokit pääse häiritsemään tonttujen leikkejä? Joulupukki hymyili. Se oli mainio idea. Hän kantoi Samun takaisin hiekkalinnan luo. Tontut olivat innoissaan saadessaan puhuvan portinvartijan. He rakensivat Samulle pienen katoksen palmunlehdestä, jotta aurinko ei kuivattaisi sitä liikaa, ja Samu asettui ylpeänä linnan torniin. Muista sitten käydä tervehtimässä minua, Samu huusi Joulupukille, kun tämä palasi takaisin kylmälaukulleen. Joulupukki lupasi vierailla usein. Hän löysi kylmälaukun pohjalta vielä toisen, hieman tavallisemman ja hiljaisemman leivän, jonka hän söi hyvällä ruokahalulla katsellessaan Samun ja tonttujen puuhia. Rantapäivä oli täynnä yllätyksiä, ja Joulupukki mietti, mitä muuta kummallista hiekan ja aaltojen keskellä voisi vielä tapahtua. Hän nojasi taaksepäin, tunsi lämpimän hiekan selkäänsä vasten ja nautti olostaan. Eväsretki oli muuttunut suureksi seikkailuksi, ja Samu-leipä oli nyt virallisesti rannan vartija. Joulupukki sulki silmänsä ja kuunteli, kuinka Samu antoi kaukaa tornistaan ohjeita tontuille siitä, miten hiekkalinnaan saisi rakennettua vielä hienomman vallituksen. Se oli todellakin erikoinen päivä rannalla, mutta Joulupukki ei olisi vaihtanut sitä mihinkään muuhun. Hän tiesi, että jokainen hetki täällä oli täynnä taikaa, vaikkei lunta näkynytkään mailla eikä halmeilla. Ja niin Joulupukki lepäsi, vatsa täynnä ja mieli iloisena, valmiina kohtaamaan seuraavan ihmeellisen asian, jonka meri tai ranta hänelle toisi tullessaan.

Valas ja maailman suurin vesipyssy

Joulupukki makasi selällään hiekalla ja tuijotti sinistä taivasta, jossa muutama hattaralta näyttävä pilvi purjehti hitaasti eteenpäin. Hän oli juuri nauttinut seikkailustaan puhuvan eväsleivän kanssa, ja olo oli mitä mainioin. Meren aallot liplattivat rantaan rauhoittavasti, ja Joulupukki tunsi, kuinka uni yritti hiipiä hänen silmiinsä. Mutta juuri kun hän oli vaipumaisillaan makeisiin torkkuihin, rannalta alkoi kuulua kummallista huminaa ja valtavaa suhinaa. Se ei kuulostanut tavalliselta aallolta, vaan joltain paljon suuremmalta. Joulupukki raotti toista silmäänsä ja nousi kyynärpäittensä varaan. Hän katsoi kauas merelle ja hieraisi silmiään kerran, jos toisenkin. Oliko hän todellakin näkemässä oikein? Siellä, hieman kauempana rannasta, vedestä nousi esiin jotain tummaa ja jättimäistä. Se näytti aivan pieneltä saarelta, joka oli päättänyt lähteä uimaan. Mutta saaret eivät yleensä puhallellut vettä ilmaan kymmenen metrin korkeuteen. Joulupukki nousi istumaan ja hihkaisi tontuille, jotka olivat rakentamassa hiekkalinnaa hieman kauempana. Katsokaa, lapset ja tontut, katsokaa tuonne! Mikä ihme tuo on? Tontut lopettivat hiekkakakkujen tekemisen ja kääntyivät katsomaan merelle päin. Pieni tonttu nimeltään Nuutti pyyhki hiekkaa silmistään ja huusi suurella äänellä, että se on valas, se on maailman suurin valas! Ja totta se oli. Valtava, sinertävänharmaa valas ui rauhallisesti lähemmäs rantaa. Sen selkä kiilsi auringossa kuin märkä kivi, ja sen pienet silmät tuikkivat ystävällisyyttä. Valas pysähtyi kohtaan, jossa vesi oli vielä tarpeeksi syvää sen suurelle vatsalle, ja päästi ilmoille valtavan vesisuihkun. Suh ja loiskis! Vettä satoi alas kuin kaatosateessa, ja rannalla olijat saivat niskaansa hienonhienoa merivettä. Joulupukki nauroi niin, että hänen vatsansa hyllyi kuin hyytelö. No mutta, sehän on kuin maailman suurin vesipyssy! Joulupukki hihitti ja nousi seisomaan karistellen hiekkaa punaisista uimahousuistaan. Valas, jonka nimi sattui olemaan Valtteri, katseli Joulupukkia ja tuntui hymyilevän omalla valasmaisella tavallaan. Se tiesi tarkalleen, kuka tuo valkopartainen mies oli. Ei sitä voinut olla tunnistamatta, vaikka Joulupukilla olikin päässään aurinkolasit ja olkihattu tonttulakin sijasta. Valtteri-valas päätti, että rannalla oli aivan liian kuuma päivä ja että Joulupukki kaipasi selvästi hieman viilennystä. Valas otti syvään henkeä, tai siltä se ainakin näytti, ja sitten se tapahtui. Valtteri suuntasi hengitysreikänsä suoraan kohti Joulupukkia ja päästi ilmoille kaikkien aikojen suurimman vesisuihkun. Se oli kuin paloletku olisi auennut, mutta vesi oli täynnä kimaltelevia pisaroita ja pienenpieniä sateenkaaria. Joulupukki seisoi kädet levällään ja otti vastaan koko vesisatsin. Voi ihmettä, voi hyvää päivää! Joulupukki huusi vedentulon keskeltä. Tämä on parempaa kuin suihkussa käynti Korvatunturilla! Tontut innostuivat tästä aivan valtavasti. He juoksivat rantaveteen ja alkoivat hyppiä ja kiljua riemusta. Valtteri-valas nautti huomiosta ja alkoi leikkiä tonttujen kanssa. Se sukelsi välillä pinnan alle ja nosti sitten pyrstönsä korkealle ilmaan läimäyttäen sitä veteen niin, että syntyi valtavia aaltoja. Tontut yrittivät pysyä pystyssä aallokossa, ja Joulupukki yritti parhaansa mukaan pysyä mukana leikissä, vaikka hänen olkihattunsa lensi jo kauas rantahiekalle. Valtteri-valas oli todellinen mestari käyttämään omaa luonnon vesipyssyään. Se osasi tähdätä vesisuihkunsa niin tarkasti, että se kasteli juuri ne tontut, jotka yrittivät piiloutua aurinkovarjojen taakse. Se oli sellaista riemua ja loisketta, ettei rannalla ollut koskaan ennen nähty vastaavaa. Joulupukki yritti välillä leikkiä mukana ja teki omilla käsillään pieniä roiskeita kohti valasta, mutta se oli kuin olisi yrittänyt kastella merta vesipisaralla. Valtteri vastasi aina lempeällä suihkauksella, joka sai Joulupukin parran näyttävän aivan märältä villalankakasalta. Tiedätkö mitä, Valtteri, Joulupukki sanoi hengästyneenä naurunsa välissä, meillä on Korvatunturilla monenlaisia koneita ja vempaimia, mutta kukaan ei ole koskaan keksinyt mitään näin hienoa kuin sinun vesipyssysi. Se on luonnon oma keksintö! Valas piti matalaa, mörisevää ääntä, joka tuntui värisevän hiekassa saakka. Se oli valaan tapa nauraa ja kertoa, että se viihtyi erinomaisesti Joulupukin seurassa. Valas oli kuullut monia tarinoita tästä miehestä, joka jakoi lahjoja lapsille ympäri maailman, ja nyt se sai vihdoin tavata hänet. Ja mikä parasta, se sai leikkiä hänen kanssaan vedessä. Aurinko porotti yhä kuumasti, mutta kukaan ei enää välittänyt siitä. Kaikki olivat läpimärkiä ja onnellisia. Joulupukki huomasi, että Valtteri-valas alkoi pikkuhiljaa kääntyä takaisin kohti ulappaa. Leikki oli tältä erää ohi, sillä valaan täytyi palata syvemmille vesille. Kiitos Valtteri! Kiitos tästä virkistävästä hetkestä! Joulupukki huusi ja heilutti kättään niin kovaa kuin pystyi. Tontut kerääntyivät rantaan ja huusivat kuorossa hyvästejä suurelle ystävälleen. Valas nosti vielä kerran suuren pyrstönsä korkealle ilmaan, heilautti sitä tervehdykseksi ja katosi sitten syvyyksiin jättäen jälkeensä vain muutaman suuren kuplan ja tyynen pinnan. Joulupukki katseli merelle vielä pitkään valaan katoamisen jälkeen. Hän tunsi olonsa virkeäksi ja iloiseksi. Hänen partansa tippui vettä ja hänen uimahousunsa olivat painavat märkyydestä, mutta se ei haitannut pätkääkään. Hän käveli hitaasti takaisin omalle paikalleen hiekalla ja istahti märkänä viltilleen. Olipa se melkoinen yllätys, Joulupukki puheli itsekseen ja alkoi vääntää partaansa kuivaksi. Maailman suurin vesipyssy ja maailman ystävällisin valas. Ei tätä kukaan uskoisi Korvatunturilla, jos kertoisin. Mutta minäpä tiedän, että se oli totta. Tontut palasivat hiekkalinnojen pariin, mutta nyt heillä oli uutta intoa. He alkoivat muotoilla hiekasta suurta valasta, jolla oli hieno suihku pään päällä. Se oli tehty simpukoista ja pikkukivistä. Joulupukki katseli tonttujen touhuja ja hymyili. Hän tiesi, että tämä päivä rannalla oli ollut täynnä taikaa, vaikkei lunta tai poroja ollutkaan lähimailla. Se oli erilaista taikaa, meren ja auringon taikaa. Ja kun hän sulki silmänsä, hän saattoi vieläkin tuntea ne viileät vesipisarat kasvoillaan ja kuulla Valtteri-valaan ystävällisen mörinän kaukaisuudesta. Se oli hetki, jota hän ei unohtaisi koskaan. Joulupukki huokaisi onnellisena ja antoi iltapäivän auringon kuivattaa märän parran ja mielen, odottaen jo innolla, mitä muuta tämä hupsu rantapäivä toisi tullessaan, ennen kuin aurinko laskisi ja olisi aika palata kotiin.

Loppusanat

Kiitos kun kuuntelit tämän hupsun tarinan Joulupukin rantapäivästä. Toivottavasti se sai sinut nauramaan yhtä paljon kuin hiekka Pukin varpaiden välissä ja jäätelö hänen parrassaan! Kerrothan Sonacastille, jos sinulla on palautetta tai uusia hienoja ideoita tuleviin tarinoihin. Nyt on sinun vuorosi keksiä, mitä hauskaa voisi tapahtua seuraavaksi. Ehkä porot kokeilevat surffaamista tai ravut alkavat laulaa kuorossa? Jatka tutkimista ja omien seikkailujen luomista. Olemme todella iloisia, että olit mukana tänään. Pidetään mielikuvitus valloillaan ja nähdään taas pian uusien hassujen tarinoiden parissa. Heippa!

Lisää tarinoita