SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Jemima Lätäkköankan tarina

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele pieni ankka, Jemima Lätäkköankka, jolla on yksi suuri toive: hautoa omat munansa. Mutta hänen isäntänsä eivät anna hänen tehdä sitä. Niinpä Jemima päättää lähteä seikkailuun etsimään täydellistä, rauhallista paikkaa. Hän löytääkin sellaisen, mutta kuka odottaa häntä metsän syvyyksissä? Liity mukaan kuuntelemaan Beatrix Potterin lumoavaa tarinaa, jossa ystävällisyys ja oveluus kohtaavat.

Jemiman unelma ja lähtö kotoa

Jemima Lätäkköankka oli niin surullinen, kun hän ei saanut hautoa omia muniaan kotonaan. Aina kun hän yritti, hänen isäntänsä ottivat ne pois ja antoivat ne orpingtonkanalle, joka oli paljon parempi munija. Mutta Jemima ei halunnut muiden kanojen hautoa hänen aarteitaan! Hän halusi oman pesän, aivan itse, ja tuntea pienten ankanpoikasten kuoriutuvan munista. Hän unelmoi siitä joka yö, kuinka ihanaa olisi nähdä pienten nokkien rikkovan kuoria. Niinpä eräänä kauniina aamuna, kun aurinko juuri ja juuri pilkisti puiden latvojen takaa, Jemima päätti lähteä. Hän pakkasi pienen nyytin, johon laittoi muutaman voileivän ja nenäliinan. Sydän pamppaillen hän käveli, katsellen ympärilleen ja etsien sitä täydellistä paikkaa, jossa kukaan ei häiritsisi häntä. Hän kulki pellon yli, pienen mutkittelevan puron vartta pitkin ja lopulta saapui tiheän metsän laitaan. Se oli hiljainen ja salaperäinen. Siellä oli vanhoja, korkeita puita ja pehmeitä sammalmättäitä. Jemima ajatteli: 'Tämä on juuri oikea paikka!' Hän kuvitteli jo pientä, lämmintä pesää suurten saniaisten ja varjojen sekaan. Hän tunsi toivon nousevan rinnassaan.

Kettu metsässä

Niinpä Jemima alkoi heti rakentaa pesäänsä. Hän etsi pehmeitä lehtiä ja kuivaa sammalta, järjesti ne kauniiksi keoksi suuren saniaisen juurelle. 'Ooh, kuinka ihanaa!' hän ajatteli. Jemima oli niin tyytyväinen uuteen kotiinsa, niin onnellinen ja toiveikas. Metsässä tuoksui raikkaalta ja linnut lauloivat iloisesti. Kaikki tuntui täydelliseltä. Hän alkoi unelmoida pienistä, pörröisistä ankanpoikasistaan, jotka pian kuoriutuisivat tähän viihtyisään pesään, kaukana kaikesta hälinästä ja ihmisten puuttumisesta. Hän pyöritti sulkiaan ja hyräili hiljaa iloista laulua. 'Tämä on paras päätös ikinä!' hän sanoi itselleen. 'Täällä saan olla rauhassa ja hautoa munani aivan itse.'

Munien hautominen ja ketun aikeet

Jemima Lätäkköankka oli aivan haltioissaan! Hän oli löytänyt täydellisen paikan munia varten. Se oli vanha, hylätty puuvaja syvällä metsässä, kaukana uteliailta katseilta ja kaikkien maaseudun häiriöiden ulottuvilta. Siellä oli pimeää ja suojaisaa, juuri sopivaa pienten, herkkien munien hautomiseen. Hän asetteli parhaita olkia, mitä oli löytänyt, pesäkseen ja odotti ensimmäisiä muniaan. Ja aivan pian, siinä ne olivatkin – suuria, kauniita, vaaleanvihreitä munia, valmiina hautomaan. Jemima tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan. Hän oli vihdoin löytänyt rauhan. Eräänä päivänä, kun Jemima oli juuri asettumassa pesäänsä lämmittämään muniaan, tuo ystävällinen mies kettuhahmo tuli jälleen käymään. Hän kantoi sylissään ison, paksun nipun pehmeää, puhdasta olkea. "Hyvää huomenta, rouva Lätäkköankka!" kettu sanoi, hänen silmänsä tuikkivat ovelasti ja pieni hymy väreili hänen huulillaan. "Huomasin, että pesänne kaipaa vähän lisää täytettä. Tässä, toin teille nämä ihanat, lämpimät oljet. Uskon, että ne tekevät pesästänne entistä mukavamman ja lämpimämmän. Eikö vain, että on paljon mukavampaa hautomista, kun on pehmeää ja lämmintä kaikkialla?" Jemima oli niin kiitollinen, että hänen höyhenensä pörhistyivät ilosta! Hän ei ollut koskaan, ei koskaan, tavannut niin kohteliasta ja huomaavaista kettua. Hän ajatteli, että tämä herra Kettu oli todella avulias ja hyväsydäminen sielu, joka välitti pienten ankkojen hyvinvoinnista. "Voi, kuinka ystävällistä teiltä, herra Kettu!" Jemima sanoi, heilauttaen häntäänsä niin, että koko vaja tärisi hieman. "Tämä on aivan täydellistä! Kiitos, kiitos tuhannesti! Te olette niin huomaavainen!" Hän ryhtyi heti järjestämään uusia, pehmeitä olkia pesäänsä, tehden siitä todellisen luksuspesän. Kettu seisoi vieressä ja katseli, suu vähän nykien ja kieli lipoen. Hän oli mielissään, että hänen kavala suunnitelmansa eteni juuri niin kuin hän oli ajatellut. Jemima oli helppo huijata. Kettu oli myös kertonut Jemimalle, että oli parasta peittää munat silloin, kun hän itse joutui jättämään pesän. "Se suojelee munia kylmältä ja pahoilta katseilta", kettu oli neuvonut, pyyhkäisten muka-huolehtivasti tassullaan silmäkulmaansa. "Ja myös muilta metsän asukeilta, jotka saattavat olla uteliaita tai... no, nälkäisiä. On parempi olla varovainen." Jemima Lätäkköankka oli kuunnellut tarkasti ja noudattanut neuvoja orjallisesti. Hän peitti aina munansa huolellisesti, kun hän kävi vähän kävelemässä tai etsimässä syötävää pienestä purosta. Hän luotti herra Kettuun täysin. Liiankin täysin. Hän ei osannut kuvitella, että joku voisi olla niin ystävällinen ja samalla niin petollinen. Päivät kuluivat nopeasti metsän syvyyksissä. Jemima hautoi muniaan ja odotti pienten ankannpoikasten kuoriutumista. Hän kuvitteli, kuinka suloisia ne olisivat, kuinka ne uiskentelisivat ja leikkisivät hänen kanssaan maatilan lammessa. Hän lauleskeli hiljaa pesässään onnellisia lauluja ja tunsi lämpimän, hyvän olon vatsassaan. Se oli odotusta, toivoa ja puhdasta ankkaonnea. Mutta herra Kettu ei ollutkaan niin ystävällinen kuin Jemima luuli. Ei lainkaan. Hänellä oli aivan toisenlaiset, paljon synkemmät suunnitelmat. Herra Kettu ei oikeastaan välittänyt Jemiman munista pätkääkään. Ne olivat vain osa hänen ovelaa suunnitelmaansa. Hän välitti vain yhdestä asiasta: hyvästä, rasvaisesta ankka-ateriasta! Ja ehkäpä pienistä, mehukkaista ankannpoikasista lisukkeeksi. Joka päivä herra Kettu kävi tarkistamassa Jemiman vajan, ikään kuin hän olisi huolissaan. Hän kyseli, "Onko jo munat kuoriutumassa, rouva Lätäkköankka? Pian teillä on paljon pieniä poikasia, eikö niin?" Jemima vastasi aina iloisesti, "Ei vielä, herra Kettu, mutta aivan pian! Tunnen sen sisimmissäni! Niiden on pakko kuoriutua koska tahansa!" Kettu vain nyökkäili ja mutisi niin hiljaa, ettei Jemima kuullut: "Ei haittaa, ei haittaa. Mitä lihavampi ankka, sen parempi ateria. Ja nuo munatkin… ne ovat erinomaista lisuketta." Samalla aikaa, kotona maatilalla, Kepu-hanhi oli alkanut huolestua. Missä Jemima oli? Hän oli ollut poissa jo useita päiviä, eikä kukaan ollut nähnyt häntä. Kepu muisti, kuinka Jemima oli aina haaveillut hautovansa munansa aivan itse, kaukana uteliailta katseilta. Kepu oli viisas ja kokenut vanha hanhi. Hän tiesi, että metsä oli täynnä vaaroja. Siellä asui kettuja ja mäyriä, jotka rakastivat ankanpoikia ja toisinaan myös aikuisia ankkoja. "Tämä ei ole hyvää", Kepu mutisi itsekseen, ravistellen valkoista höyhenpeitettään. "Jemima on liian sinisilmäinen ja luottaa kaikkiin. Jonkun pitää löytää hänet ennen kuin on liian myöhäistä!" Kepu päätti ottaa ohjat omiin siipiinsä. Hän tiesi, että yksin hän ei ehkä pystyisi auttamaan Jemimaa. Mutta hänellä oli ystävä, vanha, uskollinen koira nimeltä Kep. Kep oli maatilan vartija, joka tunsi kaikki metsän polut ja asukkaat paremmin kuin omat tassunsa. "Kep! Kep!" Kepu kaakatti, rynnätessään koiran luo. Kep oli juuri nukkumassa aurinkoisella pihalla, mutta heräsi heti kuullessaan ystävänsä hätäiset äänet. Hän nousi istumaan ja tähyili Kepuun. "Mitä on tapahtunut, Kepu?" Kep kysyi, nostaen päätään ja nykien korviaan. "Jemima! Jemima on poissa! Hän on ollut poissa jo päiviä! Pelkään, että hän on mennyt metsään hautomaan, ja siellä... siellä voi olla todella vaarallista. Olen huolissani, Kep, todella huolissani!" Kepu kertoi, levitellen siipiään epätoivoisesti. Kepu selitti Kepille koko tarinan, kuinka Jemima oli ollut niin onneton, kun hänen muniaan oli otettu pois. Ja kuinka hän oli sanonut, että hän etsisi itselleen salaisen paikan, josta kukaan ei löytäisi. Kep kuunteli tarkkaavaisesti, hänen korvansa nykivät, ja hänen silmiinsä tuli päättäväinen ilme. Hän tiesi, että Kepun huoli oli aiheellinen. Kettuja oli näkynyt usein maatilan laitamilla, ja he olivat tunnettuja oveluudestaan. "Minun on löydettävä Jemima", Kep sanoi. "En voi antaa hänen joutua vaaraan. Kettu on ovelampi kuin Jemima osaa kuvitellakaan." Niinpä Kep, vanha ja viisas paimenkoira, lähti etsimään Jemima Lätäkköankkaa. Hän seurasi metsän polkuja, nuuhki ilmaa ja kuunteli tarkasti kaikki äänet, yrittäen havaita mitä tahansa merkkiä Jemimasta tai ketusta. Hän toivoi löytävänsä ystävänsä ajoissa. Sillä välin, vanhassa puuvajassa, Jemima oli autuaan tietämätön Kepun huolesta ja Kepin etsinnöistä. Hän oli niin uppoutunut munien hautomiseen ja tulevaisuuden haaveisiin. Herra Kettu oli vieraillut jälleen, ja tällä kertaa hän oli tuonut mukanaan... joitakin yrttejä ja sipuleita. "Nämä, rouva Lätäkköankka", kettu sanoi, ojentaen pienen nipun vihreitä lehtiä ja pyöreitä, valkoisia sipuleita. "Nämä ovat mausteyrttejä. Ne tekevät ankanpojista todella herkullisia, kun ne kuoriutuvat. Ja teistäkin, kun olette hautomisen uuvuttama, tulee vahva ja energinen, kun syötte näitä. Olen huomannut, että te olette jo hieman väsyneen näköinen." Jemima katsoi yrttejä. "Herkullisia?" hän kysyi. "Enpä ole koskaan kuullut, että ankanpoikasista tulisi herkullisia yrteillä. Mutta ehkä se on vain jokin ketun tapoihin kuuluva perinne." Hän kiitti jälleen kerran herra Kettua hänen ystävällisyydestään. Jemima uskoi, että kettu vain halusi auttaa häntä ja hänen tulevia poikasiaan parhaalla mahdollisella tavalla. Hän laittoi yrtit ja sipulit sivuun, ajatellen käyttävänsä niitä sitten, kun poikaset ovat kuoriutuneet ja hän todella tarvitsee piristystä. Kettu poistui hymyillen, hieroen tassujaan yhteen. Hän tiesi, että pian hänen suunnitelmansa toteutuisi. Hän oli valinnut täydellisen päivän aterialleen, ja oli jo pyytänyt kolmea toveriaan, mäyriä, tulemaan auttamaan häntä. Jemima Lätäkköankan kohtalo näytti synkältä. Mutta Kep oli jo matkalla. Pystyykö Kep löytämään Jemiman ajoissa ja pelastamaan hänet ketun aikeilta? Se jää nähtäväksi. Jemima oli onnellinen, mutta vaara vaani nurkan takana, aivan hänen nenänsä edessä. Hän hautoi, haaveili, ja kettu odotti...

Kepun pelastus ja onnellinen loppu

Aika kului. Aurinko alkoi jo laskea, ja metsän varjot pitenivät. Jemima Lätäkköankka hautoi muniaan ketun mökissä, yhä autuaan tietämättömänä vaarasta. Hän haaveili pienistä, pulleista ankanpoikasistaan ja leppeästä elämästä. Mutta jossain, kaukana metsän siimeksessä, pieni koiranpentu vinkaisi. Se oli yksi Kepin, taitavan paimenkoiran, pennuista. Kep oli jo jonkin aikaa vaeltanut metsässä, nenä maata viistäen, etsien Jemimaa. Hän oli ollut huolissaan, kun ankkaneiti ei ollut palannut kotiin illaksi. Hän tiesi, että metsässä oli vaaroja, erityisesti salakavala Kettu. Pennut olivat olleet uteliaita, ja yksi niistä oli haistanut jotakin. Pieni pentu oli seurannut erikoista hajua, ja Kep oli seurannut pentuaan. Yhtäkkiä he kuulivat pienen, iloisen kvak-kvakin. Se oli Jemima! Kepin sydän hakkasi nopeasti. Hän tiesi, että Jemiman ääni kuului ketun mökistä. Se ei voinut olla sattumaa. Kep, vanha ja viisas paimenkoira, hiipi varoen lähemmäs mökkiä. Hän kuuli ketun laulavan iloisesti sisällä, jotakin munakkaista ja herkullisesta illallisesta. Kepin korvat kääntyivät, ja hän näki ikkunasta vilahduksen Jemimasta, joka istui tyytyväisenä munien päällä. Kep tiesi, että nyt oli toimittava nopeasti. Hän murisi syvältä kurkustaan, ensin hiljaa, sitten yhä kovempaa. Ketun iloinen hyräily lakkasi. Kettu kuuli murinan ja säikähti. Se tiesi Kepin olevan iso ja vahva koira. Kettu oli ovela, mutta se ei halunnut kohdata paimenkoiraa, joka suojeli maatilan eläimiä. Kep ryntäsi oven luo ja haukahti kovaa.

Lopetus

Kiitos, että olit mukana Jemiman ihanassa ja jännittävässä seikkailussa! Toivottavasti pidit tästä Sonacastsin tarinasta. Kerrothan meille, jos sinulla on toiveita tai palautetta! Muistathan, että jokainen päivä voi olla uusi, ihmeellinen seikkailu, jos vain antaa mielikuvituksen lentää! Kuka tietää, millaisen oman jännittävän tarinan sinä keksitkään tänään? Toivottavasti kuulemme sinusta pian taas! Mukavaa päivää sinulle, pieni seikkailija.

Lisää tarinoita