SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Jemima Lätäkköankan tarina

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Tervetuloa Jemima Lätäkköankan tarinaan! Kuvittele pieni ankka, joka unelmoi omasta rauhallisesta pesästä, kaukana maatilan hälinästä. Hän haluaa haudata munansa itse, mutta maatilalla se on mahdotonta. Niinpä Jemima päättää lähteä seikkailuun etsimään täydellistä paikkaa. Mutta onko vapaus todella niin makeaa kuin hän kuvittelee, vai piileekö puskissa yllättäviä vaaroja? Liity mukaan, kun Jemima kohtaa viehättävän mutta salaperäisen herrasmiehen.

Osa 1: Jemiman unelma ja pakomatka

Jemima Lätäkköankka oli kyllästynyt. Joka kerta, kun hän munasi, maatilan emäntä vei hänen munansa ja antoi ne kanaemolle. 'Minä haluan itse hoitaa poikueeni!' Jemima ajatteli päättäväisesti. Eräänä kauniina aamuna, kun muut asukkaat vielä nukkuivat, Jemima päätti toteuttaa unelmansa. Hän levitti leveät siipensä ja kohosi kevyesti ilmaan, jättäen maatilan taakseen. Alla levittäytyi vihreä maisema: pienet mökit, viljapellot ja hopeinen joki kiemurtelivat kohti horisonttia. Hän lensi kauas, kauas, yli metsien ja soiden, kunnes alkoi nähdä jotain uutta. Edessä avautui tiheä, vanha metsä, täynnä korkeita puita ja varjoisia polkuja. 'Tämä on täydellinen paikka piiloutua!' Jemima ajatteli, ja laskeutui varovasti sammalpeitteiselle maalle. Hän tallusteli eteenpäin, kunnes löysi aivan ihanan, suojaisan paikan, jossa vanhan puun juuret muodostivat pienen luolan. Se oli niin viihtyisä ja piilossa, että se tuntui unelmalta. Hän alkoi jo kuvitella pienten ankanpoikasten kuoriutuvan siellä. Mutta sitten, aivan yllättäen, hän huomasi jotain. Erään puun takaa kurkisti kaksi keltaista silmää...

Osa 2: Salaperäinen herrasmies

Erään puun takaa kurkisti kaksi keltaista silmää... Ja sitten, hitaasti, niiden takaa ilmestyi kokonainen olento. Se oli kettuvarsa, komea ja hienostunut, silmät kimaltelivat viattomasti, mutta samalla ovelasti. Kettuvarsa oli pukeutunut siisteihin vaatteisiin: yllään oli tyylikäs punainen takki, kaulassaan huivi ja päässään pikkuinen hattu. Se kumarsi syvään ja kohteliaasti Jemimalle. ”Hyvää päivää, kaunis rouva Ankkeli”, sanoi kettuvarsa, sen ääni oli silkkisen pehmeä ja miellyttävä, kuin laulun sävel. ”Anteeksi, että häiritsen teitä tässä kauniissa metsässä. Näin teidän etsivän pesäpaikkaa ja mietin, että ehkä voisin auttaa teitä tärkeässä asiassanne?” Jemima, joka oli niin hämmentynyt ja yllättynyt nähdessään niin hienostuneen ja puheliaan ketun, unohti hetkeksi kaiken varovaisuutensa ja pelkonsa. Kettuvarsa oli niin ystävällisen ja kohteliaan oloinen, ettei hän osannut kuvitellakaan mitään pahaa. Hän oli aina tottunut siihen, että ketut olivat karskeita ja pelottavia saalistajia, mutta tämä herrasmies oli aivan erilainen! Hän näytti olevan ystävä, ei vihollinen. ”Oi, kyllä, todellakin!” vastasi Jemima, hieman nolostuneena ja samalla toiveikkaana. ”Etsin kipeästi paikkaa, jossa voisin rauhassa haudata munani ja odottaa pienten poikasteni kuoriutumista. Mutta talon isäntä ei anna minun tehdä sitä oman pihan perällä, hän sanoo, että kananpojat ovat parempia myydä markkinoille. Olen aivan epätoivoinen ja sydämeni on särkynyt!” Kettuvarsa kuunteli, kallisti päätään ja nyökkäsi ymmärtäväisesti, aivan kuin hänellä olisi ollut suuri sydän. ”Voi, miten ikävää! Ymmärrän teitä täysin, rouva Ankkeli. Pesän tekeminen ja munien hautominen on niin tärkeä ja luonnollinen asia. Onneksi minulla saattaisi olla täydellinen ratkaisu teidän ongelmaanne.” Jemiman silmät levisivät, kuin kaksi kimaltelevaa vesipisaraa. ”Todellako? Millainen ratkaisu?” ”Todellakin”, sanoi kettuvarsa ja virnisti, silmissään lyhyen hetken välähdys, jonka Jemima jätti huomiotta. ”Minulla on pieni ja viihtyisä talo metsän syvyydessä, syvällä pensaiden ja tiheiden puiden keskellä. Se on todella rauhallinen ja turvallinen paikka, kaukana kaikista ihmisistä ja heidän uteliaista koiristaan. Kukaan ei löytäisi teitä sieltä. Voisin antaa teidän käyttää minun taloani pesän tekemiseen ja munien hautomiseen. Se olisi täydellinen paikka pikkuisille ankanpoikasillenne, täysin turvassa.” Jemima oli aivan haltioissaan. Hän ei ollut koskaan elämässään tavannut niin ystävällistä ja avuliasta ketun herrasmiestä. Tämä oli kuin unelma! Turvallinen pesäpaikka, kaukana talon isännästä ja hänen vaatimuksistaan. Hän kuvitteli jo itsensä istumassa lämpimässä pesässä, hoivaamassa muniaan ja odottamassa pienten poikasten kuoriutumista. Ihanuutta! ”Voi, miten kilttiä teiltä!” huudahti Jemima, ja hänen siipensä lepattivat innoissaan. ”Olen teille ikuisesti kiitollinen! Voisinpa tulla heti! Johdatteko te minut sinne?” ”Erinomaista!” sanoi kettuvarsa, ja hänen hännänpäänsä heilahti kevyesti. ”Seuratkaa vain minua, kaunis rouva Ankkeli. Minä näytän teille mielihyvin tien.” Niin Jemima Lätäkköankka seurasi iloisesti ja luottavaisesti ketun herrasmiestä. He kävelivät syvemmälle metsään, ohittaen korkeita puita ja tiheitä pensaita, jotka muodostivat katon heidän ylleen. Polku muuttui yhä kapeammaksi ja mutkikkaammaksi, ja joskus Jemiman piti vähän ponnistella pysyäkseen perässä. Auringonvalo siivilöityi puiden lehtien läpi ja loi hauskoja, tanssivia varjoja maahan. Jemima sipsutteli ketun perässä, sydän täynnä toivoa ja suurta odotusta. Hän ei huomannut ketun nopeita vilkuiluja taakseen, eikä sen keltaisten silmien syvempää katsetta. Lopulta he saapuivat pienen, vanhan mökin luo, joka oli piilossa tiheiden puiden ja köynnösten takana. Mökin seinät olivat sammaloituneet ja savupiippu vino, aivan kuin se olisi nukkunut pitkään. Mutta Jemimalle se näytti täydelliseltä – se oli juuri sellainen salainen piilopaikka, jota hän oli koko ajan unelmoinut! Kettuvarsa avasi oven ja kumarsi, pyytäen Jemimaa astumaan sisään. ”Tervetuloa kotiini, rouva Ankkeli. Toivottavasti viihdytte ja löydätte täältä mieluisan pesäpaikan.” Jemima astui sisään. Ja voi, mikä näky! Koko mökki oli täynnä sulkia! Pehmeitä, valkoisia, harmaita ja ruskeita sulkia leijaili ilmassa ja oli hajallaan lattialla, pöydällä ja jopa vanhoilla puutuoleilla. Jemima ei ollut koskaan elämässään nähnyt niin paljon sulkia yhdessä paikassa. Ne tuntuivat niin pehmeiltä ja mukavilta hänen jalkojensa alla. ”Vau!” huudahti Jemima, hänen silmänsä pyöristyivät. ”Miten paljon ihania sulkia teillä on! Tämä olisi aivan ihana paikka pesälle! Voisin käyttää näitä kaikkia pehmikkeenä munilleni, ne olisivat niin lämpimiä!” Kettuvarsa, ja hänen silmänsä välähtivät. ”Aivan, aivan. Minä kerään niitä silloin tällöin. Ne ovat hyödyllisiä moniin tarkoituksiin. Mutta ensin, rouva Ankkeli, te olette varmaankin väsynyt ja nälkäinen pitkän matkan jälkeen. Eikö teidän tekisi mieli jotain pientä ja herkullista syötävää? Voisin valmistaa teille illallisen. Minulla on eräitä erittäin hyviä yrttejä, jotka sopisivat siihen täydellisesti.” Jemima oli todella väsynyt ja nälkäinen. Ajatus lämpimästä ja herkullisesta ateriasta kuulosti aivan ihanalta. Hän mietti, miten ystävällinen ja huomaavainen tämä kettuvarsa oli. Hän oli todellinen herrasmies, ja Jemima oli iloinen, että oli tavannut hänet! ”Oi, se olisi aivan ihanaa!” sanoi Jemima. ”Olen todella nälkäinen. Kiitos! Olen valmis maistamaan herkullisia yrttejänne.” Kettuvarsa hymyili. Hän alkoi kävellä kohti pientä keittiötä, hypistellen samalla taskussaan pientä puukkoa. Hän katseli Jemimaa ja näytti miettivän jotain hyvin tärkeää. Jemima ei huomannut mitään. Hän vain odotti innolla herkullista yrttiateriaa ja täydellistä pesäpaikkaa. Hän ei aavistanutkaan, millainen vaara häntä odotti. Hän luotti kettuvarsaan täysin... mutta oliko se viisasta?

Osa 3: Pesä ja pelastus

Jemima seurasi ystävällisen oloista kettuvarsaa syvemmälle metsään, kohti paikkaa, jonka tämä oli luvannut olevan täydellinen pesäpaikka. Ketun pesä oli syvällä vanhan puun juurien suojassa, pienen kukkulan kupeessa. Se näytti kieltämättä viihtyisältä. Siellä oli hämärää ja hiljaista, juuri sellainen paikka, missä munat olisivat turvassa. Jemima oli niin innoissaan! Hän kuvitteli jo pienet ankanpoikasensa kuoriutuvan tuolla, lämpimässä ja pehmeässä pesässä. Hän ei ollut koskaan nähnyt tällaista paikkaa. Se oli täysin erilainen kuin hänen kotifarminsa vilkas ja meluisa pihapiiri. Ketun pesässä tuoksui hieman multa ja kuivat lehdet, ja ilma oli raikas ja viileä. Hän unohti hetkeksi kaikki huolensa ja epäilyksensä. Tämä oli unelmien täyttymys! Kettuvarsa hymyili leveästi nähdessään Jemiman iloisen ilmeen. 'Tämä on sinun uusi kotisi, Jemima', kettu sanoi. 'Voit aloittaa pesän teon heti. Minäpä haen sinulle lisää olkia ja höyheniä, jotta pesäsi on varmasti maailman pehmein ja lämpimin.' Jemima kiitti kettua ja alkoi heti järjestellä pesää mielessään. Hän unelmoi jo siitä, millaisia hänen tulevat ankanpoikasensa olisivat. Ehkä heillä olisi kirkkaankeltaiset untuvat ja pienet, vilkkaat silmät? Sillä välin kettuvarsa hiipi hiljaa ulos pesästä. Sen mieli oli täynnä aivan toisenlaisia ajatuksia kuin auttaa Jemimaa. Kettu ei ollutkaan niin ystävällinen kuin Jemima luuli. Se oli oikeasti suunnitellut aivan muuta. Kettu tapasi metsässä ystäviään, jotka olivat itsekin vähän ilkeämielisiä. Siellä oli vanha mäyrä ja parikin kähisevää varista. 'Kuulkaa, ystävät', kettu sanoi, 'minulla on vieras pesässäni. Lätäkköankka. Hän aikoo hautua munansa siellä.' Mäyrä ja varikset katsoivat toisiaan hämmentyneinä. 'Mutta minulla on parempi idea', kettu jatkoi, 'teemme ankanpoikasista ja ankan äidistä herkullisen aterian! Tarvitsemme vain pari sipulia ja hieman salviaa. Ja ehkä muutaman perunan.' Ketun silmät kiiluivat ahneudesta. Mäyrä ja varikset hieroivat käsiään yhteen ja lähtivät innoissaan etsimään aineksia. Jemima raukka, hän ei aavistanutkaan, että kaikki tämä ystävällisyys oli vain osa ketun hirveää juonta. Hän istui pesässään ja lauloi hiljaa pientä ankka-laulua, iloisena tulevasta. Mutta onneksi farmilla oli joku, joka oli huomannut Jemiman katoamisen. Se oli Kepo, vanha ja viisas farmikoira. Kepo oli nähnyt, miten Jemima oli lähtenyt kettuvarsan kanssa. Kepo tunsi ketut hyvin. Hän tiesi, että ketut eivät olleet ankkojen parhaita ystäviä. Kepo oli vähän huolissaan. Missä Jemima mahtaisi olla? Kepo alkoi seurata Jemiman ja ketun jättämiä jälkiä metsään. Kepo oli vähän vanha ja hänen tassunsa olivat jo kipeät, mutta hän oli päättänyt löytää Jemiman. Hän haisteli maata tarkkaan, ja eteni askel askeleelta syvemmälle pimeään metsään. Kepon sydämessä oli epämiellyttävä tunne. Hän haistoi ketun, ja jotain muuta… jotain, mikä ei kuulunut sinne. Se oli ankan tuoksua, mutta sekoittuneena ketun hajuun, ja se ei luvannut hyvää. Lopulta Kepo saapui vanhan puun juurien luo ja näki ketun pesän suuaukon. Hän näki myös mäyrän ja varikset, jotka olivat palaamassa mukanaan sipuleita ja salviaa. Kepo murisi syvältä kurkustaan. 'Kuka tuolla on?' kettu kysyi ja hyppäsi pystyyn. Se yritti piilottaa sipulit selkänsä taakse. 'Mitä te täällä teette?' Kepo kysyi uhkaavasti. Kettu yritti selittää, että he olivat vain järjestämässä piknikkiä. 'Jemima on pesässäni, hän hautoo munia', kettu sanoi valheellisesti. Mutta Kepo ei ollut tyhmä. Hän tiesi paremmin. Hän kuuli Jemiman hiljaisen ankanlaulun pesästä. Kepo tiesi, että Jemima oli vaarassa. Kepo hyökkäsi! Hän jahtasi kettua ja sen apureita metsän halki, kunnes he pakenivat pakokauhun vallassa. Kepo oli pelastanut Jemiman! Hän oli todellinen sankari. Jemima tuli ulos pesästä, silmät pyöreinä yllätyksestä. Hän ei ollut ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. 'Kepo, mitä sinä teet täällä?' Jemima kysyi. Kepo nuoli Jemiman nokkaa ja selitti, että kettu oli aikeissa tehdä hänestä ja hänen munistaan illallisen. Jemima oli shokissa. Yhtäkkiä kaikki palaset loksahtivat paikoilleen. Ketun ystävällisyys, sen lupaukset herkullisesta yrttiateriasta… kaikki oli ollut vain juoni! Jemima tunsi pienen piston sydämessään. Miten hän oli voinut olla niin naiivi? Miten hän oli voinut luottaa siihen suloiseen kettuvarsaan? Mutta nyt hän oli turvassa. Kepo oli löytänyt hänet. Ystävällinen Kepo oli pelastanut hänet kauhealta kohtalolta. Hän oli niin kiitollinen! He lähtivät yhdessä takaisin kohti tuttua maatilaa, Kepon suojassa. Matkalla Jemima mietti, että joskus kauniit puheet voivat piilottaa pahoja aikeita. Hän ei enää koskaan luottaisi ketuihin.

Osa 4: Kotiinpaluu ja onnellinen loppu

Kepo-koira johdatti Jemiman turvallisesti takaisin kohti maatilaa. Aurinko alkoi jo laskea, maalaten taivaan oranssin ja violetin sävyillä. Jemima tunsi olonsa paljon paremmaksi, vaikka hänen sydämessään kyti vielä pieni pelko. Hän vilkaisi Kepoon, joka käveli ylväästi hänen vierellään, häntä heiluen. Kepo oli hänen ystävänsä, tosi ystävä. He saapuivat maatilalle juuri kun hämärä alkoi tihentyä. Lammaslauma oli jo käynyt nukkumaan, ja kanat olivat orrellaan. Mutta pihan poikki kulki tuttu ääni! Se oli Sälli-koira, Kepon ystävä, joka oli huolissaan. Sälli oli haistellut ilmaa ja juossut edestakaisin, etsien Kepoa ja Jemimaa. Kun Sälli näki heidät, se haukahti iloisesti! Vuh! Vuh! Se juoksi heitä vastaan, heiluttaen häntäänsä niin kovasti, että koko sen takapää hytkyi. Jemima tunsi lämpimän tunteen sydämessään. Hänellä oli ystäviä, jotka välittivät. Kepo kertoi Sällille kaiken, mitä oli tapahtunut, nuuhkien ja haukahtaen. Sälli kuunteli, sen korvat olivat pystyssä ja silmät leveinä. Se näytti ihan yhtä yllättyneeltä ja vihaiselta kuin Kepo oli ollut. Kettu! Taas kettu! Jemima tunsi olonsa väsyneeksi, mutta samalla niin kevyeksi. Hän oli turvassa. Hän oli kotona. Mutta mitä nyt? Hän oli unelmoinut omasta pesästä metsässä, kaukana kaikista. Mutta se unelma oli melkein maksanut hänelle paljon. Seuraavana aamuna Jemima heräsi maatilan tuttuihin ääniin. Kukko kiekuu, lehmät ammuivat, ja possut röhkivät. Hän katseli muita ankkoja, jotka uivat lammikossa ja kaakattivat iloisesti. Ne eivät tienneet, mitä hän oli kokenut. Jemima mietti: ”Missä minun pitäisi nyt pesiä?” Hän oli yrittänyt olla itsenäinen, mutta oli oppinut tärkeän läksyn. Joskus on parempi pysyä tuttujen ja turvallisten asioiden äärellä. Hän käveli vanhan lady-emännän keittiön oven ohi. Siitä tuli ihana tuoksu – leipää ja kaurapuuroa! Jemima ajatteli, että ehkä sittenkin oli hyvä olla maatilalla. Täällä oli lämmintä ja ruokaa oli aina saatavilla. Ja sitten hän näki sen. Vanhan, käyttämättömän puulaatikon, joka oli piilotettu kuistin alle, vähän syrjään. Se oli täynnä pehmeitä olkia ja se oli suojaisa. Se oli täydellinen! Ei liian kaukana, mutta silti oma pieni paikka. Jemima päätti: ”Tähän minä teen pesäni!” Ja niin hän tekikin. Hän kantoi sinne lisää pehmeitä olkia ja höyheniä, pyöritteli niitä tassuillaan, kunnes pesä oli juuri oikeanlainen – mukava ja lämmin. Päivien kuluessa Jemima muni munansa yksi toisensa jälkeen. Yhteensä yhdeksän kaunista, suurta munaa! Ne olivat kaikki rivissä pesässä, ja Jemima istui niiden päällä niin hellästi ja kärsivällisesti. Hän odotti. Hän odotti pieniä poikasiaan. Kepo ja Sälli kävivät joskus kurkistamassa. Ne nuuhkivat pesää ja näyttivät ylpeiltä Jemimasta. Ne tiesivät, kuinka paljon tämä pesä ja nuo munat merkitsivät Jemimalle. Viikot kuluivat. Jemima hoiti muniaan ahkerasti, käänteli niitä varovasti nokallaan, jotta ne pysyivät lämpiminä tasaisesti. Hän odotti ja odotti. Ja sitten, eräänä kauniina aamuna, tapahtui jotain aivan ihmeellistä! Yksi munista liikahti! Sitten toinen! Jemima kuuli pienen naksahduksen ja sitten toisen! Pieniä, heikkoja ääniä alkoi kuulua munien sisältä. Kop kop! Kop kop! Jemima katseli kun kuoret alkoivat halkeilla. Ja sieltä, yksi toisensa jälkeen, kömpelivät ulos pienet, pörröiset, keltaiset ankanpoikaset! Piip! Piip! Ne olivat niin pieniä ja suloisia. Niiden silmät olivat vielä vähän kiinni, ja ne olivat aivan märkiä kuoresta. Jemima oli maailman onnellisin! Ne olivat kaikki hänen omia! Yhdeksän ankanpoikasta! Hän työnsi ne hellästi siipiensä alle, lämmitti niitä ja suojeli niitä. Lady-emäntäkin tuli katsomaan. Hän hymyili nähdessään kaikki pienet ankanpoikaset. Hän oli niin iloinen Jemiman puolesta. ”Hyvä Jemima,” hän sanoi, ”olitpa sinä taitava!” Ankanpoikaset kasvoivat nopeasti. Ne oppivat uimaan lammikossa, sukeltamaan ja etsimään ruokaa. Ne seurasivat aina äitiään Jemimaa, piipittäen iloisesti. Jemima opetti niille kaiken, mitä pienen ankan tarvitsi tietää – mistä löytyy maukkaimmat madot ja miten uidaan nopeimmin. Jemima Lätäkköankasta tuli todella ylpeä äiti. Hän ei enää haaveillut kaukaisista metsistä ja salaisista pesistä. Hän oli löytänyt onnensa aivan kodin läheltä. Hän oli oppinut, että seikkailunhalu on hyvä asia, mutta turvallisuus ja ystävät ovat vielä tärkeämpiä. Kepo ja Sälli olivat edelleen hänen parhaat ystävänsä. Ne vahtivat Jemimaa ja hänen poikasiaan, etteivät ketut tai muut pahantekijät pääsisi lähelle. Maatilan piha oli nyt täynnä iloista ankanpoikasten piipitystä ja kaakatusta. Jemima Lätäkköankan tarina päättyi onnellisesti. Hän eli pitkän ja onnellisen elämän maatilalla, omien lastensa ja lastenlastensa ympäröimänä. Hän muisti aina sen seikkailunsa, mutta oli kiitollinen, että hänellä oli ollut Kepo-koira pelastamassa hänet. Ja niin, kaikki olivat onnellisia maatilalla. Jemima ei enää kokenut olevansa erilainen. Hän oli vain Jemima, rakastava äiti, joka oli löytänyt paikkansa maailmassa. Ja se oli parasta kaikessa.

Lopetus

Ja niin päättyy Jemima Lätäkköankan ihana tarina. Toivottavasti nautitte tästä seikkailusta aivan yhtä paljon kuin mekin! Jos teillä on palautetta tai omia tarinaideoita, kertokaa ihmeessä Sonacastsille. Ehkä teilläkin on mielessänne uusi, jännittävä seikkailu valmiina? Muistakaa, että mielikuvitus on taianomainen paikka täynnä mahdollisuuksia. Kiitos sydämellisesti, kun olitte mukana. Nähdään taas pian, uusien tarinoiden parissa!

Lisää tarinoita