SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Jemima Lätäkköankan tarina

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele pieni, päättäväinen ankka, jonka suurin unelma on hautoa omat munansa. Mutta kotitilan emäntä ei anna hänen koskaan tehdä niin! Joka kerta munat viedään pois. Tämä on Jemima Lätäkköankan tarina, ankan, joka päätti ottaa kohtalonsa omiin siipiinsä. Hän lähti etsimään täydellistä, salaista paikkaa, jossa voisi toteuttaa unelmansa. Mutta metsä on täynnä vaaroja, ja kaikki uudet tuttavuudet eivät ole ystävällismielisiä. Liity seuraamme, kun kerromme, miten Jemiman unelmasta oli tulla hänen painajaisensa.

Jemima haluaa hautoa muniaan

Jemima Lätäkköankka oli hyvin onnellinen ankkana, mutta yksi asia vaivasi häntä suuresti. Hän halusi kiihkeästi hautoa omat munansa. Joka kevät, kun Jemima muni kauniita, kermanvärisiä munia, ne vain katosivat. Rouva McGregor, maatilan emäntä, vei ne aina ja hautoi ne itse, kanatöiden ohella. Hän ei koskaan antanut Jemiman hautua ainoatakaan munaa! ”Tämä on täysin epäreilua!” Jemima mutisi usein itselleen, kun hän etsi tyhjää pesäänsä ja tunsi pienen, tyhjän kohdan sydämessään. ”Minä haluan olla äiti! Minä haluan nähdä omien pikkuankkojeni kuoriutuvan ja sipsuttavan perässäni!” Jemima päätti, että tänä keväänä asiat olisivat toisin. Hän ei antaisi Rouva McGregorin viedä viimeisiä toiveitaan. Hän etsisi itselleen todella salaisen paikan, niin salaisen, että kukaan ei löytäisi sitä. Ei kukaan, paitsi tietenkin Jemima itse. Hän lähtisi kauas, kauas maatilalta, paikkaan, jossa hän voisi munia, hautua rauhassa ja turvallisesti, ilman että kukaan häiritsisi häntä. Ja niin, eräänä kauniina aamuna, kun aurinko nousi korkealle ja muut ankat vielä unelmoivat, Jemima levitti siipensä ja lähti päättäväisesti seikkailuun.

Salaperäinen herrasmies metsässä

Jemima lensi, lensi ja lensi. Maatila jäi kauas taakse, pienentyen ja muuttuen lopulta vain pieneksi pisteeksi horisontissa. Tuuli suhisi hänen korvissaan, ja siivet kantoivat häntä kevyesti yli peltojen, puiden latvojen ja pienten purojen. Hän etsi, etsi ja etsi sitä täydellistä, salaista paikkaa, josta hän oli unelmoinut. Hän lensi aina vain kauemmas, sinne missä metsä muuttui tiheämmäksi ja puut korkeammiksi, kuin vartioiden jotakin salaisuutta. Aurinko alkoi jo hieman painua alemmas taivaalla, ja Jemiman siivet tuntuivat väsyvän pitkästä matkasta. Hän haaveili jo pehmeästä pesästä ja pienen pienistä munistaan. Lopulta, kun hän oli lentänyt niin kauas, että maatilan tutut äänet olivat täysin kadonneet, ja vain puiden humina ja lintujen laulu täyttivät ilman, Jemima päätti laskeutua. Hän valitsi pehmeän sammalmättään syvältä tiheän metsän siimeksestä ja laskeutui varovasti. Hän katseli ympärilleen. Tämä paikka oli erilainen kuin maatila. Täällä oli korkeita kuusia ja sammalen peittämiä kiviä, ja ilma tuoksui raikkaalta, mullan ja havujen sekoitukselta. Se oli kaunista, mutta myös hieman yksinäisen oloista. Jemiman oli löydettävä pesäpaikka pian! Yhtäkkiä, kun Jemima oli jo melkein luopumassa toivosta ja miettimässä, pitäisikö hänen sittenkin lentää takaisin tutulle lammelle, hänen silmänsä osuivat johonkin. Puiden takana, pienen polun päässä, pilkisti pieni, olkikattoinen mökki! Sen savupiipusta nousi heikko savupilvi, ja ikkunoista hohti heikko, lämmin valo. Jemima ei ollut koskaan nähnyt sellaista mökkiä, mutta se näytti niin kodikkaalta ja turvalliselta. Uteliaana ja toiveikkaana hän käveli varovasti kohti mökkiä, kuikkien puskien takaa. Mökin ovi oli raollaan, ja sisältä kantautui hiljaista huminaa. Jemima kurkisti sisään, ja juuri silloin ovi avautui kokonaan. Ulos astui – ei kukaan muu kuin hyvin asiallisesti pukeutunut herrasmies! Hänellä oli yllään violetti takki, ja hän nojasi kävelykeppiin. Hänen turkkinsa oli punertava, ja hänellä oli terävät korvat ja tuuhea, pörröinen häntä. Vaikka hän näytti hieman ketun näköiseltä, hän hymyili leveästi ja hänen silmänsä tuikkivat ystävällisesti. Ainakin niin Jemima ajatteli. ”Hyvää päivää, kaunis ankka!” sanoi herrasmies. Hänen äänensä oli sileä ja makea kuin hunaja. ”Mitä ihmettä niin hieno neiti tekee näin syvällä metsässä, kaukana kaikesta?” Jemima, joka oli niin onnellinen ja helpottunut löytäessään jonkun, jolta kysyä neuvoa, unohti kaiken varovaisuuden. ”Hyvää päivää, herrasmies!” hän vastasi. ”Etsin turvallista paikkaa, todella salaista paikkaa, minne voisin munia munani ja hautoa ne rauhassa. Maatilalla minua häiritään aina.” Herrasmies nyökkäsi. ”Voi, kuinka ymmärränkään sinua, rakas ankka! Se on todella ikävää, kun ei saa hautoa rauhassa. Ja kas vain, kuinka sattuikaan! Minulla on aivan täydellinen paikka sinulle! Tuo pieni vaja tuossa, aivan mökkini vieressä. Se on pehmeää olkea täynnä, ja siellä ei varmasti kukaan häiritse sinua. Voit olla siellä aivan rauhassa ja turvassa.” Jemima ei voinut uskoa onneaan! Tämä herrasmies oli niin ystävällinen ja avulias. Hän unohti kokonaan sen, että herrasmiehen silmät tuntuivat seuraavan häntä hieman liian tarkasti, tai että hänen huulillaan vilahti pieni, outo hymy, kun hän puhui munista. Jemima oli niin keskittynyt omaan toiveeseensa, että hän ei huomannut mitään epäilyttävää. ”Oi, kiitos, kiitos, hyvä herrasmies!” Jemima hihkaisi. ”Olette todella pelastajani!” Herrasmies ohjasi Jemiman pieneen vajaan, joka oli tosiaan täynnä pehmeää, puhdasta olkea. Se oli täydellinen! Hän jopa toi Jemimalle hieman herkullisia siemeniä ja pienen astian vettä, ja vakuutti, että hän huolehtisi Jemiman turvallisuudesta. Jemima tunsi olonsa niin turvalliseksi ja iloiseksi tässä uudessa pesässään. Hän ajatteli, että tämä oli todellakin hänen unelmiensa täyttymys. Täällä, syvällä metsässä, kaukana maatilan hälinästä, hän voisi vihdoin munia munansa ja hautoa ne ilman pelkoa. Hän kömpi syvälle olkiin ja odotti innoissaan huomista päivää.

Munimista ja epäilyttäviä pyyntöjä

Seuraavana aamuna Jemima Lätäkköankka heräsi auringonpaisteeseen. Pieni, kultainen valonsäde pilkisti puiden lomasta suoraan hänen pesäänsä. Hän venytteli siipiään ja tunsi olonsa ihmeellisen kevyeksi, vatsassaan pientä kutkuttavaa odotusta. Tänään olisi se suuri päivä! Ja niin vain, pesän syvälle kätkettyihin, pehmeisiin olkiin, Jemima muni kauniin, kermaisenvalkoisen munan. Se oli niin sileä ja täydellinen, aivan kuin pieni, pyöreä aarre. Hän katseli sitä, ja hänen sydämensä täyttyi ilolla ja ylpeydellä. Ensimmäinen muna! Kuinka ihanaa! Päivät kuluivat eteenpäin kuin untuvapilvet kesätaivaalla. Joka päivä Jemima muni yhden munan, kunnes pehmeässä pesässä lepäsi jo yhdeksän kaunista, kermaista munaa. Yhdeksän pientä toivon ja unelman kappaletta! Jemima oli niin, niin onnellinen. Hän rakasti pesäänsä ja erityisesti herrasmiestä, joka oli antanut sen hänelle. Ja arvatkaa mitä? Se herrasmies, joka asui siinä suuressa, vanhassa puutalossa metsän laidalla, tuli joka päivä katsomaan häntä. Hän oli aina niin kohtelias ja ystävällinen. Hän kysyi aina, miten rouva Lätäkköankka voi ja olivatko munat turvassa ja mukavassa paikassa. Jemima kertoi hänelle, kuinka onnellinen hän oli ja kuinka kiitollinen tästä ihanasta pesäpaikasta. Eräänä aamuna, kun aurinko lämmitti jo mukavasti, herrasmies tuli käymään hieman huolestuneen näköisenä. "Rakas rouva Lätäkköankka," hän aloitti, "olen miettinyt kovasti munianne. Eivätkö ne tunnu teidän mielestänne hieman kylmiltä näinä öinä? Pelkäänpä, että ilman kunnon peittoa ne eivät kuoriudu kunnolla. Se olisi todella sääli, eikö totta? Minulla on kuitenkin loistava idea! Minä voisin tuoda teille lämpimän, pehmeän höyhenpeiton pitämään munat lämpiminä ja mukavina. Silloin ne pysyvät taatusti lämpiminä ja poikaset kehittyvät parhaiten." Jemima ei ollut koskaan aiemmin kuullut, että munat tarvitsisivat erillistä peittoa, kun emo jo hautoo niitä. Mutta herrasmies oli niin vakuuttavan oloinen ja puhui niin viisaasti. Ja eihän hän tietenkään halunnut, että hänen pienokaisensa palelevat tai että niille kävisi jotakin pahaa! "Oh, kuinka kilttiä teiltä!" Jemima sanoi, ja hänen silmänsä loistivat. "Se olisi aivan ihanaa! Kuinka ihanaa, että välitätte niin paljon! Kiitos, kiitos paljon!" Hän kujersi onnesta ja ajatteli, että tämä herrasmies oli todellinen pelastaja. Seuraavana päivänä herrasmies ilmestyi takaisin, suuri paketti kädessään. Se oli täynnä pehmeitä, valkoisia höyheniä. Ne tuntuivat aivan pilviltä. "Tässä, rouva Lätäkköankka," hän sanoi, ojentaen paketin. "Tämä on paras peitto, minkä metsästä löysin. Se pitää pikkumuruset lämpiminä kuin unelma. Ne ovat kuin pumpulissa! Mutta tiedättekö, tarvitsemme vielä jotain pientä, mutta erityisen tärkeää. Jotain, mikä tekee pesästä täydellisen ja munista entistäkin vahvempia ja maistuvampia." Jemima Lätäkköankka nojasi eteenpäin, täynnä uteliaisuutta ja odotusta. "Mitä se on?" hän kysyi, pientä siipeään hypistellen. "Tarvitaanko jotain taikakiveä vai kenties aamukastetta?" "No," herrasmies sanoi, "tarvitsemme joitakin erityisiä yrttejä ja mausteita. Ne eivät ainoastaan anna munille voimaa, vaan tekevät niistä myös terveellisiä ja maistuvia. Sellaisia, joita vain harvat tuntevat. Minä voisin kertoa teille tarkalleen, mitä tarvitsemme, ja te, rouva Lätäkköankka, voisitte hakea ne metsästä. Te olette niin taitava etsimään asioita ja tunnette varmasti metsän polut paremmin kuin minä." Jemima ei ollut koskaan kuullut yrteistä tai mausteista munien hautomisessa tai maistuvuudessa, mutta herrasmies oli niin viisas ja tiesi niin paljon kummallisia asioita. Ja hän halusi vain parasta pienille ankanpoikasilleen, eikö niin? Toki hän etsisi ne! "Toki!" Jemima vastasi, hänen äänensä kaikui iloisena. "Kerro vain, mitä tarvitsen, niin minä etsin ne! Minä olen todella hyvä etsijä!" Herrasmies hymyili. "Erinomaista! Aivan erinomaista! Tarvitsemme persiljaa, salviaa ja sipulia. Ne ovat kaikki ihania makuja, jotka tekevät munista erityisen hyviä. Löydätte niitä sieltä polun varrelta, missä villivadelmat kasvavat runsaina. Ja voisitteko tuoda vähän myös niitä villivadelmia? Ne sopisivat erinomaisesti jälkiruoaksi." Jemima Lätäkköankka oli niin innoissaan. Hän ajatteli, että herrasmies oli maailman avuliain ja ystävällisin. Hän oli todella hyvä ystävä! Hän juoksi heti metsään etsimään yrttejä ja vadelmia. Hän viserteli ja kvak-kvakasi onnesta ja kuvitteli, kuinka terveitä ja vahvoja hänen ankanpoikasistaan tulisi. Hän ei huomannut, miten herrasmies pyyhki suupieliään ja nauroi hiljaa, vatsaansa pidellen, kun Jemima katosi metsän siimekseen. Herrasmiehellä oli omat, salaiset ajatuksensa. Ja ne eivät olleet aivan niin ystävällisiä kuin Jemima, hyväuskoinen ankkamme, kuvitteli. Hän odotti iloisesti Jemiman paluuta, ja ajatteli, että päivällinen olisi kohta valmis.

Pelastus viime hetkellä

Jemima Lätäkköankka lipui takaisin herrasmiehen mökille, sydän täynnä iloa ja toivoa. Hän oli juuri muninut viisi kaunista, valkoista munaa ja oli aivan varma, että tämä pesäpaikka oli täydellinen. Herrasmies odotti häntä oven suussa, ja hänen hymynsä vaikutti hieman tavallista leveämmältä. "Ah, rouva Lätäkköankka!" sanoi herrasmies, hieroen käsiään yhteen. "Oletpa ollut ahkera! Olen juuri saanut uunin lämpimäksi, ja pian on aika valmistella illallinen." Jemima tunsi pienen kylmän väreen kulkevan selkäpiitään pitkin, mutta hän ajatteli sen olevan vain nälkää. "Oh, kuinka mukavaa! Mitä aiotkaan laittaa?" Herrasmies nuolaisi huuliaan. "Taidanpa valmistaa perinteisen ankka-annoksen, jossa on runsaasti yrttejä. Voisitko ystävällisesti kerätä minulle kimppusen salviaa ja sipuleita tuolta puutarhasta? Ne antaisivat ruoalle aivan ihastuttavan maun." Jemima, joka oli aina valmis auttamaan ja joka ei koskaan epäillyt kenenkään hyviä aikeita, lähti vilpittömästi kohti puutarhaa. Hän ei osannut aavistaakaan, että herrasmiehen "ankka-annos" tarkoitti häntä itseään. Hän ei ollut tietoinen, että juuri tällä hetkellä herrasmies oli jo tuonut esiin suuren, kiiltävän veitsen ja terotti sitä salaperäisesti keittiön pöydällä. Liesituletusaukosta leijui jo houkutteleva tuoksu... mutta se ei ollut perunoiden tai sipulien tuoksu. Sillä välin, kaukana metsän polulla, Kep-niminen paimenkoira oli lenkillä pentujensa kanssa. Kep oli viisas ja nokkela koira, ja hänellä oli aina ollut tapana pitää silmällä metsän asukkaita – ja heidän touhujaan. Kun hän haistoi savua ja jotain epäilyttävän herkullista, joka leijaili herrasmiehen mökin piipusta, hän pysähtyi. Koirat haistavat monia asioita, joita me ihmiset emme edes huomaa. Ja Kep haistoi vaaraa. "Vuff, vuff!" haukahti Kep pentujensa suuntaan. "Kuunnelkaahan, pikkuiset! Tuo tuoksu ei ole aivan oikea. Herrasmies-Ketulla on tapana metsästää, mutta tämä tuoksu... tämä on liian tuttua. Se haisee kotiemme lihapadalta, ja se saa minun tassuni syyhyämään." Kaksi pentua, pienet ja uteliaat, seurasivat isäänsä. Heillä oli terävät korvat ja vielä terävämmät nenät. He ryntäsivät edellä, nuuskien maata ja haistellen ilmaa. Yhtäkkiä toinen pennuista, nimeltään Viljo, huomasi jotain. "Isä, isä! Katso! Tässä on höyheniä! Valkoisia höyheniä!" Kep nuuhkaisi höyheniä. Ne olivat ankan höyheniä. Hän rypisti karvaisia kulmiaan. Hän tiesi, että Jemima Lätäkköankka oli asustellut seudulla. Mutta miksi hänen höyheniään olisi täällä, aivan Ketun mökin lähellä? Ja miksi Kettu oli laittamassa ruokaa? Kepin hälytyskellot soivat nyt täydellä voimalla. Hänellä oli paha aavistus. Hän ryntäsi mökin ovelle ja työnsi sen auki. Sisällä herrasmies oli juuri tarttumassa Jemimaan! Kettu oli saanut hänestä kiinni kaulasta, ja Jemima rääkäisi avuttomana. Hänen kauniit, juuri munimansa munat olivat aseteltuina pöydälle, ja Kettu oli jo valmistautumassa... syömään ne kaikki. "Vuff! Grrr!" murisi Kep, ja hänen kaksi pentuaan haukkuivat innokkaasti hänen perässään. Herrasmies-Kettu oli aivan yllättynyt. Hän pudotti Jemiman ja munat. Kep, joka oli nopea kuin salama, syöksyi Ketun kimppuun. Hän puri Ketun takapuolesta niin, että Kettu kiljaisi ja hyppäsi ikkunasta ulos. Hän pakeni metsään kaukaisiin maihin, eikä koskaan enää palannut. Jemima Lätäkköankka oli ymmällään. Hän ei ollut koskaan nähnyt tällaista kohtausta. Hän katsoi Keppiä silmät suurina. "Mitä... mitä tapahtui? Miksi Kettu pakeni?" Kep katseli Jemimaa ja huokaisi. "Rouva Lätäkköankka, sinulla oli suuri onni, että saavuin ajoissa. Kettu ei ollut ystäväsi. Hän oli aikeissa tehdä sinusta illallisen! Ja nuo kauniit munasi... ne olivat myös vaarassa." Jemiman leuka loksahti. Hän katsoi pöydälle. Munat! Ne olivat siinä, mutta... ne tuntuivat oudon kylmiltä ja kovilta. Ja hetkinen, niitä oli vain kaksi! Missä olivat muut? Ja miksi nämä tuntuivat jotenkin erilaisilta? Yksi pennuista, Pörrö, nuuhkaisi munia. "Isä," hän sanoi, "nämä eivät ole ankanmunia! Nämä ovat valhe-munia! Ne ovat kivistä!" Jemima oli kauhuissaan. Kettu oli pettänyt häntä kaikessa. Hän oli vaihtanut hänen aidot munansa kiviin, jotta hän voisi myöhemmin syödä ne rauhassa. Kaikki hänen toiveensa, kaikki hänen unelmansa omasta pesästä ja poikasista... ne olivat nyt särkyneet. Kep ja hänen pentunsa lohduttivat Jemimaa. "Ei hätää, rouva Lätäkköankka," Kep sanoi. "Sinä olet turvassa. Tule mukaamme. Minä vien sinut takaisin kotiin, maatilalle. Siellä voit munia lisää munia, ja tällä kertaa, minä lupaan, että pidän niistä huolen." Jemima oli edelleen hieman shokissa, mutta hän tunsi suurta kiitollisuutta Kepiä ja hänen pentujaan kohtaan. He olivat pelastaneet hänet viime hetkellä! Hän oli ollut niin naiivi ja hyväuskoinen, ettei ollut nähnyt ketun kavalia aikeita. Nyt hän tiesi paremmin. Kaikki ystävälliset kasvot eivät tarkoittaneet hyvää. Kep johdatti Jemiman turvallisesti takaisin kotiin. Matkan varrella Jemima mietti kaikkea tapahtunutta. Hän oli oppinut tärkeän läksyn. Joskus täytyy olla varovainen, vaikka joku vaikuttaisi kuinka ystävälliseltä. Ja että todelliset ystävät, kuten Kep, ilmestyvät aina auttamaan, kun apua eniten tarvitaan. Maatilalla oli ensin hälinää ja huolta Jemiman katoamisesta, mutta kun Kep selitti kaiken, isäntä ja emäntä olivat helpottuneita. He kiittelivät Keppiä vuolaasti. Jemima sai lämpimän paikan lammastarhasta, ja hänelle luvattiin, että tällä kertaa, hänen ei tarvitsisi etsiä pesäpaikkaa yksin. Ja tiedättekö mitä? Muutamaa päivää myöhemmin Jemima Lätäkköankka munii todellakin uudet munat. Tällä kertaa hän oli viisaampi. Hän hautoi ne turvallisesti kotonaan, Kepin valvovan silmän alla. Ja tällä kertaa... kaikki meni niin kuin pitikin.

Lopetus

Ja niin päättyy Jemima Lätäkköankan tarina. Kiitos tuhannesti, kun olit matkassamme ja kuuntelit tätä jännittävää seikkailua loppuun asti! Toivottavasti sinulla oli ihanan hauskaa ja mielikuvituksesi sai siivet. Jos sinulla tai vanhemmillasi on ideoita tai palautetta, kerrothan niistä Sonacastsille – odotamme innolla! Muista, että maailma on täynnä ihmeitä. Ehkä voit itsekin keksiä oman tarinasi? Nähdään ja kuullaan taas pian, ystävä hyvä!

Lisää tarinoita