SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Jättihamppari ja pilvenpiirtäjien huiput

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittelepa, että maailmassa on paikka, missä ihan kaikki on SUURTA! Tänään lähdemme jännittävälle seikkailulle suomalaisen perheen kanssa, joka päätti matkustaa kauas, aina Amerikkaan asti. Heidän matkansa oli täynnä naurua, ihmetystä ja valtavia yllätyksiä. Valmistaudu kuulemaan tarina jättihamppareista, hassuista huvipuistoista, keltaisista koulubusseista ja New Yorkin pilvenpiirtäjistä. Oletko valmis mukaan tähän unohtumattomaan seikkailuun?

Amerikan ensikosketus: Jättiateriat

Ja niin heidän vatsansa kurnivat ensimmäisenä Amerikan maaperällä. Oli aika etsiä ruokaa! Mutta voi pojat ja tytöt, mikään ei ollutkaan sitä, mihin he olivat tottuneet Suomessa. Kun he astuivat sisään ensimmäiseen ravintolaan, heidän silmänsä pyörivät kuin karusellissa. Oletteko koskaan nähneet hampparia, joka on melkein isompi kuin teidän oma pää? Tai ranskiksia, joita oli niin paljon, että niistä olisi voinut rakentaa pienen vuoren?

Huvipuistojen pyörteessä ja koulubussien kyydissä

No, vaikka ne hampparit olivatkin jättimäisiä, perhe sai niistä vatsansa täyteen – ja vähän jäi ylikin. Mutta eihän lomalla pelkästään syödä, eihän? Seuraavaksi oli vuorossa jotain, mikä sai Liisan ja Ollin silmät loistamaan vielä kirkkaammin kuin jäätelötötterö auringonpaisteessa: Huvipuistot! Amerikassa huvipuistot olivat aivan uskomattomia! Ne olivat valtavan suuria, kuin kokonaisia pieniä kaupunkeja, täynnä jännittäviä laitteita ja hauskoja hahmoja. Heti porttien avauduttua Liisa ja Olli ryntäsivät eteenpäin, isä ja äiti perässä vähän hengästyneinä. Ensimmäiseksi he näkivät maailman korkeimman vuoristoradan! Se kiemurteli ja kaarteli taivasta kohti, ja sen vaunut näyttivät pieniltä leluautoilta ylhäällä pilvissä. "Vau!" huudahti Olli, ja hänen suunsa loksahti auki. "Mennäänkö tuohon?" Isä rapsutti päätään. "Hmm, ehkä ensin vähän pienempään?" hän ehdotti. Niinpä he päättivät aloittaa helpommasta – tai ainakin he luulivat niin! He menivät laitteeseen, joka näytti isolta teekupilta. Teekuppi pyöri ja pyöri ja pyöri niin kovaa, että Liisa ja Olli nauroivat kippurassa. Ja sitten se koko laite pyöri vielä isomman pyörän päällä! Huh huh, sitä pyöritystä! Kun he pääsivät pois, heidän päänsä tuntuivat vielä hetken pyörivän mukana. Seuraavaksi he kävivät kummitustalossa. Voi apua! Siellä oli hämähäkinseittejä, kummallisia ääniä, ja joku peikko kurkisti nurkan takaa. Liisa tarttui tiukasti isän kädestä, ja Olli puristi äidin sormia. Mutta kun he pääsivät ulos auringonpaisteeseen, kaikki pelottava muuttui hauskaksi muistoksi. "Se oli jännittävää!" Olli huudahti. Ja sitten! Vesipuisto! Siellä oli liukumäkiä, jotka olivat kuin jokiin pudotuksia, ja uima-altaita, joissa oli aaltoja kuin meressä. Liisa liukui alas pitkää sinistä liukumäkeä, ja Olli hihitti roiskuessaan vedessä. He pulikoivat ja nauroivat, kunnes heidän sormenpäänsä olivat ihan rypyssä ja vatsat kurnivat taas nälästä. Huvipuistopäivän jälkeen he olivat ihan poikki, mutta niin onnellisia. He olivat nähneet niin paljon uutta ja jännittävää! Mutta eihän Amerikan ihmeet siihen loppuneet. Seuraavana aamuna, kun he ajelivat autolla pitkin isoja teitä, he näkivät niitä joka puolella: Keltaisia jättiläisiä! "Mikä tuo on?" kysyi Liisa ja osoitti sormellaan. Siellä ne tulivat, pitkin rivistöä, yksi toisensa jälkeen. Ne olivat valtavia, kirkkaankeltaisia busseja, jotka näyttivät ihan isoilta, leppoisilta sitruunoilta pyörien päällä. Ne olivat Amerikan koulubusseja! "Ne ovat niin isoja!" Olli ihmetteli. "Ja kaikki ovat samanvärisiä!" Isä kertoi, että näillä busseilla lapset matkustivat joka päivä kouluun. Ja kun bussi pysähtyi, sen sivusta kääntyi ulos punainen STOP-kyltti, ja kaikki autot pysähtyivät kiltisti odottamaan, että lapset pääsivät turvallisesti kyytiin tai pois. Se oli hauska näky, kun suuri, keltainen bussi pysähtyi, ja kaikki autot sen takana jarruttivat kuin yhdestä käskystä. Yhtenä päivänä perhe päätti kokeilla jotain erityistä. He olivat menossa museoon, ja isä oli lukenut, että sinne pääsi kätevästi paikallisella bussilla. Mutta eihän heillä ollut aavistustakaan, että heidän bussinsa näyttäisi aivan samalta kuin ne keltaiset koulubussit! "Ollaanpas me nyt koulukyydissä!" Liisa nauroi, kun he nousivat sisään. Sisällä oli paljon lapsia, jotka juttelivat ja nauroivat. Bussi oli avara ja siinä oli isot ikkunat, joista pystyi katsomaan ulos vilkkaita katuja. Kuljettaja oli iloinen herra, jolla oli yllään hieno lippalakki. Hän tervehti kaikkia. Olli istui ikkunan viereen ja tapitti uteliaana. Hän näki pikkuisen tytön, joka kantoi isoa reppua, ja pojan, joka luki sarjakuvakirjaa. Tämä oli ihan erilaista kuin Suomen bussit, joissa istutaan usein hiljaa ja katsotaan maisemia. Täällä kaikki tuntuivat olevan ystäviä! He ajoivat pitkän matkaa, ja bussi pysähteli usein. Aina kun se pysähtyi, se STOP-kyltti ponnahti esiin. "Ponks!" Olli matki. "Nyt pysähdytään!" Ja kaikki autot tosiaan pysähtyivät. Se oli mahtava tunne, olla osana tätä suurta amerikkalaista perinnettä. Kun he vihdoin pääsivät museolle, he kiittivät kuljettajaa ja astuivat ulos. He katselivat, kuinka keltainen bussi jatkoi matkaansa, kuljettaen lapsia ja aikuisia kohti uusia seikkailuja. Nämä keltaiset bussit olivat niin hauskoja, että Liisa ja Olli piirsivät niitä päiväkirjoihinsa monta kertaa. Ne olivat kuin suuria, hymyileviä kasvoja tiellä, jotka muistuttivat heitä Amerikan seikkailuista. Mutta kuvitelkaapa, tämä oli vasta alkua! Seuraavaksi he olivat menossa paikkaan, joka sai huvipuistotkin näyttämään pieniltä. Paikkaan, jossa rakennukset kurkottivat korkeammalle kuin pilvet, ja katuja vilisi ihmisiä kuin muurahaisia. Tiedättekö, mistä on kyse?

New Yorkin huiput ja vilinä

Aivan oikein! Se oli tietenkin New York! Se oli kuin olisi astunut suoraan jostain jättimäisestä kuvakirjasta oikeaan elämään. Äiti, isä ja lapset, Pipsa ja Pekka, haukkoivat henkeään jo heti lentokentältä lähtiessään. Miten ihmeessä jokin kaupunki voikin olla niin… iso? Ja korkea? Ja täynnä kaikkea! Auton ikkunasta he näkivät ensin vain pientä, mutta sitten, mitä lähemmäs he keskustaa pääsivät, sitä suuremmiksi talot kasvoivat. Ne olivat kuin valtavia palikoita, jotka joku jättiläinen oli kasannut niin korkeaksi, että niiden huiput tuntuivat hukkuvan pilviin. Pekka nojasi nenä kiinni ikkunaan. ”Äiti, onko nuo talot syöneet paljon kasvishampurilaisia, kun ne ovat noin jättimäisiä?” hän kysyi, ihan tosissaan. Äiti naurahti. ”Eivät sentään, rakas. Nämä ovat pilvenpiirtäjiä, ja ne on rakennettu niin korkeiksi, että niihin mahtuu paljon, paljon ihmisiä ja toimistoja.” Mutta Pekka ja Pipsa olivat yhä aivan ihmeissään. Voiko jossain talossa todella olla sata kerrosta? Tai kaksisataa? Miten kauan hissillä kestää nousta huipulle? Ja mites postinkantaja? Pitääkö hänen kiivetä kaikki ne portaat? Kun he astuivat autosta ulos kadulle, ääniä oli kaikkialla. Taksit töräyttelivät torvea, ihmiset puhuivat satoja eri kieliä ja kaduilla vilisi niin paljon ihmisiä, että heidän oli pidettävä toisistaan kiinni, etteivät he eksyisi. Keltaisia takseja oli joka puolella, kuin pieniä, kiiltäviä sitruunoita, jotka kiisivät sinne tänne. Pipsa huomasi yhden taksin ikkunassa pienen koiran, joka näytti aivan uneliaalta, vaikka ympärillä oli niin paljon melua. ”Katsokaa!” Pipsa huudahti. ”Jopa koirat ajavat täällä taksilla!” He kävelivät ja kävelivät, ja mihin tahansa he katsoivatkin, siellä oli jotain uutta ja ihmeellistä. Mainoskyltit olivat jättimäisiä ja välkkyivät kirkkaasti, jopa päivällä. He näkivät paikkoja, joissa myytiin valtavia hot dogeja, pidempiä kuin Pekan käsivarsi, ja suuria rinkeleitä, jotka olivat kuin leipureiden tekemiä hattuhyllyjä. New York oli kuin elävä leikkikenttä, jossa kaikki oli isompaa ja kirkkaampaa kuin missään he olivat koskaan nähneet. He kävivät katsomassa yhtä niistä valtavista pilvenpiirtäjistä ihan läheltä. Pekka ja Pipsa joutuivat nostamaan päänsä niin ylös, että heidän niskansa alkoivat kipuilla. Talot olivat niin korkeita, että niiden huiput hävisivät jonnekin pilvien sekaan. ”Asuvatko siellä pilvien päällä ketut?” Pipsa kysyi. ”Tai ehkä yksisarviset?” Isä hymyili. ”Ei taida asua, mutta siellä on varmasti aika upeat näkymät!” Ja he kiipesivätkin erään talon näköalatasanteelle, missä he näkivät koko kaupungin levittäytyvän alapuolellaan kuin valtavan, värikkään maton. Pienet autot näyttivät leluilta, ja ihmiset olivat kuin muurahaisia, jotka vilistivät kaduilla. Se oli niin korkealla, että pilvet tuntuivat olevan käden ulottuvilla. Se oli todella maaginen hetki. Heidän matkansa New Yorkissa oli täynnä yllätyksiä ja naurua. He oppivat, että maailmassa on paljon kaikkea erilaista ja ihmeellistä. Ja että vaikka kaikki olisikin isoa ja vilinää täynnä, niin hauskimmat muistot syntyivät silti yhdessä. Mutta kaikki se seikkailu ei ollut vielä ohi. Heillä oli vielä yksi juttu koettavana ennen kuin oli aika palata kotiin. Mitähän se voisi olla?

Viimeiset kommellukset ja kotiinpaluu

Aivan oikein! Ennen kuin oli aika sanoa hyvästit tälle jännittävälle maalle, Perhe Pörröpää päätti, että heidän oli pakko kokea vielä yksi, aivan erityinen seikkailu. Mitähän se voisi olla? Ehkä valtava lelukauppa, vai vieläkin suurempi annos kuin koskaan aiemmin? He suuntasivat kohti suurta, värikästä lelukauppaa, jossa seinät tuntuivat nousevan aina taivaaseen asti ja leluja oli joka nurkan takana. Se oli kuin astuisi suoraan unelmien maailmaan, missä kaikenlaiset pehmolelut, rakennuspalikat ja taianomaiset pelit odottivat löytäjäänsä. Lattialla oli jopa piano, jolla saattoi soittaa hyppimällä! Pian Pikkusisko ja pikkuveli tanssivat ympäriinsä ja saivat pianon soimaan iloisia sävelmiä. Se oli niin hauskaa, että heidän oli vaikea lopettaa! Pikkusisko huokaisi, kun hän näki jättimäisen nallen, joka oli melkein yhtä korkea kuin isä! 'Katso, katso! Tuolla nallella on oma hatunsa ja kaulahuivinsa! Se näyttää ihan herrasmieheltä!', hän hihkaisi ja halasi nallea niin lujaa kuin pystyi. Isä naurahti. 'Taitaa olla, että tämä nalle on syönyt paljon puuroa kasvaakseen noin isoksi! Tai ehkä se on juonut paljon amerikkalaista maitoa, joka tekee niin isoksi', hän vitsaili. Pikkusisko kiipesi nallen jalkojen väliin ja kuvitteli, että nalle kertoi hänelle salaisia tarinoita Amerikasta. Pikkuveli ei ollut jäänyt toimettomaksi. Keskellä lelukaupan vilinää, hän löysi jotain aivan ainutlaatuista. Se oli pieni, kiiltävä pallo, jonka sisällä oli New Yorkin pilvenpiirtäjiä ja pieni Vapaudenpatsas. Kun hän ravisti sitä, lumisade alkoi tanssia pienten rakennusten ympärillä. Mutta mikä ihmeellisintä, kun pikkuveli katsoi tarkasti, hän vannoi, että Vapaudenpatsas hymyili hänelle salaa, aivan kuin se olisi tiennyt kaikki heidän seikkailunsa. Se oli kuin pieni muistoikkuna, joka odotti avautumistaan, kun he olisivat jo kaukana. Äiti hymyili. 'Nyt sinulla on palanen New Yorkia mukanasi kotiin.' Mutta he eivät vielä tienneet, että tämä pieni pallo pitäisi sisällään vielä yhden pienen yllätyksen. Kenties se oli taianomainen matkamuisto, joka kertoisi tarinoita pienen lumisateen kera. Vatsat kurnien, koko perhe päätti nauttia viimeisen, ihan oikean amerikkalaisen aamiaisen. Ja mitäpä se tarkoittaisikaan muuta kuin valtavan pinon pannukakkuja, jotka oli kasteltu vaahterasiirapilla, ja rapeaa pekonia! Pöytä notkui herkuista, ja ilmaan leijaili makea ja suolainen tuoksu, joka sai jokaisen vatsan murisemaan ilosta. Pikkusisko yritti laskea, montako pannukakkua hänen lautasellaan oli. 'Yksi, kaksi, kolme... Apua, äiti! Tässä on ainakin sata pannukakkua!', hän nauroi ja yritti peittää kasvonsa valtavalla pannukakulla. Isä maisteli tyytyväisenä. 'Tämä on kuin vuori pannukakkuja! Taidan tarvita ison apurin tämän syömiseen.' Ja niin he söivät ja nauroivat, vatsat pullollaan ihania herkkuja, muistellen kaikkia niitä kertoja, kun amerikkalaiset annokset olivat saaneet heidät ihmettelemään, miten kukaan voi syödä niin paljon. Tämä viimeinen ateria oli täydellinen päätös heidän ruokaseikkailuilleen. Mutta sitten koitti se hetki, jota kukaan ei ollut odottanut niin innoissaan: pakkaaminen. Muistattehan kaikki ne ihanat tuliaiset? Ne jättimäiset T-paidat, ne keltaiset koulubussilelut, joita oli ostettu joka kohteesta, ja tietenkin, pikkuveljen maaginen lumipallo. Miten kaikki nämä aarteet mahtuisivat takaisin Suomeen? Pikkusiskon matkalaukku oli jo täynnä pehmeitä nallekarhuja, kimaltelevia rannekoruja ja pieniä, mutta pörröisiä avaimenperiä. 'Ei tämä laukku mahdu kiinni!', hän huokaisi, yrittäen sulkea laukkuaan, joka pullotti jo saumoistaan. 'Nämä nallekarhut ovat niin pörröisiä, että ne ottavat kaiken tilan! Minun pitää ehkä jättää yksi nalle tänne, ja se olisi kauheaa!' Isä yritti sulkea omaa matkalaukkuaan, jonka sisältä pilkisti jättimäinen baseball-lippis ja pari uutta, huvipuistosta ostettua, hauskanväristä mukia. 'Tarvitsemme tähän supervoimia tai ehkä vähän taikuutta!', hän vitsaili ja hyppäsi matkalaukun päälle toivoen, että se puristuisi kiinni. Äiti hymyili ja alkoi järjestellä tavaroita. 'Ei huolta, kyllä me saamme kaiken mahtumaan. Muistakaa, että tärkeintä on se, mitä meillä on mielessämme, ei se, mitä meillä on laukuissa. Nämä muistot ovat parhaita tuliaisia.' Hän näytti heille, miten paidat rullattiin tiukasti ja miten pienet esineet löysivät paikkansa kenkien sisältä. Lopulta, pienen ponnistelun jälkeen, kaikki laukut olivat kiinni. Ne näyttivät ehkä hieman pulleilta ja uhkasivat revetä, mutta ne olivat kiinni! Se oli pieni voitto suuressa matkaseikkailussa. Lopulta, kaikkien matkalaukkujen ollessa jotenkin, ihmeellisesti kiinni, oli aika suunnata lentokentälle. Se oli valtava paikka, täynnä ihmisiä ja lentokoneita, jotka odottivat pääsyä taivaalle. He nousivat suureen lentokoneeseen, joka näytti valtavalta linnulta. Ikkunasta katsottuna, New Yorkin pilvenpiirtäjät pienenivät ja pienenivät, kunnes ne olivat vain pieniä tikkujälkiä kaukana alhaalla, kuin leluja hiekkalaatikossa. Pikkuveli puristi lumipalloaan. Yhtäkkiä, aivan kuin se olisi vastannut hänen ajatuksiinsa, lumipallon sisällä oleva Vapaudenpatsas väläytti hänelle pienen, salaisen tervehdyksen. Tai ainakin niin pikkuveli luuli. Se oli kuin pieni viimeinen hyvästi Amerikasta. Kone nousi ylöspäin pilvien sekaan, ja pian koko perhe nukkui makeasti, uneksuen valtavista hampurilaisista, huvipuistojen vuoristoradoista ja keltaisista koulubusseista, jotka huristelivat katuja pitkin. Pitkän lennon jälkeen he heräsivät, kun kone laskeutui Suomeen. Tuttu ilma, tutut äänet. Koti. Mikä ihana ja turvallinen sana. Kun he astuivat ulos lentokoneesta, kaikki tuntui yhtäkkiä tutulta ja turvalliselta. Suomen metsät ja järvet olivat aivan erilaisia kuin New Yorkin pilvenpiirtäjät tai Kalifornian aurinkoiset rannat, mutta ne olivat silti kauniita omalla tavallaan. Kotona, kun kaikki tavarat oli purettu ja jokainen tuliaishassuttelu löytänyt paikkansa, pikkuveli laittoi lumipallonsa yöpöydälleen. Ja joka kerta, kun hän katsoi sitä, hän muisti kaikki ne uskomattomat seikkailut, jotka he olivat kokeneet. Muistatko sen hymyilevän Vapaudenpatsaan? Kenties se hymyilee hänelle yhä? Mutta mitä teki Pikkusisko? Hän halasi tiukasti sitä pehmeää nallekarhua, joka oli melkein vienyt kaiken tilan hänen matkalaukustaan. Se nalle kuiskasi hänelle tarinoita suurista seikkailuista, ja Pikkusisko tiesi, että vaikka koti oli paras paikka maailmassa, oli silti hauskaa muistella niitä hetkiä, kun kaikki oli ollut niin ihmeellisen erilaista!

Lopetus

Ja niin päättyi Pikkusiskon ja jättihampparin uskomaton seikkailu pilvenpiirtäjien huipuilla. Kiitos, että olit mukana tässä jännittävässä matkassa! Muistathan, että mielikuvituksen avulla voit luoda omia, aivan uudenlaisia tarinoita vaikka joka päivä. Mitä sinä keksitkään seuraavaksi? Kerro Sonacastsille, jos sinulla on palautetta tästä seikkailusta tai ehdotuksia uusista. Toivottavasti kuulemme sinusta pian ja nähdään taas uusien tarinoiden parissa. Mukavaa aikaa sinulle!

Lisää tarinoita