SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Itsekäs jättiläinen

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan miettinyt, miltä tuntuisi, jos puutarhassasi olisi aina talvi? Jos kevät ei koskaan saapuisi tuomaan kukkia ja laulavia lintuja, vaikka muualla kaikki heräisi eloon? Tänään sukellamme Oscar Wilden lumoavaan tarinaan Itsekäs jättiläinen. Kerromme jättiläisestä, jonka sydän oli jäässä, ja jonka kaunis puutarha pysyi ikuisessa lumessa, koska hän ei halunnut jakaa sitä. Mutta voiko edes kaikkein itsepäisimmän jättiläisen sydän sulaa? Kuulemme, miten pienen pojan hymy ja ystävällisyys muuttivat kaiken. Tervetuloa mukaan!

Jättiläisen paluu

Kauan sitten, kaukana täältä, oli jättiläinen. Hän oli ollut poissa omasta linnastaan seitsemän pitkää vuotta, kyläilemässä ystävänsä kaukaisessa maassa. Kun hän oli poissa, hänen kaunis puutarhansa oli täynnä iloa. Keväisin siellä kukki vaaleanpunaisia kukkia, ja talvella lumi peitti kaiken pehmeänä peittona. Lapset olivat löytäneet puutarhan ja he leikkivät siellä joka päivä koulusta tultuaan. He nauroivat ja juoksivat pitkin nurmikenttiä, kiipeilivät hedelmäpuihin ja kuuntelivat lintujen laulua. Se oli maailman onnellisin paikka! Mutta sitten eräänä päivänä, juuri kun aurinko alkoi laskea, jättiläinen palasi kotiin. Kun hän näki lapset leikkimässä puutarhassaan, hänen suuret kulmakarvansa rypistyivät. ”Mitä te täällä teette?” hän karjaisi niin kovaa, että linnut lakkasivat laulamasta ja lapset säikähtivät. ”Tämä on MINUN puutarhani! Kukaan muu ei saa leikkiä täällä!” Lapset pakenivat saman tien pois. Jättiläinen päätti, ettei kukaan enää koskaan astuisi hänen maahansa. Hän rakensi korkean muurin puutarhansa ympärille ja laittoi portille kyltin: "Pääsy kielletty!" Nyt kukaan ei voinut mennä sinne. Jättiläinen oli tyytyväinen, mutta puutarha... se ei ollut.

Kevät ei saavu

Kevät saapui joka puolelle maailmaa. Pieniin puutarhoihin, isoille pelloille, jopa kaupunkien kivettyjen katujen varsille. Auringon säteet tuntuivat lämpimiltä poskilla, ja ilmassa tuoksui mullan ja heräävien kukkien makea tuoksu. Pieniä vihreitä versoja pilkisti maasta, ja puiden oksille puhkesi pieniä, hennonvihreitä lehtiä. Pikkulinnut, ne pikkuiset laulajat, palasivat kaukomailtaan ja alkoivat rakentaa pesiään. Niiden iloiset laulut täyttivät ilman, kutsuen kaikki kuulemaan kevään saapumista. Jokaisessa toisessa puutarhassa lapset juoksivat ja leikkivät, nauroivat ja huusivat, kun lämmin aurinko hyväili heidän kasvojaan. Kukat avasivat nuppunsa, nekin aivan kuin hymyillen auringolle ja lasten naurulle. Mutta tiedättekö, mitä tapahtui jättiläisen puutarhassa? Ei mitään. Aivan kuin kevät olisi unohtanut sen kokonaan. Puutarhan yllä leijui yhä kylmä, harmaa ilma, ja maa oli peittynyt paksun, valkoisen lumen alle. Joka aamu kun jättiläinen kurkisti ikkunasta ulos, hän näki vain samaa vanhaa talvista maisemaa. Puut olivat yhä paljaita, eikä yksikään pieni verso noussut esiin. Pikkulinnut, jotka lentelivät iloisina kaikkialla muualla, eivät millään tahtoneet tulla jättiläisen puutarhaan. Ne kurkistivat muurin yli ja näkivät, ettei puutarhassa ollut ketään leikkimässä. Siellä ei ollut iloista lapsen naurua, ei mitään, mikä olisi houkutellut ne laulamaan kauniita laulujaan. Miten lintu muka voisi laulaa, jos kenelläkään ei ole iloa kuunnella? Ja kukat! Ne uinuivat yhä syvässä unessa. Niiden pikkuruiset sipulit olivat maan alla niin surullisina, etteivät ne halunneet herätä. Ne tiesivät, että puutarha oli yksinäinen ilman lapsia. Ja ilman lasten iloista ääntä, ei niilläkään ollut syytä avata värikkäitä terälehtiään. Ne halusivat leikkiä ja tanssia tuulessa lasten kanssa, mutta kun lapset eivät päässeet sisälle, kukatkin pysyivät piilossa. Sen sijaan, että kevät olisi tullut, jättiläisen puutarhaan jäivät asustamaan Talven ystävät. Ensin tuli Lumi, ja peitti kaiken paksulla, pörheällä vaipallaan. Sitten tuli Pakkanen, ja puraisi kaikkea niin kylmästi, että kaikki muuttui jääksi ja huurteeksi. Ja sitten saapui Pohjatuuli. Se huusi ja ulvoi ympäri puutarhaa, riisui viimeisetkin kuihtuneet lehdet puista ja puhalsi niin kylmää, että jättiläisenkin nenä punoitti. Pohjatuuli oli pukeutunut turkkeihin, ja se tanssi villisti ympäri puutarhaa. Se kaatoi puita ja viskoi roskia sinne tänne, aivan kuin se olisi ollut riehakas pikkupoika. Ja sen jälkeen tuli Raekuuro, joka oli pukeutunut harmaaseen ja paiskoi rakeita ikkunoihin niin kovasti, että jättiläinen säikähti. POKS, POKS, POKS! Se hyppeli ja pomppi puutarhassa, mursi pieniä oksia ja naurahti kylmästi. Jättiläinen istui yksin isossa linnassaan ja katseli ulos. Hän ihmetteli. 'En ymmärrä, miksi kevät on näin myöhässä', hän mutisi itsekseen. 'Kevät tulee aina ajoissa. Onkohan se eksynyt matkalla?' Hän ei tajunnut, että kevät ei halunnut tulla sinne, missä kukaan ei ollut iloinen. Kevät ei tykkää paikoista, jotka ovat itsekkäitä ja suljettuja. Kevät haluaa tulla paikkoihin, joissa on rakkautta ja iloa, ja ennen kaikkea, lasten naurua. Jättiläinen odotti ja odotti. Päivät kuluivat, viikot vierähtivät, mutta hänen puutarhassaan oli yhä talvi. Koko muu maailma kylpi auringonpaisteessa ja kukkaloistossa, mutta jättiläisen puutarha pysyi kylmänä ja elottomana. Lumi, Pakkanen, Pohjatuuli ja Raekuuro pitivät siellä iloista majaansa, aivan kuin he olisivat olleet kutsuttuja vieraita. Jättiläinen ei tiennyt, mitä tehdä. Hän vain istui ja ihmetteli, miksi hänen kaunis puutarhansa oli muuttunut ikuiseksi talvimaaksi.

Pieni poika ja muurin murtuminen

Jättiläinen istui surullisena talvipuutarhassaan. Hän ei ymmärtänyt, miksi kevät ei halunnut tulla hänen luokseen. Koko muu maailma oli täynnä kukkia ja laulua, mutta hänen pihallaan lumi ja pakkanen pitivät yhä tiukasti otettaan. Jättiläinen huokaili raskaasti. Hän toivoi niin kovasti, että joku kertoisi hänelle, miten saada kevät takaisin. Mutta kukaan ei kertonut. Hän vain istui yksin suuressa talossaan ja katseli ulos ikkunastaan. Ja sitten, eräänä aamuna, kun Jättiläinen katsoi ulos ikkunastaan, hän näki jotain uskomatonta. Aivan siellä, puutarhan kaukaisimmassa nurkassa, oli pieni, pieni aukko suuressa kivimuurissa. Ja siitä aukosta, yksi kerrallaan, pienet lapset hiipivät takaisin sisään. He olivat löytäneet tiensä! Ja tiedättekö mitä tapahtui, heti kun lapset astuivat puutarhaan? Taika tapahtui! Missä ikinä pienet jalkaparit kulkivatkin, siellä maa alkoi herätä. Lumi suli, ruoho kasvoi, ja pienet, värikkäät kukat nousivat maasta kuin sadepisarat sateen jälkeen. Linnut, jotka olivat lentäneet pois talven tullessa, palasivat sirkuttamaan iloisesti puiden oksille. Puut, jotka olivat olleet paljaita ja kylmiä, alkoivat työntää pieniä vihreitä silmuja. Kaikki heräsi eloon! Puutarha oli täynnä ääntä ja iloa! Perhoset lentelivät, mehiläiset surisivat, ja aurinko paistoi lämpimästi. Jättiläinen katsoi tätä kaikkea ikkunastaan, ja hänen sydämensä alkoi lämmetä, ihan vähän kerrallaan. Hän näki lasten leikkivän iloisesti nurmikolla, ja nauravan niin kauniisti, että se kaikui koko puutarhassa. Ainoastaan yhdessä paikassa, yhden puun kohdalla, oli vielä talvi. Se oli puutarhan kaukaisin puu, ja sen alla seisoi pieni, pieni poika. Poika oli niin pieni, että hän ei yltänyt puun oksille. Hän yritti kurkotella, hän yritti hypätä, mutta hän ei vain saanut kiinni puun oksista. Ja koska hän ei yltänyt, hän oli surullinen. Hän itki hiljaa, koska hän halusi niin kovasti nähdä puun kukkivan, mutta se ei kukkinut hänelle. Tämä pieni poika oli niin surullinen, että Jättiläinen tunsi sydämessään jotain uutta. Hän ei ollut koskaan tuntenut sellaista tunnetta. Hän oli aina ollut niin itsekeskeinen, että hän ei ollut ajatellut kenenkään muun tunteita. Mutta nyt, nähdessään pienen pojan kyyneleet, hänen oma sydämensä särkyi.

Jättiläisen vanhuus ja salaperäinen vieras

Jättiläisen sydän oli täynnä uudenlaista lämpöä. Hän ymmärsi virheensä. Hän juoksi ulos, otti suuren rautakangon ja alkoi kaataa muuriaan. Kivi kerrallaan muuri murtui maahan. Lapset juoksivat ihmeissään paikalle, ja pian koko piha täyttyi iloisesta naurusta ja hihityksestä. He juoksivat puutarhaan, ja heidän mukanaan tuli kevät. Aivan kuin taikaiskusta, puut puhkesivat heti lehteen ja kukkaan, linnut lauloivat kaunisti oksillaan, ja värikkäät perhoset lentelivät. Puutarhasta tuli taas ihana paikka, jopa kauniimpi kuin ennen, täynnä aurinkoa ja iloa. Jättiläinen seisoi keskellä puutarhaansa, hymyili leveästi ja katseli lapsia. Mutta hänen katseensa etsi yhä sitä pientä poikaa, joka oli opettanut hänelle niin paljon. Sitä poikaa, jolla oli ollut niin suuri vaikutus hänen sydämeensä. Mutta pientä poikaa ei näkynyt missään. Jättiläinen kysyi kaikilta lapsilta, olivatko he nähneet häntä tai tunsivatko he hänet, mutta kukaan ei ollut. Hän oli kadonnut yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, jättäen jälkeensä vain kauniin muiston ja Jättiläisen muuttuneen sydämen. Päivät muuttuivat viikoiksi, viikot kuukausiksi, ja kuukaudet vuosiksi. Jättiläinen oli nyt vanha ja heikko, ja hänen hiuksensa olivat valkoiset kuin vastasatnut lumi ja rypyt syvenivät hänen kasvoillaan. Hän ei enää jaksanut leikkiä lasten kanssa, eikä juosta heidän perässään. Mutta hän istui suuressa nojatuolissaan, joka oli sijoitettu ikkunan viereen, ja katseli heidän leikkejään tuntikausia. Hän katseli, kuinka lapset kiipeilivät omenapuissa ja kuinka he piilosillaan juoksivat pensaiden takana, heidän naurunsa täytti puutarhan joka sopukan. Hän katseli heitä, ja hänen sydämensä täyttyi ilolla ja rakkaudella. Joka iltapäivä, kun aurinko alkoi laskea, lapset tulivat hänen luokseen ja jakoivat tarinoita päivän seikkailuistaan, ja Jättiläinen kuunteli tarkkaavaisesti, nyökytellen silloin tällöin ja hymyillen. Hän oli oppinut rakastamaan lapsia, ja puutarhansa oli heidän iloinen valtakuntansa. Mutta joka kevät, kun ensimmäiset narsissit ilmestyivät maasta, ja joka syksy, kun puiden lehdet putosivat kultaisena sateena, Jättiläinen muisti aina sen pienen pojan. Hän toivoi salaa, niin toivoi, että näkisi hänet vielä kerran. Hän kyseli lapsilta, tiesivätkö he kuka tuo poika oli, mutta he vain pudistivat päätään. Kukaan ei tuntunut tuntevan häntä, ikään kuin hän olisi ollut vain kaunis uni. Eräänä kylmänä taliaamuna, kun puutarha oli peittynyt valkoiseen, kimaltelevaan lumivaippaan, ja jää rimpsutti puiden oksilla, Jättiläinen heräsi aikaisin. Hän katsoi ulos ikkunasta, odottaen näkevänsä tutun lumisen maiseman. Mutta mitä ihmettä! Kaukana puutarhan nurkassa, yhden puun alla, näytti olevan jotain erilaista. Puu oli täynnä kauniita, valkoisia kukkia, aivan kuin se olisi ollut keväässä, vaikka oli keskitalvi! Linnut lauloivat iloisesti sen oksilla, ja sen ympärillä näytti leijuvan ihana, lämmin valo. Jättiläinen hieroi silmiään. Oliko hän nähnyt oikein? Hän nousi hitaasti ylös, hänen vanhat jäsenensä kolottivat, mutta hänen sydämensä tykytti jännityksestä. Hän puki päällensä lämpimät vaatteet ja lähti ulos. Ja kun hän pääsi lähemmäs puuta, hän näki sen. Pienen pojan. Sen saman pienen pojan, jota hän oli etsinyt niin monta vuotta. Jättiläinen käveli hitaasti, mutta päättäväisesti kohti puuta. Hänen askeleensa olivat heikot, mutta hänen halunsa nähdä poika oli suuri. Kun hän pääsi aivan pojan luokse, hän polvistui, vaikka se oli hänelle vaikeaa. Pieni poika katsoi häntä hymyillen. Hänellä oli yllään kauniit puhtaanvalkoiset vaatteet, ja hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja iloiset kuin aamuaurinko. Jättiläinen ojensi kätensä ja kosketti pojan hiuksia. 'Etkö muista minua?' kysyi poika lempeästi. 'Tietenkin muistan!' huudahti Jättiläinen. 'Olen etsinyt sinua kaikkialta! Missä olet ollut kaiken tämän ajan?' Mutta sitten, kun Jättiläinen katsoi tarkemmin pojan käsiä, hän huomasi jotain. Pienet punertavat jäljet, aivan kuin pienet reiät, olivat pojan kämmenissä. Ja samat jäljet olivat myös hänen pienissä jaloissaan. Jättiläinen nousi pystyyn, hänen kasvoilleen levisi syvä huoli. 'Kuka on tehnyt sinulle näin? Kuka on uskaltanut satuttaa sinua, lapsi?' Hän kysyi, hänen äänensä vapisi vihasta. 'Kerro minulle, niin minä rankaisen häntä!' Pieni poika hymyili Jättiläiselle. 'Ei, ei', sanoi hän. 'Nämä eivät ole haavoja, Jättiläinen. Nämä ovat rakkauden merkkejä.' Hän katsoi Jättiläistä syvälle silmiin, ja hänen katseensa oli täynnä sellaista lämpöä ja rauhaa, että Jättiläinen tunsi sydämensä keventyvän ja kaikki viha haihtui. 'Kuka sinä olet, pieni ystäväni?' kysyi Jättiläinen hiljaa, nyt täynnä kunnioitusta. 'Sinä sallit minun leikkiä puutarhassasi kerran', sanoi poika. 'Tänään tulet minun luokseni puutarhaani.' Jättiläinen katsoi poikaa, ja yhtäkkiä hän ymmärsi kaiken. Tämä ei ollut kuka tahansa lapsi. Tämä oli se, joka oli tuonut kevään hänen sydämeensä, ja nyt hän kutsui Jättiläistä toiseen, vielä kauniimpaan puutarhaan, missä kylmää talvea ei ollut. Jättiläinen tunsi suurta iloa ja rauhaa. Hän tiesi, että hänen aikansa täällä oli tullut päätökseensä, mutta hän ei pelännyt. Hän tiesi menevänsä paikkaan, jossa oli ikuinen kevät ja loputon ilo. Hän otti pienen pojan kädestä kiinni, ja poika johti häntä eteenpäin. Ja Jättiläinen seurasi, hänen sydämensä täynnä toivoa ja odotusta.

Lopetus

Kiitos, kun olit mukana tässä tarinassa ja kuulit tarinamme Itsekkäästä jättiläisestä. Toivottavasti se sai mielikuvituksesi lentoon! Ehkäpä sinäkin keksit oman upean tarinan tänään? Jos sinulla on mielessä kysymyksiä tai haluat kertoa, mitä pidit tästä jaksosta, kerro ihmeessä Sonacastsille. Pysy kuulolla, sillä uusia seikkailuja on aina odottamassa. Sydämelliset kiitokset ja iloisia hetkiä!

Lisää tarinoita