SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Itsekäs jättiläinen

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele puutarha, niin kaunis, että lapset leikkivät siellä päivät pitkät. Mutta sitten palaa sen itsekäs omistaja, ja muuri nousee. Yhtäkkiä, kevät unohtaa tulla tähän puutarhaan, ja ikuinen talvi hallitsee. Miksi luonto kieltäytyi palaamasta? Tänään sukellamme Oscar Wilden satuklassikkoon Itsekäs jättiläinen. Tarina kertoo sydämen muutoksesta, ystävyyden voimasta ja siitä, kuinka pieni teko voi sulattaa jopa jättiläisen sydämen. Pysy kuulolla.

Jättiläisen paluu

Kaukana, kaukana, siellä missä aurinko paistoi kirkkaimmin ja kukat tuoksuivat makeimmin, oli suuri, kaunis puutarha. Se kuului jättiläiselle. Mutta jättiläinen oli ollut poissa. Seitsemän pitkää vuotta hän oli vieraillut ystävänsä, Noidan kodissa. Kun jättiläinen oli poissa, naapuruston lapset rakastivat leikkiä hänen puutarhassaan. Se oli täynnä vihreää nurmea, pehmeitä kukkia ja hedelmäpuita, jotka kantoivat makeita, kypsiä hedelmiä. Linnut lauloivat niin kauniisti, että lapset usein pysähtyivät kuuntelemaan ennen kuin jatkoivat leikkejään. He piiloutuivat pensaiden taakse, kiipeilivät omenapuihin ja juoksivat kilpaa perhosten kanssa. Puutarha oli heidän onnellinen paikkansa, heidän salainen paratiisinsa. Eräänä päivänä, kun lapset olivat juuri aloittamassa päivän leikkejään, kuului raskaita askelia. Jättiläinen oli palannut! Hän oli valtava ja uhkaava, ja hänen kasvoillaan oli synkkä ilme. 'Mitä te täällä teette?' hän ärjyi. Lapset jähmettyivät paikoilleen, pelosta jäykkänä. He olivat unohtaneet jättiläisen, ja nyt hän oli täällä, suuri ja vihainen. He ryntäsivät pakoon niin nopeasti kuin jalkansa kantoivat, juuri kuin pienet hiiret suuren kissan edestä.

Ikuinen talvi

Lapset olivat juosseet pakoon, sydämet pampattaen kuin pienet rummut. Jättiläinen seisoi puutarhassaan, kädet puuskassa, ja mutisi itsekseen. 'Minun puutarhani! Minun! Eikä kukaan saa tulla tänne enää ikinä!' Ja niin hän päätti rakentaa ison, korkean muurin puutarhansa ympärille. Tiili tiileltä, kivi kiveltä, hän latoi muuria, kunnes se oli niin korkea, ettei kukaan voinut nähdä sen yli, eikä kukaan voinut kiivetä sen yli. Hän asetti vielä portille kyltin, jossa luki isolla: 'PÄÄSY KIELLETTY!' Kevät tuli sitten koko maahan. Kaikkialla muualla kukat avasivat nuppunsa, pienet linnut lauloivat iloisia lauluja puiden oksilla ja mehiläiset pörräsivät ahkerina kukasta kukkaan. Lapset leikkivät vihreillä niityillä ja keräsivät päivänkakkaroita. Aurinko lämmitti lempeästi, ja kaikkialla tuntui elämän ilo. Mutta ei jättiläisen puutarhassa. Siellä, muurin sisäpuolella, oli edelleen ankara talvi. Lumi peitti nurmikon paksuna mattona, ja kaikki puut olivat yhä jäässä ja valkoisia kuurasta. Yksikään kukka ei uskaltanut pilkistää maasta, ja yksikään lintu ei lentänyt sisälle laulamaan. Ne, jotka olivat yrittäneet, olivat vain palelleet ja lentäneet kiireesti pois. Jättiläinen katseli ikkunastaan ulos päivästä toiseen. 'Miksi kevät ei tule minun puutarhaani?' hän ihmetteli. Hän ei tiennyt, että kevät oli päättänyt olla tulematta sinne, missä lapset eivät saaneet leikkiä. Kevät rakasti lasten naurua ja iloa, ja ilman sitä, se ei halunnut näyttäytyä. Niinpä jättiläisen puutarhassa asuivat vain Talven apurit. Pakkanen maalasi puunoksat hopeanhohtoisiksi ja jäädytti pienet vesilammikot koviksi peileiksi. Lumihiutaleet tanssivat lakkaamatta taivaalta alas, peittäen kaiken paksulla, valkoisella peitteellä. Pohjatuuli puhalsi kylmänä ja vihollisena, ujeltaen ja humisten puutarhan puiden läpi.

Muurin murtuminen

Jättiläisen puutarhassa siis vallitsi jatkuvasti kylmä talvi. Pakkanen nipisteli poskia, lumi peitti maan ja pohjatuuli ujelsi surullisesti. Jokainen aamu oli samanlainen, harmaa ja jäinen. Mutta jättiläisen muurin ulkopuolella, maailma heräili aivan erilaiseen aamuun. Maailma heräili kevääseen.

Ystävyys ja kaipuu

Niin, jättiläisen pihan ulkopuolella aurinko alkoi lämmittää suloisesti. Pienet kukat ojensivat päätään maasta, ja puiden oksille ilmestyi pieniä, vihreitä silmuja. Linnut visersivät iloisesti, rakensivat pesiä ja lentelivät vapaasti. Kaikkialla kuului lapsien iloista naurua ja leikin ääntä. Lapset juoksivat pellolla, kiipeilivät puihin ja keräsivät kukkia. Heillä oli niin hauskaa! Jättiläinen istui yksin suuressa, kylmässä linnassaan. Hän katsoi ikkunasta ulos. Joka aamu hän näki samanlaisen maiseman: lumi peitti maan, puut olivat paljaita ja jäisiä. Missään ei ollut väriä, vain harmaata ja valkoista. Ja mikä surullisinta, missään ei ollut elämää. Ei yhtään pientä lintua visertämässä, ei yhtään perhosta lentämässä. Eikä tietenkään, yhtään lasta leikkimässä. Jättiläinen tunsi sydämessään kylmän viiman. Se ei ollut talven kylmyyttä, vaan yksinäisyyden kylmyyttä. Hän muisti ne päivät, kun hänen pihallaan oli ollut lasten ääntä. Silloin hänen puutarhansa oli ollut täynnä kukkia ja iloa. Nyt siellä oli vain jäätä ja lunta. Oliko se hänen oma syynsä? Eräänä aamuna, kun jättiläinen kurkisti ikkunasta, hän näki jotain uutta. Muurin päällä istui pieni, sininen lintu. Se oli aivan pörröinen ja pieni, ja se lauloi kauniisti. Lintu oli eksynyt jättiläisen puutarhaan, se oli luullut sitä muiden lintujen puutarhaksi. Jättiläinen kuunteli linnun laulua. Se oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun hän oli kuullut mitään kaunista omassa puutarhassaan. Linnun laulu toi mieleen kevätaamut, auringonpaisteen ja lapsien iloisen naurun. Jättiläinen toivoi, että lintu jäisi. Mutta pieni lintu lauloi laulunsa ja lensi sitten pois, kohti aurinkoa ja vihreitä puita. Jättiläinen tunsi pienen toivonpilkahduksen katoavan mukanaan. Taas hän oli yksin. Vain kylmä tuuli ujelsi hänen linnansa nurkilla. Päivät kuluivat. Jättiläinen istui usein ikkunansa ääressä ja katseli ulos. Hän näki, kuinka muurin ulkopuolella kevät muuttui kesäksi. Kukkia oli kaikkialla, puissa oli paljon lehtiä ja hedelmiä. Ja kaikkialla oli lapsia! Lapset pelasivat palloa, keinuivat puissa ja keksivät uusia leikkejä joka päivä. Heidän iloinen kiljahduksensa kantautui joskus jopa jättiläisen korviin, muurin yli. Ja jokainen naurun kiljahdus osui jättiläisen sydämeen. Hän alkoi kaivata lapsia. Hän kaivasi heidän ääntään, heidän iloista energiaansa. Hän kaivasi sitä, että joku juoksenteli hänen puutarhassaan. Mutta hän oli ajanut heidät pois. Hän oli rakentanut muurin. Ja nyt hän oli yksin. Hän oli niin yksin, että hänen suuri linnansa tuntui aivan liian suurelta ja kylmältä. Jättiläinen alkoi muistaa pientä poikaa, sitä pientä poikaa, joka oli kerran yrittänyt kiivetä puuhun. Hän oli ollut niin pieni ja hauras. Jättiläinen oli huutanut hänelle, mutta poika oli vain katsonut häntä surullisin silmin. Nyt jättiläinen ymmärsi, että hän oli ollut itsekäs. Hän oli ajatellut vain itseään. Hän oli ajatellut, että hänen puutarhansa oli vain hänen. Mutta oliko se ollutkaan oikein? Hänen puutarhansa oli ollut onnellinen vain silloin, kun siellä oli ollut lapsia. Kun hän oli ajanut lapset pois, myös onni oli lähtenyt. Mitä hän voisi tehdä? Miten hän saisi takaisin sen kauniin kevään, sen ihanan kesän ja ennen kaikkea, ne iloiset lapset? Hän tunsi suuren kaipauksen. Se oli niin suuri, että se sattui hänen vatsaansa ja puristi hänen kurkkuaan. Jättiläinen käveli edestakaisin suuressa salissaan. Hän mietti, mietti ja mietti. Hän muisti lapsien ääniä, heidän hymyileviä kasvojaan. Hän muisti, kuinka he olivat juosseet pitkin nurmikkoa ja nauraneet niin vapaasti. Ja hän tiesi, syvällä sydämessään, että hän oli tehnyt väärin. Hän halusi korjata sen. Mutta miten? Se oli suuri kysymys. Miten hän saisi takaisin lasten ystävyyden ja puutarhansa ilon? Yhtenä iltana jättiläinen ei saanut unta. Hän nousi sängystään ja käveli ikkunan luo. Ulkona oli pimeää, mutta kuun valo valaisi hiljaa maisemaa. Jättiläinen katsoi ylös taivaalle, tähtien täyttämälle taivaalle. Hän tunsi olonsa pieneksi ja yksinäiseksi. Hän toivoi, että hän voisi palata ajassa taaksepäin, siihen hetkeen, jolloin lapset olivat vielä hänen puutarhassaan. Hän toivoi, että hän olisi ollut ystävällinen heille. Hän toivoi, että hän olisi kutsunut heidät leikkimään. Hän muisti, kuinka pieni poika oli hymyillyt hänelle ennen kuin oli paennut muurin yli. Se hymy oli ollut niin kaunis ja viaton. Ja se hymy oli jättiläisen mielessä koko ajan. Se oli kuin pieni valo pimeässä. Se valo muistutti häntä siitä, mitä hän oli menettänyt. Hän oli menettänyt paljon enemmän kuin vain kauniin puutarhan. Hän oli menettänyt ystäviä. Hän oli menettänyt iloa. Jättiläinen tunsi kyyneleen vierivän poskellaan. Se oli ensimmäinen kyynel, jonka hän oli itkenyt pitkään, pitkään aikaan. Hän oli ollut niin itsekäs, niin tyhmä. Mutta nyt hän ymmärsi. Hän ymmärsi, että jakaminen oli parempi kuin omistaminen. Ystävyys oli tärkeämpää kuin yksinäinen puutarha. Ja hän päätti, että hän korjaisi tekemänsä virheen. Hän päätti, että hän tekisi kaikkensa saadakseen lapsien naurun takaisin puutarhaansa. Hänellä oli suunnitelma. Suuri, suuri suunnitelma, joka muuttaisi kaiken.

Lopetus

Kiitos, kun kuuntelit tämän tarinan Itsekkäästä jättiläisestä ja hänen puutarhastaan. Toivottavasti se sai sinutkin miettimään, mitä kaikkea ystävyys voi tuoda tullessaan ja miten kivaa on jakaa iloa muiden kanssa. Ehkä sinäkin keksit oman maagisen puutarhan tai seikkailun? Jos haluat kertoa meille, mitä pidit tarinasta, niin Sonacastit kuulisivat sen mielellään! Muista olla ystävällinen ja jakaa iloa. Nähdään seuraavassa seikkailussa! Heippa!

Lisää tarinoita