SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Huckleberry Finnin seikkailut

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele joki, joka on sekä pakopaikka että seikkailun tie. Joki, joka kantaa mukanaan pojan, joka pakenee raakaa isäänsä, ja orjan, joka etsii vapautta. Mark Twainin ajaton klassikko, Huckleberry Finnin seikkailut, kutsuu meidät matkalle, jossa rajat ja säännöt murtuvat, ja moraali joutuu koetukselle. Tänään sukellamme syvälle Mississippi-joen virtoihin, kohtaamme omituisia hahmoja ja seuraamme Huckleberry Finnin sydäntä, kun hän etsii omaa paikkaansa maailmassa. Oletko valmis seikkailuun, joka muuttaa kaiken?

Huckin elämä ja pako isän luota

Huckleberry Finn oli poika, joka oli tottunut elämään omilla ehdoillaan, vapaana ja villinä. Mutta sitten, kaikki muuttui. Leskirouva Douglas ja hänen sisarensa, neiti Watson, ottivat Huckleberryn huostaansa. He halusivat tehdä hänestä "sivistyneen pojan". Se tarkoitti paljon sääntöjä! Huckin piti käydä koulua, pukeutua siisteihin vaatteisiin – jotka tuntuivat aivan liian tiukoilta ja kutisevilta – ja syödä lautaselta, eikä sormin! Neiti Watson yritti opettaa hänelle käytöstapoja ja kertoi Taivaasta ja Helvetistä. Huck ei oikein ymmärtänyt niitä. Hänestä tuntui, että Taivas oli aika tylsä paikka, jos siellä piti vain laulaa ja soittaa harppua koko ajan. Ja Helvetistä hän ei edes halunnut puhua. Hän vain tiesi, että se oli paikka, jonne ei todellakaan kannattanut joutua. Huckilla oli vaikeuksia pysyä sääntöjen ja tapojen kanssa. Hän halusi vain olla ulkona, juoksennella metsässä ja kalastaa joella. Hän kaipasi vapauttaan, vaikka leskirouva olikin kiltti ja antoi hänelle hyvää ruokaa ja pehmeän sängyn. Hän tunsi itsensä häkkiin suljetuksi, vaikka häkki olikin kultainen ja mukava. Mutta sitten, eräänä päivänä, tapahtui jotain, mikä muutti Huckin elämän uudestaan. Hän oli ollut ulkona ja tullut kotiin, kun hän näki maassa oudot jalanjäljet. Ne eivät olleet kenenkään tutun jalanjäljet. Ja sitten Huckin sydän alkoi hakata. Hän tunnisti ne! Ne olivat hänen isänsä, Pappa Finnin, jalanjäljet! Pappa Finn oli kaukana poissa suurimman osan ajasta. Hän oli juoppo mies, joka ei välittänyt Huckista juuri lainkaan, paitsi silloin kun hän halusi Huckin rahoja. Ja nyt hän oli palannut. Pappa Finn oli vihainen. Hän oli vihainen, koska Huck oli käynyt koulua. Hän oli vihainen, koska Huckilla oli uusia vaatteita. Ja hän oli erityisen vihainen, koska Huckilla oli tuhat ja kuusisataa dollaria, jotka hän oli saanut löytäessään aarteen! "Sinä olet liian hieno tähän elämään!" Pappa Finn huusi. "Sinusta tulee vielä parempi kuin isäsi, ja sehän ei käy!" Pappa ei halunnut Huckin olevan parempi. Hän halusi Huckin takaisin vanhaan elämään, jossa kukaan ei välittänyt mistään. Ja niin Pappa Finn vei Huckin mukanaan. Hän vei Huckin syvälle metsään, pieneen hylättyyn mökkiin joen rannalle. Siellä ei ollut ketään muuta. Ei kouluja, ei sääntöjä, ei neiti Watsonin saarnoja. Aluksi Huckista tuntui, että se oli melkein vapautta. Hän kalasti, metsästi ja tutkiskeli metsää. Hänellä oli aivan oma vene, jolla hän souteli joella. Päivät kuluivat nopeasti, ja hän sai tehdä melkein mitä halusi. Mutta sitten Pappa Finn alkoi taas juoda liikaa. Hän raivosi ja huusi, ja joskus hän löi Huckia. Pappa lukitsi oven, ettei Huck pääsisi pakoon. Pienestä mökistä tuli vankila. Huck oli yksin, peloissaan ja ilman apua. Hän tiesi, että hänen oli pakko päästä pakoon. Huck mietti ja mietti. Miten hän voisi karata? Pappa Finn piti häntä silmällä, ja mökin ovi oli lukossa. Sitten hän keksi! Hän teeskentelisi kuolleensa! Jos Pappa luulisi hänen kuolleen, hän ei etsisi Huckia. Eräänä päivänä Pappa Finn lähti kaupunkiin ja sanoi palaavansa kolmen päivän päästä. Tämä oli Huckin tilaisuus! Hän löysi metsästä pienen porsaan. Hän tappoi porsaan kirveellä, jotta se näyttäisi siltä, että joku olisi tehnyt kauhean teon. Hän otti porsaan verta ja levitti sitä mökin lattialle. Sitten hän raahasi porsaan ulos ja heitti sen jokeen, jotta virta veisi sen mennessään. Hän otti Papan vanhan, ruostuneen kirveen ja hakkasi sillä mökin oveen syviä jälkiä, ikään kuin joku olisi yrittänyt murtautua sisään ja sitten tappanut hänet. Hän jätti vähän verisiä hiuksia kirveen terään. Miten ovela! Hän otti vähän maissijauhoja ja levitti ne kuljettavalle tielle, näyttämään siltä, että varkaat olivat kaataneet rehun. Sitten hän pudotti Papan vanhan kiväärin joen rantaan, jotta kaikki luulisivat Papan itse tappaneen Huckin ja kadottaneen aseen jokeen. Kun kaikki oli valmista, Huckin sydän hakkasi jännityksestä. Hän hiipi ulos mökistä ja suuntasi Papan veneeseen, jonka hän oli korjannut salaa. Yön pimeydessä, kuun valossa, hän työnsi veneen veteen. Hän soudi hiljaa ja nopeasti alavirtaan, poispäin mökistä ja Papan vihasta. Hän soudi koko yön, eikä pysähtynyt ennen kuin aurinko alkoi nousta. Sitten hän löysi pienen, autioituneen saaren keskeltä jokea. Se oli Jacksonin saari. Siellä oli tiheää metsää, paljon piilopaikkoja ja hiljaisuutta. Huck nousi maihin, veti veneensä piiloon ja käveli syvälle saareen. Hän oli vapaa. Mutta hän oli myös yksin. Aivan yksin. Ei sääntöjä, ei vihaista isää, mutta ei myöskään ketään, joka pitäisi hänestä huolta. Jacksonin saarella alkoi uusi seikkailu, josta Huck ei vielä tiennyt mitään. Mutta sen me kerromme sinulle seuraavaksi.

Yksinäiseltä saarelta kohti vapautta

Huck heräsi aamulla, kun aurinko kurkisti puiden lomasta. Lintujen laulu täytti ilman, ja joen solina kuulosti kuin se kertoisi salaisuuksia.

Mississippi-joen kutsu

Huck venytteli ja hieroi silmiään. Hän kuunteli joen solinaa ja lintujen laulua. Mikä ihana aamu! Hän päätti tutustua tarkemmin tähän saareen, joka oli kuin suuri, salainen piilopaikka. Hän asteli varovasti metsän siimekseen, sivuutti korkeita puita ja pensaita, jotka olivat täynnä meheviä marjoja. Maassa vilisti pörröisiä kaneja ja uteliaita oravia. Ylhäällä puissa visersivät iloiset linnut. Saari tuntui elävän omaa, pientä elämäänsä, kaukana ihmisten melusta ja huolista. Hän nuuhkaisi syvään raikasta ilmaa ja tunsi olonsa kevyeksi ja vapaaksi. Täällä ei ollut pakko tehdä mitään, vain olla ja tutkia. Hän hyppeli yli juurien ja kivien, jalka ei osunut maahan kuin kevyesti. Hän tunsi olevansa todellinen tutkimusmatkailija. Hän mietti, mitä kaikkea hän vielä löytäisikään tältä salaperäiseltä saarelta. Kenties salaisen luolan tai aarteen? Aivan kaikki tuntui mahdolliselta. Ja sitten... aivan yllättäen, Huck näki jotain erikoista. Puiden välistä pilkisti savua! Savua keskellä autiota saarta? Hänen sydämensä alkoi tykyttää vähän nopeammin. Kuka tai mikä siellä oli? Oliko siellä ehkä joku villieläin, vai sittenkin joku salainen matkaaja? Hän muisti, kuinka yksin hän oli ollut ja mietti, oliko hän ainoa, joka oli paennut kaupungista. Hän hiipi hiljaa lähemmäs, askel askeleelta, kuin pieni intiaani metsässä, varoen astumasta oksien päälle, jottei pitäisi ääntä. Jokainen risahdus sai hänet säpsähtämään. Pian hän näki nuotion, ja sen ääressä istui... Tuttu hahmo! Se oli Jim! Vanha Jim, Miss Watsonin orja, jonka kaikki luulivat karanneen kauas pois ja hukkuneen. Jim oli nukahtanut nuotion ääreen, ja hänen päänsä nuokkui hauskasti rinnallaan. Huck ei voinut uskoa silmiään! Hän oli ollut niin yksin ja surullinen, ja nyt täällä oli joku, jonka hän tunsi ja jota hän piti ystävänään. Jim! Jim heräsi säpsähtäen, kun Huck astui esiin piilostaan. Jimin silmät olivat ensin suuret ja pelokkaat, kuin hän olisi nähnyt aaveen, mutta sitten ne pehmenivät ja suupielet kääntyivät ylöspäin.

Kaksi perhettä, yksi verikosto

Jimin silmät olivat ensin suuret ja pelokkaat, kuin hän olisi nähnyt aaveen, mutta sitten ne pehmenivät ja suupielet kääntyivät ylöspäin. – Huck! Hän huudahti, ja antoi Huckille niin ison halauksen, että Huck melkein kaatui. Se oli iloinen jälleennäkeminen. He jakoivat viimeiset eväät ja nauroivat sille, kuinka olivat onnistuneet pakenemaan. Jim kertoi, kuinka oli piiloutunut ja odottanut, ja Huck kertoi omista seikkailuistaan. He tunsivat olevansa turvassa, ainakin hetken. He päättivät rakentaa tukevamman lautan. Iso, litteä alus, joka kelluisi hyvin ja jolla olisi helppo matkustaa. He etsivät puunrunkoja, sitoivat ne tiukasti yhteen ja rakensivat pienen majan keskelle suojaamaan sateelta ja auringolta. Nyt heillä oli oma liikkuva koti! Kun lautta oli valmis, he lähtivät taas liikkeelle pitkin suurta Mississippi-jokea. Joki oli heidän ystävänsä, joka kantoi heitä eteenpäin kohti tuntematonta, mutta samalla jännittävää tulevaisuutta. Päivät olivat aurinkoisia ja yöt täynnä tuikkivia tähtiä. Joen äänet olivat heidän ainoaa musiikkiaan – veden solinaa, pöllöjen huhuilua kaukana metsästä, sirittäviä sirkkoja. He olivat vapaita kuin tuuli. Mutta sitten eräänä yönä joki alkoi käyttäytyä oudosti. Paksu, harmaa sumu laskeutui joen pintaan, niin tiheä, että he eivät nähneet edes omien käsiensä päähän. Lautta törmäili puihin ja tuntui pyörivän ympyrää. Jim huusi Huckin nimeä, ja Huck vastasi, mutta heidän äänensä hukkuivat sumun vaimentamaan maailmaan. Sitten tuli kova tuuli, ja lautta tuntui hajoavan osiin. Huck putosi veteen, ja kun hän nousi pintaan, Jim ja lautta olivat kadonneet. Yksin ja peloissaan Huck uiskenteli kohti lähintä rantaa, kunnes tunsi hiekkaa jalkojensa alla. Hän vaelsi pienen matkan, kunnes näki suuren, kauniin talon kaukana puiden takana. Se oli paljon hienompi kuin mikään talo, jonka Huck oli koskaan nähnyt. Se oli niin suuri, että siinä olisi voinut asua kokonainen kylä! Talon edessä oli suuri puutarha täynnä värikkäitä kukkia ja korkeita pensaita. Huck oli nälkäinen ja väsynyt, ja päätti koputtaa oveen. Ovi avautui, ja hänet otti vastaan ystävällinen perhe, Grangerfordit. He olivat mukavia ja antoivat Huckille ruokaa ja puhtaan sängyn. Hän sai jopa uudet vaatteet! Mutta Huck huomasi pian jotain kummallista. Grangerfordit puhuivat usein toisesta perheestä, Shepherdsoneista, erittäin vakavalla ja joskus jopa vihaisella äänellä. Se ei ollut sellaista pientä riitelyä, jota lapset saattavat harrastaa leluista. Tämä oli syvempää, vaikka Huck ei oikein ymmärtänyt, mistä kaikki johtui. Heillä oli esimerkiksi kaksi kanaa, ja Grangerfordit väittivät, että heidän kanansa oli maailman komein. Mutta Shepherdsonsit sanoivat, että heidän kanansa oli komeampi! Ja tästä he saattoivat riidellä monta päivää. Tai sitten joku oli sanonut, että toisen perheen kissa näytti hassulta, ja taas alkoi pitkä ja kova suuttuminen. He jopa piirtelivät toisistaan hassuja kuvia, joissa toinen näytti ihan kummitukselta tai vihreältä hirviöltä. Kaikki näytti Huckista niin turhalta ja surulliselta. Huck yritti ymmärtää, miksi kaksi perhettä, jotka asuivat niin lähellä toisiaan, eivät voineet tulla toimeen. Heillä oli ollut näitä hassuja riitoja jo ennen kuin Huck oli syntynyt, ja kukaan ei muistanut, miten ne olivat edes alkaneet. Se tuntui Huckista raskaalta ja väsyttävältä, kun aikuiset olivat aina vihaisia jostain vanhasta jutusta. Yhtenä iltana, kun Huck käveli metsässä, hän kuuli pusikosta tutun äänen. Se oli Jim! Jim oli onneksi pelastunut myrskystä ja löytänyt piilopaikan. Hän oli kuunnellut Huckin seikkailuja Grangerfordien luona ja nähnyt, kuinka paljon siellä riideltiin. – Ei tämä ole hyvä paikka meille, Huck, Jim kuiskasi. – Täällä on liikaa ikäviä tunteita ilmassa. Huck nyökkäsi. Hänkin oli tuntenut olonsa levottomaksi kaikkien niiden turhien riitojen keskellä. He olivat oppineet, että joskus aikuisetkin voivat takertua vanhoihin juttuihin eivätkä osaa päästää niistä irti. He päättivät salaa palata joelle. He löysivät Jimin korjaaman lautan, ja ilon ja helpotuksen vallassa he liukuivat takaisin joen virtaan. Joki tuntui taas ystävälliseltä ja turvalliselta. He jättivät Grangerfordien ja Shepherdsonien hassut riidat taakseen ja purjehtivat kohti uusia seikkailuja, toivoen löytävänsä paikan, missä kaikki voisivat tulla toimeen.

Herttua ja Kuningas: Huijarit saapuvat

Huck ja Jim lipuivat tyynesti eteenpäin Mississippijoen virrassa. Aurinko paistoi lämpimästi, ja linnut lauloivat joen penkereillä. He olivat iloisia, kun saivat olla taas kahdestaan, kaukana kaikenlaisista hassuista riidoista. Joki oli heidän ystävänsä, joka kantoi heitä eteenpäin kohti tuntematonta, mutta jännittävää tulevaisuutta. Eräänä kauniina aamuna heidän rauhansa rikkoi outo näky. Joen rannalla, kaukana kaikesta asutuksesta, seisoi kaksi miestä, jotka näyttivät olevan suuressa pulassa. Toinen oli nuorempi, noin kolmekymppinen mies, ja toinen vanhempi, ehkä jo seitsemänkymppinen harmaapartainen ukko. Molemmat olivat märkiä ja likaisia, ja heidän vaatteensa roikkuivat riekaleina. He huusivat ja viittoilivat epätoivoisesti lautalle päin. Huck ja Jim katsoivat toisiaan. Jim oli huolissaan, mutta Huckin uteliaisuus voitti. "Ehkä he tarvitsevat apua, Jim", Huck kuiskasi. He ohjasivat lautan varovasti rantaan. Miehet hyppäsivät heti lautalle, hengästyneinä ja pelokkaina. Nuorempi mies sanoi olevansa "pakomatkalla hurjasta joukosta, joka halusi kostaa hänelle". Vanhempi mies taas kertoi olevansa "seurueensa jäljessä, jota oli jahdattu pitkään ja hartaasti". He olivat ilmeisesti piiloutuneet metsään, mutta nyt he olivat nälkäisiä ja väsyneitä. Huck ja Jim tarjosivat heille ruokaa ja vettä, ja pian miehet alkoivat voida paremmin. Kun he olivat saaneet vatsansa täyteen, nuorempi mies nousi ylös ja ilmoitti olevansa aatelista syntyperää! "Olen oikea herttua", hän julisti ylpeänä, "Dunwaterin ja Bridgewaterin herttua! Minut on syösty valtaistuimeltani, ja nyt minä pakoon elämäni edestä!" Hän odotti, että Huck ja Jim kumartaisivat hänelle, mutta pojat vain tuijottivat. He eivät olleet koskaan ennen tavanneet herttuaa, mutta jotain tässä "herttuassa" tuntui olevan vialla. Vain hetkeä myöhemmin vanhempi mies rypisti kulmiaan ja sanoi, että jos joku oli aatelinen, niin hän se vasta oli! Hän kertoi olevansa itse asiassa kuningas! "Olen Ranskan Ludvig XVII, oikeutettu perillinen valtaistuimelle! Minut on kidnapattuna lapsena, ja nyt, vanhana miehenä, etsin tietä takaisin valtaani!" Hänkin vaati kunnioitusta ja palvelusta. Huck katseli miehiä. Hän oli nähnyt monenlaisia ihmisiä elämänsä aikana, ja hän osasi lukea ihmisiä melko hyvin, jopa pienenä poikana. Hän ymmärsi heti, että molemmat miehet valehtelivat. Herttuat ja kuninkaat eivät yleensä kulkeneet likaisissa vaatteissa Mississippijoen rannoilla, paeten jotain outoja "joukkoja". Nämä olivat huijareita, puhdasverisiä huijareita. Hän oli varma siitä. Mutta Huck oli myös fiksu. Hän tiesi, ettei kannattanut suututtaa tällaisia ihmisiä, varsinkaan kun he olivat lautan kyydissä ja olivat todennäköisesti vahvempia kuin hän ja Jim. Joten Huck ja Jim tekivät sen, mitä heidän mielestään oli parasta tehdä. He näyttelivät uskovansa miehiä. "Toki, Herra Herttua", he sanoivat. "Toki, Teidän Majesteettinne", he sanoivat toiselle. He kutsuivat miehiä heidän uusilla arvonimillään ja kohtelivat heitä kunnioittavasti, vaikka hymyilyttikin sisimmässään. Herttua ja Kuningas, kuten heitä nyt kutsuttiin, olivat hyvin tyytyväisiä. He viihtyivät lautalla, nauttivat Huckin ja Jimin tarjoamasta ruoasta ja alkoivat pian suunnitella uusia temppujaan. He olivat selvästi tottuneet huijaamaan ihmisiä ja elämään toisten kustannuksella. Eräänä päivänä Herttua sai loistavan idean. "Meidän täytyy keksiä jokin esitys", hän sanoi, "jonka voimme esittää pikkukaupungeissa. Ihmiset rakastavat teatteria, ja me voimme ansaita paljon rahaa!" Kuningas nyökkäsi innokkaasti. Hän oli aina valmis uusiin seikkailuihin, etenkin jos niissä oli luvassa helppoa rahaa. He alkoivat harjoitella lautalla. Herttua yritti esittää Romeota ja Juliettia, mutta hän unohti vuorosanansa ja lausui ne hassusti. Kuningas taas yritti esittää Hamletia, mutta hän sekoitti kaikki sanat ja näytti enemmän pelleltä kuin traagiselta prinssiltä. Huck ja Jim katselivat tätä kaikkea huvittuneina. "Oi, Romeo, miksi olet Romeo?" Herttua voihki, ja Kuningas pyöritteli silmiään ja pukeutui naurettaviin vaatteisiin. Mutta he eivät olleet hyviä näyttelijöitä. Itse asiassa he olivat aika surkeita. Heidän esityksensä olivat kamalia, mutta he itse uskoivat olevansa mestareita. He olivat niin täynnä itseään, etteivät he huomanneet, kuinka pahasti heidän "taiteensa" tökki. Huck mietti, miten he onnistuisivat huijaamaan ketään näillä taidoilla. Mutta sitten hän ymmärsi. Nämä miehet eivät yrittäneet olla hyviä näyttelijöitä. He yrittivät vain saada ihmiset uskomaan, että he olivat tärkeitä ja lahjakkaita, jotta he voisivat sitten huijata heiltä rahaa jollain muulla tavalla. He olivat mestareita huijaamisessa, eivät näyttelemisessä. He saapuivat pieneen kaupunkiin, ja Herttua ja Kuningas alkoivat heti valmistella "suurta esitystään". He painattivat julisteita, joissa luki "Maailman suurin tragedia! Vain yksi ilta! Tule ja näe!" ja lupasivat jotain todella jännittävää. He pyysivät jopa Huckia ja Jimiä auttamaan julisteiden ripustamisessa. Huck ja Jim toivoivat, että nämä "kuninkaalliset" ystävät eivät aiheuttaisi heille liikaa ongelmia. He tiesivät, että heidän matkansa oli jo tarpeeksi hankala ilman uusia vaikeuksiakin. Joki kuljetti heitä eteenpäin, ja jokainen mutka toi mukanaan uuden seikkailun – tai uuden ongelman. Nyt heidän lautallaan oli kaksi miestä, jotka olivat tottuneet saamaan tahtonsa läpi valehtelemalla ja huijaamalla. Miten Huck ja Jim selviäisivät tästä? Seuraava seikkailu oli jo nurkan takana, ja se lupasi olla täynnä yllätyksiä.

Wilksin perheen petos

Joki kuljetti heitä eteenpäin, ja jokainen mutka toi mukanaan uuden seikkailun – tai uuden ongelman. Nyt heidän lautallaan oli kaksi miestä, jotka olivat tottuneet saamaan tahtonsa läpi valehtelemalla ja huijaamalla. Miten Huck ja Jim selviäisivät tästä? Seuraava seikkailu oli jo nurkan takana, ja se lupasi olla täynnä yllätyksiä. Eräänä päivänä, kun lautta lipui hitaasti ohi pienten kylien, Herttua ja Kuningas lukivat vanhasta lehdestä. ”Kuulepas tätä”, sanoi Kuningas ja osoitti sormellaan. ”Eräs rikas herra, Peter Wilks, on kuollut. Hänellä oli paljon kultaa ja maata, mutta ei perillisiä lähellä. Hänen veljensä, Harvey ja William, asuvat kaukana Englannissa.” Herttuan silmät alkoivat kiiltää. ”Meidän täytyy mennä sinne! Voi olla, että Peter Wilks oli meidän vanha setämme, jonka tapasimme vain kerran vauvoina!” hän sanoi ja iski silmää Kuninkaalle. Huck ja Jim katselivat toisiaan. He tiesivät, että nyt oli luvassa taas jotain jännittävää – ja ehkä vähän petollista. Niin he päättivät matkata Wilksien kotikaupunkiin. Kun he saapuivat, ihmiset olivat hyvin surullisia Peter Wilksin kuoleman vuoksi. Hän oli ollut pidetty mies, ja kaikki tunsivat hänet. Herttua ja Kuningas pukeutuivat hienoihin mustiin vaatteisiin ja harjoittelivat surullisia ilmeitä ja ääniä jo ennen kaupunkiin saapumistaan. Kun he astuivat kaupunkiin, Herttua alkoi itkeä äänekkäästi. ”Voi, voi, rakas veljemme Peter! Kuinka olemme kaivanneetkaan sinua!” hän huusi ja purskahti ”kyyneliin”. Kuningas puolestaan teeskenteli olevansa niin surullinen, että hän ei saanut sanaakaan suustaan. Hän vain nyökytteli ja pyyhki ”kyyneleitä” nenäliinaan, vaikka Huck tiesi, ettei hän itkenyt oikeasti lainkaan. Peter Wilksillä oli kolme nuorta, ihanaa tytärtä: vanhin oli kaunis Mary Jane, sitten iloinen Susan, ja nuorimmainen oli pieni, utelias Joanna. He olivat niin iloisia ja toiveikkaita nähdessään setänsä, jotka olivat matkanneet niin kaukaa Englannista. Heillä oli aina ollut kuvia sedistään, mutta nyt he olivat oikeasti heidän edessään! Tytöt syleilivät ”setiään” tiukasti ja kertoivat, kuinka he olivat aina toivoneet tapaavansa heidät. Herttua ja Kuningas näyttelivät osuuttaan todella hyvin. Herttua halasi tyttöjä ja pyyhki ”kyyneleitä” silmistään, ja Kuningas paukautti rintaansa ja teeskenteli niin syvästi surevansa, ettei saanut sanaakaan suustaan. Hän vain nyökytteli ja murahteli surullisesti. Kaikki kaupungin ihmiset ajattelivat, että he olivat niin hyviä ja rakastavia setiä, jotka rakastivat sisarenpoikiaan yli kaiken. Seuraavana päivänä oli Peter Wilksin testamentin lukutilaisuus. Kaikki kokoontuivat, ja asianajaja luki, että Peter oli jättänyt paljon rahaa ja omaisuutta veljilleen – Harvey-sedälle ja William-sedälle. Herttua ja Kuningas nyökyttelivät ja näyttivät surullisilta, mutta Huck näki heidän silmissään pienen ilonpilkahduksen. He saivat myös nähdä Peter Wilksin kätkemän kultasumman. Se oli iso laatikko täynnä kiiltäviä kultakolikoita! Herttua ja Kuningas laittoivat sen turvaan, muka pitääkseen huolta tyttöjen tulevaisuudesta. Mutta Huck tiesi, että heidän ainoa huolenaiheensa oli saada nuo rahat itselleen. Herttua ja Kuningas olivat kuitenkin todella ahneita. He jopa alkoivat myydä Peter Wilksin vanhoja tavaroita ja omaisuutta, jotka olivat olleet rakkaiden muistojen täyttämiä tytöille. He halusivat muuttaa kaiken rahaksi, nopeasti! Tytöt olivat hyvin surullisia, kun heidän isänsä vanhat huonekalut ja rakkaat esineet vietiin pois. Huck katseli kaikkea tätä sivusta. Hän näki, kuinka kilttejä ja avuttomia tytöt olivat. Erityisesti hän piti pienestä Joannasta, joka kutsui häntä nimellä ’Mary Janen pikkuveljenä’. Joannan silmät olivat täynnä luottamusta ja iloa. Huck tunsi olonsa todella kurjaksi. Tämä ei ollut oikein. Nämä kaksi miestä huijasivat kaikkia, ja tytöt menettäisivät kaiken, jopa ne vähät muistot, jotka heillä oli isästään. Huck oli nähnyt paljon huijaamista elämässään jo isänsä kanssa, mutta tämä oli erilaista. Nämä tytöt olivat niin hyviä ja viattomia. Heidän ei pitäisi menettää isänsä perintöä kahdelle ilkeälle huijarille. Huck päätti, että hänen täytyisi tehdä jotain. Hän ei voinut vain katsoa vierestä, kun tytöt joutuivat petoksen uhreiksi ja heidän maailmansa murskattiin ahneiden miesten toimesta. Hän alkoi miettiä suunnitelmaa. Miten hän voisi paljastaa Herttuan ja Kuninkaan, mutta samalla pysyä piilossa? Kukaan ei saisi tietää, että hän auttoi tyttöjä, sillä silloin hän saattaisi joutua taas pakenemaan tai jopa vaaraan. Se oli vaikea pulma, mutta Huckin mielessä alkoi muodostua ajatus. Eräänä yönä, kun kaikki nukkuivat sikeästi, Huck hiipi hiljaa. Hän etsi sen paikan, minne Herttua ja Kuningas olivat piilottaneet kultarahat. Hän muisti, että he olivat laittaneet sen makuuhuoneeseen. Hänen sydämensä löi nopeasti – jyskytti kuin pikkurumpu! Hän oli peloissaan, mutta tiesi tekevänsä oikein. Hän löysi ison, puisen laatikon, joka oli piilotettu salaisesti sängyn alle. Kulta kiilsi himmeässä kuunvalossa. Huck otti kultalaatikon ja mietti, minne hän voisi sen piilottaa. Hän ei voinut pitää sitä itsellään, ja hänen täytyi varmistaa, että tytöt saivat sen takaisin. Hän hiipi ulos talosta ja löysi paikan, missä hän voisi kätkeä kullan ilman, että kukaan sitä heti löytäisi. Hän piilotti sen Peter Wilksin arkkuun, juuri ennen hautajaisia, aivan Peterin ojennettujen käsivarsien väliin. Se tuntui turvalliselta ja oikealta paikalta. Hän toivoi, että kulta olisi siellä turvassa siihen asti, kunnes totuus paljastuisi. Seuraavana aamuna hautajaiset olivat surullinen tapahtuma. Kaupungin ihmiset itkivät, ja Herttua ja Kuningas näyttelivät edelleen osiaan. Mutta Huck tiesi, että pian kaikki muuttuisi. Hän oli tehnyt pienen teon, joka saattaisi pelastaa Wilksin tytöt ahneilta huijareilta. Hän vain toivoi, että kukaan ei löytäisi kultaa ennen kuin oli oikea aika.

Jim vangitaan ja viimeinen pako

Kaupunki oli sekaisin! Kaikki puhuivat vain siitä kadonneesta kullasta, jonka Herttua ja Kuningas olivat muka piilottaneet. Vanhin Wilksin sisar, Mary Jane, oli kertonut kaikille, että nuo kaksi miestä olivat huijareita, ja että he olivat yrittäneet varastaa heidän perintönsä. Ihmiset eivät aluksi uskoneet, mutta sitten he alkoivat epäillä. Missä raha oli? Miksi se oli kadonnut niin oudosti? Kaupungin asukkaat etsivät joka paikan kolosta ja nurkasta. He kaivoivat jopa puutarhaa, mutta kultaa ei löytynyt. Sitten, aivan yhtäkkiä, kuului suuri meteli. Kaksi miestä ratsasti kaupunkiin! He näyttivät hyvin tutuilta. Nämä olivat oikeat Wilksin veljekset, jotka olivat vihdoin saapuneet. He olivat olleet matkalla niin kauan, että heidän matkansa oli kestänyt paljon kauemmin kuin Herttua ja Kuningas olivat odottaneet. Ja nyt, kun oikeat veljekset olivat täällä, kaikki tiesivät, että Herttua ja Kuningas olivat olleet pahoja huijareita! Ihmiset olivat vihaisia! He jahtasivat Herttuaa ja Kuningasta pitkin katuja. Nämä kaksi pikkurikollista yrittivät paeta niin nopeasti kuin vain pystyivät. Herttua ja Kuningas juoksivat ja kompastuivat, ja ihmiset huusivat heidän peräänsä. Lopulta he pakenivat kaupungista ja katosivat joen toiselle puolelle, eivätkä koskaan enää palanneet siihen kaupunkiin. Huck oli niin helpottunut. Wilksin tytöt olivat vihdoin turvassa! Mutta sitten Huck muisti Jimmyn. Missä Jimmy oli? Kaiken tämän sekasorron keskellä hän oli unohtanut ystävänsä. Huckin sydän alkoi tykyttää nopeammin. Hän tiesi, että hänen oli löydettävä Jimmy ja autettava häntä pääsemään vapaaksi. Hän oli luvannut sen Jimmylle, eikä Huck koskaan rikkonut lupauksiaan ystävilleen. Huck lähti etsimään Jimmyä. Hän kyseli ihmisiltä, mutta kukaan ei ollut nähnyt Jimmyä. Sitten hän kuuli pienen huhun:

Lopetus

Kiitos kun olit mukana Huckleberry Finnin seikkailuissa! Toivottavasti tämä matka Jimmyn löytämiseksi oli täynnä yllätyksiä ja jännitystä. Kerro Sonacastsille, jos sinulla on palautetta tai joku uusi seikkailuidea mielessäsi. Ehkä sinäkin voit keksiä oman aivan uuden ja ihmeellisen tarinan? Maailma on täynnä paikkoja, joita tutkia, ja unelmia, jotka odottavat sinua! Muista aina, että rohkeus ja ystävyys auttavat kaikissa haasteissa. Nähdään taas seuraavassa seikkailussa! Hei hei!

Lisää tarinoita