SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Heidi

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele korkeita, lumihuippuisia vuoria, joissa raikas tuuli puhaltaa ja vuohet kiipeilevät vapaana. Tänne, kaukana kaikesta, saapuu pieni, iloinen tyttö nimeltä Heidi. Hän on orpo, ja hänet lähetetään asumaan erakkona elävän isoisänsä luo Sveitsin Alpeille. Mutta miten tämä pienen tytön avoin sydän ja iloinen mieli muuttavat koko vuoristokylän elämän? Tänään sukellamme Johann Spyri ajattoman klassikon lumoavaan maailmaan, jossa ystävyys, luonto ja rakkaus tekevät ihmeitä ja opettavat meille tärkeitä asioita.

Heidi saapuu Alpeille

Ja niin, pieni Heidi kulki pitkin kapeaa polkua, ylös, ylös Alppien jylhiä rinteitä. Hänen pikkuruiset jalkansa tuntuivat kevyiltä, vaikka matka oli pitkä. Ympärillä avautui mahtava maisema: korkeita, lumihuippuisia vuoria, vihreitä laaksoja ja kukkia, jotka hehkuivat kaikissa sateenkaaren väreissä. Ilma oli raikas ja tuoksui männyltä sekä villikukilta. Jokainen askel vei häntä lähemmäs isoisän pientä mökkiä, joka näytti kutsuvan heti vuoren rinteellä, kuin salaisuus piilossa. Kun he vihdoin saapuivat mökin pihalle, Heidi näki isoisänsä ensimmäistä kertaa. Hän oli vanha mies, jonka parran harmaat hiukset olivat kuin Alppien lumihuiput. Hänen silmänsä olivat kuitenkin ystävälliset ja katsoivat Heidiä uteliaisuudella. Mökin ovi oli tehty tukevasta puusta, ja sen vieressä nukkui iso, pörröinen koira, joka vain nosti korvaansa kuullessaan tulijat. Sisällä mökissä tuoksui puulta ja lämmöltä. Se oli pieni, mutta viihtyisä paikka, jossa jokaisella esineellä tuntui olevan oma tarinansa. Heidi tunsi heti, että tämä paikka oli täynnä taikaa ja uusia seikkailuja. Hän ei malttanut odottaa, mitä vuorilla tapahtuisi seuraavaksi!

Elämää vuorilla

Aamu koitti Alppien rinteillä, ja Heidi heräsi pienestä, puuntuoksuisesta vuoteestaan. Aurinko kurkisti sisään pienestä ikkunasta, ja vuorilta kantautui raikas, puhdas tuoksu, joka kutkutti Heidin nenää. Hän hyppäsi ylös, pukeutui nopeasti ja juoksi ulos. Mökin edessä, korkealla vuoren rinteellä, odotti häntä jo yllätys! Peter oli siellä, paimentamassa suurta laumaa vuohia. Vuohilla oli kauniit, valkoiset turkit, toisilla mustat, ja joillakin jopa hauskat pilkut. Ne märehtivät rauhallisina tuoretta ruohoa ja katselivat uteliaasti Heiditä. Peterillä oli yllään kuluneet, mukavat vaatteet ja suuri olkihattu, joka peitti hänen aurinkopalan kasvojaan. Hän nyökkäsi Heidille tervehdykseksi, ja hänen silmänsä, jotka olivat kuin kirkkaimmat Alppien järvet, hymyilivät. Heidi ei ollut koskaan nähnyt niin paljon vuohia yhdessä! Pienin vuohi, jolla oli valkoinen turkki ja hauskat, pikkuruiset sarvet, puski Heidin kättä. Se tuntui pehmeältä ja lämpimältä. Heidi hymyili ja silitti vuohen päätä. Peter sanoi, ”Tämä on Pikku-Pulmu. Se on lauman uteliain.” Heidi nauroi iloisesti. Peter kehotti Heiditä tulemaan mukaansa vuoheineen, ja niin he lähtivät. Heidin pienet jalat tepsuttelivat kevyesti pitkin polkua. Jokainen askel tuntui vievän häntä syvemmälle taianomaiseen maailmaan. He nousivat ylöspäin, aina vain korkeammalle. Ilma oli raikasta ja viileää, ja Heidi tunsi sen täyttävän keuhkonsa. Se oli niin erilaista kuin kaupungissa, jossa ilma oli usein sakeaa ja harmaata! Täällä tuoksui kukilta, tuoreelta ruoholta ja puhtaalta vedeltä, joka solisi pienissä puroissa. Heidin silmät olivat suurina. Hän näki kaikkialla kukkia, kauniita kukkia, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Punaisia, sinisiä, keltaisia ja violetteja. Ne tanssivat tuulessa kuin pienet keijut. Yhtäkkiä Heidi näki pienen, sinisen kukan, joka tuntui kimaltavan aivan erityisesti. Kun hän kumartui sitä katsomaan, hän kuuli pienen, iloisen laulun. Se oli niin hiljainen, että se tuskin kuului, mutta Heidi oli varma, että kukka lauloi. ”Se on vuohenkello, Heidi,” Peter sanoi. ”Ne laulavat, kun tuuli kulkee niiden ohi ja saa niiden terälehdet värisemään. Se on vuoriston oma musiikki.” Heidi sulki silmänsä hetkeksi ja kuunteli. Hän tunsi kuinka tuuli hyväili hänen kasvojaan ja kuiski salaisuuksia puiden latvoissa. Vuoret olivat valtavat, valtavat ja kauniit. Ne kohosivat taivaaseen asti, peittyen lumihuippuihin, vaikka oli kesä. Heidi ajatteli, että ne olivat kuin jättiläisten koteja, joissa asui näkymättömiä haltijoita. Peter näytti Heidille parhaat paikat, joista vuohet löysivät kaikkein maukkaimman ruohon. He istuivat alas kukkulan laelle, jossa näkyi yli koko laakson. Maisema oli henkeäsalpaava. Kaukana alhaalla näkyi pieniä taloja, jotka näyttivät leluilta, ja joki kiemurteli kuin hopeinen nauha. Peter jakoi leipää ja juustoa, ja he joivat raikasta lähdevettä, joka oli kylmää ja kirkasta. Heidi ei ollut koskaan syönyt niin hyvää ruokaa, eikä hän ollut koskaan tuntenut niin suurta iloa. Peterin vuohet olivat nyt Heidin ystäviä. Pikku-Pulmu puski häntä aina silloin tällöin ja yksi musta vuohi nimeltä Noki yritti nyppiä hänen hiuksiaan. Heidi nauroi ja pyöritti päätään. Päivä kului kuin siivillä. Aurinko alkoi jo laskea, ja taivas värjäytyi oranssin ja violetin sävyihin. Oli aika palata takaisin mökkiin. Heidi tunsi olevansa väsynyt, mutta hänen sydämensä oli täynnä onnellisuutta. Hän tiesi, että tämä oli vasta alkua. Vuorilla oli vielä niin paljon löydettävää, niin paljon seikkailuja koettavaksi. Hän ei malttanut odottaa huomista, jotta pääsisi taas Peterin ja vuohien kanssa tutkimaan Alppien salaisuuksia.

Ystävyys Peterin ja vuohien kanssa

Seuraavana aamuna Heidi heräsi jo ennen auringonnousua. Aurinko ei ollut vielä kurkistanut vuorten takaa, mutta Heidi tiesi, että uusi ihana päivä oli alkamassa. Hän hyppäsi ylös ja juoksi ulos, missä Peter jo odotti vuohineen. Peter oli hieman Heidia vanhempi poika, jolla oli aina tukka pörrössä ja iloinen hymy kasvoillaan, vaikka hän saattoi vaikuttaa ensin vähän ujolta. Hän oli vuorilla syntynyt ja kasvanut, ja tunsi jokaisen polun, jokaisen kiven ja jokaisen vuohen. Vuohia oli monenlaisia! Siellä oli Valkoparta, vanha ja viisas vuohi, jolla oli pitkä, valkoinen parta, aivan kuin vaarilla. Oli Ruskeasilmä, jolla oli niin suloiset, pehmeät silmät, että Heidi halusi halata sitä heti. Ja sitten oli Pikkumyy, nuori, ketterä vuohi, joka oli aina ensimmäisenä karkaamassa ja pomppimassa iloisesti. Vuohilla oli kaulassaan pienet, metalliset kellot, jotka helisivät kauniisti niiden kävellessä, kuin pieni vuoriston orkesteri. Kilinä-kolina, kilinä-kolina, vuohet marssivat. Heidi tunsi heti vetoa näihin ystävällisiin eläimiin. Hän silitti niiden pehmeää turkkia ja kuiskasi niille salaisuuksia. Vuohet taas nuolivat hänen kättään ja puskivat hellästi päätään hänen kylkeensä. Ne tuntuivat ymmärtävän kaiken, mitä Heidi sanoi. Peter näytti Heidille, miten vuohista pidettiin huolta, mihin ne pitää viedä laiduntamaan ja miten niille voi jutella. Peterin mielestä vuohien kanssa ei tarvinnut olla hiljaa, vaan niille sai kertoa päivän kuulumiset ja jopa laulaa. Pian Peter, Heidi ja vuohet olivat matkalla ylös vihreille niityille. Aurinko nousi hitaasti, maalaten taivaan oranssin ja vaaleanpunaisen sävyillä. Aamukaste kimalteli ruohonkorsilla kuin timantit, ja ilma oli niin raikasta ja puhdasta, että se tuntui puhdistavan koko mielen. Linnut livertelivät aamulauluaan, ja vuohien kellot soivat iloisesti. Heidi juoksi edellä, välillä pysähtyen nuuhkimaan villikukkia, välillä jahtaamaan perhosia. Peter istui yleensä korkeammalla kalliolla, tarkkaillen laumaa, mutta Heidi juoksi vuohien seassa. Hän opetteli niiden nimiä ja tapoja. Hän huomasi, että Ruskeasilmä oli aina vähän arka, Pikkumyy taas rohkea ja utelias. Valkoparta puolestaan oli lauman johtaja, joka piti muut kurissa yhdellä päänsä nyökkäyksellä. Heidi nauraa, kun Pikkumyy yritti varastaa pienen kukan hänen hiuksistaan.

Matka Frankfurtiin

Heidi oli niin onnellinen vuorilla. Joka aamu hän heräsi auringonpaisteeseen ja vuohien uteliaaseen määkimiseen. Hän leikki Peterin kanssa, juoksi niityillä kukkien keskellä ja tunsi olonsa todella kotoisaksi. Mutta yhtenä päivänä, kun Heidi ja Peter olivat juuri johdattamassa vuohia takaisin laitumelta, he näkivät oudon hahmon kävelevän polkua pitkin ylös mökkiä kohti. Se oli naisen hahmo, ja hänellä oli yllään hieno kaupunkimekko, aivan erilainen kuin vuorilla näki. "Kuka tuo on?" Peter kysyi, otsa kurtussa. Heidi katsoi tarkemmin. Hänen sydämensä alkoi hypellä hieman nopeammin. "Se... se on täti Dete!" hän huudahti, yllättyneenä. Hän oli se täti, joka oli tuonut hänet ensin vuorille! Täti Dete käveli määrätietoisesti mökkiin, missä ukki oli juuri nikkaroinut pientä puupukkaa Heidille. Ukki ei ollut ilahtunut nähdessään Deteen. Hän murahdi jotain matalalla äänellä, joka sai vuohetkin hieman säikähtämään. "Olen tullut hakemaan Heidin", täti Dete ilmoitti sitten, ilman turhia tervehdyksiä. "Minulla on hänelle aivan upea tilaisuus Frankfurtissa. Eräässä rikkaassa perheessä tarvitaan seuraa sairaalle tytölle, ja Heidi olisi siihen täydellinen." Heidi ei ollut uskoa korviaan. Frankfurt? Kaupunki? Hän oli niin tottunut vuorten vapauteen ja tuoksuun. Hän katsahti ukkia, jonka kasvot olivat synkät kuin ukkosmyrsky. Hän ei halunnut lähteä. Ei tippaakaan! "Heidi pysyy täällä", ukki sanoi sitten, hänen äänensä oli syvä ja uhkaava. "Hän on onnellinen täällä. Tarvitsemme häntä." Mutta täti Dete oli päättäväinen. Hän kertoi, kuinka Heidi pääsisi kouluun, oppisi lukemaan ja kirjoittamaan, ja saisi nähdä uusia asioita. Hän kuvaili Frankfurtin suuria, korkeita taloja ja hienoja vaatteita. Hän jopa lupasi Heidille, että hän voisi lähettää rahaa ukille, jotta he pärjäisivät vielä paremmin. Heidi kuunteli, ja vaikka hänen sydämensä painoi vuorten takia, ajatus koulusta ja uusista asioista herätti pienen, uteliaan kipinän. Ehkä se olisi jännittävää? Hän voisi oppia uusia tarinoita ja kertoa niitä sitten ukille ja Peterille. Ja jos hän voisi auttaa ukkia... Ukki yritti vastustaa kaikin voimin. Hän ei halunnut luopua rakkaasta Heidistään. Hän puhui vuorten puhtaasta ilmasta ja vapaudesta. Mutta täti Dete oli ovela. Hän tiesi, että ukki halusi vain parasta Heidille. Lopulta, raskaalla sydämellä, ukki suostui. "Mutta vain hetkeksi", ukki sanoi lopulta, hänen äänensä murtui hieman. "Heidi palaa takaisin, eikö niin?" Täti Dete nyökkäsi nopeasti. "Totta kai, totta kai! Heti kun hän on oppinut sen, mitä hänen tarvitsee oppia." Heidin oli pakko hyvästellä ukki, Peter ja kaikki vuohet. Hän halasi ukkia tiukasti, ja ukki paijasi hänen hiuksiaan pitkään. Heidi antoi Peterille pienen puunuken, jonka ukki oli hänelle tehnyt. "Pidä huolta vuohista", Heidi sanoi, kyyneleet silmissään. "Ja muista Ruskeasilmää ja Pikkumyyä." Peter nyökkäsi hiljaisena, hänenkin silmänsä olivat kosteat. Jopa Pikkumyy-vuohi tuntui haistavan surun ilmassa, ja se puski Heidin kättä hellästi. Sitten oli aika lähteä. Heidi kääntyi katsomaan viimeisen kerran mökkiä, vuoria ja tuttuja maisemia. Aurinko paistoi juuri vuorenhuipulle, ja se näytti niin kauniilta. Hän tunsi pienen ikävän jo nyt, vaikka ei ollut vielä edes lähtenyt. Täti Dete tarttui Heidin käteen, ja he aloittivat pitkän matkan alas vuorelta. Polkua pitkin alas kävellessä Heidi vilkaisi taakseen useita kertoja. Vuoret näyttivät pienenevän ja kutistuvan joka askeleella. Puut vaihtuivat pian taloiksi, ja vuohien määkimisen sijasta kuului ihmisten puhetta ja hevosvaunujen kolinaa. Matka oli pitkä ja uuvuttava. He matkustivat useita päiviä, ensin vossikalla, sitten junaan, joka oli Heidille aivan uusi ja jännittävä kokemus. Juna puksutti ja viuhui eteenpäin, ja maisemat vilistivät ohi ikkunasta niin nopeasti, ettei Heidi meinannut pysyä perässä. Hän nukkui junassa tiukasti täti Deten olkapäätä vasten, haaveillen vuorten vihreistä niityistä. Kun he vihdoin saapuivat Frankfurtiin, Heidi oli aivan pyörällä päästään. Kaupunki oli valtava, paljon suurempi kuin hän oli ikinä osannut kuvitella. Korkeita, harmaita taloja oli rivi toisensa jälkeen, ja kadut olivat täynnä ihmisiä ja vossikoita. Ilma haisi erilaiselta, ei puhtaalta vuori-ilmalle, vaan savulle ja monille muille oudoille hajuille. Heidi tunsi itsensä pieneksi ja eksyneeksi tässä uudessa, meluisassa maailmassa. Hän oli tullut Alpeilta, missä oli vain taivas, vuoret ja eläimet, nyt hän oli paikassa, missä taivasta tuskin näkyi talojen välistä. Mitä ihmettä täällä tapahtuisikaan? Hän puristi pientä nyyttiään tiukemmin. Se sisälsi ainoat tavarat, jotka hän oli saanut tuoda vuorilta mukanaan. Jännitys ja pieni pelko sekoittuivat hänen mielessään. Tuntuuko täällä koskaan kotoisalta? hän mietti.

Elämä kaupungissa

Frankfurtin suuressa talossa kaikki oli erilaista kuin Alppien pienessä mökissä. Heidi astui sisään, ja hänen pienen, ryppyisen matkalaukkunsa kolina kaikui korkeissa, hiljaisissa käytävissä. Seinät olivat tapetoituja, lattiat kiiltäviä ja huoneet valtavan suuria. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaista yltäkylläisyyttä. Heti alkuun Heidi tapasi talon emännän, neiti Rottenmeierin. Neiti Rottenmeier oli pitkä, tiukka nainen, jolla oli aina paksut silmälasit nenällään ja joka puhui hyvin vakavasti. Hän selitti Heidille talon säännöt, jotka olivat monet ja monimutkaiset. "Täällä, Heidi", neiti Rottenmeier sanoi, "ei saa juosta, ei saa huutaa, ei saa laulaa, ellei ole saanut siihen lupaa, eikä saa olla likainen!" Heidi kuunteli silmät pyöreinä. Vuorilla hän oli saanut juosta minne halusi, laulaa lintujen kanssa ja leikkiä, kunnes vaatteet olivat täynnä ruohoa ja multaa. Miten tämä kaikki voisikaan olla totta? Sitten Heidi esiteltiin Klaralle. Klara oli suloinen tyttö, hieman Heidin ikäinen, mutta hän istui pyörätuolissa eikä voinut kävellä. Klaran kasvot olivat kuitenkin iloiset, ja hänellä oli ystävälliset silmät. "Hei Heidi", Klara sanoi hymyillen. "Olen niin iloinen, että tulit. Olen ollut yksin pitkään." Heidin sydäntä lämmitti Klaran ystävällisyys, ja he ystävystyivät melkein heti. Klara oli saanut isältään luvan saada seuraa, ja Heidi oli tullut juuri siksi. Klara oli kiltti ja opetti Heidille paljon. Hän näytti Heidille lelunsa, upeat nukketalonsa ja kirjapinonsa. He leikkivät yhdessä, ja Heidi oppi pian uusia pelejä. Klara osasi lukea jo hyvin, ja hän luki Heidille tarinoita. Heidi oli ihmeissään kaikista kirjoista ja kaikista uusista asioista, joita hän sai oppia. Mutta vaikka Klara oli hyvä ystävä, ja talossa oli paljon uutta ja jännittävää, Heidi tunsi silti jotakin puuttuvan. Talon ikkunoista ei näkynyt lumihuippuisia vuoria tai Peterin vuohia. Ei ollut raikasta vuori-ilmaa, vain kaupungin savua ja melua. Yöllä Heidi nukkui mukavassa sängyssä, mutta hän näki unia Peteristä ja vuohista, jotka kiipeilivät jyrkillä rinteillä. Hän ikävöi Alppien kukkia, tuulen huminaa puiden latvoissa ja isoisänsä tuttua hymyä. Hän kaipasi jopa herätyskelloa, joka heräsi kukon laulun sijaan. Neiti Rottenmeier piti tiukasti huolen siitä, että Heidi oppi kaupungin tavat. "Heidi, sinun täytyy puhua hiljempaa!" "Heidi, muista syödä haarukalla ja veitsellä!" "Heidi, älä unohda sanoa kiitos ja anteeksi!" Heidi yritti parhaansa, mutta hän unohti usein. Hänelle oli luonnollisempaa syödä käsin ja juosta ulkona paljain jaloin. Miten ihmeessä kaikki kaupungin lapset oppivat niin monia sääntöjä? Heidi mietti. Oliko kaupunki kuin suuri, vaikea peli, jossa oli miljoona sääntöä? Eräänä päivänä neiti Rottenmeier yritti opettaa Heidille, kuinka käyttäydytään hienossa seurassa. Hän kutsui paikalle Klaran tädin, Fräulein Bürgersin, joka oli vieläkin tiukempi kuin neiti Rottenmeier. Fräulein Bürgers yritti opettaa Heidille pöytätapoja ja hyvää käytöstä. "Kun sinulle tarjotaan leipää, sanot 'kiitos', otat palan ja odotat vuoroasi", Fräulein Bürgers selitti. Heidi nyökkäsi, mutta hänen mielensä vaelsi jo Alpeille. Mitäköhän Peter tekee nyt? Syövätkö vuohet jo maukkaita vuoristoyrttejä? Heidi ja Klara viettivät paljon aikaa yhdessä. He lukivat, pelasivat ja kertoivat toisilleen tarinoita. Klara oli niin utelias Alppien elämästä, ja Heidi kertoi hänelle kaikki salaisuudet vuohista, joilla oli nimet, kukkasista, jotka tanssivat tuulessa, ja tädistä, joka ilmestyi ja katosi mystisesti. Klara kuunteli lumoutuneena, ja Heidistä tuntui hyvältä jakaa muistojaan. Nämä hetket Klaran kanssa olivat niitä, jotka tekivät elämästä kaupungissa siedettävämpää. Mutta sitten oli aina ilta, kun hän makasi yksin sängyssään. Hän kuunteli kaupungin kaukaisia ääniä – vaunujen kolinaa, ihmisten puhetta ja joskus jopa kissojen naukumista. Ne olivat niin erilaisia kuin vuorten hiljaisuus, vain tuulen humina ja pöllöjen huhuilu. Hän sulki silmänsä ja kuvitteli itsensä takaisin vuorille, juoksemassa niityillä, haistelemassa kukkien tuoksua. Erityisen vaikeaa Heidille oli sunnuntaisin. Vuorilla sunnuntait olivat olleet vapaita päiviä, jolloin Peter ja isoisä olivat voineet tehdä mitä halusivat. Kaupungissa sunnuntait tarkoittivat hienoja vaatteita, kirkkoa ja erittäin pitkiä tunteja ilman leikkiä tai ulkoilua. Yhtenä sunnuntaina Heidi jopa unohti, että ei saanut juosta sisällä. Hän oli niin innoissaan uudesta kirjasta, jonka Klara oli lukenut hänelle, että hän pomppi onnellisena käytävällä. Neiti Rottenmeierin ääni kaikui heti: "Heidi! Mitä sinä teet? Nyt seis!" Heidi pysähtyi kuin salamaniskusta. Heidi ikävöi kovasti vapauttaan. Hän ikävöi sitä, että sai syödä mihin aikaan halusi, istua missä halusi, ja olla oman itsensä. Kaupungissa kaikki tuntui olevan säännöillä rajattua ja valvottua. Hänestä tuntui kuin hän olisi pieni lintu suuressa, kullatussa häkissä. Häkki oli kaunis, mutta siinä ei voinut lentää. Vaikka Heidi yritti olla reipas Klaran vuoksi, hänen hymynsä oli harvemmin aito. Hänen silmänsä kaipasivat usein ulos ikkunoista, kohti taivasta, kuin etsien jotain tuttua. Klara huomasi sen. "Heidi, mikä sinulla on? Oletko surullinen?" Klara kysyi eräänä iltapäivänä, kun Heidi katsoi ulos sateiseen kaupunkiin. Heidi nyökkäsi hiljaa. Hän ei tiennyt miten selittää, että vaikka hän piti Klarasta, ja oli kiitollinen kaikesta, hänen sydämensä oli yhä vuorilla. Hän kaipasi vuorien kutsua, sen ääniä, tuoksuja ja sitä vapauden tunnetta, jota vain Alpit saattoivat tarjota. Hän toivoi, että joku päivä hän voisi taas juosta vuorten rinteillä, tuntea ruohon jalkojensa alla ja haistaa kukkien makean tuoksun. Se toive oli kuin pieni, salainen siemen hänen sydämessään. Heidi ei myöskään ymmärtänyt kaikkia kaupungin outoja tapoja. Eräänä aamuna hän näki, kuinka talon kissa hiipi hiljaa käytävällä. Vuorilla kissat olivat tottuneet olemaan itsenäisiä ja saalistamaan hiiriä. Mutta tämä kaupunkikissa oli lihava ja laiska, ja se vain makoili pehmeillä tyynyillä. Heidi yritti leikkiä sen kanssa, mutta kissa vain katsoi häntä ylhäältä alaspäin, kuin sanoen: "En minä tällaiseen leikkiin lähde." Heidistä se oli hauskaa, mutta samalla outoa. Jopa kissat olivat erilaisia kaupungissa. Pieniä ilonpilkahduksia olivat hetket, kun Klara sai uusia kirjoja, joissa oli kuvia eläimistä ja luonnosta. Silloin he saattoivat istua yhdessä ja puhua tuntikausia. Heidi kertoi jokaisesta kuvasta oman tarinansa, kuinka hän oli nähnyt oikean vuohen pienen vuohenpukkinsa kanssa tai kuinka kukat olivat muuttaneet vuorten rinteet värikkääksi matoksi. Klara kuunteli tarkkaavaisena, ja hänen silmänsä loistivat. Nämä tarinat olivat heidän yhteinen salaisuutensa ja yhdistivät heitä, vaikka he olivatkin niin erilaisista maailmoista. Heidi tunsi, että Klara ymmärsi häntä paremmin kuin kukaan muu kaupungissa. Mutta edelleen, vaikka ystävyys oli syvä, kaipuu vuorille kasvoi päivä päivältä. Hän toivoi ja toivoi, että joku taianomainen tapa veisi hänet takaisin kotiin.

Koti-ikävä ja unet

Vaikka Klara oli Heidin paras ystävä kaupungissa, ja heillä oli aina paljon salaisuuksia ja naurua, Heidin sydämessä asui yhä syvempi kaiho. Tuo kaiho kasvoi jokaisen pilvenmukaisen päivän ja joka ainoan ruusun tuoksun myötä. Hän kaipasi vuoria. Hän kaipasi sitä tunnetta, kun tuuli tanssi hiuksissa ja aurinko lämmitti poskia. Hän kaipasi vuohenkellojen kilinää ja Peterin iloisia huutoja. Kaupungin talot olivat korkeita ja kauniita, mutta ne tuntuivat puristavan häntä. Ne eivät olleet avoimia ja vapaata tilaa, kuten vuoret, joilla hän sai juosta, minne sielu halusi. Osa Heidin ilosta ja naurusta alkoi hiipua, kuin kukkaset jotka eivät saa tarpeeksi aurinkoa. Hänestä tuli hiljaisempi ja haaveilevampi. Hän istui usein ikkunan ääressä ja katsoi kaukaisuuteen, aivan kuin vuoret ilmestyisivät jostain pilvien takaa ja kutsuisivat häntä takaisin. Mutta siellä oli vain lisää taloja ja harmaata taivasta. Illalla, kun kaikki olivat menneet nukkumaan ja talo oli hiljainen, Heidi hiipi usein ikkunan luo. Hän avasi sen varovasti ja antoi viileän ilman tulla sisään. Hän toivoi, että ilman mukana tulisi edes pieni tuulahdus Alppien raikasta ilmaa, mutta se oli vain kaupungin ilmaa, joka tuoksui erilaiselta. Sitten hän palasi sänkyynsä ja sulki silmänsä. Silloin alkoi se toinen elämä. Heidin unet olivat täynnä Alppeja. Niissä hän juoksi Peterin ja Pilven kanssa vihreillä niityillä, ja Pörrö-vuohelle hän kuiskasi salaisuuksia. Isoisän tupakka tuoksui ja pienet lumivalkoiset vuohet hyppivät ketterästi kivillä. Auringonlasku värjäsi taivaan pinkiksi ja oranssiksi, ja tähtiä oli niin paljon, ettei niitä millään voinut laskea. Joskus unissa jopa vuohet puhuivat hänelle! Pörrö saattoi sanoa ”Tule takaisin, Heidi! Me kaipaamme sinua!” ja Pilvi nyökkäsi hyväksyvästi. Heidin isoisä, vanha mies, joka oli niin rakas, hymyili hänelle unissa ja näytti tietä takaisin kotiin. Nämä unet olivat niin todellisia, niin eläviä, että Heidi tunsi melkein voivansa koskettaa vuohen pehmeää turkkia tai kuulla vuoripurojen solinaa. Mutta sitten hän heräsi. Herääminen oli aina niin surullista. Miten hän voi olla täällä kaupungissa, kun hänen sielunsa oli siellä vuorilla? Miten voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan? Ei voinut. Heidi alkoi laihtua. Hänen poskensa eivät olleet enää niin pyöreät ja iloiset kuin Alpeilla. Hänen silmänsä, jotka ennen loistivat kuin aamukasteessa kylpevät kukat, olivat nyt vähän surulliset ja mietteliäät. Klara huomasi sen. Neiti Rottenmeier huomasi sen. Jopa Sebastian, palvelija, saattoi nähdä, että Heidi ei ollut enää oma itsensä. Klara yritti parhaansa mukaan piristää ystäväänsä. Hän luki Heidi-kirjoja, kutsui Heidiä leikkimään ja näytti uusia nukkejaan. Mutta Heidin ajatukset karkasivat aina vuorille. Hän ajatteli, miten Peterillä oli hauskaa vuohien kanssa, ja miten isoisä istui mökin edustalla ja katseli maisemaa. Hän mietti, oliko lumikukkia jo auennut vuorenrinteillä. Eräänä yönä Heidi näki niin elävän unen. Hän seisoi vuoren huipulla, ja tuuli kantoi hänen mukanaan kaikkien Alppien kukkien tuoksun. Hän näki pienen mökin savupiipun tupruttavan savua, ja hän kuuli vuohien kellojen kilinän. Yhtäkkiä Klara seisoi hänen vieressään, mutta Klara ei ollut enää pyörätuolissa. Klara juoksi ja nauroi, ja he kumpikin olivat niin onnellisia. Se oli kaunis uni, ja kun Heidi heräsi, hän tunsi sydämessään pienen, pienen toivon kipinän. Ehkä, vain ehkä, jokin taika auttaisi hänet takaisin kotiin. Ja kuka tietää, ehkä taika voisi auttaa Klarankin vuorille?

Paluu Alpeille

Heidi todellakin toivoi, että jokin ihana taika veisi hänet takaisin vuorilleen. Hänen unensa Alpeista tulivat yhä useammin, ja päivisin hänen pienen sydämensä päällä oli raskas suru. Frankfurtin suuret talot ja kiireiset kadut tuntuivat ahdistavilta. Hän kaipasi vuorten hiljaisuutta, vuohien kellojen kilinää ja isoisän lempeää katsetta. Ne kaikki tuntuivat niin kaukaisilta. Heidin posket, jotka olivat ennen olleet niin pulleat ja punaiset, olivat nyt kalpeat. Hänen silmänsä, jotka olivat ennen tuikkineet ilosta, olivat nyt usein haikeat. Vaikka Sebastian ja Tinette yrittivät piristää häntä ja Klara jakoi kaikki lelunsa, Heidi ei enää hymyillyt yhtä paljon. Hän alkoi kävellä unissaan, nähden Alppien kukkivat niityt edessään, vaikka todellisuudessa hän oli suuren kaupungin sykkeessä. Tämä huolestutti kaikkia kovasti. Eräänä päivänä tohtori saapui taloon. Hän oli vanha ja viisas mies, jolla oli ystävälliset silmät. Hän tutki Heidin huolellisesti ja kuunteli hänen pientä sydäntään. Sitten hän istuutui vakavana rouva Sesemannin ja neiti Rottenmeierin kanssa. "Tytöllä on koti-ikävä," tohtori sanoi. "Hän tarvitsee raitista vuoristoilmaa ja tuttua ympäristöä. Jos hän ei palaa kotiin, hän ei koskaan parane." Neiti Rottenmeier kauhistui, mutta rouva Sesemannin sydän särkyi nähdessään Heidin kärsivän. Vaikka hän rakasti Heidiä kuin omaa tytärtään ja Klara tarvitsi häntä, hän tiesi, että Heidin terveys oli tärkeintä. Hän teki vaikean päätöksen. Heidin oli palattava kotiin Alpeille. Kun Klara kuuli uutisen, hän purskahti itkuun. "Mutta Heidi, minä ikävöin sinua niin paljon!" hän sanoi halaten ystäväänsä tiukasti. Heidi halasi häntä takaisin. "Minäkin ikävöin sinua, Klara," Heidi kuiskasi, "mutta minun on mentävä. Minä tulen takaisin, ja sinä tulet käymään Alpeilla, eikö niin?" Klara nyökkäsi kyynelten läpi. He tekivät lupauksen toisilleen. Juna-asemalla oli haikeat jäähyväiset. Rouva Sesemann antoi Heidille suuren laatikon, täynnä makeisia ja lahjoja isoisälle ja Peterille. Hän myös antoi Heidille paksun villatakin, jotta tämä ei paleltuisi vuorilla. "Kirjoita meille, rakas Heidi," rouva Sesemann sanoi, "ja muista, että olet aina tervetullut Frankfurtiin." Heidi nousi junaan, ja sydämessään oli samaan aikaan iloa ja haikeutta. Hän vilkutti Klaralle ja rouva Sesemannille, kun juna lähti liikkeelle. Aluksi maisema oli yhä kaupunkia, mutta pian talot alkoivat harventua. Metsät ja pellot vilistivät ohi. Heidi nojasi ikkunaa vasten, hänen silmänsä suurenivat jokaisen ohikiitävän puun ja joen myötä. Hän tunsi olonsa yhä kevyemmäksi ja kevyemmäksi. Kun juna saapui vuorten juurelle, Heidi hyppäsi ulos lähes ennen kuin juna oli pysähtynyt kokonaan. Hän hengitti syvään raitista ilmaa. Se tuoksui havuilta ja kukkavilta niityiltä! Hän juoksi metsäpolkua ylös, hänen pienet jalkansa tuntuivat lentävän. Hän tiesi, että isoisä odotti häntä mökillä. Ja siinä se oli! Pieni mökki, jonka savupiippu tuprutti lempeästi savua. Ja siinä oli isoisä! Hän istui penkillä mökin edessä, juuri niin kuin Heidi muisti. Isoisän parta oli yhä pitkä ja valkoinen, ja hänen silmänsä olivat täynnä lämpöä, kun hän näki Heidin juoksevan kohti. "Isoisä!" Heidi huusi, ja he halasivat toisiaan niin tiukasti, että isoisän karhea takki tuntui pehmeältä Heidin poskea vasten. "Tervetuloa kotiin, pieni vuoristolintu," isoisä sanoi, ja Heidi tiesi, että se oli paras ääni maailmassa. Hän tunsi olevansa todella kotona. Pian Peterkin saapui vuohien kanssa, ja kun hän näki Heidin, hänen silmänsä pyöristyivät yllätyksestä. "Heidi! Oletko sinä oikeasti?" hän kysyi. Heidi nyökkäsi leveästi hymyillen ja juoksi halaamaan myös häntä. Vuohetkin tuntuivat tunnistavan Heidin. Pieni Lumipallo puski päätään Heidin kättä vasten lempeästi, ja Pikku-Kello hypähti iloisesti. Kaikki olivat niin onnellisia, että Heidi oli palannut. Mökki tuntui taas täydeltä elämää ja iloa. Heidi söi herkullista vuohenmaitoa ja tuoretta leipää, ja nukkui sikeästi heinäparvella vanhassa tutussa paikassaan, kuunnellen tuulen huminaa vuorten rinteillä. Aamulla hän heräsi auringonsäteisiin, jotka tanssahtelivat ikkunasta sisään kuin pienet kultaiset tähdet. Hän juoksi ulos ja hengitti syvään. Vuorten raikas ilma täytti hänen keuhkonsa, ja hän tunsi itsensä taas täysin terveeksi ja iloiseksi. Hänen poskensa saivat takaisin kauniin punan, ja hänen silmänsä tuikkivat taas kirkkaina kuin kastepisarat aamuauringossa. Joka päivä Heidi juoksi Peterin kanssa vuohien perässä kukkivilla niityillä, keräsi villejä kukkia ja lauloi iloisia lauluja, joiden kaiku kantautui pitkälle laaksoon. Hän opetti Peterille kaiken, mitä oli oppinut Frankfurissa – jopa joitakin aakkosten kirjaimia! Ja Peter opetti hänelle uusia salaisuuksia vuorten eläimistä ja siitä, mistä löytyivät parhaat marjat. Heidän ystävyytensä oli nyt entistäkin syvempää ja hauskempaa. Heidi tiesi, että hän oli oikeassa paikassa. Tämä oli hänen kotinsa, ja täällä hän tunsi olevansa onnellisin. Vuoret olivat parasta, mitä maailmassa oli. Ja vaikka Klara oli kaukana, Heidi tiesi, että heidän lupauksensa oli vahva kuin vuorikivi. Hän toivoi, että jonain päivänä Klara tulisi käymään ja näkisi tämän kaiken kauneuden omin silmin ja tuntuisi vuorten taika sydämessään. Se olisi unelmien täyttymys.

Lopetus

Kiitos, kun olit mukana Heidinkin tarinassa ja seikkailussa! Olisi mukava kuulla, mitä ajatuksia tämä herätti sinussa. Jätäthän Sonacastsille palautetta – se on meille tosi tärkeää! Muistathan, että maailma on täynnä ihmeellisiä kertomuksia, jotka vain odottavat löytäjäänsä. Tai ehkäpä sinä itse keksit aivan oman, jännittävän seikkailun? Antaa mielikuvituksen lentää! Toivottavasti näemme pian taas uusien tarinoiden parissa. Kaikkea hyvää sinulle!

Lisää tarinoita