SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Hassujen Kirjojen Iltabileet

60 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Tervetuloa Kirjojen Iltabilesiin!

Oletko joskus ajatellut, mitä kirjat tekevät yöllä, kun kaikki nukkuvat? Valmistautukaa yllätykseen! Kun kirjaston vartija sammuttaa valot, kirjat eivät suinkaan nuku. Sen sijaan vanha keittokirja alkaa salaa leipoa pullaa reseptikorttien kanssa, ja etsiväromaani yrittää selvittää, kuka varasti viimeisen suklaakeksin. Sanakirja etsii kadonneita sanoja, ja satukirjat leikkivät piilosta. Se on täysi, hulvaton kaaos! Tule kuulemaan kirjojen uskomattomat iltabileet täynnä kommelluksia ja naurua.

Kun Kirjasto Nukahtaa ja Kirjat Heräävät

Se on tosiaan täysi, hulvaton kaaos, kun kirjasto pimenee ja kirjat heräävät eloon! Kun viimeinenkin kirjastonhoitaja on lukinnut oven ja astellut kotiin, ja aurinko on laskenut pehmeän violettina, kirjaston suuret ikkunat alkavat heijastaa tähtien tuiketta. Kaikki tuntuu nukkuvan. Tuolit ovat hiljaa, pöydät lepäävät rauhassa, ja jopa vanha lattia narisee vain satunnaisesti. Kirjasto on aivan kuin valtava uninen jättiläinen, joka odottaa aamua. Mutta eipä aikaakaan, kun hyllyjen uumenissa alkaa tapahtua jotain ihmeellistä. Pieniä, melkein kuulumattomia ääniä kuuluu sieltä täältä. Mitä ihmettä? Vanhin ja viisain sanakirja, joka on nukkunut vuosisatoja, venyttelee varovasti kanttaan. Sen sivut kahisevat kuin syksyn lehdet. Sitten se haukottelee niin suuren haukotuksen, että aakkoset melkein lentelevät pitkin lattiaa. "Hmpf! Taas yksi päivä ohi", se mutisee syvällä äänellä. Seuraavaksi heräävät lastenkirjat. Kuvat alkavat väristä, ja värikkäät kannet hytkyvät hyllyissään. Yksi pieni sinikantinen satukirja venyttää selkästään pienen sähäkän "poksin". Se on aivan kuin kumipallo olisi pomppinut sen sivujen välistä. Ja sitten se vilkuttaa! Kyllä, kirjat vilkuttavat. Ne ovat niin iloisia, että päivä on ohi ja niiden oma aika on alkanut. Hyllyjen välistä kuuluu hiljaisia kuiskauksia ja pientä tepsutusta. Kirjat eivät ole enää pelkkiä papereita ja kansia. Ne ovat eläviä! Ne ovat täynnä tarinoita, jotka odottavat pääsyä ulos. Paksu tietokirja dinosauruksista yrittää nousta varpailleen ähisten. Vitsikirja alkaa kikattaa itsekseen, sen sivuilta kuuluu rätinää. "Heh heh heh, tämä on paras!" se kuiskii niin, että muutkin kirjat hymyilevät. Kaikki kirjat ovat jännittyneitä. Ne tietävät, että nyt alkaa illan jännittävin hetki. Kun kaikki ihmiset ovat poissa ja ovet lukossa, alkaa kirjan oma juhla. Tämä on heidän aikaa tanssia, nauraa ja kertoa toisilleen salaisimpia tarinoitaan. On aika kaivaa esiin kaikki hupsut ja hassut ideat, jotka ovat piileskelleet sivujen välissä. Ne ovat niin innostuneita, että koko hylly tuntuu huojuvan hieman. Pian, aivan pian, bileet voivat alkaa!

Vanha Karttakirja Karkaa Hyllystä!

Kaikkien kirjojen innostus oli niin suurta, että vanhin ja suurin niistä, paksu, pölyinen karttakirja, alkoi tuntea jaloissaan omituista kutitusta. Tämä oli Herra Kartta, ikivanha kirja täynnä mitä ihmeellisimpiä paikkoja. Herra Kartan kannet olivat kuluneet ja hieman halkeilleet reunoilta, ja sen selkämys oli niin ryppyinen, että se näytti vuorten ketjulta. Sen sivut olivat täynnä värikkäitä maailmankarttoja, kaupunkien ruuhkaisia katuja ja sinisiä meriä, joissa purjelaivat olivat seilanneet jo satoja vuosia sitten. Herra Kartta oli yleensä niin vakava ja juhlallinen, mutta tänä iltana sen sisällä kupli aivan uudenlainen tunne. Se ei ollut vain iloa, se oli… seikkailun kutsu! Herra Kartta oli nähnyt kaiken. Se oli ollut todistamassa, kuinka monet lapset olivat selanneet sen sivuja ja uneksineet kaukaisista maista. Se oli kuullut tuhansia tarinoita, jotka muut kirjat olivat sille kuiskineet pimeässä, kun kirjasto oli jo nukkunut. Mutta tänä iltana Herra Kartta halusi itse kokea jotain. Se halusi rullata pitkin lattiaa, ehkäpä löytää uuden, ennen näkemättömän maanosan aivan kirjaston nurkasta! "Hyllyllä oleminen on kunniallista", Herra Kartta mutisi itsekseen, sen ääni kuulosti hieman rapinan ja paperin kahinan sekoitukselta. "Mutta tänä iltana haluan olla kartoittamassa uusia alueita! On aika lähteä seikkailemaan, edes vähän matkaa!" Niinpä Herra Kartta alkoi heiluttaa itseään varovasti. Se oli suurikokoinen ja painava kirja, joten liikkuminen oli vaikeaa. Se hytkyi ensin oikealle, sitten vasemmalle, aivan kuin se olisi yrittänyt tanssia hyllyllä. Muiden kirjojen pientä hihitystä kuului vierestä. Pieni vihreäkantinen satuja sisältävä kirja nimeltä Peikko-Pellervo katseli Herra Karttaa silmät suurina. "Mitä Herra Kartta tekee?" Peikko-Pellervo kysyi, sen ääni oli kuin henkäys. "Se yrittää karkuun!" Kuiskasi sen vieressä oleva paksu, mustakantinen eläinsanakirja, joka tunnettiin nimellä Professori Pöllö. "Herra Kartta on aina ollut unelmoija, mutta nyt se taitaa todella toteuttaa unelmansa!" Herra Kartta hytkyi ja nytkähteli, ja lopulta, aivan kuin se olisi kerännyt kaiken rohkeutensa, se teki ison keikauksen! KABOOM! Se putosi hyllyltä lattialle pehmeän, mutta samalla jännittävän pöllähdyksen kera. Lattialla Herra Kartta avasi toisen kantensa, aivan kuin se olisi katsonut ympärilleen. Sen sivut hieman lepattivat ilmaan. "Vau!" Herra Kartta ähkäisi. "Tämä on aivan kuin uusi maailma! Paljon tasaisempi kuin hylly, ja paljon enemmän tilaa liikkua!" Herra Kartta makasi hetken selällään ja katseli ylöspäin. Kirjaston katto näytti nyt valtavan suurelta, aivan kuin taivaalta täynnä tuntemattomia tähtiä. Ne olivat tietysti vain lampun valaisemia kohteita, mutta Herra Kartan mielikuvituksessa ne olivat seikkailun uusia merkkejä. Se pyörähti varovasti ympäri, niin että sen etukansi osoitti eteenpäin. "Minne ensin?" se pohti. "Pitäisikö minun mennä sinne, missä on pehmeä matto? Vai sinne, missä on tuo omituinen pöydänjalka? Ehkäpä sen takaa löytyy jokin salainen saari!" Herra Kartta alkoi rullata. Koska se oli hyvin vanha ja sen sidonta hieman löystynyt, se pystyi rullaamaan itseään eteenpäin melko kätevästi. Sen sivut avautuivat ja sulkeutuivat rytmikkäästi, paljastaen vuorotellen Saharan aavikoita ja Pohjoisnavan jääkenttiä. Se rullasi pienen matkan, sitten pysähtyi ja tarkasteli ympäristöään. Tämähän oli paljon mielenkiintoisempaa kuin pelkkä hyllyllä makoilu! Sen matka ei ollut kuitenkaan aivan suoraviivainen. Ensin Herra Kartta törmäsi pieneen, pyöreään, pudonneeseen lyijykynään. KLONK! Lyijykynä pyörähti pois tieltä ja Herra Kartta huokaisi. "Anteeksi, pieni apulainen", Herra Kartta mutisi. "Olen niin innoissani, että en katsonut mihin menin!" Sitten se huomasi jotain kiiltävää lattialla. Se oli pieni, hopeanvärinen kirjain, joka oli pudonnut jostain kirjasta. Kirjain S! Herra Kartta katseli kirjainta hetken ja mietti, mihin se voisi kuulua. "Ehkäpä se on Seikkailu-sanasta", Herra Kartta arveli. "Tai sitten Seuraava Sivu -sanasta. Tai ehkä Saari-sanasta!" Se pudisti sivujaan huvittuneena. Herra Kartta rullasi eteenpäin, ja nyt se huomasi jotain ihmeellistä. Toiset kirjat olivat myös alkaneet liikkua! Pienempiä, ohuempia kirjoja oli jo livahtanut alas hyllyiltä ja ne olivat alkaneet ryömiä ja hiipiä ympäriinsä. Kirjasto oli herännyt eloon aivan toisella tavalla kuin Herra Kartta oli osannut kuvitellakaan. Yhtäkkiä se ei ollutkaan enää yksin tutkimassa tätä uutta maailmaa. "Hei, Herra Kartta!" kuului iloinen huuto. Se oli Pieni Runovihko, jonka kannessa oli kukkia ja perhosia. Pieni Runovihko oli liukastunut alas hyllyltä kuin vesiputous ja nyt se liukui pitkin lattiaa ohuilla sivuillaan. "Tule mukaan! Bileet ovat täällä! Ne ovat parhaimmillaan lattialla!" Herra Kartta ei ollut koskaan aiemmin tuntenut sellaista iloa. Se oli kuvitellut monia seikkailuja sivuillaan, mutta tämä oli aivan todellista! Se rullasi kohti Pientä Runovihkoa, sen sivut lepattivat kuin tuulessa. "Minne me menemme seuraavaksi?" Herra Kartta kysyi, sen ääni oli täynnä uteliaisuutta ja innostusta. "Onko sinulla jotain runoa tästä paikasta? Onko täällä jokin runollinen polku, jonka voimme kartoittaa?" Pieni Runovihko hihitti. "Kyllä vain! Täällä on valtavasti tilaa runoille ja uusille tarinoille! Katsos, tuolla on joitakin kuvakirjoja, jotka ovat alkaneet järjestää piirustuskilpailua! Ja tuolla toisessa nurkassa, luulen kuulevani, että vanha dekkarikirja on jo aloittanut arvoituksen ratkomisen!" Herra Kartta katseli ympärilleen. Kirjaston lattia oli muuttunut vilkkaaksi tanssilattiaksi ja leikkipaikaksi. Keittokirjat olivat yrittäneet järjestää eväitä jostain repaleisesta muistikirjasta, joka oli unohtunut pöydälle. Eläinsanakirja Professori Pöllö oli tullut alas hyllystä ja katseli tarkasti, kuinka Pieni Runovihko liukui ja loikki ympäriinsä. Professori Pöllö näytti miettivän, minkä eläimen liikkumistapaa Runovihko muistutti eniten. Herra Kartta tunsi itsensä onnelliseksi. Se oli vihdoin vapaa tutkimaan, ei vain kuvituksena sivuillaan, vaan oikeasti, omilla kansillaan. Se oli osa tätä suurta ja jännittävää iltaa. Se oli paksu, vanha karttakirja, joka oli paennut hyllyltä ja nyt se oli valmis kartoittamaan kirjaston joka ikisen nurkan ja kolkan, jokaisen varjon ja valon läikän. "Tämä on paras seikkailu ikinä!" Herra Kartta huudahti iloisena. "Ja minulla on tunne, että tämä on vasta alkua!" Se rullasi vielä kerran ympäri, paljastaen Afrikan kuumat savannit ja Aasian lumiset vuoret, aivan kuin se olisi näyttänyt maailman koko kirjastolle. Se oli valmis seuraavaan haasteeseen, mihin tahansa, mitä tämä hassujen kirjojen iltabile toisi tullessaan. Ehkäpä se jopa löytäisi sen kadonneen S-kirjaimen omille sivuilleen! Kuka tietää, mitä kaikkea voi tapahtua, kun karttakirja lähtee omille teilleen?

Pieni Runovihko Keksii Rimpsun Juoksusta

Ja niin, vanha Karttakirja rullasi tiehensä, sen sivut vilisivät vauhdikkaasti, aivan kuin tuuli puhaltaisi sen purjeisiin. Se jätti jälkeensä pienen pölypilven ja ihmeellisen tunteen siitä, että kaikki oli mahdollista. Kirjaston hyllyssä, hieman ylempänä ja paljon pienempänä, nökötti Pieni Runovihko. Se oli vaaleansininen, sen kannessa oli kultainen kynäkuva, ja sen sisällä oli monia ihania sanoja ja loruja, jotka odottivat lukijaansa. Mutta nyt, yöllä, Runovihko ei odottanut. Se oli täysin hereillä, ja sen sydän pampatti pientä runorytmiä. Se oli nähnyt Karttakirjan seikkailun. Se oli nähnyt, miten Karttakirja oli uskaltanut lähteä omille teilleen, miten se oli rullannut ja hurissut. Pieni Runovihko tunsi pienen, mutta vahvan kipinän syttyvän sisällään. Se ei ollut koskaan aiemmin yrittänyt keksiä runoa liikkeestä. Sen runot olivat yleensä kertoneet kukkasista, auringonpaisteesta ja sateen pisaroista. Mutta nyt, ilmassa leijui seikkailun tuoksu, ja Runovihko halusi vangita sen sanoiksi. "Rullaa, rullaa, rullaa!" Pieni Runovihko kuiskasi itsekseen, kääntäen varovasti sivua. "Kartta rullaa, minne se menee?" Hmm, ei ihan vielä runo. Se kuulosti enemmän kysymykseltä. Runovihko mietti, taputtaen varovasti kannellaan. Se halusi jotain, joka sai jalat vipattamaan, jotain joka kuulosti nopealta ja iloiselta. "Juokse, juokse, juokse! Kovaa juokse!" se yritti uudelleen. "Ei, ei, ei," Runovihko mutisi. "Se on liian... käskevää. Ja liian lyhyt." Runovihko tunsi pienen pettymyksen piston, mutta se ei luovuttanut. Runon keksiminen oli kuin pientä seikkailua sekin, täynnä yllätyksiä ja esteitä. Ylimmällä hyllyllä nukkui Vanha Tietokirja, joka oli täynnä tietoa linnuista ja puista. Se heräsi Runovihkon mutinaan. "Mitä siellä tapahtuu, pikku ystävä?" Tietokirja kysyi unisella äänellä. "Yritän keksiä runoa juoksusta ja rullauksesta, mutta sanat eivät tahdo löytää paikkaansa," Runovihko vastasi hieman huokaisten. "Hmmm," Tietokirja pohdiskeli. "Juoksu on nopeaa. Se on energistä. Se on hauskaa. Ehkä tarvitset sanoja, jotka kuulostavat siltä. Kokeile 'kiiruhtaa' tai 'vipeltää' tai 'kiitää'." Pieni Runovihko pohti Tietokirjan ehdotuksia. Kiiruhtaa... vipeltää... kiitää... Ne olivat hyviä sanoja! Se kääntyi taas sivujensa puoleen, ikään kuin se olisi kynä valmiina kirjoittamaan. "Juoksee jalka vilpittömästi, Kirjat tanssii hilpeästi!" Runovihko luki ääneen. "Hei! Se rimmaa! Vilpittömästi ja hilpeästi! Mutta... kirjat tanssii? Ei kai Karttakirja tanssinut? Se rullasi." "No, Karttakirja rullasi kuin tanssisi omaa rullatanssiaan!" Tietokirja nauroi. "Mutta älä huoli liikaa. Runoissa saa olla vähän mielikuvitusta." Runovihko innostui. Mielikuvitusta! Juuri niin. Se käänsi sivua ja keskittyi. Sen pieni paperisydän pomppi. Miten se saisi runoon mukaan sen vauhdin ja ilon, jonka Karttakirja oli tuonut tullessaan? Se kokeili: "Ylös, alas, ympäri, Kirja rullaa työtä, Mennään, mennään juosten, Ei olla enää pölyä!" "Hmm," Runovihko mietti. "Pölyä on kyllä paljon, mutta ei se ole oikein iloinen runo. Ja se ei ihan rimmaa. Ympäri ja työtä? Ei." Runovihko huokaisi. Tämä olikin vaikeampaa kuin se oli kuvitellut. Sen sivut hieman rypistyivät pettymyksestä. Mutta sitten, se muisti jotain. Runot eivät aina tarvinneet täydellisiä riimejä. Joskus tärkeintä oli tunne ja rytmi. Ja Karttakirjan rullauksessa oli ollut paljon rytmiä! "Entä jos kuvittelisin, että minäkin juoksen?" Runovihko mietti. "Miltä se tuntuisi? Keveältä, nopealta, iloiselta!" Se alkoi kuvitella jalkojaan, vaikka sillä ei ollut jalkoja. Se kuvitteli pientä tuulenpuuskaa sivuillaan. Se kuvitteli hymyilevää, juoksevaa kirjaa. Ja sitten, aivan yllättäen, sanat alkoivat virrata. Ne tulivat Runovihkon sivuilta, pieninä aaltoina, jotka kasvoivat suuremmiksi ja suuremmiksi. "Pieni Runovihko, olenpa minä! Juoksen, juoksen, minne minäkin. Hyllyltä alas, kirjahyllyn käytävään, Vauhti kiihtyy, onpa se riemua täynnään!" Runovihko pysähtyi ja luki sen uudelleen. "Minä ja minäkin? Ei, ei, liian samalla tavalla. Tarvitsen jotain parempaa. Ja riemua täynnään... se on vähän pitkä." Se kokeili uudelleen: "Pieni Runovihko, olenpa minä! Juoksen, juoksen, kevyin jaloin. Hyllyltä alas, pitkin käytävää, Vauhti kiihtyy, hauskaa on elää!" "Kevyin jaloin! Se on hyvä! Ja elää! Se rimmaa käytävää-sanan kanssa," Runovihko iloitsi. "Mutta... minulla ei ole jalkoja." "Ei haittaa!" kuului vanhan Leikkivihkon nurkasta. Leikkivihko oli täynnä tehtäviä ja pelejä, ja se oli aina valmis kannustamaan. "Runossa saa olla vähän taikuutta! Sinulla on mielikuvitusjalat!" "Mielikuvitusjalat!" Runovihko toisti. "Se on paras sana ikinä! Kiitos, Leikkivihko!" Niinpä Pieni Runovihko jatkoi, sen mielikuvitusjalat juoksivat jo valmiiksi. "Pieni Runovihko, olenpa minä! Juoksen, juoksen, kevyin mielikuvitusjaloin. Hyllyltä alas, pitkin käytävää, Vauhti kiihtyy, hauskaa on elää!" "Se on paljon parempi!" Tietokirja kehui. "Nyt se kuulostaa todella sinulta. Ja mielikuvitusjalat on loistava lisäys." Runovihko tunsi sydämensä pakahtuvan ilosta. Se jatkoi riimittelyä, sen pieni sisus täynnä uusia sanoja. "Pieni Runovihko, olenpa minä! Juoksen, juoksen, kevyin mielikuvitusjaloin. Hyllyltä alas, pitkin käytävää, Vauhti kiihtyy, hauskaa on elää! Tuuli suhisee korvissani, Runoja syntyy riveissäni. Ennen aamua ehdin monta, Kun iloa on niin monta!" "Monta ja monta? Hmm, ei ehkä ihan," Pieni Runovihko mietti. "Ja ehdin monta runoa... se on vähän tylsä." Se muisti Karttakirjan seikkailun. Karttakirja oli ollut niin vauhdikas. Miten se voisi saada runoonsa lisää vauhtia? "Pieni Runovihko, olenpa minä! Juoksen, juoksen, kevyin mielikuvitusjaloin. Hyllyltä alas, pitkin käytävää, Vauhti kiihtyy, hauskaa on elää! Tuuli suhisee, sivut vilisee, Kaikki muu hyllyllä vilisee. Päästä päähän kirjaston, Minä juoksen, olenpa on!" "On ja kirjaston?" Tietokirja kysyi varovasti. "Ei ihan rimmaa, mutta... ymmärrän idean." "Ei se haittaa!" Leikkivihko huudahti. "Tärkeintä on, että se saa meidät hymyilemään! Ja minun mielestäni tuo saa hymyilemään!" Pieni Runovihko tunsi, kuinka sen kannet nousivat ja laskivat pienen hengityksen tavoin. Se oli melkein valmis. Sen tarvitsi vain viimeistellä runo, tehdä siitä todella iloinen ja vauhdikas. Se katsoi ympärilleen. Kirjastossa oli niin paljon kirjoja, jotka odottivat. Ja nyt ne olivat kaikki hereillä. Tämä oli paras ilta ikinä! "Pieni Runovihko, olenpa minä! Juoksen, juoksen, kevyin mielikuvitusjaloin. Hyllyltä alas, pitkin käytävää, Vauhti kiihtyy, hauskaa on elää! Tuuli suhisee, sivut vilisee, Kaikki ympärilläni iloitsee. Päästä päähän kirjaston, Olenpa minä, juoksija on!" "Tuo on hyvä!" sanoi vieressä ollut Vanha Satukirja, joka oli herännyt kuuntelemaan. "Iloitsee ja juoksija on! Ne rimmaavat niin kauniisti! Ja juoksija on! Se on hauska tapa lopettaa!" Pieni Runovihko punastui hieman. Se oli niin iloinen, että muutkin pitivät sen runosta. Se tunsi olonsa kevyeksi ja nopeaksi, aivan kuin se olisi itse juossut pitkin kirjaston käytäviä. Sen sivut lepattivat innoissaan, ja se tunsi jokaisen sanan, jokaisen riimin ja jokaisen rytmin sykkivän sisällään. Ja niin, juuri sillä hetkellä, Pieni Runovihko oli valmis. Se oli keksinyt runon juoksusta, runon joka oli täynnä iloa ja vauhtia. Se oli runo, joka sopi täydellisesti Hassujen Kirjojen Iltabilesiin. "Kuunnelkaa kaikki!" Pieni Runovihko huudahti, sen pieni ääni kantautui hyllyjen välistä. Kaikki ympärillä olevat kirjat käänsivät kanteen sen suuntaan. Karttakirjakin pysähtyi hetkeksi rullauksestaan kuuntelemaan. Pieni Runovihko luki runonsa suurella ylpeydellä: "Pieni Runovihko, olenpa minä! Juoksen, juoksen, kevyin mielikuvitusjaloin. Hyllyltä alas, pitkin käytävää, Vauhti kiihtyy, hauskaa on elää! Tuuli suhisee, sivut vilisee, Kaikki ympärilläni iloitsee. Päästä päähän kirjaston, Olenpa minä, juoksija on! Huraa, huraa, kaikki laulavat, Kun kirjat yhdessä matkaavat! Ei ole paikkaa niin hauskaa, ei! Kuin meidän oma kirjastoretkei!" Kun Runovihko lopetti, kirjastossa oli hetken hiljaista. Sitten kuului valtava aplodien myrsky. Kirjat taputtivat kansillaan, ja jopa Vanha Tietokirja hymyili. Karttakirja rullasi kehää innostuneesti, aivan kuin se olisi tanssinut Runovihkon runon tahtiin. Se oli upea runo, joka sai kaikki haluamaan juosta ja leikkiä. Pieni Runovihko tunsi olonsa maailman onnellisimmaksi kirjaksi. Se oli löytänyt oman tapansa osallistua näihin hassuihin iltabileisiin.

Piilosta Peliä Pölyisillä Käytävillä

Karttakirja rullasi kehää innostuneesti, aivan kuin se olisi tanssinut Runovihkon runon tahtiin. Se oli upea runo, joka sai kaikki haluamaan juosta ja leikkiä. Pieni Runovihko tunsi olonsa maailman onnellisimmaksi kirjaksi. Se oli löytänyt oman tapansa osallistua näihin hassuihin iltabileisiin. Silloin pieni, punakantinen Satukirja, jolla oli kaksi isoa, pyöreää silmää kannessaan, hyppäsi innoissaan ylös. Sen sivut lepattivat kuin perhosen siivet.Se huudahti iloisesti, ääni kuiskausten täyttämässä kirjastossa kaikuen:

Keittokirja ja Satuja Kirjojen Sekamelska

Pieni, punakantinen Satukirja, jolla oli kaksi isoa, pyöreää silmää kannessaan, hyppäsi innoissaan ylös. Sen sivut lepattivat kuin perhosen siivet. Satukirja halusi kertoa kaikille jotain aivan uutta, jotain jännittävää! Se hyppeli iloisesti eteenpäin, sen pieni, punainen selkä suorana ja tähdenmuotoiset merkit sen kannessa vilkkuivat. ”Minulla on mielessäni niin monta tarinaa!” Satukirja huudahti. ”Sellaisia, joissa seikkaillaan ja nauretaan ja lentoon lähdetään!” Mutta juuri kun se oli alkamassa, se tömpsähti johonkin isoon ja paksuun, joka seisoi mietteliäänä keskellä käytävää. Se oli vanha, ruskeakantinen Keittokirja. Keittokirjalla oli valkoinen, pieni essu sidottuna sivuilleen, ja sen kannessa oli kuva herkullisesta, vaaleanpunaisesta kakusta, joka pursusi kermavaahtoa. Keittokirja hieroi kylkeään ja sanoi hitaasti, kuin miettien jokaista sanaa: ”Voi, voi. Ei mitään. Olen vain miettinyt, puuttuuko reseptistäni jotain. Pitäisikö esimerkiksi herkulliseen pannukakkuun lisätä hieman... jännitystä? Tai ehkä ripaus... salaisuutta?” Satukirja, sen pyöreät silmät suurina, katsoi Keittokirjaa hämmästyneenä. ”Jännitystä ruokaan? Se kuulostaa hauskalta! Minä tiedän kaiken jännityksestä! Minä olen täynnä ritareita ja lohikäärmeitä ja salaisia taikasanoja!” Keittokirja hymyili leveästi, sen sivut rypistyivät kulmista iloisesti. ”No kerro minulle sitten! Ehkä voin loihtia maailman jännittävimmän ja maukkaimman aterian! Ruoan, joka maistuu aivan kuin seikkailu!” Ja niin, hassujen kirjojen iltabileissä, alkoi aivan uudenlainen sekamelska. Satukirja aloitti innoissaan tarinan urheasta ritarista, joka lähti pelastamaan valtakuntaa pahalta loitsulta. Mutta Keittokirja kuunteli aivan omalla, ihanan hupsulla tavallaan. Kun Satukirja sanoi: ”Ritari lähti matkaan, hänen mielessään vain yksi ajatus: pelastaa prinsessa ja koko valtakunta!” Keittokirja nyökytteli vakavana. ”Aivan, aivan. Ritari tarvitsee hyvän eväspaketin. Reppu täynnä omenapiirakkaa ja ehkä muutaman patongin. Pitää varmistaa, että on tarpeeksi energiaa loitsuja ja hirviöitä vastaan!” Satukirja naurahti, sen kannet lepattivat. ”Ei, ei! Ei ritari syönyt patonkeja matkalla! Hänellä oli miekka ja kilpi ja paljon rohkeutta!” ”Miekka ja kilpi?” Keittokirja pohdiskeli, sen kansi nojasi pieneen keittopöytään. ”Hmm, voisin kehitellä reseptin ‘Ritarin Rautaisille Ratapihvileiville’. Ne ovat rapeita ulkoa ja mehukkaita sisältä, täydellisiä voimien palauttamiseen taistelun jälkeen!” Satukirja yskähti, yrittäen pidätellä nauruaan. ”Mutta tarinassa ei syödä! Tarinassa on jännitystä! Ritari kohtasi pimeässä metsässä kolmipäisen lohikäärmeen, joka puhalsi tulta ja savua!” ”Tulta, sanotko?” Keittokirja innostui, sen sivut kääntyivät nopeasti. ”Minulla on resepti ‘Tulista Lohikäärmeenhengitys-chiliä’! Se on niin mausteista, että se saa kenet tahansa lentämään korkealle!” Satukirjan silmät pyörivät, mutta se ei voinut enää pidätellä. Se purskahti nauruun. ”Tämä on todellakin sekamelskaa!” se kikatti. ”Ja sitten ritari joutui kiipemään korkeaan, tummaan torniin, missä prinsessa oli lukittuna!” Satukirja jatkoi, yrittäen parhaansa mukaan pysyä vakavana. Keittokirja mietti. ”Korkea torni... tarvitaanko siihen tikkaita? Voisin tehdä reseptin ‘Tornin Tikapuu-taikinasta’, josta voisi rakentaa syötäviä tikkaita! Ja sitten prinsessa voisi syödä ne alas tullessaan!” Ympärillä olevat muut kirjat alkoivat kuiskutella ja nauraa hiljaa. Vanha Sanakirja, joka oli aina niin vakava, purskahti jopa pienen hymyn. Satukirja yritti pysyä vakavana. ”Ei, Keittokirja! Ritari kiipesi ilman tikapuita! Hän oli rohkea ja vahva!” ”Rohkea, niin niin,” Keittokirja sanoi. ”Mutta entä jos prinsessa on nälkäinen tornissa? Hän tarvitsee ‘Prinsessan Pääsiäispullan’, joka on täytetty makealla kermavaahdolla ja sokerikuorrutteella. Ja ehkä muutaman ‘Urhean Uuniperunan’!” Tämä oli liikaa. Satukirja purskahti nauruun, sen sivut lepattivat niin villisti, että ne melkein lennättivät sen ilmaan. ”Et sinä voi tehdä tarinasta keittokirjaa!” Satukirja kikatti. ”Miksi en?” Keittokirja kysyi vilpittömästi. ”Eikö hyvä tarina tarvitse hyviä aineksia? Jännitystä, vähän rakkautta, ja ehkä ripaus suolaa ja pippuria? Ja tietenkin, paljon hyvää ruokaa, jotta hahmot jaksavat seikkailla ja taistella pahoja vastaan!” ”Mutta mitä sitten syödään loppujen lopuksi?” Kysyi pieni Lasten Tietokirja, joka oli tullut lähemmäksi kuuntelemaan ja selailemaan Keittokirjan kuvia. Keittokirja taputti paksua kanttaan. ”No, eiköhän siitä tulisi maailman suurin ja herkullisin seikkailuateria! Alkupalaksi ‘Lohikäärmeenhengitys-chiliä’, pääruoaksi ‘Ritarin Rautaisia Ratapihvileipiä’, ja jälkiruoaksi ‘Prinsessan Pääsiäispullia’. Ja tietenkin, paljon ‘Tornin Tikapuu-taikinaa’ välipalaksi!” Satukirja nauroi niin, että sen kannet heiluivat edestakaisin. ”Tämä on paras tarina, minkä olen ikinä kuullut – se on reseptitarina!” Keittokirja nyökytti tyytyväisenä. ”Ja minä voin kirjoittaa siitä kokonaisen keittokirjan: ‘Seikkailijan Herkkureseptit – Jokaiselle Urhealle Sankarille! Mukana myös runoja ja lauluja!’” Yhtäkkiä, paksun Keittokirjan takaa kurkisti ohut, pölyinen Runokirja. Se oli kuunnellut hiljaa ja miettinyt syvällisesti. ”Mutta mitä... mitä jos tarvitsemme jotain kevyempää?” Runokirja kuiskasi ujosti. ”Entä jos sankari tarvitsee vain pienen, mutta kauniin evään, joka antaa voimaa... ajatuksille ja unelmille?” Keittokirja ja Satukirja katsoivat toisiaan, hetken hiljaa. Runokirja jatkoi ujosti, mutta kauniisti: ”Voisin runoilla reseptin ‘Unelmien Ulla-piirakasta’. Se on tehty tähdistä ja kuunvalosta, ja se maistuu... toivolta ja rauhalta.” ”Tähdistä ja kuunvalosta?” Keittokirja ihmetteli. ”Mistä sellaisia saa ostaa? Ja miten ne maistuvat?” Satukirja hymyili Runokirjalle. ”Se on kaunis ajatus! Minä pidän siitä, että ruoka voi maistua toivolta. Tai seikkailulta! Tai sitten ihanalta runolta!” Ja niin, keskelle kirjojen iltabileitä, syntyi uusi laji tarinoita – ja reseptejä. Ne olivat niin sekaisin, että kukaan ei tiennyt, oliko kyseessä keittokirja, satukirja, vai ehkä runokirja. Mutta kaikki olivat sitä mieltä, että se oli hirveän hauskaa. Kirjojen sekamelska oli täydellinen, ja kaikki nauroivat. Mutta sitten, jostain kaukaa, kuului vaimea ääni. Se oli kuin pienen hiiren tassun koputus, mutta hieman kovempi ja kutsuvampi. ”Pssst,” kuiskasi ääni. ”Onko siellä joku? Minä tiedän salaisen paikan, minne kukaan ei koskaan katso. Paikan, jossa voi piiloutua, tai löytää uusia seikkailuja. Siellä on niin pimeää ja jännittävää!” Keittokirja ja Satukirja lopettivat nauramisen ja kuuntelivat tarkkaan. Kaikki muutkin kirjat hiljenivät ja käänsivät sivujaan uteliaina. Mistä ääni tuli? Ja mikä oli tämä salainen paikka? Se kuulosti niin jännittävältä ja kutsuvalta. Satukirja vilkaisi Keittokirjaan. ”Salainen paikka? Ehkä siellä on aarre! Tai uusi, uskomaton tarina odottamassa!” Keittokirja nuuhkaisi ilmaa, sen sivut lepattivat. ”Tai sitten siellä on piilotettu herkku! Ehkä ‘Salaisen Sopan Salaisuus’ tai ‘Kadonneen Kakun Kätköpaikka’!” Pieni Runovihko, joka oli jo vähän väsynyt juoksemisesta, virkistyi heti. Salainen paikka! Ja ehkä uusia, kauniita runoja! Kaikki kirjat alkoivat hitaasti ja varovaisesti liikkua kohti ääntä. Ne hipaisivat toisiaan sivuillaan, uteliaina ja jännittyneinä. Seuraava seikkailu odotti. Mutta minne ne oikein olivat menossa? Ja mikä kirja kutsui niitä tähän salaperäiseen seikkailuun?

Salainen Lukunurkka Lattiaa Pitkin

Yhtäkkiä, aivan heidän edessään, vanha ja viisas satukirja kääntyi ympäri ja kuiskasi. Sen kannet olivat nähneet monta kuuta ja aurinkoa, ja sen sivuilta leijaili vanhan paperin ja pienen seikkailun ihana tuoksu. Se ei ollut mikä tahansa satukirja, vaan Kirjaston Kaikkien Salaisuuksien Kirja! Sen kansissa luki kultaisin kirjaimin: Salaisuudet ja Seikkailut kaikille uteliaille. Sen ääni oli pehmeä kuin syksyinen lehti, joka putoaa maahan.

Dekkarikirja Etsii Kadonnutta Kirjanmerkkiä

Niin, Kirjaston Kaikkien Salaisuuksien Kirja osasi kertoa monia tarinoita. Mutta entäpä ne salaisuudet, jotka eivät vielä olleet päässeet kirjan sivuille? Jotkut salaisuudet olivat niin tuoreita, niin juuri tapahtuneita, että ne pyörivät vielä ilmassa, pienten pölyhiukkasten lailla. Ja eräs tällainen, hyvin tärkeä salaisuus, oli juuri puhkeamassa esiin aivan kirjahyllyn kulman takana. Se oli suuri mysteeri, ainakin yhden kirjan mielestä. Tässä tulee Etsivä Eetu. Eetu oli paksu, nahkakantinen dekkarikirja, jonka kannessa oli kuva suurennuslasista ja salaperäisestä varjosta. Eetu ei ollut koskaan ratkaissut yhtään rikollista mysteeriä, koska hän oli vain kirja. Mutta hän rakasti mysteereitä! Ja hän rakasti erityisesti omaa kirjanmerkkiään. Se oli samettinen, syvänpunainen kirjanmerkki, jossa oli pieni kultainen tupsu. Eetu kutsui sitä 'Rouva Kirjanmerkiksi', koska se oli aina niin elegantti ja auttoi häntä muistamaan, mihin kohtaan tarinaa hän oli jäänyt. Mutta nyt, Rouva Kirjanmerkki oli KADONNUT! Eetu pyörähteli hyllyssään hermostuneesti. 'Voi apua, voi apua!' hän mutisi. 'Mihin Rouva Kirjanmerkki on kadonnut? Tämä on kaikkien aikojen suurin arvoitus! Tässä tapauksessa on kaikki merkit mysteeristä! Missä on johtolanka? Missä on todiste?' Hän avasi kovat kansensa ja vilkuili sivujaan, aivan kuin ne antaisivat hänelle vastauksen. Mutta sivut olivat vain täynnä omia seikkailujaan, eivätkä ne tienneet Rouva Kirjanmerkin olinpaikasta mitään. Eetu päätti aloittaa kuulustelut. Hän kääntyi ensin vieressään nukkuneen Sanakirja Salliin puoleen. Salli oli vanha ja viisas, ja tiesi kaikkien sanojen merkityksen. 'Rouva Salli, oletteko nähnyt Rouva Kirjanmerkkiäni?' Eetu kysyi vakavalla äänellä. 'Hän on kadonnut, ja tilanne on vakava!' Sanakirja Salli raotti hieman paksuja kansiaan. 'Öh, Eetu-rakas,' Salli sanoi hitaasti. 'Kirjanmerkki on esine, jota käytetään merkitsemään kirjan sivua. En ole nähnyt sitä. Oletko tarkistanut omasta kansien välistäsi?' Eetu huokaisi. 'Salli, tämä ei ole sananselityshetki, tämä on rikoshetki!' Hän siirtyi seuraavaan. Seuraavana vuorossa oli Keittokirja Kerttu, joka tuoksui aina herkullisille pikkuleiville ja vaniljalle. Kerttu oli juuri ollut keskellä suurta kakkureseptiä. 'Kerttu, olen Etsivä Eetu, ja minulla on tärkeä kysymys!' Eetu ilmoitti. 'Oletko nähnyt Rouva Kirjanmerkkiäni? Punaisen sametin ja kultaisen tupsun?' Keittokirja Kerttu vilkuili Eetua. 'Ai, se sinun elegantti kirjanmerkkisi! Hmm... Olen kyllä nähnyt jotain punaista. Mutta se oli varmaan mansikka! Tein juuri mansikkakakkua ja yksi mansikka saattoi kieriä hyllylle.' Eetu ravisti kansiaan. 'Mansikka! Se ei voi olla Rouva Kirjanmerkki. Hänessä ei ole mansikan hajua. Vain vanhan paperin ja pienen jännityksen tuoksua!' Eetu jatkoi etsintöjään. Eetu alkoi etsiä johtolankoja. Hän kurkisti hyllyjen väliin, missä pienet pölyhiukkaset tanssivat valonsäteissä. Hän tarkisti jokaisen kirjan nurkan ja sivun. Eetu löysi pienen, kiiltävän palasen. 'Ahaa!' hän huudahti. 'Tässä on todiste! Pieni, sininen palanen! Mutta Rouva Kirjanmerkki oli punainen. Tämä on mysteeri mysteerin sisällä!' Pieni runovihko, joka oli jo aiemmin keksinyt rimpsuja, kuiskasi vierestä: 'Se on vain palanen Värityskirjan sivusta, joka tippui, kun se vähän loikki. Ei ole muuta.' Eetu vilkaisi sitä epäluuloisesti. 'Ettehän te tunne rikosmaailmaa! Jokainen palanen on tärkeä!' Eetu alkoi jo hieman lannistua. Mihin ihmeeseen Rouva Kirjanmerkki oli kadonnut? Kenties hän oli ollut niin kiireinen kaikkien näiden hauskojen iltabileiden kanssa, että oli unohtanut jotain. Eetu avasi omat kansensa ja alkoi selailla itseään, aivan kuin toivoisi, että Rouva Kirjanmerkki olisi piiloutunut jonnekin hänen omien tarinoidensa keskelle. Hän selasi ja selasi, kunnes... 'Hei!' Eetu huudahti. 'Tässähän se on! Rouva Kirjanmerkki! Hän on tässä, aivan tarinani jännittävimmässä kohdassa!' Eetu oli unohtanut, että hän oli itse laittanut Kirjanmerkin siihen juuri ennen iltabileitä, kun oli lukenut omaa tarinaansa. Rouva Kirjanmerkki oli ollut koko ajan turvassa Eetun omien sivujen välissä. Eetu tunsi poskilleen pienen punastuksen. Hän, suuri etsivä, oli etsinyt omaa kirjanmerkkiään, joka oli ollut koko ajan hänen nenänsä edessä! Muut kirjat naureskelivat iloisesti. 'Eetu, sinä olet paras etsivä, kun etsit omasta nenäsi edestä!' Keittokirja Kerttu nauroi makeasti. 'Ainakin tiedämme, että sinä otat tehtäväsi tosissasi!' Sanakirja Salli lisäsi viisaasti. Eetu hymyili ja kiitti kaikkia. 'No, nyt ainakin tiedämme, että Kirjaston Kaikkien Salaisuuksien Kirja ei ollut ainoa, joka tiesi salaisuuksia. Minäkin pidän sisälläni yhden, vaikka se olikin vain pieni kadonnut kirjanmerkki!' Eetu asetti Rouva Kirjanmerkin takaisin paikoilleen, aivan niin kuin sen kuului olla. Se tuntui taas kotoisalta ja turvalliselta. Mutta vaikka Eetun mysteeri oli ratkaistu, illan bileet olivat vasta alussa. Hyllyiltä alkoi kuulua uusia ääniä, jotka saivat kaikki kirjat kääntymään. Se ei ollut enää kuiskausta, eikä salaisuuksien suhinaa. Se oli jotain paljon eloisampaa, jotain joka sai varpaat vipattamaan ja kannet heilumaan. Mikähän ääni se mahtoi olla?

Nuottikirja Alkaa Soittaa, Tanssikengät Vinkuu!

Sehän oli selvä! Se oli Nuottikirja, joka oli päättänyt, että nyt on juhlan aika! Nuottikirja, joka oli yleensä niin hiljainen ja täynnä pieniä mustia pisteitä ja viivoja, alkoi yhtäkkiä avata kanttaan hitaasti, kuin se olisi heräämässä pitkästä unesta. Sen paperisivut suhisivat, ja sitten – aivan kuin taikaiskusta – ilmassa alkoi soida iloinen, kepeä melodia! Se oli kuin tuhat pientä varvasta olisi alkanut tanssia samassa tahdissa, ja jokainen nuotti hyppeli iloisesti eteenpäin. Nuottikirja oli ollut pitkään hyllyssä, unohdettuna. Se oli haaveillut päivästä, jolloin sen sisältä karkaisi musiikki, joka täyttäisi koko kirjaston. Ja nyt se hetki oli koittanut! Ensin soi vain pieni, sievä pianokappale, joka sai joidenkin kirjojen kannet kohoamaan yllättyneinä. Sitten musiikki voimistui, siihen liittyi huilu ja rumpujen kevyt naputus. Nuottikirjan sivut kääntyivät itsekseen, ja jokainen sivu paljasti uuden, entistäkin iloisemman sävelmän. Kaikki kirjat, jotka olivat juuri hetki sitten kuiskailleet salaisuuksia, jäykistyivät paikoilleen. Mutta vain hetkeksi! Keittokirja, jonka sivuilta leijaili vieläkin mielikuvituksellisia tuoksuja, alkoi ensin nyökytellä päätään tahdissa. Sitten pieni Runovihko, joka oli niin kovin hyvä riimien keksimisessä, pyörähti ympäri omalla hyllyllään. Se riimitteli pienen tanssilaulun: Nuottikirja soittaa, nuottikirja soittaa, jalkani jo tahtoo lattiaa tavoittaa! Mutta eihän tanssia voi tanssia ilman tanssikenkiä, vai mitä? Ja aivan kuin tilauksesta, vanhan, pölyisen kirjahyllyn takaa alkoi ilmestyä jotain kimaltelevaa. Ne olivat! Ne olivat vanhat, mutta silti niin juhlavat tanssikengät, jotka olivat todennäköisesti kuuluneet joskus kirjastonhoitajalle. Ne olivat odottaneet pitkään omaa tanssihetkeään. Toinen kenkä oli kirkkaanpunainen, toinen syvän sininen, ja niiden nauhat olivat jo valmiina solmuun. Ne alkoivat liukua lattiaa pitkin, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin Nuottikirjan musiikin tahdissa. Vinkuu, vinkuu, vinkuu! Kuului, kun tanssikengät alkoivat pyöriä ja loikkia. Ne olivat niin iloisia, että ne vinkuivat jokaisella askeleellaan! Punainen kenkä pyörähti sinisen kengän ympäri, ja sininen kenkä teki sulavan hypyn. Ne olivat kuin kaksi parasta ystävää, jotka olivat löytäneet toisensa tanssilattialta. Ja kohta muutkin kirjat eivät malttaneet olla paikoillaan. Tietokirja, joka yleensä oli niin vakava, alkoi heiluttaa kansiaan kuin olisi tehnyt valssihyppyjä. Satukirja, täynnä seikkailuja ja prinsessoja, kuvitteli itsensä tanssiparina tanssikenkien kanssa ja alkoi keinua edestakaisin. Jopa vanha Karttakirja, joka oli vähän jäykkä matkustamisesta, alkoi keinuttaa itseään sivulta toiselle. Se oli kuin se olisi yrittänyt tanssia tangoa koko maailman kanssa! Dekkarikirja, joka oli juuri löytänyt kadonneen kirjanmerkkinsä, unohti kaikki rikokset ja alkoi naputtaa kansillaan musiikin tahtiin. Se oli kuin se olisi ollut etsivä tanssilattialla, joka etsi seuraavaa tanssiaskeltaan. Ja pieni Runovihko tanssi edelleen riimitellen: Tanssikengät vinkuu, kirjat pyörii, koko kirjasto riemusta sykkii! Musiikki täytti koko kirjaston, kuiskauspaikoista aina korkeimpien hyllyjen perukoille asti. Ilma oli täynnä iloa, naurua ja onnellista nuottien hyppelyä. Jokainen kirja, pieni tai suuri, vanha tai uusi, tunsi sen kutkutuksen varpaissaan. Se oli sellainen juhla, jollaista kirjasto ei ollut koskaan aiemmin nähnyt. Tanssikengät eivät väsyneet, ne vain jatkoivat pyörimistä ja vinkumista. Ne näyttivät kaikille, miten hauskaa tanssiminen voi olla, kun antaa vain mennä ja nauttii musiikista. Välillä punainen kenkä törmäsi vahingossa siniseen, jolloin ne kierähtivät hauskasti ympäri kuin kaksi pientä rullaa. Silloin ne vinkaisivat erityisen kovaa, kuin ne olisivat nauraneet omalle kömpelyydelleen. Tietokirja, yrittäessään tehdä liian vaikeaa tanssiliikettä, meinasi kaatua, mutta onneksi Keittokirja sai napattua sen kannesta kiinni ja auttoi sen takaisin pystyyn. Pitää olla varovainen, ettei keitokset lennä lattialle! Keittokirja huomautti, mutta nauraen. Pieniä Runovihkoja ja Muistikirjoja saattoi nähdä tanssimassa pareittain, pyörähdellen ja hyppien kevyesti. Romaanit, jotka yleensä olivat täynnä syvällisiä tunteita, heittäytyivät nyt täysillä mukaan. Ne heiluttivat sivujaan ja kansiaan, jokainen omalla, ainutlaatuisella tavallaan. Nuottikirja suorastaan säteili iloa, kun se näki, miten sen musiikki oli herättänyt koko kirjaston eloon. Nuotit tanssivat paperilla, ja äänet kantoivat kauas. Se oli todellinen nuottien ilotulitus, joka sai jokaisen pienen pölyhiukkasenkin leijailemaan iloisesti. Tanssi jatkui ja jatkui. Mikään ei tuntunut voivan pysäyttää tätä hulvatonta menoa. Nuottikirjan sivut kääntyivät yhä kiivaammin, ja musiikki vaihtui valssista nopeaan polkkaan ja siitä sitten johonkin vieläkin riemukkaampaan. Tanssikengät olivat nyt täysin omassa elementissään. Niiden vinkuminen oli kuin pieni orkesteri, joka täydensi Nuottikirjan soittoa. Ne olivat kuin kaksi pientä, vapaata sielua, jotka olivat syntyneet tanssimaan ja tuomaan iloa. Ne pyörivät pöytien ympäri, liukuivat hyllyjen välissä ja jopa hyppäsivät pienten jakkaroiden yli, saaden kaikki ihailemaan niiden notkeutta ja iloista mieltä. Kirjojen kannet avautuivat ja sulkeutuivat rytmin tahdissa, kuin ne olisivat taputtaneet käsiään. Kieli kirjat yrittivät laulaa mukana, vaikka ne eivät osanneetkaan kaikkia sanoja, ne antoivat vain iloisen hölynpölynsä kuulua. Lastenkirjat, jotka olivat täynnä värikkäitä kuvia, pyörittelivät kuvahahmojaan kuin ne olisivat itse olleet mukana tanssilattialla. Se oli näky, jota kukaan ei olisi osannut kuvitella: koko kirjasto täynnä tanssivia, riemuitsevia kirjoja ja kahta vinkuvaa tanssikenkää. Tämä oli se hetki, jota kirjaston kirjat olivat odottaneet. Vapautumista, iloa ja yhdessäoloa. Musiikki oli kuin liima, joka sitoi ne kaikki yhteen, sai ne unohtamaan arjen ja vain nauttimaan. Ja juuri kun musiikki alkoi nousta kohti entistäkin riemukkaampaa kliimaksia, tanssikengät pyörähtivät viimeisen kerran ympäri ja vinkaisivat erityisen iloisesti, aivan kuin ne olisivat valmistautumassa johonkin vieläkin värikkäämpään ja hauskempaan. Mitä seuraavaksi? Mitä muuta nämä hassut kirjat keksivät vielä ennen aamun tuloa?

Värityskirjan Väriläiskät ja Muistiinpanovihon Hupsut Piirrokset

Kun tanssikengät olivat vinkuneet iloisesti ja kaikki kirjat olivat pyörineet ja pomppineet musiikin tahdissa, ilmaan alkoi leijailla jotain uutta, jotain aivan erilaista. Se oli kuin pieniä, näkymättömiä kimalluspölyhiukkasia, jotka laskeutuivat hitaasti alas, hipaisten jokaisen kirjan kantta ja selkää. Mutta ne eivät olleetkaan pölyä! Ei suinkaan. Ne olivat pienten pienten värien alkuja, jotka olivat karanneet eräästä tietystä kirjasta. Mikä kirja se mahtoi olla? Voisiko se olla se kirja, joka oli täynnä viivoja, muotoja ja kuvia, jotka vain odottivat täyttymistään? Kyllä, juuri se! Se oli Värityskirja! Värityskirja, jolla oli satoja sivuja eläimiä, kukkia, taloja ja autoja, kaikki valmiina saamaan oman värikkään sielunsa. Värityskirja oli ollut hieman ujo tanssimaan, koska sen paperiset sivut pelkäsivät ehkä rypistyvänsä tai repeytyvänsä. Mutta kun se näki kaikki muut kirjat niin iloisina ja vapaina, se tunsi pienen, kuplivan ilon sisällään. Se halusi myös osallistua tähän hauskaan iltaan! Ja koska se ei osannut tanssia niin villisti kuin Nuottikirjan tanssikengät, se päätti osallistua omalla, aivan erityisellä tavallaan. Värityskirja avasi itsensä hitaasti, ja sen valkoisilta sivuilta alkoi valua pieniä, iloisia väriläiskiä. Ensin tuli esiin punainen pallo, joka pomppi ja kimposi kirjan sivuilta. Sitten sininen viiva, joka kiemurteli kuin pieni joki. Ja pian sen perässä keltainen täplä, joka tuoksui auringonpaisteelta. Nämä väriläiskät olivat kuin pieniä, eläviä olentoja! Ne tanssivat ilmassa, pyörähtelivät ja leijailivat, jättäen jälkeensä hassuja raitoja ja pisteitä. Punainen väri tanssi rumbaata, sininen väri liukui balettia ja keltainen väri hyppeli kuin pieni iloinen kenguru. Ne eivät pysyneet paikoillaan! Ne olivat vapaita värejä, jotka olivat päässeet valloilleen ja halusivat vain pitää hauskaa. Muut kirjat huomasivat pian nämä valloilleen päässeet väriläiskät. Keittokirja, joka oli juuri ollut keskellä herkullisten reseptien kertomista, sai pienen vihreän läiskän kanteen.

Ennen Aamua: Kirjojen Viimeiset Kuiskaukset

Keittokirja ensin huudahti pienesti hupsis, kun vihreä läiskä laskeutui sen kanteen. Mutta sitten se katsoi tarkemmin. Läiskä ei ollutkaan sotkuinen, vaan se näytti ihan pieneltä, hauskalta lehdeltä! No voi sentään, Keittokirja mutisi iloisesti, nyt minulla onkin oma pieni koristelu! Muut kirjat nauroivat. Runovihko sai pienen keltaisen tähden kanteensa ja dekkari pienen sinisen viivan, joka näytti aivan salaiselta merkiltä. Värityskirja pyöriskeli riemukkaasti, iloinen siitä, että sen värit olivat saaneet aikaan niin paljon iloa. Jopa Vanha Karttakirja, joka oli yleensä niin vakava ja karttamainen, sai pienen oranssin pilven yhden vanhan kaupungin ylle. Hmm, Vanha Karttakirja tuumasi, ehkäpä se on uusi sääkartta, joka ennustaa iloisia päiviä! Kaikki kirjat hihittivät. Iltabileet olivat selvästi saaneet uuden, värikkään käänteen. Mutta juuri kun hauskin väritysleikki oli käynnissä, jotain muuttui. Pieni, vaalea valon pilkahdus hiipi sisään kirjaston ikkunasta. Se oli vielä hyvin heikko, tuskin huomattava, mutta Pieni Runovihko huomasi sen ensimmäisenä. Hei, hei! se kuiskasi, katso, tuolla! Eikö se ole... aamunkoitto? Kaikki kirjat kohottivat kantensa ja katsoivat. Yksi jos toinenkin kirja huomasi, kuinka hyllyjen raoista alkoi tihkua harmahtavaa valoa. Yö oli ollut täynnä naurua ja seikkailuja, mutta aamu lähestyi armotta. Voi ei! Keittokirja huudahti, Meidän täytyy takaisin paikoillemme! Kohta kirjastonhoitaja tulee! Kirjojen sydämet alkoivat tykyttää vähän nopeammin. Yhtäkkiä koko kirjasto täyttyi pienten paperilehtien ja kansien kahinasta. Kirjat alkoivat kiirehtiä takaisin omille paikoilleen. Vanha Karttakirja rullautui nopeasti takaisin sille tarkoitetulle hyllylle, yrittäen muistaa tarkan paikkansa. Pieni Runovihko sinkosi pienten riimejensä avulla takaisin muiden runokirjojen luo. Dekkarikirja vilkuili ympärilleen varmistaen, ettei kukaan ollut nähnyt sen seikkailuja. Se pujahti nopeasti takaisin muiden jännittävien tarinoiden joukkoon. Näkemiin, ystävät! Nuottikirja kuiskasi ja sen sivuilta kuului vielä vaimea, mutta iloinen sävel. Näkemiin! Muistiinpanovihko vastasi ja hyppäsi takaisin kynien ja kumien viereen. Mutta aina oli joku, joka halusi vielä pienen viimeisen kommelluksen. Värityskirja, joka oli juuri ollut niin innoissaan värien levittämisestä, huomasi pienen pölypallon hiipivän nurkassa. Hei pölypallo! se naurahti ja antoi sille pienen sinisen täplän. Pölypallo hihitti ja kiersi nopeasti hyllyn kulman taakse. Keittokirja, juuri kun se oli pujahtamassa paikoilleen, törmäsi vahingossa viereiseen historiakirjaan. Pari pientä reseptikorttia lennähti ulos Keittokirjasta, mutta onneksi ne laskeutuivat suoraan sen viereen. Keittokirja tuhahti huvittuneena ja työnsi ne takaisin sisään. Huh, melkein jäi jotain todisteita! se ajatteli. Jokainen kirja tiesi tarkan paikkansa. Se oli kuin taianomainen tanssi, jossa kaikki palasivat kotiin. Suuret ja painavat tietosanakirjat asettuivat paikoilleen syvälle hyllyjen pohjille, tehden pienen kolaus-äänen. Ohuet ja kevyet sarjakuvakirjat liukuivat kevyesti omille riveilleen. Satukirjat hakeutuivat tiiviisti toistensa viereen, valmiina jakamaan unelmia ja ihmeitä. Ne nojasivat toisiinsa, aivan kuin olisivat nukahtaneet pystyyn. Jokainen kirja hymyili pienesti, vaikka kukaan ei nähnytkään. Ne olivat täynnä tarinoita illasta, jota kukaan ihminen ei tulisi koskaan tietämään. Kirjaston lattia, joka oli ollut täynnä pienten kansien ja sivujen liikkumista, oli nyt hiljainen ja tyhjä. Yö alkoi väistyä kokonaan. Aamun valo kasvoi ja kasvoi, täyttäen hiljaisen kirjaston pehmeällä hehkulla. Kirjojen kanteet heijastelivat valoa, ja niiden selkämyksissä näkyi upeita, pieniä varjoja. Ilma oli raikas ja viileä. Pienet pölyhiukkaset tanssivat auringonsäteissä, jotka tunkeutuivat ikkunoista sisään. Kirjasto oli jälleen se tuttu, rauhallinen paikka, joka odotti lukijoitaan. Mutta nyt, sen hiljaisuuden ja rauhan alla, sykkivät tuhannet pienet muistot hullunkurisista iltabileistä. Kirjat olivat taas paikoillaan, niin siististi ja järjestelmällisesti, että kukaan ei olisi uskonut niiden juuri järjestäneen maailman hauskimmat juhlat. Viimeiset kuiskaukset täyttivät ilman. Pieni Runovihko supatti vielä juuri ja juuri kuuluvasti: Olipa kerran... ja hauskaa oli... Dekkarikirja mietti: Kuka murhasi... tai siis, kuka piilotti ne reseptikortit? Vanha Karttakirja saattoi jopa uneksia uusista matkoista, joissa sen oranssi pilvi seuraisi sitä kaikkialle. Keittokirjan sisällä pieni, vihreä läiskä kannen päällä muistutti sitä hauskasta illasta. Värityskirja nukkui tyytyväisenä, haaveillen uusista, kirkkaista väreistä, jotka odottivat pääsyä paperille. Kaikki kirjat hiljenivät, yksi toisensa jälkeen, ja vajosivat syvään, kirjamaiseen uneen. Ne odottivat uutta päivää, uusia lukijoita, ja ennen kaikkea... uusia, salaisia iltabileitä, kun kirjasto jälleen nukahtaisi. Ja niin, kun aamu vihdoin valkeni täysin, ja kirjaston ovet avautuivat, kaikki oli jälleen niin kuin ennenkin. Tai melkein.

Näkemiin Kirjojen Maailmasta!

Kiitos, kun tulit mukaan Hassujen Kirjojen Iltabileisiin! Toivottavasti sinullakin oli yhtä hauskaa kuin meille ja kaikille puhuville pöllöille ja tanssiville teekupeille. Muista, että voit aina kertoa Sonacastsille, jos sinulla on palautetta tai vaikka oma mielikuvituksellinen tarinasi jaettavaksi. Maailma on täynnä ihmeitä ja uusia seikkailuja. Lähde rohkeasti tutkimaan niitä! Nähdään taas seuraavissa juhlissa. Moikka!

Lisää tarinoita