SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Hannu ja Kerttu: Kadonnutta Polkua Etsimässä

18 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto: Salaperäinen Suklaatalo

Hei lapset! Tänään sukellamme taianomaiseen tarinaan kahdesta sisaruksesta, Hannusta ja Kertusta. He asuivat pienen mökin metsän laidalla, missä puut olivat korkeita ja varjot tanssivat. Eräänä kauniina aamuna, seikkailunhalu vei heidät syvemmälle metsään, pidemmälle kuin koskaan ennen. He kävelivät ja kävelivät, kunnes heidän eteensä ilmestyi jotain aivan ihmeellistä. Ei mikään tavallinen talo, ei todellakaan! Tämä oli talo, joka näytti, tuoksui ja maistui makealta suklaalta ja värikkäiltä karkeilta. Voitteko kuvitella? Salaperäinen suklaatalo, joka odotti heitä syvällä metsän sydämessä. Millaista se mahtoi olla sisällä?

Koti, Nälkä ja Metsän Kutsu

Mutta ennen kuin voimme astua sisään tuohon upeaan suklaataloon, meidän täytyy palata ajassa taaksepäin, ihan sinne mistä kaikki alkoi. Meidän täytyy tavata Hannu ja Kerttu heidän omassa pienessä mökissään. Kaukana, suuren metsän laidalla, missä puut olivat niin korkeita, että ne melkein koskettivat pilviä, asuivat kaksi lasta. He olivat Hannu ja Kerttu. Heidän kotinsa oli pieni puumökki, jonka pihalla kasvoi muutama kesäkukka ja vanha, vähän vääntynyt omenapuu. Omenapuun oksat olivat keväällä täynnä kauniita vaaleanpunaisia kukkia, mutta harvoinpa niistä syksyllä ehti kypsyä monta omenaa, sillä nälkäiset eläimet ja joskus vieläkin nälkäisemmät lapset olivat nopeampia. Hannu oli perheen vanhempi, viisivuotias poika. Hänellä oli rohkea sydän ja utelias mieli. Hän rakasti tutkia metsää ja kuvitella olevansa suuri seikkailija. Kerttu taas oli vasta nelivuotias. Hän oli Hannua hieman varovaisempi, mutta hänellä oli aina hymy huulillaan ja hän rakasti laulaa pieniä lauluja itsekseen. Hän piti kiinni isoveljensä kädestä vähän lujempaa kuin Hannu ehkä olisi toivonut, mutta Hannu antoi sen aina anteeksi. He olivat parhaita ystäviä. Heidän äitinsä ja isänsä olivat kovia työntekijöitä. Isä oli metsuri, joka kaatoi puita syvällä metsässä. Äiti piti huolta kodista ja pienestä kasvimaasta. Mutta vaikka he tekivät parhaansa, päivät olivat usein pitkiä ja ruokaa oli vähän. Usein illalla, kun tähtiä alkoi ilmestyä taivaalle, Hannun ja Kertun vatsat kurnivat. He olivat tottuneet siihen tunteeseen, mutta se ei koskaan tuntunut hyvältä. Se teki heistä väsyneitä ja hieman surullisia. Eräänä aamuna, kun aurinko vasta nousi ja värjäsi taivaan oranssiksi ja vaaleanpunaiseksi, Hannu ja Kerttu heräsivät jälleen kurniviin vatsanpohjiinsa. Äiti oli keittiössä, missä pienessä padassa kiehui aivan vähän vettä. Ei ollut leipää, ei puuroa, ei edes muutamaa marjaa eiliseltä. Äiti katsoi lapsiinsa, hänen silmissään oli surua ja huolta. 'Hannu, Kerttu kultaseni', hän sanoi, 'Tänään meillä ei ole mitään syötävää. Isä on jo lähtenyt metsään, mutta hän löytää ruokaa vasta iltaan mennessä. Olen niin pahoillani.' Kerttu puristi nallekarhuaan tiukemmin. Hannu tunsi pienen vihanpurkauksen, mutta tiesi, että se ei auttanut. Hannu katsoi ulos ikkunasta kohti metsää. Hän muisti, kuinka isä oli kertonut vanhasta metsäpolusta, joka johti syvemmälle, missä marjoja ja sieniä saattoi olla enemmän. 'Äiti', Hannu sanoi, 'Minä ja Kerttu voimme mennä metsään! Ehkä löydämme mustikoita tai puolukoita. Isä on opettanut minulle, miten metsässä liikutaan. Emme eksy!' Äiti epäröi. Metsä oli suuri ja välillä pelottava. Mutta nälkä oli vielä pelottavampi. Hän tiesi, että lapset olivat tottuneet metsässä liikkumiseen, ja Hannu oli vastuuntuntoinen. 'Olkaa sitten varovaisia', äiti sanoi. 'Pysykää polulla. Älkää menkö liian syvälle. Palatkaa ennen kuin aurinko laskee.' Hannu ja Kerttu nyökkäsivät innoissaan. He ottivat pienet korinsa, jotka olivat yleensä täynnä lehtiä ja keppejä heidän leikeissään, mutta nyt he toivoivat niiden täyttyvän maukkaista metsäherkuista. He suutelivat äitiä poskelle ja astuivat ulos raikkaaseen aamun ilmaan. Metsä kutsui. Metsä oli täynnä ääniä ja tuoksuja. Puiden lehdet humisivat kevyessä tuulessa, linnut visersivät iloisesti oksilla, ja sammal tuoksui kostealta ja maanläheiseltä. Hannu ja Kerttu kävelivät pientä, kapeaa polkua pitkin. Polku oli aluksi selvä, mutta mitä syvemmälle he menivät, sitä enemmän se alkoi muuttua. Kuusenjuuret kohosivat maasta kuin pienet käärmeet, ja kivet olivat peittyneet paksuun sammalmattoon. He löysivät muutamia mustikoita polun varrelta, ja Kerttu poimi niitä innokkaasti pieneen koriinsa. Hannu etsi sieniä, mutta hän tiesi, että kaikkia sieniä ei saanut syödä, joten hän oli varovainen. Mutta sitten tapahtui jotain. Polku, jota he olivat seuranneet, alkoi vähitellen kadota. Se muuttui ensin ohueksi viiruksi maanpinnalla, sitten se oli vain muutama irtonainen kivi, ja lopulta sitä ei ollut enää ollenkaan. Hannu pysähtyi. 'Kerttu', hän sanoi, 'En ole varma, missä polku on.' Kertun silmät pyöristyivät. 'Eksyimmekö me?' hän kysyi, hänen äänensä oli pieni. Hannu yritti olla rohkea. 'Ei, emme ole eksyneet', hän sanoi, vaikka hänen sydämensä tykytti hieman nopeammin. 'Meidän täytyy vain löytää toinen polku. Tai ehkä käännymme takaisin.' Mutta heidän takanaan oleva metsä näytti nyt aivan erilaiselta. Jokainen puu näytti samalta. Aurinko oli noussut korkeammalle, ja puiden latvat suodattivat valon maahan vain täplittäin. Varjot olivat pidempiä ja vähän pelottavampia. He kävelivät eteenpäin, yrittäen löytää jotain tuttua. Tunnin kuluttua heidän korinsa olivat yhä melkein tyhjiä, ja heidän vatsansa kurnivat entistä kovempaa. Kerttu alkoi väsyä. 'Olen nälkäinen, Hannu', hän sanoi, 'Ja olen myös vähän peloissani.' Hannu otti Kerttua kädestä kiinni. 'Ei hätää, Kerttu', hän sanoi. 'Me löydämme tien. Minä lupaan.' Mutta sisimmässään Hannu tunsi saman pelon. He olivat todella syvällä metsässä. He olivat eksyksissä. He jatkoivat kävelyä, toivoen löytävänsä jonkin merkin, joka johtaisi heidät takaisin kotiin tai edes jonnekin, missä he voisivat levätä. Kerttu alkoi nähdä pieniä värikkäitä esineitä maassa. 'Katso, Hannu!' hän huudahti. 'Mikä tämä on?' Hannu kumartui. Maassa oli pieni, kiiltävä, punainen paperepala. Se näytti ihan karkkipaperilta! Mutta kuka olisi pudottanut karkkipaperin näin syvälle metsään? Ei täällä käynyt ihmisiä. He kävelivät vähän matkaa eteenpäin, ja sitten he näkivät toisen. Tällä kertaa se oli sininen. Ja sitten kolmannen, keltainen! Nämä pienet, värikkäät paperipalat olivat kuin salaperäinen polku, joka ilmestyi yhtäkkiä heidän eteensä. Ne johdattivat heitä syvemmälle, mutta samalla ne antoivat heille toivoa. Värikkäät paperipalat kiilsivät puiden varjossa. Ne tuntuivat kutsuvan heitä. 'Ehkä joku asuu täällä metsässä', Kerttu kuiskasi. 'Ja heillä on paljon karkkeja!' Hannu tunsi uudenlaista uteliaisuutta. 'Totta!' hän sanoi. 'Täytyy olla joku! Ja ehkä heillä on ruokaa!' Nälkä ja pelko alkoivat vähitellen väistyä, kun tilalle tuli ihmetys ja jännitys. He seurasivat pieniä, värikkäitä opasteita, jotka kiemurtelivat puiden juurien ja sammalkivien lomassa. Mitä syvemmälle he menivät, sitä enemmän värikkäitä papereita he näkivät. Ne eivät olleet enää vain pieniä palasia, vaan kokonaisia karkkipapereita, ja sitten he alkoivat haistaa jotain. Jotain hyvin, hyvin herkullista. Se oli makea tuoksu, vaniljan, kanelin ja suklaan tuoksu. Sellainen tuoksu, jota he eivät olleet koskaan ennen haistaneet niin voimakkaana, ei edes äidin leipoessa. Tuoksu oli niin ihana, että se sai heidän vatsansa kurnimaan entistä kiihkeämmin, mutta tällä kertaa se ei ollut nälän kurina, vaan odotuksen. Se oli lupaus jostain uskomattoman hyvästä. He seurasivat tuoksua, astellen kevyin askelin, melkein juosten, kun tuoksu voimistui entisestään. Metsä alkoi harventua hieman, ja valo pääsi paremmin läpi puiden latvoista. Ja sitten, puiden välistä, he näkivät sen. Se oli talo! Ei mikä tahansa talo, vaan talo, jonka olivat nähneet unissaan, talo, joka näytti, tuoksui ja maistui makealta suklaalta ja värikkäiltä karkeilta. Se oli sama talo, josta heidän vanhempansa olivat puhuneet, salaperäinen suklaatalo, joka odotti heitä syvällä metsän sydämessä. He olivat löytäneet sen. Mutta kuka sen oli rakentanut? Ja miksi? Ja oliko se turvallinen?

Piparkakkutalon Lumous

Hannu ja Kerttu seisoivat siinä, aivan hiljaa. Heidän silmänsä olivat pyöreät ja suunsa raollaan. Edessä oli jotain, mitä he eivät olleet koskaan nähneet tai edes uneksineet. Se oli tehty piparkakuista! Seinät olivat paahdettua, kullanruskeaa piparkakkua, ja niissä oli koristeellisia, valkoisella sokerikuorrutteella tehtyjä kuvioita, aivan kuin pitsiä. Katolla kiilsi paksut kerrokset suklaata, ja savupiipusta tuprusi makeaa vaniljan tuoksua. Ikkunaruudut olivat kirkkaita, keltaisia karamelleja, jotka hohtivat auringossa. Ja ovenpielet? Ne olivat täynnä pyöreitä, punaisia ja vihreitä karkkeja, jotka näyttivät aivan jalokiviltä. "Vau!" Hannu kuiskasi, hänen vatsansa kurni kovemmin kuin koskaan ennen. "Kerttu, näetkö sinä saman kuin minä?" Kerttu nyökkäsi hitaasti. Hän oli aina ollut Hannua varovaisempi, ja vaikka talo näytti aivan unelmalta, hänen mielessään kipristeli pieni kysymys. "Kyllä näen, Hannu. Mutta... eikö olekin outoa? Kuka rakentaisi talon keskelle metsää, ja vieläpä karkista?" "Ehkä joku hyvä haltiakummi!" Hannu sanoi innoissaan, ja otti jo askeleen lähemmäs. "Tai ehkä tontut ovat pitäneet täällä juhlat ja unohtaneet talon!" Makea tuoksu oli vastustamaton. Se oli sekoitus kanelia, inkivääriä, vaniljaa ja suklaata, joka sai heidän suunsa vetämään vettä ja vatsansa mouruamaan lisää. Hannu tunsi, kuinka nälkä kuroi häntä sisäpuolelta, ja tämä talo näytti ainoalta ratkaisulta. "Mutta entä jos se on ansa?" Kerttu kysyi, yrittäen pysyä järkevänä. Hän muisti isänsä sanat metsän vaaroista. Mutta toisaalta, he olivat niin nälkäisiä. Heidän suunsa kuivasivat ja jalkansa olivat kipeät. Ja tämä talo näytti niin ystävälliseltä. Hannu ei kuunnellut. Hän oli jo oven luona, ojensi sormensa ja kosketti yhtä pyöreää karkkia. Se oli kova ja kiiltävä. Sitten hän kokeili varovasti ovenpielestä irronnutta piparkakun palasta. Se murtui helposti. Hän nosti sen suuhunsa. "Mmm!" Hannu mutisi, silmät kiinni. "Tämä maistuu taivaalliselta! Aivan kuin äidin joulupiparkakut, mutta vieläkin paremmalta!" Kertun vastustus murtui. Nälkä oli liian suuri. Hänkin astui lähemmäs ja nappasi pienen palasen seinästä. Sokerikuorrute rouskui hänen hampaissaan ja makea piparkakun maku levisi hänen suussaan. Se oli kuin lämmin halaus sisältäpäin. He unohtivat kaiken varovaisuutensa. He alkoivat syödä. Hannu mutusteli katon suklaata, ja Kerttu nyppi irti ikkunoiden karamellipaloja. He nauroivat ja söivät, ja jokainen suupala tuntui parhaalta, mitä he olivat koskaan maistaneet. Heidän vatsansa täyttyivät nopeasti, ja nälkä oli tiessään. Kun he olivat saaneet syödä kyllikseen, ja talossa oli jo monta pientä kolosta ja koloa, ovi narisi auki. Oven suussa seisoi vanha nainen. Hänellä oli yllään violetti esiliina, ja hänen hiuksensa olivat hopeiset ja kiharalla. Hänen kasvonsa olivat ryppyiset, mutta hänen silmänsä tuikkivat ystävällisesti. "No, ketkä täällä ovat syömässä minun kauniista talostani?" vanha nainen sanoi, ja hänen äänensä oli kuin tuulen suhinaa lehtipuissa. "Oletteko te kaksi kadonnutta lasta?" Hannu ja Kerttu pysähtyivät pureskelemasta ja katsoivat naista. He olivat hieman hämmentyneitä, mutta nainen näytti niin kilpiltä ja harmittomalta. "Olemme Hannu ja Kerttu," Hannu vastasi, hieman ujosti. "Ja me olemme vähän eksyksissä. Ja me olimme niin nälkäisiä. Anteeksi, että söimme taloanne." Vanha nainen naurahti, pehmeästi. "Ei hätää, rakkaat lapset. Tämähän on syötävä talo! Sitä varten se on tehty. Tervetuloa sisään! Täällä on lämmin ja minulla on vielä paljon lisää syötävää." Hän astui sivuun ja viittasi heitä sisään. Talon sisältä kantautui vieläkin ihanampi tuoksu, kuin suoraan leipurin unelmasta. Hannu katsoi Kerttua. Kerttu oli edelleen hieman epäilevä, mutta nälkä ja kylmyys olivat tehneet tehtävänsä. Ja nainen näytti tosiaan niin mukavalta. Miksi joku haluaisi pahaa lapsille, jotka ovat eksyksissä? "Tulkaa, tulkaa, älkää ujostelko!" vanha nainen sanoi, ja hänen silmänsä tuikkivat oudosti, melkein kuin salaisuutta kertoen. "Minulla on kuumaa kaakaota ja vastaleivottuja pullia! Ja tiedän, että olette väsyneitä. Voitte levätä täällä, kunnes vanhempanne löytävät teidät." Ajatus kuumasta kaakaosta ja lämpimästä sängystä kuulosti Hannun korvissa paremmalta kuin mikään. Hän tarttui Kertun käteen. "Mennään, Kerttu. Vain pieneksi hetkeksi." Kerttu epäröi vielä hetken, mutta Hannun käden puristus veti häntä eteenpäin. Hän astui sisään, ja Hannu seurasi perässä. Oven takana oli pimeämpää kuin ulkona, mutta siellä oli myös uskomattoman lämmin. Ja tuoksui edelleen makealta. He astuivat pimeämpään huoneeseen, jossa oli suuri takka ja pehmeitä nojatuoleja. Huonekalutkin näyttivät olevan tehty suklaasta ja karkeista, ja verhot olivat sokerispiraaleja. Kaikki oli kaunista, mutta samalla jotenkin... raskasta ja tahmeaa. "Istukaa, istukaa!" vanha nainen sanoi, ja hänen äänensä muuttui hieman, kuin hän olisi yhtäkkiä innoissaan. "Minä haen teille ne pullat ja kaakaot. Te olette varmasti aivan uupuneita matkasta." Hän katosi toiseen huoneeseen, ja Hannu ja Kerttu jäivät istumaan nojatuoleihinsa. Ne olivat niin pehmeitä, että he upposivat niihin melkein kokonaan. "Tämä tuntuu oudolta, Hannu," Kerttu kuiskasi, katsoen ympärilleen. "Eikö sinusta tunnu, että tässä on jokin juttu?" Hannu oli jo melkein nukahtamassa lämmössä. "Ei kai," hän mutisi. "Tämä on ihanaa. Kuka voisi haluta meille pahaa näin ihanassa paikassa?" Mutta Kertun vatsassa kierteli edelleen pieni, kylmä tunne. Kaikki oli liian täydellistä, liian makeaa. Hän muisti taas isänsä varoitukset: "Älkää koskaan luottako liian kauniisiin asioihin metsässä." Vanha nainen palasi takaisin, kädessään kaksi suurta mukia höyryävää kaakaota ja lautasellinen tuoreita, pullantuoksuisia herkkuja. Hän ojensi ne heille hymyillen. "Tässä, pienet ystävät," hän sanoi. "Syökää ja juokaa, ja sitten voitte mennä lepäämään yläkerran pehmeisiin sänkyihin. Siellä on paljon mukavampaa kuin missään muualla." Kerttu otti mukin, mutta katsoi tarkasti naisen silmiin. Ne tuikkivat edelleen, mutta nyt Kerttu huomasi jotain muutakin. Niissä oli pieni, kylmä välähdys, joka sai hänet tuntemaan olonsa entistäkin levottomammaksi. Hannu ei huomannut mitään. Hän joi kaakaotaan ahneesti ja mutusti pullaa. Lämpö ja makeus valtasivat hänen mielensä. "Kiitos paljon," Kerttu sanoi, yrittäen kuulostaa kohteliaalta. "Olette todella ystävällinen." "Minä olen vain iloinen saadessani seuraa," vanha nainen sanoi, ja hänen suupielissään käväisi pieni, omituinen hymy. "Tämä talo on yleensä niin hiljainen. Mutta nyt, te olette täällä." Ja niin Hannu ja Kerttu joivat kaakaota ja söivät pullia, ja jokainen suupala ja siemaus tuntui vetävän heitä syvemmälle makeaan uneen. Kerttu yritti pitää silmänsä auki, mutta hänen luomensa tuntuivat painavilta. Kenties nälän ja väsymyksen jälkeen kaakao oli vain niin rentouttavaa. Vai oliko siinä jotain muutakin? Hän vilkaisi vanhaa naista, joka istui vastapäätä heitä, kädet ristissä ja katse kiinnittyneenä heihin. Hänen hymynsä oli nyt leveämpi, ja hänen silmänsä tuntuivat seuraavan heitä, aivan kuin hän odottaisi jotakin. Talo tuntui kutsuvalta, mutta Kertun sydän jyskytti rinnassa. Hän tunsi olevansa ansa. Hän halusi huutaa Hannulle, että heidän pitäisi lähteä, mutta hänen äänensä ei tullut ulos. Kaikki oli niin kaunista, mutta niin väärin. Pieni, sokerista tehty hiiri vilisti seinää pitkin ja vilkaisi Kerttua, sen pienet silmät tuntuivat varoittavan. Mutta Hannu oli jo vaipunut syvään uneen, pää nojatuolin pehmusteeseen. Kerttu tunsi omatkin silmänsä sulkeutuvan. Makea, sokerinen uni veti häntä puoleensa, vastustamattomasti.

Ovela Pako ja Kotiinpaluu

Kerttu heräsi. Ensin hän ei muistanut, missä oli. Pehmeä nojatuoli tuntui mukavalta, ja huone tuoksui suklaalle ja vaniljalle. Mutta sitten hän muisti. Noita. Makea talo. Ja se pieni sokerinen hiiri, joka oli vilkistanut häntä varoittavasti. Uni oli ollut sokerinen, mutta se oli myös tuntunut raskaalta, melkein kuin hän olisi ollut loukussa. Aurinko pilkisti sisään ikkunasta, maalaten piparkakkuseinät kultaisiksi. Kerttu nousi varovasti. Hannu nukkui vielä sikeästi, suu raollaan ja poski painautuneena pörröiseen tyynyyn. Hän tuhisi kevyesti unessaan. Kerttu hiipi ikkunan luo. Ulkona metsä näytti kauniilta, mutta sen puiden takana lymyili jotain uhkaavaa. Hän katseli ympärilleen huoneessa. Kaikki oli makeaa ja houkuttelevaa, mutta samalla vähän pelottavaa. Eilen noita oli ollut ystävällinen, mutta Kertun sisimmässä jokin pieni ääni kuiski, että kaikki ei ollut sitä, miltä näytti. Se oli sama ääni, joka oli kertonut hänelle olla luottamatta liikaa, kun he olivat löytäneet talon. Kerttu muisti vanhan tarinan, jonka heidän isoäitinsä oli kertonut tulen ääressä. Tarinan noidista, jotka asuivat metsissä ja pitivät makeista asioista. Yhtäkkiä Kerttu ymmärsi, miksi talo oli niin makea, ja miksi noita oli ollut niin ystävällinen. He olivat ansassa! Hänen oli keksittävä jotain. Hän vilkaisi Hannua. Hän tarvitsisi veljensä apua, mutta ensin hänen oli mietittävä, miten he pääsisivät pakoon. Hän näki pöydällä suuren pullan, joka oli tehty hunajasta ja pähkinöistä. Pullan vieressä oli puisia keittiövälineitä. Ja nurkassa… nurkassa oli suuri uuni. Kertun sydän alkoi tykyttää nopeammin. Hän oli nähnyt isoäitinsä leipovan leipää uunissa. Se oli kuuma paikka. Hän muisti isoäidin varoitukset tulesta ja kuumista uuneista. Kerttu käveli hiljaa keittiöön. Noita ei ollut vielä noussut. Kerttu kuuli vain hänen tuhisevan unensa takaa jossain toisessa huoneessa. Keittiön pöydällä oli kulho, täynnä marjoja. Ja vieressä pieni veitsi. Kerttu otti veitsen käteensä. Se ei ollut iso, mutta se oli terävä. Hänen pikku sormensa puristivat kahvaa tiukasti. He tarvitsisivat eväitä. Ja ehkä jotain muuta. Pian noita heräsi. Hän asteli keittiöön, hieroen silmiään ja hymyillen leveästi, mutta Kerttu näki hänen silmiensä pilkkeessä jotain kylmää ja laskelmoivaa.

Lopetus

Kiitos, että seikkailit kanssamme Hannun ja Kertun matkassa! Toivottavasti nautit tarinasta ja kaikista sen yllätyksistä. Olisi ihanaa kuulla mitä pidit tästä seikkailusta – kerrothan palautteesi Sonacastsille! Muista, että jokainen päivä on täynnä uusia mahdollisuuksia löytää tai keksiä omia tarinoita. Ehkä sinäkin voit lähteä matkaan ja kertoa meille omasi? Kiitos ja kuulemiin, toivottavasti näemme taas pian!

Lisää tarinoita