SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Hannu ja Kerttu

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele metsä, niin syvä ja pimeä, että sen puiden varjot tanssivat kuin haamut. Entä jos eksyisit sinne, ja ainoa toivosi olisi pieni leivänmuru tai ehkä oma rohkeutesi? Tänään sukellamme vanhaan satumaailmaan, jossa nälkä pakottaa vanhemmat tekemään vaikean päätöksen. Kuulet tarinan Hannusta ja Kertusta, kahdesta lapsesta, jotka joutuvat kohtaamaan pahan noidan piparkakkutalossa. Oletko valmis seikkailuun?

Metsän reunalla

Kaukana metsän syvyydessä, pienen puisen mökin varjossa, asui kaksi lasta, Hannu ja Kerttu. Heidän isänsä oli köyhä puunhakkaaja, jonka vähäiset tulot eivät enää riittäneet ruokkimaan perhettä. Nälkä kalvoi joka päivä, ja talo oli täynnä huokauksia. Eräänä iltana, kun lapset jo nukkuivat, isä ja äitipuoli istuivat takkatulen ääressä, murheen murtamina. ”Emme voi enää jatkaa näin”, äitipuoli sanoi kylmästi, hänen silmänsä kiilsivät heikossa valossa. ”Meidän on pakko päästä eroon lapsista. Viemme heidät syvälle metsään ja jätämme sinne.” Isä valahti kalpeaksi. ”Ei! Sitä en voi tehdä! En voi hylätä omia lapsiani!” ”Me kuolemme kaikki nälkään, jos emme toimi”, äitipuoli vastasi, hänen äänensä kova kuin kivi. ”Mitä meidän pitäisi tehdä, rakas puolisoni? Kysyn sinulta, mitä meidän pitäisi tehdä?” Isä vaipui hiljaisuuteen, sydän särkyneenä. Hän tiesi, että vaimolla oli karu totuus puolellaan. Lopulta, raskaalla sydämellä, hän nyökkäsi. ”Hyvä on”, hän kuiskasi, ”teemme niin kuin sanot.” Ja niin, pimeän yön pukuun verhoutuneena, paha suunnitelma alkoi muotoutua.

Leipämurujen polku

Seuraavana aamuna, juuri ennen auringonnousua, kun metsän yllä leijui vielä unelias usva, Hannu heräsi. Ei, hän ei herännyt itsestään, vaan äitipuolen ja isän kuiskailuihin, jotka kantautuivat ohuen seinän läpi. Kuiskaukset olivat aluksi epäselviä, mutta vähitellen ne saivat muodon – jäätävän, sydäntäsärkevän muodon. Hän kuuli äitipuolen äänen, terävän kuin veitsi, ja isänsä vaimeat, vastahakoiset vastaukset. He puhuivat metsästä, syvyydestä, ja siitä, kuinka lapset pitäisi viedä niin kauas, etteivät he enää löytäisi takaisin. Hannun sydän jyskytti rinnassaan kuin villi eläin häkissä. Kerttu nukkui vieressä, autuaan tietämättömänä kohtalosta, joka heitä odotti. Hannu tiesi, että hänen oli toimittava. Kun vanhemmat olivat nukahtaneet uudelleen, uupuneina hirvittävästä päätöksestään, Hannu hiipi ulos ovesta. Kuu loisti vielä korkealla taivaalla, valaisten maata hopeisella kajolla. Hän alkoi kerätä pieniä, valkoisia kiviä, jotka kimaltelivat pimeässä kuin tähdet. Hän täytti paitansa taskut niin täyteen, että ne pullistelivat, ja jokainen askel kolisi kevyesti hänen liikkuessaan. Sitten hän palasi takaisin vuoteeseensa, kivet piilossa, sydämessään kummallinen sekoitus pelkoa ja toivoa. Aamun tullen, kun taivas alkoi värjäytyä vaaleanpunaiseksi ja oranssiksi, äitipuoli herätti lapset. ”Nouskaa ylös, laiskurit!” hän komensi. ”Me menemme metsään hakkaamaan puita. Tänään syvemmälle kuin koskaan.” Hän antoi heille molemmille pienen palan leipää, varoittaen: ”Älkää syöko kaikkea kerralla, sillä tämä on kaikki mitä saatte.” He lähtivät matkaan, isä edellä, kaksi lasta perässä, ja äitipuoli varmistamassa, ettei kukaan jäänyt jälkeen. Kun he kävelivät syvemmälle metsään, Hannu pudotteli salaa valkoisia kiviä polulle, yksi kerrallaan. Kerttu katsoi häntä uteliaana. ”Mitä sinä katsot, Hannu?” hän kysyi. Hannu vastasi: ”Minä katselen pientä kyyhkystä, joka istuu katolla ja toivottaa minulle hyvää matkaa.” Äitipuoli kuuli sen ja mutisi ärtyneesti: ”Tyhmä poika, etkö näe, että se on vain aamuaurinko, joka paistaa savupiipun päälle?” Hän ei arvannut, että Hannun katse oli kiinnittynyt maahan, pienten kivien muodostamaan hopeiseen polkuun. He saapuivat paikkaan, joka oli syvemmällä metsässä kuin koskaan ennen. Puut olivat niin korkeita ja tiheästi, että auringonsäteet tuskin ylsivät maahan. Isä sytytti nuotion ja sanoi: ”Istukaa tähän, lapset, ja lepääkää. Me menemme hakkaamaan puita, ja kun olemme valmiit, tulemme hakemaan teidät.” Hän antoi heille lisää leipää ja sanoi: ”Älkää lähtekö minnekään. Pysykää nuotion ääressä.” Lapset istuivat ja söivät leipänsä. He kuulivat kirveen iskevän puuhun, kerran, toisen ja kolmannen. Mutta ääni ei tullut isältä. Se oli vanha, kuiva oksa, jonka vanhemmat olivat sitoneet narulla puuhun ja jonka tuuli heilutti edestakaisin. Nuotion lämpö ja matkan uuvuttavuus saivat lapset nukahtamaan. Kun he heräsivät, oli jo pimeää. Kuu loisti kirkkaana, mutta vanhemmat olivat poissa. Kerttu alkoi itkeä. ”Miten me löydämme takaisin kotiin, Hannu?” hän nyyhkytti. Hannu halasi sisartaan tiukasti. ”Älä pelkää, Kerttu”, hän sanoi. ”Minä tiedän tien.” Ja hän näytti Kertulle valkoiset kivet, jotka kimaltelivat kuunvalossa kuin pienet tähdet. Kivi kiveltä, he seurasivat polkua, joka vei heidät takaisin kotiin. He kävelivät läpi yön, pelosta ja jännityksestä sokeina. Aamunkoitteessa he saapuivat talonsa ovelle ja koputtivat. Isä avasi oven. Hän teeskenteli olevansa iloinen, mutta hänen helpotuksensa oli sekoittunut hämmästykseen. ”Oi, rakkaat lapset, olemme olleet niin huolissamme!” hän sanoi. Äitipuoli katsoi heitä hapan ilme kasvoillaan. Hän ei ollut odottanut heidän palaavan. ”Mistä te löysitte tienne takaisin?” hän kysyi. Hannu vastasi: ”Isä, me keräsimme valkoisia kiviä, ja ne näyttivät meille tien.” Äitipuoli mutisi jotain kurkkunsa pohjasta, mutta lapset olivat liian iloisia ollakseen kotona huomatakseen hänen todellisen tunteensa. Ei kestänyt kauan, kun nälkä koputti jälleen oveen. Talon ruokavarat hupenivat, ja äitipuoli ryhtyi taas toimeen. ”Meidän on pakko tehdä se uudelleen”, hän sanoi isälle. ”Tällä kertaa viemme heidät vielä syvemmälle metsään, mistä he eivät enää löydä takaisin.” Isä, yhä heikompi ja toivottomampi, vastusti aluksi. ”Ei, vaimo, emme voi tehdä sitä. Heidän onnekseen he löysivät tien takaisin.” Mutta äitipuoli ei hellittänyt. Hän moitti ja syytti, kunnes isä antoi periksi jälleen, sydän raskaana kuin lyijy. Hannu kuuli jälleen vanhempiensa kuiskailut. Tällä kertaa hänen ei tarvinnut hiipiä ulos keräämään kiviä, sillä hänellä oli jo suunnitelma. Mutta kun hän yritti avata ovea aamunkoitteessa, se oli lukittu! Äitipuoli oli ollut ovelampi. Hannu yritti ja yritti, mutta ovi pysyi kiinni. Hän oli ansassa. Miten hän nyt löytäisi tien takaisin? Hän istui sängyn laidalla, miettien kuumeisesti. Aamulla äitipuoli antoi heille molemmille pienen palan leipää, jotta he söisivät sen lounaaksi. ”Älkää syöko kaikkea heti”, hän varoitti. Hannu otti oman palansa, mutta sen sijaan, että olisi syönyt sen, hän murensi sen varovasti taskuunsa. ”Mitä sinä teet, Hannu?” Kerttu kysyi. Hannu kuiskasi takaisin: ”Älä huolehdi, Kerttu. Minä näytän meille tien takaisin kotiin.” He lähtivät jälleen metsään. Tällä kertaa Hannun sydän painoi vielä enemmän. Jokaisella askeleella hän pudotti huomaamattomasti leipämuruja polulle. Aurinko paistoi, ja pienet valkoiset murut näkyivät selvästi tummalla maaperällä. Hän ajatteli: ”Kun tulee pimeää, kuunvalo ohjaa meidät murujen luo, ja löydämme takaisin.” He kävelivät ja kävelivät, kunnes pääsivät syvemmälle metsään kuin koskaan ennen. Isä ja äitipuoli tekivät jälleen nuotion ja sanoivat: ”Istukaa tähän, lapset, ja lepääkää. Me palaamme, kun olemme hakaneet tarpeeksi puita.” He antoivat lapsille lisää leipää ja katosivat sitten puiden sekaan. Taas lapset kuuntelivat kirveen ääntä, joka oli jälleen se sama vanha oksa narulla. Uupuneina ja peloissaan he nukahtivat nuotion ääreen. Kun he heräsivät, oli taas pimeää. Kerttu nyyhkytti jo ennen kuin Hannu ehti edes puhua. ”Missä vanhemmat ovat?” hän kysyi. ”He ovat jättäneet meidät!” Hannu yritti lohduttaa häntä. ”Älä huoli, Kerttu. Me löydämme tien takaisin. Minulla on leipämurut.” Hän ojensi kätensä etsien pientä, valkoista polkua. Mutta, muruja ei ollut. Ne olivat poissa! Kaikki metsän linnut olivat nähneet leipämurut ja syöneet ne. Pieni toivonpilkahdus, jonka Hannu oli sydämessään kantanut, sammui. Todellisuus iski heihin raa’alla voimalla. He olivat yksin. He olivat täysin eksyksissä syvässä, pelottavassa metsässä, ilman merkkiä, ilman polkua. Tällä kertaa ei ollut mitään, ei mitään jälkeä, joka johdattaisi heidät takaisin kotiin. Pelko valtasi heidät, ja he tunsivat olevansa pieniä ja hauraita valtavan, pimeän metsän keskellä.

Piparkakkutalo

Metsä pimeni ja kylmeni. Hannu ja Kerttu kyyristelivät tiheimmän puun juurella, toisiinsa takertuneina, yrittäen hakea lohtua toisistaan. Nälkä kalvoi heidän vatsaansa ja kylmyys puski luiden läpi. Toivo alkoi hiipua kuin viimeinen hehkuva hiili sammuvassa nuotiossa. Jokainen risahdus, jokainen tuulen humina kuulosti uhkaavalta. He olivat luovuttamaisillaan, kun hämärän keskeltä alkoi kantautua outo, makea tuoksu. Ensin se oli vain heikko aavistus, sitten se voimistui, kutsuvana ja houkuttelevana, kuin unelma. Se ei ollut metsän märkien lehtien tai sammaleen tuoksu, ei edes havupuiden tuttu aromi. Tämä oli jotain aivan muuta: piparkakkua, sokeria, suklaata ja vaniljaa. Hannu nykäisi Kerttua hihasta, ja he nousivat varovasti. Tuoksu johdatti heitä syvemmälle pimeyteen, kunnes yhtäkkiä puiden välistä pilkisti valoa. Se oli talo. Ei mikä tahansa talo, vaan unelmista kudottu talo. Sen seinät olivat puhtaista piparkakuista, katto kuorrutettu paksuilla sokerikerroksilla ja ikkunat kiiltävää karamellia. Ovenpielet olivat koristeltu suklaakoristeilla ja rypälemehulla kiiltävillä karamelleilla. Pensaiden tilalla kasvoi vaahtokarkkeja ja kukkien paikalla sijaitsivat sokerikuorrutteiset leivokset. Joka puolella kimalteli ja kiilteli, kuin satukirjan sivulta. Hannu ja Kerttu eivät olleet koskaan nähneet mitään yhtä ihmeellistä. Heidän nälkänsä ja pelkonsa unohtuivat hetkessä. "Piparkakkutalo!" Kerttu huudahti, unohtaen kaikki varoitukset tuntemattomista. Hannu ei vastannut, hän vain tuijotti suu auki. He lähestyivät taloa, epäuskoisina, kädet vapisten. Hannu murtautui palan katon sokerikuorrutuksesta ja maistoi. "Se on totta!" hän sanoi suu täynnä. Kerttu tarttui piparkakunpalaan seinästä. Se oli pehmeää ja makeaa, täydellistä. He eivät voineet hillitä itseään. He repivät ja haukkasivat, kumpikin omaa osansa, täyttäen vatsansa makeilla herkuilla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. He olivat niin syventyneitä syömiseen, että eivät huomanneet oven avautuvan. Yhtäkkiä heidän takanaan kuului ystävällinen, mutta hieman kähisevä ääni: "Kuinka te kaksi pientä hiirtä oikein rouskutatte taloni seiniä?" Hannu ja Kerttu säikähtivät ja kääntyivät ympäri. Oven suussa seisoi vanha nainen, nojaten keppiin. Hänen ryppyiset kasvonsa olivat täynnä juonteita, ja hänen silmänsä olivat pienet ja tuikkivat. Hänellä oli yllään musta puku ja valkoinen esiliina. Hän näytti hyväntahtoiselta, mutta hänen katseessaan oli jotain, joka sai Kertun sisimmässään tuntemaan pientä levottomuutta. "Älkää pelätkö, rakkaat lapseni," vanha nainen sanoi, hymyillen niin leveästi, että hänen hampaansa tuskin näkyivät. "Minä olen vain vanha mummo, joka asuu täällä yksin. Olen nähnyt teidät syömässä, ja teidän täytyy olla nälkäisiä ja väsyneitä. Eikö teidän pitäisi tulla sisään, jossa on lämmintä ja turvallista? Minulla on runsaasti ruokaa ja pehmeät sängyt, joissa voitte levätä." Hän ojensi rypistyneen kätensä heitä kohti, kutsun eleenä. Hannu, joka oli aina ollut hieman uhkarohkeampi ja yksinkertaisempi luonteeltaan, näki vain lupauksen lämmöstä, ruoasta ja levosta. Metsän kauhut olivat yhä tuoreina mielessä, ja tämä tarjous oli kuin taivaan lahja. Hän tarttui Kerttua kädestä ja veti tätä eteenpäin. Kerttu epäröi. Hänen vaistonsa huusivat varoitusta, mutta hänen nälkänsä ja väsymyksensä olivat liian suuria vastustettavaksi. Ja vanha nainen tosiaan näytti niin harmittomalta. Hän olihan tarjonnut heille apua. Eikä kukaan, joka asui piparkakkutalossa, voinut olla paha, eihän? He astuivat sisään. Talon sisällä odotti lämmin, kutsuva tunnelma. Tulisijassa rätisi iloisesti tuli, ja pöydällä oli kattiloita, joista leijui herkullinen ruoan tuoksu. Seinillä roikkui kauniita kangaspuita ja nurkassa kehräysruukki. Mutta jokin oli silti vialla. Ilmassa oli heikko, outo haju, joka ei ollut pelkkää piparkakkua tai keittiön antimia. Se oli jokin syvempi, kätketty tuoksu. Vanha nainen sulki oven perässään, ja talon sisällä pimeys tuntui tihentyvän. Hän hymyili jälleen, mutta tällä kertaa hänen silmänsä eivät olleet enää niin ystävälliset. Ne tuikkivat kylmää, laskelmoivaa valoa. Hannu ja Kerttu olivat juuri astuneet ansaan, mutta he eivät sitä vielä tienneet. Heidän makea unelmansa oli muuttumassa katkeraksi painajaiseksi.

Noita uunissa

Makea unelma oli haihtunut kuin savu, ja sen tilalle oli tullut hyytävä todellisuus. Noita, joka oli hetki sitten hymyillyt niin ystävällisesti, tarttui Hannuun rautaisella otteella ja raahasi hänet pienen, ristikollisen häkin luo, joka oli piilotettu keittiön nurkkaan. Oven lukko kilahti, ja Hannu oli vangittuna. Kertun sydän hakkasi rinnassa. Hänen silmissään, jotka olivat täynnä pelkoa, noidan kasvoilta katosi viimeinenkin lämpö. 'Sinä, laiska tyttö', noita sähähti, 'alat heti töihin. Tulet kantamaan vettä, lakaisemaan lattioita ja valmistamaan ruokaa veljellesi. Hänellä täytyy olla parasta, jotta hän lihoo nopeasti.' Kerttu nyökkäsi, kyyneleet silmissään, tietäen, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa. Päivät seurasivat toisiaan, täynnä loputonta työtä ja pelkoa. Kerttu joutui heräämään ennen auringonnousua ja painamaan päänsä tyynyyn vasta myöhään illalla, uupuneena ja murtuneena. Hän kantoi raskaita vesiastioita, hankasi tahroja, ja ennen kaikkea, hän valmisti herkullisia aterioita Hannulle: täyteläisiä puuroja, meheviä leivonnaisia, makeita vanukkaita. Hannun annettiin syödä sydämensä kyllyydestä, kun Kertun oli tyydyttävä pelkkiin tähteisiin. Joka aamu noita tuli Hannun häkin luo, siristeli silmiään ja ojensi ohuen, ryppyisen sormensa. 'Näytä minulle sormesi, poikaseni', hän mutisi, 'haluan nähdä, oletko jo lihonut tarpeeksi.' Mutta Hannu oli ovela. Hän oli löytänyt häkistään pienen, kuivuneen luupalasen, ja joka kerta, kun noita pyysi sormea, hän ojensi luun. Noita, jonka näkö oli jo heikentynyt vanhuuden myötä, luuli aina kokeilevansa Hannun ohutta sormea ja mutisi, 'Eipä tuosta vielä paljoa irtoa. Täytyy syödä lisää!' Viikkojen kuluessa Kerttu näki veljensä kasvoilla syvän surun ja pelon, vaikka Hannu yritti olla vahva. Kertun oma sydän oli täynnä tuskaa, mutta hän ei antanut periksi. Hän tiesi, että hänen oli pysyttävä vahvana Hannun vuoksi. Hän etsi jatkuvasti ulospääsyä, pienintäkään mahdollisuutta pakoon, mutta noidan silmät tuntuivat seuraavan häntä kaikkialle, jopa hänen painajaisiinsa. Lopulta noidan kärsivällisyys alkoi loppua. 'Hulluudeksi menee tämä odottelu!' hän murahti eräänä aamuna, hänen silmänsä olivat kapeat ja täynnä pahaenteistä kiiltoa. 'Olipa hän lihava tai laiha, huomenna hän menee uuniin. Minulla on nälkä, ja minä saan oman herkkupalani!' Kertun sydän jätti lyönnin väliin. Se oli se päivä. Se oli se hetki, jota hän oli pelännyt ja samalla valmistautunut. Seuraavana aamuna noita sytytti uunin ja alkoi jo varhain leipoa leipää. 'Mene uunin luo, tyttö', hän käski Kerttua, 'ja tarkista, onko se jo tarpeeksi kuuma leipää varten. Katso, onko liekki jo sammunut ja jäljellä vain hiilet.' Kerttu käveli uunin luo, ja näki kuinka liekit nuolivat sen sisusta. Uuni oli valtava, siihen olisi mahtunut vaikka kokonainen ihminen. Kerttu teeskenteli, ettei hän ymmärtänyt. 'Miten minä sinne sisään katson?' hän kysyi, 'En ymmärrä, kuinka minun pitäisi tehdä se.' Noita tuhahti. 'Tyhmä tyttö! Katso näin!' Hän ryömi esiin pistävä, pitkä nenänsä edellä, työntäen päätään uunin aukosta sisään, osoittaen Kertulle, kuinka tarkistaa lämpö. 'Näin sitä katsotaan!' Se oli Kertun tilaisuus. Hän ei epäröinyt hetkeäkään. Kaikella sillä voimalla, mikä hänellä oli, hän työnsi noitaa takaapäin. Noita kierähti syvälle uunin tulikuumaan sisään. Kerttu paiskasi metallisen uuninluukun kiinni ryminällä ja varmisti sen salpauksella. Koko talo tuntui hiljenevän, kun pahuus jäi vangiksi sinne, mistä sen olisi pitänytkin löytyä – tulen kitaan. Kerttu vapautti Hannun häkistä. 'Me teimme sen, Hannu! Me teimme sen!' hän itki, halaten veljeään tiukasti. He syöksyivät ulos talosta, mutta hetken päästä Kerttu pysähtyi. 'Muistatko ne helmet, Hannu? Ja kultarahat?' He palasivat sisään, ja heidän silmänsä löysivät pian laatikon, joka oli täynnä jalokiviä ja kultaa – noidan vuosia keräämiä aarteita. He täyttivät taskunsa ja esiliinansa kaikella, mitä jaksoivat kantaa. Kerttu tunki helmiä esiliinansa pohjalle, ja Hannu täytti taskunsa kultakolikoilla. He lähtivät talosta, katsomatta enää taakseen. Aurinko paistoi kirkkaammin kuin koskaan, ja metsä tuntui vähemmän uhkaavalta. He juoksivat läpi tiheän metsän, etsien tietä takaisin kotiin.

Lopetus

Ja niin, Hannu ja Kerttu juoksivat läpi tiheän metsän, etsien tietä takaisin kotiin. Tarinat päättyvät usein valoon, mutta niiden todellinen taika piilee siinä matkassa, jonka ne saavat meidät kulkemaan. Kiitos, että jaoitte tämän hetken kanssamme. Sonacasts kuulee mielellään palautettanne tästä seikkailusta. Toivottavasti tämä inspiroi teitä tutkimaan lisää tarinoita tai jopa luomaan omianne. Nähdään seuraavassa luvussa, kun uusi maailma odottaa.

Lisää tarinoita