SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Gulliverin matkat

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Mitä jos löytäisit itsesi vieraasta maasta, jossa kaikki on joko mikroskooppisen pientä tai valtavan suurta? Entä jos kohtaat hevosia, jotka ovat järkevämpiä kuin ihmiset? Jonathan Swiftin klassikko Gulliverin matkat on paljon enemmän kuin pelkkä seikkailutarina. Se on satiirinen peili, joka heijastaa ihmisluontoa, yhteiskuntaa ja politiikkaa vääristyneiden linssien läpi. Liitymme tänään Lemuel Gulliverin mukaan uskomattomille merimatkoille, jotka muuttivat hänen käsityksensä maailmasta ja itsestään ikuisiksi ajoiksi. Valmistaudu sukeltamaan syvälle mielikuvituksen ja kritiikin pyörteisiin.

Lilliputin ihmeellinen maailma

Valmistaudu sukeltamaan syvälle mielikuvituksen ja kritiikin pyörteisiin. Kuvittelepa, että olet merellä, laivasi myrskyn kourissa. Yhtäkkiä – rysähdys! Vesi ympärilläsi nielee kaiken. Juuri näin kävi Lemuel Gulliverille. Myrsky paiskoi hänen laivansa kappaleiksi, ja Gulliver huuhtoutui yksinään tuntemattomalle rannalle. Kun hän viimein heräsi, aurinko kutitteli kasvoja, mutta jotain oli vialla. Hän ei voinut liikuttaa käsiään eikä jalkojaan! Ne oli sidottu tiukasti maahan ohuilla naruilla. Sitten, mitä ihmettä! Pieniä, pieniä ihmisiä, vain pikkurillisi kokoisia, alkoi tulla esiin ruohon seasta. Ne olivat Lilliputin asukkaita, lilliputteja! Tuhansia ja tuhansia heitä kiipeili hänen päällään ja kaikkialla ympärillä. Gulliver yritti puhua, mutta hänen äänensä oli kuin ukkonen heidän korvissaan. He olivat ensin pelästyneitä, mutta sitten uteliaita. He ruokkivat häntä ja kuljettivat hänet valtavalle kärrylle, jotta he voisivat viedä hänet pääkaupunkiinsa. Mikä seikkailu odottikaan Gulliveria tässä pienen pienessä maassa!

Lilliputin pienet suuret ongelmat

Matka pääkaupunkiin oli Gulliverille uskomaton. Pienet ihmiset hihkuivat ja huusivat innoissaan hänen ympärillään. Kaduilla seisoi pieniä taloja, kuin leluja, ja niistä kurkisteli uteliaita kasvoja. Kun he saapuivat perille, Gulliver sidottiin suuren, vanhan temppelin edustalle. Temppeli oli tarpeeksi iso, jotta hän mahtui sen sisälle, jos hän konttaisi. Lilliputin keisari, joka oli juuri ja juuri Gulliverin peukalon pituinen, tuli tapaamaan häntä juhlallisesti. Keisari oli pukeutunut kultaiseen viittaan, joka kimmelsi auringossa, ja hänen pienessä kruunussaan oli pienen pieniä jalokiviä. Vaikka hän oli niin pieni, hän käveli ylväästi ja puhui. Gulliver yritti ymmärtää, mitä hän sanoi, mutta kaikki kuulosti hauskalta piipitykseltä. Lilliputin asukkailla oli oma kielensä, ja Gulliver tiesi, että hänen täytyi oppia se. Pienet professorit ja opettajat tulivat opettamaan Gulliverille heidän kieltään. He kiipeilivät hänen vaatteillaan ja puhuivat suoraan hänen korvaansa, kun Gulliver yritti toistaa sanoja. Se oli aika hauskaa! Pian Gulliver alkoi ymmärtää ja jopa puhua muutaman sanan lilliputin kieltä. Hän oppi, että pienillä ihmisillä oli pienestä koostaan huolimatta suuria ongelmia. Ja mikä ihmeellisintä, monet heidän ongelmistaan tuntuivat Gulliverista aivan naurettavilta! Ensinnäkin, heillä oli riitaa siitä, miten pitkiä kenenkin kenkien korot saivat olla. Joillakin oli korkeat korot, ja he kutsuivat itseään 'Korkeakantaisiksi'. Toisilla oli matalat korot, ja he olivat 'Matalkantaiset'. Nämä kaksi ryhmää riitelivät jatkuvasti siitä, kumpi tapa oli oikea ja parempi. Keisari itse käytti matalia korkoja, mutta hänen poikansa taas tykkäsi korkeista! Voisitko kuvitella, että näin pieni asia voisi aiheuttaa niin paljon kiistaa? Mutta se ei ollut vielä kaikki! Heillä oli toinenkin hassu kiista. Tämä koski munia. Kyllä, ihan tavallisia kananmunia! Osa lilliputilaisista uskoi, että munat pitää rikkoa suuremmasta päästä, ja heitä kutsuttiin 'Isopäisiksi'. Toiset taas olivat vakuuttuneita siitä, että munat pitää rikkoa pienemmästä päästä, ja he olivat 'Pikkupäisiä'. Tämä kiista oli kestänyt jo niin pitkään, että siitä oli alkanut valtavia sotia, ja monia oli kuollut pelkästään munien takia! Gulliver kuunteli näitä tarinoita. Hän ei voinut uskoa, miten tällaiset pikkuruiset asiat saattoivat aiheuttaa niin paljon surua ja tuhoa. Mutta lilliputilaisille nämä olivat elintärkeitä asioita. Ja sitten hänelle kerrottiin vielä pahemmasta ongelmasta. Lilliputilla oli vihollinen. Naapurisaari Blefuscu oli lilliputilaisten arkkivihollinen. Ja arvaatteko miksi he sotivat? Kyllä vain, juuri niiden samojen munien takia! Blefusculaiset olivat 'Isopäisiä' ja he inhottivat lilliputilaisia, koska nämä rikkoivat munansa 'Pikkupäisesti'. He olivat rakentaneet suuren laivaston ja uhkasivat hyökätä Lilliputiin milloin tahansa. Keisari pyysi Gulliverilta apua. Hän toivoi, että tämä valtava jättiläinen voisi suojella heitä. Gulliver mietti asiaa. Miten hän voisi auttaa näin pientä kansaa, joka sotii niin hassuista syistä? Mutta hän oli luvannut auttaa, ja hän halusi olla ystävällinen näitä pieniä ihmisiä kohtaan. Gulliver sai loistavan idean! Hän pyysi lilliputilaisia tuomaan hänelle paksuja köysiä ja rautakoukkuja. Lilliputilaiset kantoivat köysiä ja koukkuja, kuin olisi kyse valtavista puunrungoista. Gulliver teki niistä narua ja sitoi toiseen päähän koukun. Sitten hän lähti uimaan kohti Blefuscu-saarta. Hän ui varovasti, jotta Blefusculaiset eivät huomaisi häntä. Kun hän oli tarpeeksi lähellä, hän nousi vedestä ja käveli suoraan Blefusculaisen laivaston luo. Blefusculaiset sotilaat olivat kauhuissaan nähdessään tämän valtavan olennon! He yrittivät ampua häntä pienillä nuolillaan, jotka tuntuivat Gulliverista vain pikkuruisilta nipistyksiltä. Gulliver tarttui koukkuunsa ja kiinnitti sen yhteen laivaan, sitten toiseen ja kolmanteen, kunnes hän oli koukuttanut kaikki vihollislaivat. Sitten hän nykäisi voimakkaasti! Kaikki laivat alkoivat liikkua. Gulliver veti koko Blefusculaisen laivaston mukanaan, kohti Lilliputin rantaa. Se oli mahtava näky! Lilliputilaiset hurrasivat ja huusivat riemusta nähdessään vihollistensa laivaston tulevan Gulliverin perässä. Keisari oli haltioissaan ja julisti Gulliverin Lilliputin suurimmaksi sankariksi. Kaikki juhlivat. Vihollinen oli voitettu, ja kaikki Blefusculaisen laivaston alukset olivat nyt Lilliputin omaisuutta. Gulliver oli tuntenut olonsa hyväksi autettuaan ystäviään. Mutta... keisarin mielessä oli jo uusia ajatuksia. Mitä Gulliver tekisi seuraavaksi? Ja voisiko näin valtava jättiläinen olla loppujen lopuksi uhka? Pienten ihmisten maailmassa pienet ongelmat saattoivat kasvaa todella suuriksi. Gulliver ei vielä tiennyt, että hänen suuret tekonsa voisivat myös luoda uusia vaikeuksia. Mutta ainakin nyt, hetken aikaa, kaikki oli hyvin. Ja Gulliver ihmetteli, millaisia seikkailuja tämä pieni maailma hänelle vielä tarjoaisi.

Jättiläisten maassa, Brobdingnagissa

Gulliverin seikkailut jatkuivat, ja pian hän purjehti takaisin merelle. Hän jätti Lilliputin taakseen, pienten ihmisten maan, jossa hän oli ollut suuri sankari. Vaikka Lilliput oli ollut jännittävä, Gulliverin sydän kaipasi uusia, ennenkokemattomia paikkoja. Hän istui laivan kannella ja katseli merta, joka aaltoili loputtomasti. Minne tie hänet seuraavaksi veisi? Eikä aikaakaan, kun vastaus tuli. Mutta se ei ollut sellainen vastaus, jota Gulliver olisi osannut odottaa. Eräänä päivänä taivas pimeni, ja valtava myrsky puhkesi. Tuuli ulvoi ja aallot nousivat laivaa korkeammalle. Laiva sinkoili sinne tänne, kuin pieni lelu valtavassa kylpyammeessa. Miehistö oli peloissaan, ja Gulliverkin tunsi sydämessään. Myrskyn jälkeen laiva oli vaurioitunut, ja heidän oli pakko etsiä kuivaa maata saadakseen raikasta vettä. He löysivätkin uuden saaren. Se oli vehreä ja näytti kauniilta. Gulliver lähti muiden mukana rantaan, kävellen pitkin merenrantaa, kun muut etsivät juomavettä. Hän oli aina utelias, ja halusi nähdä, millainen tämä uusi paikka oli. Hän käveli syvemmälle saareen, tutkien kasveja ja kiviä. Mutta sitten hän huomasi jotain outoa. Maassa oli valtavia jälkiä, kuin jättimäisten eläinten jättämiä. Mutta ne eivät näyttäneet eläinten jäljiltä. Ne näyttivät ihmisten jalanjäljiltä! Ja ne olivat niin suuria, että yhden jäljen sisään olisi mahtunut kymmenen Gulliveria. Gulliver pysähtyi, sydän rinnassaan. Hän katsoi taakseen – eikä nähnyt laivaa. Hänen miehistönsä oli paennut! He olivat nähneet samat jäljet ja pelästyneet niin, että olivat jättäneet hänet yksin tähän outoon maahan. Gulliver oli taas yksin. Mutta tällä kertaa, hän oli todella pieni. Hän käveli eteenpäin valtavien heinänkorrien keskellä. Heinä kasvoi korkeammalle kuin mikään puu, jonka hän oli koskaan nähnyt. Kaikki oli jättimäistä! Joka askeleella hän tunsi itsensä entistä pienemmäksi. Hän näki jättimäisiä kasveja, jättimäisiä kiviä, jättimäisiä – kaikkea! Ja sitten, hän näki ensimmäisen jättiläisen. Se oli maanviljelijä, joka kulki pellollaan. Maanviljelijä oli niin suuri, että hänen päänsä hipoi pilviä. Gulliverin oli pakko piiloutua, sillä hän pelkäsi jäävänsä tallatuksi. Maanviljelijä nosti valtavan sirppinsä ja alkoi leikata viljaa. Jokainen terän isku sai maan vapisemaan. Sitten maanviljelijä pysähtyi. Hän kumartui alas, ja Gulliver tunsi valtavan varjon lankeavan ylleen. Maanviljelijä oli huomannut hänet! Hän nosti Gulliverin varovasti peukalonsa ja etusormensa väliin. Gulliver roikkui siinä, sydän jyskäten, ja yritti puhua. Hän huusi ja viittoili, mutta jättiläinen ei ymmärtänyt sanaakaan. Maanviljelijän silmät olivat kuin suuria lautasia, ja hänen partansa oli kuin metsä. Maanviljelijä vei Gulliverin kotiinsa. Siellä koko perhe kokoontui ihmettelemään tätä pientä löytöä. Lapset osoittelivat ja hihittivät, ja vauva kurkotteli uteliaana. Gulliver tunsi olonsa kuin nukkeksi. Onneksi perheen tytär, Glumdalclitch, oli ystävällinen. Hän oli vasta pieni tyttö, ehkä yhdeksänvuotias, mutta hän oli Gulliveria monta kertaa suurempi. Glumdalclitch otti Gulliverin hoiviinsa. Hän rakensi Gulliverille pienen sängyn nukketalostaan, verhosi sen silkkihuiveilla ja antoi hänelle pieniä, herkullisia ruokia lautaselta, joka oli hänelle kuin valtava uima-allas. Glumdalclitchistä tuli Gulliverin paras ystävä. Hän opetti Gulliverille jättiläisten kieltä ja suojeli häntä kaikelta pahalta. Hän kantoi Gulliveria mukanaan pienessä laatikossa, joka oli pehmustettu ja jossa oli pieniä reikiä ilmanvaihtoa varten. Kuitenkin, Gulliverin elämä jättiläisten maassa ei ollut pelkkää leikkiä ja iloa. Vaikka Glumdalclitch oli ystävällinen, maailma ympärillä oli täynnä vaaroja. Yhtenä päivänä perheen kissa, joka oli valtava kuin tiikeri Gulliverin mittakaavassa, asteli hänen ohitseen. Gulliver piiloutui nopeasti, sillä kissan tassu olisi voinut litistää hänet helposti. Toisena päivänä perheen koira haukkui aivan hänen vieressään, ja Gulliverin korvat soivat pitkään sen jälkeen. Kamalinta oli kuitenkin eräs pikkuruinen otus – mehiläinen. Se oli kuin valtava lintu, jonka surina sai ilman värisemään. Se yritti pistää Gulliveria, ja hän joutui pakenemaan henkensä edestä. Jättimäiset kärpäsetkin olivat pelottavia, sillä ne pörräsivät ympärillä kuin pienet helikopterit ja yrittivät laskeutua hänen ruokaansa. Gulliver joutui aina olemaan varuillaan. Maanviljelijä, Glumdalclitchin isä, huomasi kuinka monet ihmiset olivat kiinnostuneita Gulliverista. Hän päätti viedä Gulliverin markkinoille ja näyttää häntä ihmisille. Ihmiset maksoivat nähdäkseen pienen miehen, ja Gulliver esiintyi monta kertaa päivässä. Tämä oli väsyttävää ja joskus jopa nöyryyttävää. Lopulta sana Gulliverista kantautui jopa Brobdingnagin Kuningattaren korviin. Kuningatar oli utelias ja halusi nähdä tämän pienen miehen omin silmin. Niinpä Gulliver ja Glumdalclitch matkustivat kaupungin pääkaupunkiin, kuninkaalliseen palatsiin. Palatsissa kaikki oli vieläkin suurempaa. Kuningatar oli ystävällinen ja otti Gulliverin hoviinsa. Hän osti Gulliverin maanviljelijältä ja lupasi, että Glumdalclitch saisi jäädä Gulliverin hoitajaksi. Niinpä Gulliverille rakennettiin erityinen, pieni huone, jossa oli jopa minikokoinen pöytä ja tuoli – kaikki hänen tarpeisiinsa räätälöity. Gulliver asui nyt palatsissa. Hänellä oli uudet vaatteet ja paljon ruokaa. Kuningatar ja Kuningas kyselivät häneltä Lilliputista ja hänen matkoistaan. Gulliver kertoi heille kaikki tarinansa. Vaikka hänellä oli mukavaa, hän tunsi myös ikävää. Hän oli edelleen pienen pieni mies jättiläisten maassa. Ja vaarat eivät olleet kadonneet mihinkään. Hän oli vain vaihtanut vaarojen lajia. Mutta toisaalta, hänellä oli ystävä, Glumdalclitch, joka piti hänestä huolta kuin omaa veljeään. Ja se oli kaikkein tärkeintä. Mitä kaikkea hänelle vielä tapahtuisi tässä valtavassa maailmassa?

Kuninkaan hovissa ja vaarat

Mitä kaikkea hänelle vielä tapahtuisi tässä valtavassa maailmassa? Gulliver ei ehtinyt kauaa pohtia sitä. Hän oli toden totta Brobdingnagissa, jättiläisten maassa. Ja vaikka hänellä oli Glumdalclitch, hänen pieni suojelijansa, elämä jättiläisten keskellä oli aina täynnä yllätyksiä. Kuka olisi arvannut, että pieninkin olento saattaisi joutua suuriin seikkailuihin jopa palatsin suojissa? Se oli Gulliverin uusi todellisuus. Eräänä päivänä Glumdalclitchin isä sai idean. Hän oli kuullut, että jopa maan kuningatar oli kiinnostunut kaikesta erikoisesta. Mikä olisikaan erikoisempaa kuin pieni ihminen toisesta maailmasta? Niinpä he pakkasivat laukkunsa ja lähtivät kohti pääkaupunkia, joka oli Gulliverille kuin valtava vuorten ympäröimä laakso. Jokainen askel heidän matkallaan oli Gulliverille kuin kokonaisen päivän vaellus. Matka oli pitkä ja kuoppainen Glumdalclitchin matkalaatikossa, mutta Gulliver ei ollut yksin. Glumdalclitch puhui hänelle koko matkan ajan, kuvaillen maisemia ja luvaten, että hovissa olisi varmasti jännittävää. Ja jännittävää todellakin oli! Kuninkaan palatsi oli niin valtava, että se sai talon näyttämään leikkikalulta. Pihalla oli jättimäisiä puita, ja linnut olivat kuin lentäviä veneitä taivaalla. Kun he saapuivat kuninkaalliseen palatsiin, Gulliverin silmät pyörivät päässä. Kaikki oli suurempaa kuin hän olisi osannut kuvitella. Palatsin ovet olivat korkeampia kuin kokonainen talo, ja kuningattaren tuoli oli kuin pieni vuori. Kuningatar oli kuitenkin hyvin ystävällinen. Hän katsoi Gulliveria suurella mielenkiinnolla ja oli aivan lumoutunut tästä pienestä miehestä, joka puhui niin selkeästi ja kertoi niin ihmeellisiä tarinoita kaukaa omasta maailmastaan. Niinpä kuningatar päätti ostaa Gulliverin Glumdalclitchin isältä. Mutta hän teki myös jotain todella hienoa: hän pyysi Glumdalclitchia jäämään palatsiin Gulliverin hoitajaksi ja seuraneidoksi. Näin Gulliverin ei tarvinnut olla hetkeäkään ilman rakasta ystäväänsä, joka oli jo oppinut niin hyvin huolehtimaan hänestä. He olivat nyt molemmat osa kuningattaren hovia, ja heidän seikkailunsa jatkuisi yhdessä. Palatsissa Gulliver sai oman pienen huoneen, joka oli kuin nukkekoti jättiläisten maailmassa. Siellä oli pieni pöytä, pieni tuoli ja jopa pieni sänky, kaikki tehty juuri Gulliverille sopivaksi. Glumdalclitch huolehti hänestä hellästi, puki häntä, leikitti hänen kanssaan ja opetti hänelle Brobdingnagin kieltä. Heistä tuli erottamattomat. Pian kuningas halusi myös tavata Gulliverin. Kuningas oli viisas mies, ja hän kyseli Gulliverilta paljon hänen omasta maastaan ja ihmisistä. Gulliver kertoi Englannista, sen pienistä taloista ja pienistä ihmisistä, ja kuningas kuunteli tarkkaavaisesti. Hän hämmästeli, kuinka Gulliverin maailma saattoi olla niin erilainen kuin heidän oma. Kuningas piti Gulliverin tarinoista, mutta ei oikein uskonut, että niin pienet ihmiset voisivat olla niin vahvoja ja viisaita kuin Gulliver kuvaili. Kuninkaan hovissa oli myös paljon oppineita miehiä, jotka olivat hyvin uteliaita. He tutkivat Gulliveria suurennuslasien kanssa ja yrittivät selvittää, minkä lajin otus tämä pieni mies oikein oli. Jotkut ajattelivat, että hän oli eräänlainen kääpiö tai joku outo lelu. Toiset olivat sitä mieltä, että hän oli ehkä joku pieni olento, joka oli vain vahingossa kasvanut isoksi ihmisen muotoon. Heillä oli kaikenlaisia hassuja ajatuksia, mutta kukaan ei osannut selittää Gulliverin olemassaoloa täysin. Mutta elämä kuninkaan hovissa ei ollut pelkkää iloa ja uteliaisuutta. Oli myös vaaroja, monia vaaroja! Yksi suurimmista uhista oli kuningattaren kääpiö. Kääpiö oli pienin koko Brobdingnagin hovissa, mutta silti paljon Gulliveria isompi. Hän oli tottunut olemaan kuningattaren lemmikki ja ainoa pieni olento hovissa. Nyt kun Gulliver oli tullut, kääpiö oli mustasukkainen. Hän yritti kaikin tavoin kiusata ja vahingoittaa Gulliveria. Eräänä päivänä, kun Gulliver istui pöydällä syömässä, kääpiö tempaisi hänet ilmaan ja pudotti melkein kermakulhoon! Onneksi Glumdalclitch oli valppaana ja ehti napata Gulliverin kiinni viime hetkellä. Toinen vaara tuli luonnosta. Eräänä kauniina päivänä Gulliver oli kävelyllä kuningattaren puutarhassa, pienessä, erityisesti hänelle tehdyssä kulkuneuvossa. Yhtäkkiä hän kuuli valtavan pörinän. Se oli mehiläinen, tai oikeastaan jättimäinen ampiainen! Ne olivat täällä Brobdingnagissa valtavan kokoisia, suurempia kuin linnut. Ampiainen hyökkäsi kohti Gulliveria, ja hän joutui pakenemaan henkensä edestä. Onneksi Glumdalclitch juoksi avuksi ja ajoi ampiaiset pois, pelastaen Gulliverin pistoksilta. Ja sitten olivat vielä eläimet. Hovissa oli kuningattaren lemmikkikissa, joka oli valtava kuin tiikeri. Se tykkäsi leikkiä hiirillä, ja Gulliver pelkäsi aina, että kissa erehtyisi luulemaan häntä saaliikseen. Koira oli kiltti, mutta sen valtavat tassut olisivat voineet murskata Gulliverin vahingossa. Mutta kaikkein pelottavin oli eräänä päivänä taloon tullut apina. Se oli utelias ja ovela eläin. Apina nappasi Gulliverin ja juoksi ylös katonrajaan, aivan kuin se olisi löytänyt uuden lelun! Se yritti syöttää Gulliverille pähkinöitä ja piteli häntä tiukasti karvaisessa tassussaan. Gulliver huusi apua, ja Glumdalclitch ryntäsi paikalle. Kesti kauan, ennen kuin he saivat apinan luopumaan Gulliverista. Se oli todella pelottava kokemus. Jokaisella kerralla, kun vaara uhkasi, Glumdalclitch oli siinä. Hän oli Gulliverin suojelusenkeli, hänen paras ystävänsä. Hän ei antanut kenenkään, ei kääpiön eikä apinankaan, vahingoittaa pientä ystäväänsä. Hän piti Gulliveria turvassa ja lohdutti häntä, kun tämä oli peloissaan. Heidän ystävyytensä oli syvä ja tosi, ja Gulliver tiesi, että ilman Glumdalclitchia hän ei olisi selvinnyt Brobdingnagin jättiläisten maailmassa. Vaikka vaarat olivat todellisia, Gulliver nautti myös elämästään hovissa. Hän oppi paljon Brobdingnagin tavoista, heidän historiastaan ja heidän ajatuksistaan. Hänestä oli hauskaa keskustella kuningattaren ja kuninkaan kanssa, vaikka heidän mielestään hänen oma maailmansa olikin pieni ja hassu. Hän tottui siihen, että hän oli aina kaikkien huomion kohteena, pieni ihme suuressa maailmassa. Mutta kuten aina seikkailuissa, mikään ei kestä ikuisesti. Gulliver alkoi tuntea kaipuuta omaan kotiinsa, omaan kokoonsa sopivaan maailmaan. Hän tiesi, että vaikka Glumdalclitch oli ihana, hän ei voisi jäädä jättiläisten maahan ikuisesti. Kohta olisi edessä uusi, odottamaton seikkailu, joka veisi hänet kauas, kauas pois Brobdingnagista. Mutta miten pieni mies muka pääsisi valtavasta maasta takaisin kotiin? Sitä Gulliver ei vielä tiennyt.

Lentävä saari Laputa ja tiedemiehet

Gulliver pohti pitkään, kuinka hän voisi koskaan palata kotiin jättiläisten maasta. Eräänä päivänä, kun hän istui laatikossaan Brobdingnagin valtavan meren rannalla, hän tunsi äkkiä kummallisen nykäyksen. Ilmeisesti joku oli unohtanut hänet sinne, ja vuorovesi oli alkanut nostaa laatikkoa. Kohta Gulliver kellui avomerellä, pieni piste valtavassa vedessä. Hän huusi apua, mutta jättiläismaailman äänet olivat liian suuria ja hänen oma äänensä liian pieni. Merenkäynti oli raakaa, ja laatikko keikkui aallokossa kuin lehti. Päivät muuttuivat öiksi, ja nälkä ja jano alkoivat kalvaa. Juuri kun Gulliver oli menettämässä toivonsa, hän näki jotain uskomatonta. Taivaalla leijui valtava, pyöreä saari! Se oli kuin jättiläismäinen sienikatto, joka purjehti yläpuolella, ja sen alapuolella näkyi laivoja. Gulliver huitoi ja huusi kaikin voimin. Onneksi yksi alapuolisista laivoista huomasi pienen miehen heilumassa laatikossaan. Laiva lähestyi, ja sieltä laskettiin alas tikkaat. Gulliver kiipesi ylös, ja pian hän seisoi suuren laivan kannella. Laivassa olevat ihmiset olivat aivan tavallisen kokoisia, aivan kuin Gulliver itse, mutta he olivat hyvin kummallisen näköisiä. Heidän päänsä oli toisella puolella kalju ja toisella puolella täynnä hiuksia, ja heidän silmänsä osoittivat eri suuntiin. He puhuivat outoa kieltä, mutta Gulliver oli oppinut matkoillaan ymmärtämään monia kieliä, ja pian hän sai selville, että he olivat Laputan asukkaita. Laputa ei ollutkaan mikä tahansa saari. Se oli lentävä saari, joka liikkui taivaalla taianomaisen magneetin avulla! Saaren alla oli suuri kivi, joka hylki maata ja piti saarta ylhäällä. Laputalaiset hallitsivat tätä kiveä ja pystyivät liikuttamaan saarta minne halusivat. He olivat kaikki tiedemiehiä ja matemaatikkoja. He puhuivat vain numeroista, kulmista ja tähdistä. Tavalliset asiat, kuten ruoka tai vaatteet, eivät kiinnostaneet heitä lainkaan. He olivat niin syvällä ajatuksissaan, että he unohtivat usein kaiken ympäriltään. Siksi heillä oli erikoisia palvelijoita, joita kutsuttiin läpsyttäjiksi. Näillä läpsyttäjillä oli käsissään pieni pussi, jossa oli herneitä tai kiviä. Kun Laputan asukas oli niin syvällä ajatuksissaan, että hän oli vaarassa törmätä johonkin tai unohti puhua, läpsyttäjä läpsäytti häntä kevyesti korvalle tai suulle. Näin Laputan asukas palasi takaisin todellisuuteen. Gulliverin oli vaikea olla nauramatta, kun hän näki, kuinka hienosti tämä järjestelmä toimi. Laputan kuningas otti Gulliverin ystävällisesti vastaan, mutta hänkin oli uppoutunut omiin ajatuksiinsa. Kuningas näytti Gulliverille karttoja, jotka olivat täynnä matemaattisia kaavoja, mutta joista puuttuivat kokonaan teitä ja jokia. Tärkeintä oli teoreettinen täydellisyys, ei käytännöllisyys. Laputan asukkaat rakastivat musiikkia ja matematiikkaa yli kaiken. Heidän talonsa olivat outoja, ja niissä oli paljon kulmia ja käyriä, mutta ne olivat usein huonosti rakennettuja, koska he olivat liian kiinnostuneita laskelmista ja liian vähän käytännön rakentamisesta. Joskus heidän talonsa saattoivat jopa romahtaa. Laputan lentävä saari hallitsi alapuolellaan olevaa maata, Balnibarbia. Jos Balnibarbin asukkaat eivät totelleet Laputan kuningasta, saari saattoi lentää heidän ylitseen ja estää heitä saamasta aurinkoa ja sadetta. Jos he olivat todella tuhmia, saari saattoi laskeutua heidän päälleen ja murskata heidän kaupunkinsa. Onneksi tätä tapahtui harvoin, sillä Laputan asukkaat olivat yleensä liian syvällä ajatuksissaan tehdäkseen mitään niin konkreettista. Gulliver oli nähnyt monia kummallisia asioita matkoillaan, mutta Laputa oli ehdottomasti yksi kummallisimmista. Jonkin ajan kuluttua Gulliver halusi nähdä myös Balnibarbin maanpinnan. Niinpä Laputan kuningas antoi hänen laskeutua alas. Balnibarbin pääkaupungissa, Lagadossa, oli kuuluisa akatemia. Tämä akatemia oli täynnä tiedemiehiä ja keksijöitä, jotka työskentelivät hyvin erikoisten hankkeiden parissa. Gulliver tapasi siellä miehen, joka yritti poistaa auringonsäteitä kurkuista ja säilyttää niitä, jotta niitä voisi käyttää lämmittämiseen talvella. Toinen mies yritti muuttaa jäätä ruudiksi. Se ei ollut kovin käytännöllistä, koska jäätä oli vaikea säilyttää ilman jäätä. Yksi tiedemies oli kehittänyt koneen, jolla pystyi luomaan sanoja sattumanvaraisesti. Hän toivoi, että joskus kone loisi kaikki maailman kirjat. Toinen yritti muuttaa kaiken saasteen takaisin sen alkuperäiseen muotoon, jotta sitä voisi syödä uudelleen. Voitko kuvitella syöväsi jotain, joka oli jo syöty? Ei kovin herkullista! Gulliver näki myös miehen, joka yritti rakentaa talon katosta alaspäin, ja toisen, joka yritti pehmentää marmoria villalla. Nämä keksinnöt olivat niin outoja, ettei Gulliver tiennyt, pitäisikö hänen nauraa vai itkeä. Vaikka tiedemiehet olivat hyvin älykkäitä, heidän keksintönsä eivät koskaan toimineet kunnolla. Balnibarbin maaseutu oli surkeassa kunnossa, koska kaikki olivat niin uppoutuneita näihin hullunkurisiin hankkeisiin, etteivät he jaksaneet huolehtia pelloistaan tai kodeistaan. Vanhat rakennukset rapistuivat, ja uudet olivat hylättyjä ennen valmistumistaan. Kaikki rahat menivät näihin erikoisiin keksintöihin, eikä kukaan jaksanut tehdä mitään hyödyllistä. Gulliver vietti useita viikkoja Balnibarbin maassa, mutta hän alkoi kaivata takaisin tavallisten ihmisten pariin. Vaikka Laputan asukkaat olivatkin ystävällisiä omalla kummallisella tavallaan, ja Balnibarbin tiedemiehet hurmaavia hulluudessaan, Gulliver kaipasi järkeä ja käytännöllisyyttä. Hän oli nähnyt tarpeeksi outoja keksintöjä ja lentäviä saaria. Hän tiesi, että hänen matkansa oli jatkuttava. Hän tarvitsi uuden seikkailun, joka veisi hänet lähemmäs kotia, pois tästä maailmasta, jossa ihmiset olivat niin uppoutuneita ajatuksiinsa, etteivät he huomanneet edes omaa nenäänsä. Ja niinpä Gulliver jätti hyvästit Laputan lentävälle saarelle ja Balnibarbin hullunkurisille tiedemiehille, valmiina uusiin seikkailuihin. Hän ei aavistanutkaan, millaisia uusia outoja asioita ja olentoja hän vielä kohtaisi matkallaan. Maailma oli täynnä ihmeitä, ja Gulliver oli valmis löytämään ne.

Kuolemattomat ja menneisyyden haamut

Gulliver matkasi eteenpäin, tuuli puhalsi hänen purjeisiinsa ja vei häntä kohti uusia, tuntemattomia rantoja. Hän oli nähnyt niin paljon erikoista: pieniä ihmisiä, jättiläisiä ja saaren, joka leijui ilmassa! Mitä ihmeellistä maailma vielä pitikään sisällään? Pian, pitkän purjehduksen jälkeen, Gulliver saapui maahan nimeltä Luggnagg. Se oli kaunis paikka, jossa oli korkeita puita ja jokia, jotka virtasivat rauhallisesti. Ihmiset olivat ystävällisiä ja heillä oli tapana kumartaa kolme kertaa, kun he tapasivat uuden ihmisen. Gulliver kumarsi takaisin niin monta kertaa kuin osasi, ja pian hän ystävystyi paikallisten kanssa. Eräänä päivänä, kun Gulliver istui Luggnaggin kuninkaan pöydässä ja söi herkullista kalaa, hän kuuli jotain todella erikoista. Kuningas kertoi hänelle, että Luggnaggissa asui ihmisiä, jotka eivät koskaan kuolleet! Heitä kutsuttiin Struldbrugeiksi, ja he elivät ikuisesti. Kuinka jännittävää! Gulliverin silmät pyöristyivät ihastuksesta. ”Voi, kuinka ihanaa!” Gulliver huudahti. ”Ajatelkaa, jos voisi elää ikuisesti! Ei tarvitsisi koskaan jättää hyvästejä rakkaille ystäville, voisi nähdä kaikki uudet keksinnöt ja kuulla kaikki tarinat, jotka koskaan kerrotaan!” Hän kuvitteli, kuinka hän oppisi kaikki maailman kielet, lukisi kaikki kirjat ja matkustaisi kaikkiin maihin. Mutta kuninkaan kasvot olivat hieman surulliset. ”Rakas Gulliver,” kuningas sanoi, ”se ei ole aivan niin kuin ajattelet. Tule huomenna, niin näytän sinulle.” Seuraavana aamuna kuningas vei Gulliverin erityiseen paikkaan. Siellä oli vanhoja, hyvin vanhoja ihmisiä. He olivat Struldbrugeja. Gulliver katsoi heitä tarkemmin. Heidän hiuksensa olivat valkoiset kuin lumi, heidän ihonsa oli ryppyinen kuin vanha omenakuori, ja heidän silmänsä olivat harmaat ja väsyneet. He eivät näyttäneet iloisilta. Eivät lainkaan. Kuningas selitti, että Struldbrugit eivät pysyneet nuorina ja vahvoina. He vanhenivat aivan kuten kaikki muutkin, mutta he eivät vain koskaan kuolleet. Kun he olivat tulleet hyvin vanhoiksi, heidän muistinsa alkoi hiipua. He unohtivat ystäviään, perheensä ja jopa sen, mitä olivat syöneet aamiaiseksi. He eivät enää osanneet lukea, eivätkä he voineet enää iloita uusista asioista, koska he olivat nähneet kaiken jo niin monta kertaa. Heidän korvansa eivät kuulleet hyvin, ja heidän silmänsä eivät nähneet selvästi. He elivät kuin menneisyyden haamuina, kiinni muistoissa, joita he eivät edes aina muistaneet kunnolla. ”He ovat kuin eläviä patsaita,” kuningas sanoi. ”He ovat nähneet niin paljon, että kaikki uusi tuntuu heistä tylsältä. He näkevät kaikkien ystäviensä ja perheenjäsentensä kuolevan sukupolvi toisensa jälkeen. He ovat lopulta yksinäisiä, hyvin yksinäisiä.” Gulliver tunsi pienen surun piston sydämessään. Hän oli kuvitellut ikuisen elämän täydeksi iloa ja seikkailuja, mutta se olikin täynnä yksinäisyyttä ja ikävystymistä. Erityisen surullista oli, että Struldbrugit eivät voineet solmia uusia ystävyyssuhteita tai aloittaa perhettä, sillä he tiesivät, että heidän rakkaansa kuolisivat pois ja jättäisivät heidät jälleen yksin. Heidän elämänsä oli kuin pitkä, harmaa päivä, joka ei koskaan päättynyt. He elivät jatkuvasti menneisyydessä, muistellen sitä, mitä oli ollut, mutta ilman toivoa tulevasta. ”Voi ei,” Gulliver mutisi. ”En minä haluaisikaan elää ikuisesti tällä tavalla. On parempi, että elämällä on alku ja loppu, jotta osaa nauttia jokaisesta päivästä ja jokaisesta hetkestä. Silloin osaa arvostaa ystäviä ja perhettä, kun tietää, että aika on rajallinen.” Gulliver oli oppinut tärkeän läksyn. Ikuinen elämä ei aina tarkoittanut ikuista onnea. Joskus onni piilee siinä, että tietää, että jokainen päivä on ainutlaatuinen ja erityinen. Niinpä Gulliver jätti hyvästit Luggnaggin ystävilleen ja Struldbrugeille. Hän purjehti pois ajatellen kaikkia niitä, jotka olivat jättäneet hänet ja niitä, jotka hän oli jättänyt. Hän ymmärsi, että jokainen kohtaaminen ja jokainen hyvästely teki elämästä rikkaan ja ainutlaatuisen. Hän oli edelleen matkalla kotiin, mutta hän oli nyt paljon viisaampi kuin aikaisemmin. Maailma oli täynnä ihmeitä, mutta myös tärkeitä oppitunteja, ja Gulliver oli valmis oppimaan ne kaikki.

Houyhnhnmien viisaus ja Yahoojen villiys

Gulliver purjehti jälleen avomerellä, aallot keinuttivat pientä laivaa kuin kehtoa. Aurinko paistoi, mutta eräänä päivänä taivas pimeni nopeasti. Myrsky nousi! Tuuli ulvoi mastojen läpi, ja suuret aallot iskivät laivan kylkiin. Gulliver taisteli ohjauspyörän kanssa, mutta myrsky oli liian voimakas. Laiva ajautui karille ja Gulliverin oli pakko hypätä pelastusveneeseen. Hän airoi niin kauan, kuin jaksoi, kunnes väsyneenä nukahti. Herätessään hän huomasi olevansa aivan uuden, vihreän saaren rannalla. Tämä saari oli erilainen kuin mikään, mitä hän oli ennen nähnyt. Kaukana kuului outoja ääniä, kuin eläinten rääkymistä ja mörinää. Gulliver käveli varovasti syvemmälle metsään. Yhtäkkiä, puiden takaa, hän näki ne. Ne olivat Yahoja. Ne olivat karvaisia, likaisia ja liikkuivat neljällä raajalla, vaikka ne näyttivät hieman ihmisiltä. Niillä oli pitkät kynnet ja ne söivät raakaa lihaa. Ne näyttivät pelottavilta ja inhottavilta. Yahoit alkoivat rääkyä Gulliverille ja heitellä häntä mudalla. Ne olivat todella ilkeitä! Gulliver ei tiennyt, mitä tehdä. Mutta sitten, kuin ihmeen kaupalla, hän kuuli toisenlaisia ääniä. Ääniä, jotka olivat rauhallisia ja viisaita. Pian metsästä astui esiin hevosia. Mutta nämä eivät olleet tavallisia hevosia! Ne kävelivät kahdella jalalla, niillä oli kauniit, sileät karvat ja ne puhuivat! Ne olivat Houyhnhnmeja, viisaita hevosia! Ne katsoivat Yahooja paheksuvasti ja sitten käänsivät katseensa Gulliveriin. Ne olivat yllättyneitä nähdessään hänet, sillä Gulliver näytti heistä hyvin paljon Yahoilta. Yksi Houyhnhnm, jolla oli kauniit ruskeat silmät ja ystävällinen ilme, lähestyi Gulliveria. Se kysyi häneltä: 'Kuka sinä olet, outo olento, joka näytät Yahoilta mutta et käyttäydy kuten he?' Gulliver oli niin yllättynyt, ettei saanut sanaa suustaan. Hän ei ollut koskaan tavannut eläimiä, jotka puhuivat näin viisaasti! Gulliver yritti selittää. Hän kertoi, että hän oli ihminen, ja että hän oli matkustanut kaukaa. Hän kertoi laivastaan ja myrskystä. Houyhnhnmit kuuntelivat tarkasti. Ne olivat hyvin loogisia olentoja. Ne eivät ymmärtäneet valheita, koska ne eivät itse koskaan valehdelleet. Niiden maailmassa kaikki oli totta ja selkeää. Houyhnhnmien yhteiskunta oli hämmästyttävä. Ne elivät rauhassa keskenään. Niillä ei ollut riitoja tai sotia. Jos jokin ongelma tuli, ne keskustelivat siitä rauhallisesti, kunnes löysivät parhaan ratkaisun. Ne auttoivat toisiaan ja pitivät huolta kaikesta ympärillään. Ne rakastivat totuutta ja kohtelivat kaikkia ystävällisesti. Gulliver asui Houyhnhnmien luona pitkään. Hän oppi heiltä niin paljon! Hän oppi, kuinka tärkeää on olla rehellinen, kuinka hyvä on auttaa toisia ja kuinka kaikki ongelmat voi ratkaista puhumalla, ilman riitelyä tai huutamista. Hän ihaili heidän yksinkertaista elämäänsä. Heillä ei ollut paljon tavaroita, mutta he olivat onnellisia. Hän näki, kuinka Yahoit elivät vastakohtana Houyhnhnmeille. Yahoit olivat aina riitelemässä ruoasta tai paikoista. Ne olivat ahneita ja itsepäisiä. Ne olivat likaisia ja käyttäytyivät kuin villieläimet. Gulliverin oli vaikea hyväksyä, että hän itsekin oli samannäköinen kuin Yahoit, vaikka hänen mielensä oli erilainen. Aika kului, ja Houyhnhnmit pitivät Gulliverista. Ne näkivät, että hän oli erilainen kuin muut Yahoit. Mutta koska Gulliver näytti niin paljon Yahoilta, Houyhnhnmien vanhimmat kokoontuivat pohtimaan. Ne päättivät, että Gulliverin olisi parempi lähteä. Ei siksi, että ne eivät pitäisi hänestä, vaan siksi, että heidän maailmansa oli niin erilainen kuin Gulliverin oma. Ne pelkäsivät, että muut Yahoit tai Gulliverin oma luonto voisi aiheuttaa ongelmia heidän rauhallisessa yhteiskunnassaan. Gulliver oli surullinen kuullessaan tämän. Hän oli alkanut rakastaa Houyhnhnmien tapaa elää. Hän oli oppinut niin paljon viisaudesta ja ystävyydestä. Mutta hän ymmärsi. Houyhnhnmit olivat olleet ystävällisiä ja rehellisiä hänelle loppuun asti. Ne auttoivat häntä rakentamaan pienen veneen, jolla hän voisi purjehtia takaisin kohti kotia. Ennen lähtöään Gulliver kiitti Houyhnhnmeja sydämensä pohjasta. Hän lupasi kantaa heidän oppejaan mukanaan aina. Rehellisyys, ystävällisyys ja rauhallisuus olisivat hänen uusia ohjenuoriaan. Hän nousi veneeseensä ja airoi pois, katse taaksepäin jäävällä saarella. Hän tiesi, että oli jättänyt taakseen paikan, jossa hän oli nähnyt maailman aivan uudella tavalla. Hän ajatteli, kuinka erilaisia ihmiset voivat olla, vaikka he näyttäisivätkin samalta. Jotkut olivat kuin villit Yahoit, kun taas toiset saattoivat olla yhtä viisaita ja ystävällisiä kuin Houyhnhnmit, vaikka heillä ei olisikaan hevosenvärinen karva tai puhuisi hevoskielellä. Tärkeintä oli sydän ja se, miten kohteli muita. Meri oli jälleen rauhallinen, ja Gulliver purjehti kohti uusia seikkailuja, tai ehkä tällä kertaa, kohti kotia. Mutta minne tahansa hän menikin, hän kantoi mukanaan Houyhnhnmien viisautta ja muistoa heidän ystävällisyydestään.

Lopetus

Ja niin Gulliverin matkat päättyivät tällä kertaa, mutta kuka tietää, mitä uusia seikkailuja häntä odottaa? Kiitos, että kuuntelit ja matkustit kanssamme. Toivottavasti tämä tarina herätti mielikuvituksesi. Entä millaisiin paikkoihin sinä lähtisit, jos voisit? Jos sinulla on palautetta tai haluat kuulla lisää, kerrothan Sonacastille. Nähdään taas pian uusien tarinoiden parissa! Hyvää yötä, pieni seikkailija.

Lisää tarinoita