SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Gabi ja Mateon Amazonin Seikkailu

60 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Tervetuloa mukaan uskomattomaan seikkailuun syvälle Amazonin sademetsään! Kuvittelepa: siellä on valtavia puita, jotka kurkottavat kohti taivasta, värikkäitä kukkia joka puolella ja paljon eläimiä, jotka laulavat ja tanssivat. Amazon on todellinen ihmeiden paikka, täynnä salaisuuksia ja jännittäviä tarinoita. Tänään me sukellamme yhteen niistä. Tämä on kertomus pienestä kapybara Gabista, joka rakastaa uida ja syödä maukasta ruohoa, ja iloisesta pojasta nimeltä Mateo. Heidän tiensä risteävät metsän sydämessä, ja siitä alkaa ystävyys, joka vie heidät unohtumattomalle matkalle. Oletko valmis? Lähdetään!

Gabi eksyy

Gabi, se pieni kapybara, asui perheensä kanssa Amazonin sademetsän reunalla, aivan leveän joen rannalla. Jokainen aamu oli Gabille täynnä iloa ja uusia löytöjä. Kun aurinko alkoi nousta korkealle taivaalle, maalaen pilvet vaaleanpunaisiksi ja oransseiksi, Gabi heräsi pesästään. Sen vanhemmat ja sisarukset olivat jo hereillä, nauttimassa aamun raikkaudesta. Gabilla oli pehmeä, ruskea turkki ja ystävälliset silmät, jotka katselivat maailmaa aina uteliaana. Gabi rakasti aamiaista. Se oli sen lempiaikaa. Silloin sai syödä mehevää, vihreää ruohoa, joka kasvoi aivan joen rannalla. Ruoho oli niin makeaa ja herkullista, että Gabi saattoi syödä sitä tuntikausia. Sen pienet suut tekivät hauskaa narskuttavaa ääntä, kun se pureskeli ja mutusteli. Gabin perhe söi aina yhdessä, ja niiden ympärillä kuului lempeää ähinää ja rouskutusta. Ne olivat turvassa ja tyytyväisiä, aina yhdessä. Aamiaisen jälkeen oli uintiaika. Kapybarat ovat mestariuimareita, ja Gabi oli siinä erityisen taitava. Se pulahti jokeen ja potki pienillä jaloillaan vauhdikkaasti. Vesi oli lämmintä ja virkistävää, ja Gabi tykkäsi sukellella ja uida veden alla. Se pystyi pidättämään hengitystään todella pitkään ja katselemaan, miten kalat uivat ohi ja miten joen pohjassa oli hauskoja kiviä. Joskus Gabi leikki sisarustensa kanssa, roiskutti vettä ja kiljui ilosta. Joen virta kuljetti sitä eteenpäin, ja Gabi antoi sen viedä, kunnes sen piti taas uida takaisin perheensä luo. Se oli hauskaa, mutta Gabi tiesi aina, milloin oli aika palata. Sen vanhemmat pitivät aina siitä huolen. Yhden aurinkoisen iltapäivän Gabi oli syömässä ruohoa vähän kauempana kuin yleensä. Siellä kasvoi erityisen herkullisen näköinen ruohotuppo, vihreämpi ja mehukkaampi kuin mikään muu. Gabi ei ollut koskaan nähnyt sellaista. Sen uteliaisuus heräsi heti. "Hmm, mikä ihana herkku", Gabi ajatteli. "Minun täytyy maistaa tuota!" Gabi rouskutti ja söi tyytyväisenä. Ruoho oli todellakin aivan taivaallisen makuista! Se oli niin uppoutunut syömiseensä, ettei se huomannut, kuinka kauas se oli jo vaeltanut. Yleensä Gabi kuuli perheensä ääniä: niiden lempeitä tuhinoita ja ruohon rouskutusta. Mutta nyt oli hiljaisempaa. Ainoastaan omat pureskeluäänet ja etäiset lintujen laulut täyttivät ilman. Gabi nosti päätään ja katseli ympärilleen. Hetkinen. Nämä puut näyttivät erilaisilta. Ne olivat korkeampia ja niiden lehdet olivat tummempia. Ja missä oli se tuttu joen mutka, jossa Gabi yleensä leikki? Se ei ollutkaan siinä. Pieni kylmä aalto kulki Gabin selkää pitkin. Se tunsi, että jotain oli vialla. Pieni kapybara pyörähti ympäri, yrittäen nähdä, missä sen perhe oli. Ei ketään. Ei mitään tuttua ääntä. "Äiti? Isä? Sisarukset?" Gabi ähisi hiljaa. Sen ääni kuulosti pieneltä ja pelokkaalta suuressa metsässä. Ei vastausta. Vain viidakon omat äänet: etäinen papukaijan kiljunta, hyönteisten siritys ja puiden humina tuulessa. Nämä äänet eivät olleet niitä tuttuja, turvallisia ääniä, jotka kertoivat Gabille, että kaikki oli hyvin. Gabi alkoi kävellä, ensin hitaasti, sitten vähän nopeammin. Se yritti muistaa, mistä oli tullut. Se katsoi maahan, etsien omia jälkiään, mutta metsän pohja oli pehmeä ja täynnä lehtiä, eivätkä jäljet näkyneet selvästi. Jokainen puu näytti samalta. Jokainen pensas näytti samalta. "Minne olen menossa?" Gabi mietti. Sen pieni sydän alkoi hakata nopeammin ja nopeammin. Gabi käveli ja käveli. Aurinko alkoi jo laskea matalalle horisonttiin, värjäten taivaan purppuran ja oranssin sävyihin. Metsä alkoi muuttua hämäräksi. Varjot pidentyivät ja muuttuivat pelottavan näköisiksi. Yön äänet alkoivat herätä. Etäisyydessä kuului jotain mystisiä huutoja, joita Gabi ei ollut koskaan ennen kuullut. Ne kuulostivat suurilta ja vähän pelottavilta. Pieni Gabi tunsi itsensä todella, todella yksinäiseksi. Se oli aina ollut perheensä kanssa, turvassa ja lämpimässä. Nyt se oli yksin. Pimeys ympäröi sitä. Gabi tunsi pientä nyyhkytystä nousevan kurkkuunsa. Se oli eksynyt. Kaukana kodista. Mitä se nyt tekisi? Kuka auttaisi pientä Gabi-kapybaraa löytämään takaisin kotiin? Gabi kyyristyi suuren saniaisen alle, sen turkki tärisi hieman. Se toivoi vain, että joku tulisi ja löytäisi sen. Jonkun, joka tietäisi, mihin suuntaan pitäisi mennä. Gabi vilkuili ympärilleen. Kaikki oli erilaista. Se oli mennyt liian syvälle metsään. Sen pienet korvat olivat valppaina, mutta ne poimivat vain tuntemattomia ääniä. Nyt kuului korkea vinkuna kauempaa, ja sitten joku räsähti pensaissa aivan Gabin lähellä. Gabi piiloutui syvemmälle saniaisen suojaan. Se puristi silmänsä tiukasti kiinni. Se toivoi, että kun se avaisi ne, se olisi takaisin tutulla joen rannalla, perheensä ympäröimänä. Mutta kun se uskalsi raottaa toista silmäänsä, kaikki oli yhä pimeää ja tuntematonta. Metsä tuntui suurelta ja Gabista niin pieneltä. Se oli yksin Amazonin suuressa syleilyssä. Mitä tapahtuu seuraavaksi? Kuka löytää Gabin tästä valtavasta viidakosta? Se oli kysymys, joka jäi leijumaan pimeään ilmaan, kun Gabin pieni, pelokas sydän hakkasi rytmikkäästi yön hiljaisuudessa.

Mateo löytää

Amazonin sademetsä heräsi uuteen aamuun. Aurinko alkoi kurkistella puiden latvojen läpi, piirtäen pitkiä, kultaisia raitoja vihreälle metsänpohjalle. Yön äänet vaimenivat, ja niiden tilalle nousi uusi konsertti: lintujen iloinen viserrys, apinoiden kujerrus ja tuhansien hyönteisten surina. Ilma oli lämmin ja kostea, täynnä kukkien ja mullan tuoksua. Metsä oli taas täynnä elämää. Pienen kapybara Gabin sydän hakkasi yhä, mutta hieman rauhallisemmin kuin yön pimeydessä. Hän oli nukahtanut pieneksi mytyksi suuren saniaisen alle, turvassa yön petoeläimiltä. Nyt aamun valo sai hänet heräämään, ja nälkä alkoi kurnia Gabin vatsassa. Hän ei ollut koskaan ollut näin yksin. Missä olivat hänen ystävänsä? Missä oli hänen kotipesänsä? Gabi vilkuili ympärilleen suurilla, tummilla silmillään, jotka olivat yhä täynnä pientä pelkoa. Ei kaukana Gabista, metsäpolkua pitkin käveli pieni poika nimeltä Mateo. Mateolla oli pörröiset mustat hiukset ja uteliaat, tummanruskeat silmät, jotka tarkkailivat kaikkea ympärillään. Hän rakasti Amazonin metsää yli kaiken. Mateon perhe asui pienessä kylässä metsän reunalla, ja Mateo vietti lähes kaiken aikansa tutkien metsän salaisuuksia. Hän tunsi puut, kasvit ja eläimet kuin omat taskunsa. Tänään hän oli lähtenyt etsimään erityisen kaunista perhosen toukkaa, josta isä oli kertonut. Hän kulki hiljaa, varoen astumasta risujen päälle, jotta ei pelästyttäisi metsän asukkeja. Hänellä oli yllään kevyt, vaalea paita ja shortsit, jotka olivat jo hieman repeytyneet monista seikkailuista. Mateolla oli aina pieni kangaskassi mukanaan, johon hän keräsi kauniita kiviä, värikkäitä höyheniä tai mielenkiintoisia lehtiä. Tänään kassi oli vielä tyhjä. Mateo pysähtyi kuuntelemaan. Hänestä tuntui, että metsä kuulosti hieman erilaiselta tänään. Siellä oli jotain uutta, jotain pientä ja hiljaista. Hän kuunteli tarkemmin, kallistaen päätään sivulle. Kuului heikkoa vinkunaa, aivan kuin joku olisi ollut surullinen. Mateo asteli varovasti eteenpäin, ohittaen paksuja lianapensaita ja valtavia puunrunkoja, jotka olivat peittyneet sammaleeseen. Hän seurasi ääntä, joka johdatti hänet syvemmälle kasvillisuuden sekaan. Yhtäkkiä, pienen vesilätäkön vierestä, hän näki sen. Siellä istui pieni, ruskea eläin, joka muistutti valtavaa marsua. Sen turkki oli märkä ja tahmea, ja sen korvat olivat luimussa. Se oli Gabi. Gabi yritti nuolla turkkiaan puhtaaksi, mutta se oli vaikeaa, sillä hän oli niin likainen. Gabi nosti päätään ja näki Mateon. Hänen silmänsä laajenivat pelosta, ja hän yritti piiloutua saniaisen taakse, vaikka oli liian suuri mahtuakseen kokonaan piiloon. Mateo pysähtyi. Hän tiesi heti, mikä eläin se oli. Se oli kapybara, maailman suurin jyrsijä. Hän oli nähnyt niitä joen rannalla monta kertaa, uimassa perheidensä kanssa tai syömässä ruohoa rauhallisesti. Mutta tämä kapybara oli yksin, ja se näytti todella surulliselta.

Ensimmäinen ystävä: Papukaija Pablo

Mateo kumartui varovasti lähemmäs. Hänen sydämensä sykähti nähdessään kapybaran isot, tummat silmät, jotka olivat täynnä surua. Gabi oli piiloutunut suurten lehtien alle, ja sen pienet korvat olivat painautuneet tiukasti päätä vasten. Mateo tiesi, ettei se ollut vaarallinen, mutta hän halusi lähestyä sitä rauhallisesti, jotta Gabi ei pelästyisi enempää. Se oli hyvin tärkeää, sillä pelästynyt eläin voisi aina piiloutua syvemmälle ja silloin sen auttaminen olisi vaikeampaa. Hän otti varovaisen askeleen lähemmäs. Kuinka suloinen Gabi olikaan, vaikka se näytti niin apealta. Halu auttaa oli valtava. Hei pieni ystävä, Mateo kuiskasi pehmeästi, ikään kuin hän puhuisi pienelle linnulle, joka oli pudonnut pesästään. Ethän pelkää. En tee sinulle mitään pahaa. Olen täällä vain auttamassa sinua, jos tarvitset apua. Gabi nosti päätään hitaasti ja katsoi Mateota uteliaana. Sen nenälihas nyki, kun se haisteli ilmaa. Mateon tuoksu oli vieras, mutta siinä oli jotain ystävällistä ja lämmintä, jopa hieman savuista, sillä Mateo oli juuri auttanut äitiään nuotion sytyttämisessä. Mateo ojensi kätensä hitaasti, näyttäen, ettei hänellä ollut mukanaan mitään uhkaavaa. Hänen kätensä oli aivan tyhjä, paitsi ehkä muutama pieni hiekanjyvä kämmenessään, jotka olivat tarttuneet kiinni leikkien jälkeen. Gabi painoi päätään takaisin lehtien alle. Se murisi hiljaa, pienenä äänenä, joka oli tuskin kuultavissa. Se oli selvästi peloissaan ja ikävöi perhettään, jota se ei ollut nähnyt sitten aamun. Mateo istuutui maahan hieman kauemmaksi Gabista, antaen sille tilaa ja rauhaa. Hän puhui uudelleen, tällä kertaa hieman kovemmin, mutta silti ystävällisesti, aivan kuin hän puhuisi omalle pikkusiskolleen. Oletko eksynyt, pieni kapybara? hän kysyi. Minä voin auttaa sinua. Asun täällä lähellä, ja tunnen tämän metsän melkein kuin omat taskuni. Olen kulkenut täällä lapsesta asti, ja tiedän, missä on turvallista ja missä pitää olla varovainen. Gabi nousi ylös ja ravisti turkkiaan. Se asteli varovaisesti muutaman askeleen lähemmäs Mateota, mutta piti silti pienen välimatkan. Sen isot silmät tutkivat Mateon kasvoja tarkkaan. Sitten, aivan yllättäen, Gabi istahti Mateon eteen ja katsoi häntä suoraan silmiin. Sen katseessa oli jotain, mitä Mateo ei ollut koskaan aiemmin nähnyt eläimellä: se näytti ymmärtävän jokaisen sanan, jokaisen tunteen. En ymmärrä, miten jouduit tänne yksin, Mateo sanoi lempeästi. Missä sinun perheesi on? Me voisimme yrittää etsiä heidät yhdessä. Minä voin varmasti auttaa sinua. Gabi nyökkäsi hitaasti. Sitten se puhkaisi ilmoille pienen, surullisen vinkaisun. Perhe... se sanoi hiljaa, niin hiljaa, että Mateo tuskin kuuli sitä. Voi ei! Se oli todella puhunut! Mateo hieroi silmiään. Kuuliko hän oikein? Puhuiko kapybara? Se oli aivan uskomatonta! Hän oli kuullut tarinoita puhuvista eläimistä isoäidiltään, mutta oli aina ajatellut niiden olevan vain satua, ei todellisuutta. Sanoitko sinä jotain? Mateo kysyi hämmästyneenä, hänen suunsa loksahti auki. Gabi nyökkäsi uudelleen. Minä... minä olen Gabi, se sanoi hieman kovemmin, ja sen ääni oli pehmeä ja kuiva, kuin pitkään janoisena olleen ääni. Ja minä... minä olen eksyksissä. En löydä tietä kotiin. Olen etsinyt heitä koko päivän, mutta en vain löydä heitä. Mateo oli täysin mykistynyt. Hän tuijotti Gabia suurilla silmillään. Tämä oli varmasti hänen elämänsä erikoisin päivä! Puhuva kapybara! Se oli jännittävämpää kuin yksikään hänen unistaan. Vau! Mateo huudahti sitten. Sinä osaat puhua! Se on aivan mahtavaa! En ole koskaan tavannut puhuvaa eläintä. Gabi nyökkäsi ja sen korvat heilahtivat hieman. Kyllä osaan. Mutta se on salaisuus. Kaikki eläimet eivät puhu ihmisten kanssa, ja kaikkien ihmisten kanssa ei pidä puhua. Vain niille, joihin voi luottaa. Älä huoli, minä en kerro kenellekään, Mateo lupasi heti, painaen sormen huulilleen. Minä olen Mateo. Ja minä olen niin iloinen, että tapasin sinut, Gabi. Vaikka oletkin eksyksissä, me löydämme kyllä tiesi kotiin. Yhtäkkiä heidän yläpuoleltaan, suuren puun oksilta, kuului iloinen rähähdys ja kirkas huuto. Hauska salaisuus! Hauska salaisuus! Minä kuulin! Mateo ja Gabi katsoivat ylös. Siellä, kirkkaanvihreiden lehtien keskellä, istui värikäs papukaija. Sen höyhenet olivat kuin sateenkaari: kirkkaan sinisiä, keltaisia, punaisia ja vihreitä. Se heilautti päätään ja sen nokka nyki, kun se katsoi heitä uteliaana. Se näytti melkein naureskelevan heille. Kuka on eksyksissä? papukaija kysyi, ja sen ääni oli iloinen ja kova, kuin se olisi juuri syönyt jotain todella maukasta ja olisi täynnä energiaa. Minä tiedän kaiken! Minä tiedän kaiken! Gabi säpsähti hieman ja painautui lähemmäs Mateota. Voi ei, se on Pablo, Gabi kuiskasi. Hän tietää kaiken, ja hän rakastaa jutella. Hän on joskus vähän turhan äänekäs. Mateo nauroi. Pablo? Onko hän sinun ystäväsi? Gabi mietti hetken. Hän on kaikkien ystävä, jos haluaa, Gabi vastasi. Joskus hän on hieman rasittava, mutta hänellä on hyvä sydän. Papukaija levitti siipiään hetkeksi ja pudotti muutaman höyhenen. Ne leijuivat hitaasti alas, kuin pienet, värikkäät taikaesineet. Niin olenkin! Niin olenkin! Pablo huusi. Minä olen papukaija Pablo, ja minä tiedän, missä herkullisimmat hedelmät kasvavat ja missä on pehmein paikka nukkua! Tiedän kaiken, mitä metsässä tapahtuu! Hei Pablo, Mateo sanoi. Minä olen Mateo, ja tämä on Gabi. Gabi on eksyksissä, Pablo sanoi heti. Minä kuulin! Minä kuulin! Se on surullista. Mutta minä tiedän, miten löytää! Minä osaan lentää korkealla ja nähdä koko metsän! Minä olen kuin metsän omat silmät! Gabi katsoi Pabloa toiveikkaasti. Osaatko sinä oikeasti auttaa minua löytämään perheeni? Se olisi ihanaa! Pablo paiskasi siipensä yhteen pienellä rämäyksellä. Totta kai! Totta kai! Papukaija Pablo on paras etsijä! Me etsimme sinun perheesi. Minä tunnen tämän metsän joka puun ja jokaisen joenmutkan! Olen lentänyt täällä jo vuosia! Mateo hymyili. Se olisi upeaa, Pablo! Me tarvitsemme apua. Yhdessä me olemme paljon vahvempia. Pablo lensi alas oksalta ja laskeutui lähelle heitä, Mateon olkapäälle. Sen pienet kynnet tuntuivat hieman kutittavilta Mateon paidassa. Papukaija käänteli päätään, ja sen kirkkaat silmät tutkivat Mateon kasvoja tarkasti. Tiedätkö, Gabi, missä perheesi yleensä on? Pablo kysyi. Onko siellä jokin erityinen paikka, mihin he aina menevät? Jokin tunnusmerkki? Gabi mietti hetken. Me asumme yleensä joen lähellä, missä on paljon mehukkaita vesikasveja syötäväksi, Gabi sanoi. Ja siellä on suuri, vanha puu, jossa on leveä oksa, minne me usein kokoonnumme nukkumaan iltaisin. Se on meidän turvapaikkamme. Joki! Joki! Vesikasvit! Vesikasvit! Pablo toisti innoissaan. Minä tiedän sellaisen paikan! Se on vain muutaman lennon päässä täältä! Minä löydän sen! Mateo katsoi Gabiin. Mitä sanot, Gabi? Lähdetäänkö etsimään perhettäsi Pablun avustuksella? Gabi hypähti ilosta ja sen häntä heilui. Kyllä! Kyllä! Kiitos, Mateo! Kiitos, Pablo! Te olette parhaat ystävät! Eipä kestä! Eipä kestä! Pablo tsirpsi. Seikkailu alkaa! Seikkailu alkaa! Olen valmis! Mateo nousi seisomaan, ja Pablo lennähti Mateon olkapäältä takaisin puun oksalle. Ennen kuin lähdemme, minulla on yksi neuvo, Pablo sanoi vakavalla äänellä, joka oli epätavallinen häneltä. Metsä on täynnä ihmeitä, mutta myös paikkoja, joissa pitää olla varovainen. Meidän pitää kuunnella metsän ääniä ja olla aina valppaina. Mutta ennen kaikkea, meidän pitää pysyä yhdessä! Ystävyys on tärkeintä! Gabi nyökkäsi vakavana. Yhdessä me olemme vahvempia. Juuri niin! Mateo vahvisti. Me olemme nyt tiimi. Gabi, Mateo ja Pablo. Pablo levitti siipensä uudelleen ja lensi hieman korkeammalle, kurkistellen puiden latvojen yli. Minä johdan! Minä johdan! Seuraa minua! Mateo katsoi Gabia. Oletko valmis, Gabi? Gabi oli jo täynnä toivoa ja energiaa. Se ravisti hieman turkkiaan ja asteli Mateon viereen. Se ei enää näyttänyt surulliselta, vaan sen silmissä oli pientä jännitystä ja odotusta. Olen valmis! Gabi vastasi. Lähdetään etsimään kotia! Ja niin alkoi Mateon, Gabin ja Pablon matka syvälle Amazonin sademetsään. Heillä oli edessään suuri seikkailu, täynnä uusia löytöjä ja ystäviä. Mateo tunsi, kuinka hänen sydämensä täyttyi ilolla ja jännityksellä. Hän ei ollut koskaan aiemmin ollut tällaisessa seikkailussa. Hän ei ollut yksin, vaan hänellä oli nyt kaksi uutta ystävää: suloinen kapybara Gabi ja iloinen, puhelias papukaija Pablo. Hän tiesi, että yhdessä he pystyisivät mihin tahansa. Metsä ympäröi heitä tiheänä ja vihreänä. Auringonvalo siivilöityi puiden lehtien läpi ja muodosti tanssivia kuvioita maahan. Ilma oli lämmin ja kostea, ja siinä oli puiden, kukkien ja joen tuoksua, joka oli täynnä elämää. He kuulivat kaukaisia lintujen lauluja, apinoiden huutoja ja puiden kahinaa tuulessa. Jokainen askel oli uusi löytö, ja jokainen ääni kertoi tarinaa metsästä. Pablo lenteli heidän yläpuolellaan, välillä pudottautuen alemmas ja osoittaen nokallaan jotakin mielenkiintoista. Tuolla! Tuolla! se huusi. Siellä on punaisia marjoja! Ne ovat herkullisia, mutta ei nyt! Me etsimme Gabin perhettä! Pablo oli selvästi innoissaan päästessään johtamaan tätä uutta retkikuntaa. Gabi katseli ympärilleen uteliaana, sen pieni nenä haisteli kaikkia uusia tuoksuja ja sen isot korvat kuuntelivat tarkasti. Se oli ollut niin pitkään yksin ja peloissaan, mutta nyt se tunsi olonsa paljon turvallisemmaksi Mateon ja Pablun kanssa. Se luotti heihin täysin. Sen mielestä oli ihanaa, että Mateon lempeä ääni ja Pablun iloinen tsirpsutus täyttivät ilman. Yksinäisyys oli poissa, ja toivo oli palannut. Mateo kulki edellä, raivaten polkua viidakon tiheän kasvillisuuden läpi pienellä, matkan varrelta löytämällään oksalla. Hän oli tottunut metsään, mutta Gabin ja Pablun kanssa se tuntui aivan erilaiselta. Se oli kuin he olisivat astuneet sisään johonkin taianomaiseen kirjaan, jossa kaikki oli mahdollista. Heidän matkansa oli vasta alussa, ja Mateo tiesi, että he kohtaisivat vielä monia muita jännittäviä asioita. Mutta hän oli valmis. He olivat valmiita. Ystävyys oli heidän suurin voimansa ja heidän paras oppaansa. Pablo lenteli taas vähän korkeammalle ja katseli ympärilleen. Muistakaa, meidän pitää pitää silmällä joen suuntaa! Joen suuntaa! hän sanoi. Kapybarat rakastavat vettä! Rakastavat vettä! Mateo nyökkäsi. Hyvä muistaa, Pablo. Kiitos, että olet meidän oppaamme. Gabi mumisi iloisesti ja heilutti taas häntäänsä. Se oli helpottunut, että heillä oli selkeä tavoite ja joku, joka tiesi, minne mennä. Vaikka koti oli vielä kaukana, toivo oli nyt syttynyt. Se oli paljon parempi kuin yksin oleminen ja pelko. Matka oli alkamassa, ja tämä oli vain ensimmäinen askel kohti Gabin perheen luo palaamista. He olivat valmiina kohtaamaan kaiken, mitä Amazon heille tarjoaisi.

Matka alkaa ja uudet äänet

Gabi, Mateo ja Pablo astuivat yhdessä syvemmälle rehevään Amazonin sademetsään. Aivan kuin puut olisivat kuiskailleet salaisuuksia heidän ylitseen, kun heidän askeleensa painuivat pehmeään, kosteaan maahan. Ilma oli lämmin ja tuoksui mullalta, kukkasilta ja joltakin eksoottiselta, mitä Gabi ei ollut koskaan aiemmin haistanut. Mateon silmät olivat suuret ihmeestä. Hän oli asunut Amazonin reunalla koko ikänsä, mutta ei ollut koskaan kulkenut näin syvälle sen sydämeen. Jokainen askel oli kuin uusi sivu suuressa, vihreässä kirjassa. Pian heidän korviinsa alkoi kantautua aivan uudenlaisia ääniä. Ne eivät olleet tuttuja ääniä Mateon kylästä, eivätkä myöskään Gabin kotipaikasta joen varrella. Pablo, joka istui Mateon olkapäällä kevyesti, käänteli päätään ja sanoi kirkkaalla äänellä: ”Kuunnelkaa! Nyt matka vasta todella alkaa!” Ensin kuului tasaista, hiljaista surinaa, aivan kuin tuhannet pienet hyönteiset olisivat pitäneet omaa konserttiaan. Sitten tuli kovempi, rytmikkäämpi ääni, joka muistutti rumpujen soittoa. Mateo kysyi: ”Pablo, mikä se on? Onko se iso rumpali piilossa jossakin?” Pablo nauroi heleästi. ”Ei, ei! Se on viidakkorumpu! Se on sammakoiden laulua, Mateo! Kun sadekausi alkaa tai ilta pimenee, ne laulavat niin, että koko metsä kaikuu! Ne kertovat toisilleen, missä ne ovat ja että kaikki on hyvin.” Gabi kuunteli tarkkaan. Hän ei ollut koskaan kuvitellut, että sammakot voisivat laulaa näin kovaa ja kauniisti. Se oli kuin pieni orkesteri, joka soitti piilossa pensaiden seassa. He jatkoivat kävelyä. Aurinko pilkisteli puiden lehtien välistä luoden hauskoja valopilkkuja polulle. Välillä heidän ylitseen lensi suuria, värikkäitä perhosia, joiden siivet olivat kuin maalauksia. Ne olivat niin kauniita, että Gabi meinasi unohtaa olevansa eksyksissä. ”Vau!” huudahti Mateo, osoittaen ylöspäin. Korkealla puun oksalla istui lintu, jonka höyhenet olivat kirkkaankeltaiset ja siniset, aivan kuin elävä sateenkaari. Se lauloi lyhyen, iloisen viserryksen ja lensi sitten pois. Pablo nyökkäsi. ”Se on tangara, pieni laulaja. Niitä on paljon täällä. Ne kertovat aamuisin tarinoita toisilleen ja varoittavat joskus vaaroista. Nyt se vain iloitsi auringosta!” Mitä pidemmälle he kulkivat, sitä suuremmaksi metsä tuntui kasvavan heidän ympärillään. Puut olivat niin korkeita, että niiden latvoja oli vaikea nähdä. Köynnökset roikkuivat alas kuin pitkät hiukset, ja välillä heidän piti pujotella niiden ali. Gabista tuntui, että hän oli tullut aivan uuteen maailmaan. Vaikka hän oli kapybara ja tottunut vihreään, tämä oli erilaista vihreää. Syvempää, villimpää ja täynnä salaisuuksia. Mateo pysähtyi nuuskimaan kukkaa, jonka terälehdet olivat samettiset ja tuoksuivat makealta. ”Tässä tuoksuu hunajalta, Gabi!” hän sanoi, sitten nuuhkaisi taas. ”Ja vähän suklaalta!” Gabi kurkisti kukkaa ja nuuhkaisi. Hänestä se tuoksui enemmänkin aamukasteelta ja sateelta, mutta hän ymmärsi, mitä Mateo tarkoitti. Amazon oli täynnä yllätyksiä. Yhtäkkiä heidän korviinsa kantautui syvempi, tasaisempi humina. Se ei ollut tuulen suhinaa eikä lintujen laulua. Se oli jotain suurempaa, jatkuvampaa. ”Kuulkaa!” sanoi Gabi, nostaen pienen päänsä. ”Mikä se ääni on?” Pablo istahti Mateon päähän ja kuunteli tarkasti. ”Ahaa! Se on joki! En ole varma, mikä joki, mutta joki se on! Amazonissa on tuhansia jokia ja puroja. Jotkut ovat pieniä kuin ojat, toiset suuria kuin meret. Gabille joki on hyvä merkki, koska kapybarat rakastavat vettä!” Gabin sydämessä läikähti ilo. Vesi! Se tarkoitti usein turvallisuutta ja ruokaa. Ja se tarkoitti, että he olivat oikealla tiellä, ehkä kohti hänen omaa jokeaan. Polku, jota he kulkivat, ei ollut aina helppo. Välillä se oli mutainen ja liukas, toisinaan taas täynnä juuria, jotka kiemurtelivat maan pinnalla kuin nukkuvat käärmeet. Mateon piti varoa, ettei hän kompastunut. Gabi oli tottuneempi kulkemaan metsässä, mutta hänkin tunsi metsän kasvavan yhä tiheämmäksi. He joutuivat usein hiipimään pensaiden lomasta, jotka olivat täynnä lehtiä ja kukkia. Auringonvalo alkoi jo hieman hiipua, vaikka oli vielä keskipäivä. Puiden tiheä lehdistö peitti taivaan niin tehokkaasti, että metsässä oli aina hämärämpää kuin ulkona aukealla. Se loi metsään salaperäisen tunnelman. Kaikki näytti vähän erilaiselta, vähän maagisemmalta hämärässä valossa. Vaikka he olivat kulkeneet vasta vähän aikaa, Mateo tunsi, että heidän matkansa oli jo ollut täynnä ihmeitä. Hän ei ollut koskaan nähnyt tai kuullut niin monia asioita näin lyhyessä ajassa. Gabi puolestaan alkoi unohtaa pelon, joka oli ollut hänen ystävänään niin monta päivää. Hänellä oli nyt ystäviä, jotka auttoivat häntä. Se oli paljon parempi kuin yksin oleminen. Metsä lauloi heille jatkuvasti uusia lauluja. Yhdessä kohtaa kuului kaukaa kova ääni, aivan kuin joku olisi huutanut ”Hou! Hou! Hou!” Mateo pysähtyi ja katsoi Pabloa. ”Kuulitko sinäkin sen?” hän kysyi. ”Mikä ääni se oli? Tuntuu, että se tuli todella kaukaa.” Pablo nauroi taas. ”Se oli uusi ystävä! Se oli Brontsiahaukan huuto! Ne ovat isoja lintuja, jotka lentävät korkealla puiden yläpuolella. Ne tervehtivät toisiaan niin. Ne ovat metsän vartijoita, jotka pitävät silmällä kaikkea.” Gabi ja Mateo katsoivat toisiaan. Brontsiahaukan huuto oli voimakas ja täynnä elämää. Se sai heidät tuntemaan, että he olivat todella syvällä Amazonin sydämessä, paikassa, jossa luonto hallitsi kaikkea. Heidän matkansa oli vasta alussa, mutta joka askeleella he oppivat lisää tästä ihmeellisestä paikasta. Yhtäkkiä, Mateon jalka osui johonkin pehmeään ja kimmoisaan. Hän katsoi alas ja näki paksun sammalmaton, joka peitti maan. Se oli kuin pieni trampoliini! Mateo pomppasi varovasti. ”Hei, Gabi, kokeile tätä! Se on kuin pieni hyppyleikki!” Gabi astui sammalmatolle ja kokeili. Se oli todella jännittävää! Pehmeä sammal jousti heidän alla ja sai heidät hymyilemään. Naurahdukset karkasivat heidän suistaan. Hetken he unohtivat matkan ja sen päämäärän, ja nauttivat vain tästä pienestä, hauskasta löydöstä. Pablo puolestaan tuijotti heitä pää kallellaan. ”Te olette kyllä aika hassuja. Keskellä suurta metsää ja hyppimässä sammalilla!” hän sanoi leikillisesti. Mutta hänkin tunsi iloa Mateon ja Gabin onnesta. Mitä pidemmälle he kulkivat, sitä selkeämmin he ymmärsivät, että Amazon ei ollut vain metsä. Se oli elävä olento, joka hengitti, lauloi ja kuiskaili. Jokainen puu, jokainen kasvi, jokainen ääni oli osa suurta tarinaa. Ja nyt he olivat osa sitä tarinaa. He olivat löytäneet uusia ääniä, uusia tuoksuja ja uusia tuntemuksia. Ja matka oli vasta alussa. Mutta ystävien kanssa kaikki oli helpompaa ja hauskempaa. Yläpuolella puiden latvoissa alkoi kuulua rapinaa ja pientä paukahdusta, aivan kuin joku olisi heitellyt pieniä kiviä tai oksia. Mateo katsoi ylöspäin. ”Mikä tuolla on?” hän kysyi, silmät pyöreinä. Gabi tuijotti myös ylöspäin. Hän näki vain tiheää vihreyttä, mutta äänet olivat selvästi siellä. Pablo virnisti. ”Ahaa! Se on joko Antero-apina tai joku hänen kavereistaan! Apinat leikkivät usein puiden oksilla. Ne hyppivät, kiipeilevät ja heittelevät välillä hedelmiä tai pähkinöitä alas. Ne ovat todella uteliaita ja iloisia eläimiä. Ehkä me tapaamme jonkun niistä pian!” Mateo ja Gabi kulkivat eteenpäin, ja jokainen askel syvempiin metsiin tuntui avaavan heille uuden oven. Se oli kuin he olisivat astuneet sisään valtavaan vihreään huoneeseen, jossa jokaisella nurkalla oli oma yllätyksensä. Seinät olivat kasveja, katto oli puita ja lattia oli multaa ja sammalta. Gabi oli tottunut veden ääneen ja ruohoon, mutta tämä sademetsä oli aivan eri maailma. Se oli täynnä elämää, jota hän ei ollut koskaan ennen kohdannut. Hän näki pieniä, kirkkaanvärisiä hyönteisiä, jotka ryömivät lehtien päällä, ja kuuli satojen eri lintujen laulavan omaa melodiaansa. Välillä hän vilkaisi Mateoa, joka käveli hänen vierellään. Pieni poika näytti niin päättäväiseltä ja rohkealta, vaikka hänkin oli vasta lapsi. Gabia lämmitti Mateon ystävyys ja se, kuinka hän piti Gabin kädestä kiinni, kun he ylittivät pienen puron. Puron vesi oli niin kirkasta, että he näkivät pohjaan asti, missä pienet kalat uiskentelivat vilkkaasti. Pablo puolestaan piti jatkuvasti silmällä ympäristöä. Hän oli heidän oppaansa, ja hän otti tehtävänsä vakavasti. ”Muistakaa, lapset”, hän sanoi välillä, ”aina kannattaa kuunnella metsää. Metsä puhuu meille, jos me vain osaamme kuunnella. Se kertoo meille, missä on turvallista ja missä on herkkuja. Ja se kertoo myös, missä saattaa olla hieman jännittävämpää!” Hän virnisti, ja Mateo nauroi. Pablo oli niin hauska, että hänen kanssaan ei koskaan ollut tylsää. He tunsivat auringonlaskun lähestyvän, kun ilmassa leijui jo viileämpää tuulenhenkäystä. Kuitenkin, heidän sydämensä olivat täynnä uutta toivoa ja jännitystä. Jokainen ääni, jokainen näky oli muistutus siitä, kuinka uskomaton Amazon oli. Gabi tiesi, että hänen matkansa kotiin olisi pitkä, mutta hänellä oli nyt parhaat mahdolliset ystävät auttamassa häntä. Ja yhdessä he olisivat valmiita mihin tahansa seikkailuun, minkä metsä heille heittäisikin. Seuraava ääni ja seuraava löytö odottivat jo heitä puiden kätkössä.

Apina Antero ja arvoitus

Gabi, Mateo ja Pablo jatkoivat matkaansa syvemmälle Amazonin viidakkoon. Aurinko siivilöityi puiden lehtien läpi tehden tanssivia valopilkkuja polulle. Jokainen askel oli uusi löytö, jokainen risahdus uusi salaisuus. Gabi oli aivan innoissaan, vaikka hänen pienten jalkojensa alla tuntui jo hieman väsymystä. Mateo oli puolestaan täynnä energiaa, hänen silmänsä harhailivat ympäriinsä etsien seuraavaa ihmettä. Pablo sen sijaan istui Gabin päällä ja tarkkaili kaikkea tarkasti, siipiään välillä räpytellen. Hänellä oli tottunut katse, sillä hän oli nähnyt metsää jo monet vuodet. Hän oli heidän henkilökohtainen oppaansa ja vahtijansa. Hieno ja tärkeä tehtävä, eikö totta? He kulkivat ohi puiden, jotka olivat niin valtavia, että niiden oksat ylettyivät taivaaseen asti. Niiden rungot olivat paksuja ja haalean ruskeita, kuin vanhojen jättiläisten kynnet. Lehtien ja viidakon kasvien tuoksu oli voimakas ja raikas, aivan erilainen kuin mikään, mitä Gabi oli koskaan aiemmin haistanut. Se tuoksui kostealta maalta, eksoottisilta kukilta ja jostain makealta, ehkä jopa hedelmiltä. Yhtäkkiä he kuulivat puiden latvuksista pientä rätinää ja sipsutusta. Se ei ollut tuulen suhinaa eikä lintujen laulua. Se oli jotain muuta. Pieniä, nopeita ääniä, jotka tuntuivat juoksevan edestakaisin yläpuolellaan. Mateo nosti katseensa ja osoitti ylös. ”Katso, Gabi! Mikä tuo on?” hän kysyi, hänen äänensä täynnä uteliaisuutta. Pablo räpytti siipiään ja murahti hiljaa. ”Ah, kuulostaa Apina Anterolta”, hän sanoi. ”Hän on aina yhtä vauhdikas.” Ja totta tosiaan, samassa oksalta heidän yläpuolellaan kurkisti esiin pieni, ruskeaturkkinen apina. Hänellä oli pitkä, kippurainen häntä, jolla hän roikkui taitavasti oksasta. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja täynnä pilkettä, ja hänen suunsa oli venähtänyt leveään virnistyyn. ”Hei te siellä alhaalla!” apina huudahti iloisesti, hänen äänensä oli korkea ja nopea, kuin tuulen humina puiden latvuksissa. ”Oletteko te täällä leikkimässä vai etsimässä jotain?” Mateo naurahti. ”Me olemme vähän molempia! Etsimme Gabin kotia”, hän vastasi. Apina Antero hypähti alas lähemmälle oksalle, niin että he näkivät hänet paremmin. Hän rapsutti leukaa ja pyöritti häntäänsä. ”Kotia, sanotte? Minä tiedän paljon tästä metsästä. Mutta minulla on tapana kysyä kaikilta ohikulkijoilta yksi arvoitus. Jos ratkaiset sen, autan sinua. Jos et, no, sitten joudut keksimään oman reitin”, Antero sanoi virnistäen. Hän rakasti arvoituksia yli kaiken. Se oli hänen suosikkileikkinsä ja hänen tapansa testata kaikkien metsän eläinten älykkyyttä. Gabi katsoi Mateoon ja Pabloon. Hän ei ollut koskaan aiemmin ratkaissut arvoituksia, ainakaan ei yksin. Mateo nyökkäsi rohkaisevasti. ”Yritetään, Gabi! Me autamme sinua”, hän sanoi. Pablo puolestaan viritti nokkaansa. ”Minä olen kuullut monia Anteron arvoituksia. Ehkä osaan auttaa”, hän lisäsi. Antero kiljui ilosta. ”Erinomaista! Kuunnelkaahan tarkasti sitten. Tässä tulee: Minulla on kruunu, mutta en ole kuningas. Minulla on suomu, mutta en ole kala. Minulla on silmä, mutta en näe. Kuka tai mikä minä olen?” Mateo mietti kovasti. Hän raapi päätään. ”Kruunu… suomu… silmä… Onko se joku eläin, Antero?” hän kysyi. Antero heilutti päätään. ”En voi kertoa! Arvoitus on ratkaistava itse”, hän vastasi ilkikurisesti. Gabi mietti. Hän muisti, kuinka hänen täytyi tuntea metsän kasvit ja eläimet löytääkseen ruokaa. Kruunu… suomu… silmä… Mitä se voisi olla? Hän katsoi ympärilleen. Korkeat puut heiluivat tuulessa. Kirkkaanväriset kukat kukkivat rehevinä. Pienet hyönteiset lentelivät iloisina. Pablo katseli Anteroa ja sitten Gabia. ”Hmm, jotain, jota syödään ja jolla on kova kuori?” Pablo vinkkasi hienovaraisesti. Antero katsoi Pabloa silmät pyöreinä. ”Hei, ei vinkkejä! Se ei ole reilua!” hän valitti. Mutta Pablo vain hymyili leveästi ja räpytti siipiään. Gabi katsoi maahan. Siellä kasvoi monenlaisia kasveja. Jotkut olivat pieniä, jotkut suuria. Jotkut olivat pehmeitä, jotkut piikkisiä. Yhtäkkiä hänen silmänsä osuivat johonkin tuttuun, johonkin mitä hän oli nähnyt omassa kotimetsässään. Se oli ruskea ja pyöreä, ja siinä oli kova, rosoinen kuori. Sen päällä oli tupsu vihreitä lehtiä. ”Onko se… ananas?” Gabi kysyi epävarmasti. Hän oli nähnyt sen kaltaisia hedelmiä, mutta ei ollut koskaan ajatellut niitä tällä tavalla. Antero hypähti ilmaan riemusta. ”Oikein! Se on ananas! Sinä ratkaisit sen, Gabi! Aivan loistavaa!” Anteron ääni kaikuu iloisena puiden latvoissa. Ananas! Sillä on lehtikruunu, suomumainen kuori ja keskellä on ”silmiä”, jotka ovat pieniä osia hedelmän pinnalla. Se oli täydellinen vastaus. Gabi tunsi pienen ilon piston rinnassaan. Hän oli ratkaissut arvoituksen! ”Koska olitte niin älykkäitä, minä autan teitä. Tiedän paikan, mistä pääsee joen yli. Se on vähän jännittävä paikka, mutta se vie teidät paljon lähemmäksi Gabin kotimetsää. Se on vanha, kaatunut puu, joka ylittää pienen puron. Sitä kutsutaan Ylityspuuksi. Minä näytän teille tien!” Antero sanoi ja alkoi hypellä eteenpäin oksalta oksalle, kutsuen heitä mukaansa. Gabi, Mateo ja Pablo katsoivat toisiaan ja hymyilivät. Yksi haaste oli voitettu, ja uusi seikkailu odotti. He olivat valmiita seuraamaan Apina Anteroa ja näkemään, mitä jännittävää Ylityspuu kätkisikään sisäänsä. Heidän matkansa jatkui syvemmälle Amazonin sydämeen, kohti uusia ystäviä ja unohtumattomia hetkiä.

Ylityspuussa

Antero Apina johti heidät syvemmälle viidakon sydämeen. Ilma oli lämmin ja kostea, ja kaikkialla kuului outoja, mutta kutsuvia ääniä. Lintujen viserrystä, hyönteisten surinaa ja kauempaa ehkä jopa pienen virran solinaa. Mateo piti Gabia kädestä, ja Pablo lensi heidän yläpuolellaan, tähystellen puiden latvoista. Yhtäkkiä he pysähtyivät. Heidän edessään kohosi valtava puu, niin suuri ja leveä, ettei sen latvaa meinannut nähdä lainkaan. Se oli todella erikoinen puu. Sen runko oli täynnä paksuja köynnöksiä, jotka kietoutuivat toisiinsa kuin valtavat letit. Jotkut köynnöksistä roikkuivat alas maahan asti, kun taas toiset kiipesivät ylöspäin kohti tuntematonta. Puun oksat olivat niin leveät ja paksut, että niiden päällä olisi voinut vaikka kävellä. Mateo kysyi ihmeissään, katsoen puun valtavaa kokoa. Hänen silmänsä olivat pyöreinä ihmettelystä. Antero nyökkäsi ja hymyili leveästi, paljastaen valkoiset hampaansa. "Juuri niin, pieni ystävä! Ylityspuu on enemmän kuin pelkkä puu. Se on silta, polku ja salaisuus. Sen avulla pääsemme metsän syvimpään ja kauneimpaan osaan, jonne tavalliset polut eivät johda." Gabi katseli puun juuria, jotka olivat kuin valtavia kyhmyisiä jalkoja, ja sitten ylöspäin kohti vihreää lehvistöä. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Puun lehdissä oli kauniita värejä, ei vain vihreää, vaan myös punaista ja keltaista, aivan kuin joku olisi maalannut ne. Ne hehkuivat auringonvalossa. "Mutta miten me pääsemme sen yli?" kysyi Pablo, joka oli laskeutunut Mateon olkapäälle. Hän käänteli pientä päätään puolelta toiselle, yrittäen hahmottaa puun monimutkaisuutta. Antero naurahti iloisesti. "Se on osa seikkailua! Ylityspuu testaa ystävyyttä ja rohkeutta. Sen polut ovat toisinaan piilossa, ja joskus ne vaativat pienen arvoituksen ratkaisua. Mutta älkää pelätkö! Minä tunnen tämän puun kuin omat taskuni." Hän hypähti kevyesti yhdelle paksuimmista köynnöksistä ja alkoi kiivetä ylöspäin. "Seuratkaa minua! Ottakaa kiinni tukevasti näistä köynnöksistä. Ne ovat vahvoja ja turvallisia." Mateo katsoi Gabia. "Oletko valmis, Gabi?" Gabi nyökkäsi innokkaasti. Hän rakasti uusia haasteita! Hänen pienet kapybaran tassunsa tarttuivat varovasti köynnökseen. Se tuntui karkealta ja elävältä hänen sormissaan. Mateo seurasi perässä, varmistaen, että Gabi pysyi lähellä. Pablo lensi edestakaisin heidän yläpuolellaan, kannustaen heitä värikkäillä huudahduksillaan. Kiipeäminen oli jännittävää! Köynnökset olivat toisinaan liukkaita, mutta useimmiten niistä sai hyvän otteen. He kiipesivät ylöspäin, yhä korkeammalle. Alhaalta näkymä muuttui. Maanpinnan kasvit näyttivät yhä pienemmiltä, ja puun valtavat oksat alkoivat tuntua siltä, kuin ne olisivat uusia polkuja. "Katsokaa!" Antero huudahti, kun he saavuttivat ensimmäisen leveän oksan. Se oli kuin pieni taso keskellä puuta. Oksan päällä kasvoi pehmeää, vaaleanvihreää sammalta, ja sen vieressä oli pieniä, keltaisia kukkia, jotka tuoksuivat makealta. "Tämä on ensimmäinen lepopaikka. Täältä näkee jo kauas." He pysähtyivät hetkeksi hengähtämään. Mateo katsoi alaspäin. Metsä näytti nyt vihreältä matolta, ja joen mutka kiemurteli kuin hopeinen nauha puiden lomassa. Ylhäällä aurinko siivilöityi lehtien läpi, luoden kauniita valopilkkuja ja varjoja. "Ihanaa!" Gabi sanoi, nuuhkien kukkien makeaa tuoksua. Hän tunsi olonsa turvalliseksi ja iloiseksi Anteron ja Mateon kanssa. Antero osoitti eteenpäin. "Nyt tulee hauskin osuus! Puu haarautuu tästä moneen suuntaan. Meidän täytyy löytää oikea polku. Mutta miten tiedämme, mikä on oikea?" Mateo mietti. "Onko tässä jokin arvoitus, Antero?" Apina virnisti. "Aivan oikein! Kuunnelkaa tarkkaan. Ylityspuun polku kuiskii salaisuuksia. Oikea polku on se, joka johdattaa meidät kohti kauneinta laulua. Mutta varokaa, puu voi joskus myös huijata!" Gabi ja Mateo katsoivat toisiaan. Kauneinta laulua? He kuuntelivat. Kaikkialla kuului lintujen laulua ja hyönteisten surinaa, mutta oliko jossain jotain erityistä? Pablo nosti päänsä. "Minä kuulen jotain! Tuonne päin!" Hän osoitti siivellään yhteen paksuun oksaan, joka kulki suoraan eteenpäin. "Se on sellaista hyräilyä, kuin joku laulaisi uneliaana." "Oletpa tarkkakorvainen, Pablo!" Antero kehui. "Mutta muistakaa, puu voi huijata. Ehkä se laulu onkin vain tuulen huminaa puiden latvoissa. Tai ehkä se on joku toinen lintu." He päättivät luottaa Pablon tarkkaan kuuloon. He jatkoivat matkaansa pitkin paksua oksaa, joka oli kuin luonnollinen silta. Oksan pinta oli leveä ja tasainen, ja sen päällä kasvoi outoja, kiiltäviä sieniä, jotka hehkuivat himmeästi. Se oli aivan kuin jokin taianomainen polku. Mateo kosketti yhtä sientä. Se tuntui pehmeältä ja viileältä. "Nämä ovat kauniita!" "Nämä ovat Ylityspuun valosieniä", Antero selitti. "Ne näyttävät tietä pimeässä, mutta päivällä ne vain koristavat polkua. Kävelkää varovasti, etteivät ne litisty." He kävelivät eteenpäin, ja jokainen askel tuntui vievän heitä syvemmälle puun sisään. Puun oksat muodostivat yläpuolelle vihreän katon, ja auringonvalo siivilöityi siitä läpi hajanaisesti. Ilma oli raikas ja täynnä puiden omaa tuoksua. Yhtäkkiä, aivan kuten Pablo oli sanonut, he kuulivat jotain. Se ei ollut linnun viserrystä tai hyönteisten surinaa. Se oli pehmeää, lempeää hyräilyä, joka kuulosti aivan kuin joku laulaisi unissaan. Se oli kaunis ja rauhoittava ääni. "Se on tuolla!" Gabi kuiskasi innoissaan, osoittaen eteenpäin. Ääni tuli jostain paksujen lehtien takaa, aivan kuin joku olisi piilossa. "Oletteko aivan varmoja?" Antero kysyi, mutta hänen silmissään pilkkoi jo iloa. "Muistakaa, puu voi huijata." Mateo hymyili. "En usko. Tämä ääni tuntuu erilaiselta. Se on kuin se kutsuisi meitä." He seurasivat ääntä, hiipien hiljaa eteenpäin. Hyräily voimistui, muuttuen melkein lauluksi. Se oli hidas, pehmeä laulu, täynnä levollista kauneutta. Sitten, paksun lehvistön takaa, he näkivät sen. Siellä, paksuimman oksan alapuolella, roikkui jotain. Se oli karvainen, harmaanruskea olento, joka riippui ylösalaisin oksasta, aivan kuin se nukkuisi. Sen turkki oli pörröinen, ja sen kasvoilla oli leveä, lempeä ilme. Ja se lauloi. Se lauloi uneliaasti, silmät puoliksi kiinni. "Laiskiainen!" Gabi huudahti, unohtaen varovaisuutensa. "Se laulaa!" Laiskiainen avasi hitaasti silmänsä, katsoen heitä lempeästi. Sen katse oli rauhallinen ja ystävällinen. Se hymyili. "No, tervehdys matkaajat", se sanoi hiljaisella, hitaalla äänellä, aivan kuin jokainen sana olisi vaatinut paljon vaivaa. "Etsittekö tietä eteenpäin?" Antero naurahti tyytyväisenä. "Olette löytäneet oikean polun! Tämä on Laiskiainen Lilli, ja hän on yksi Ylityspuun vanhimmista asukkaista. Hän tietää kaiken tästä puusta ja polusta eteenpäin." Mateo ja Gabi olivat innoissaan. He olivat löytäneet uuden ystävän! Ja hän oli laulava laiskiainen! Se oli aivan uskomatonta. He tiesivät, että Lilli osaisi varmasti auttaa heitä Gabin kodin etsinnässä. He olivat ylittäneet Ylityspuun ensimmäisen haasteen ja löytäneet jotain vieläkin parempaa. Heidän seikkailunsa oli täynnä yllätyksiä ja uusia tuttavuuksia. He tunsivat olonsa energisiksi ja iloisiksi. Matka jatkui, ja he olivat valmiita kuulemaan, mitä tarinoita Laiskiainen Lilli heille kertoisi. He olivat jo oppineet, että Amazonin sademetsä oli täynnä taikaa ja ystävyyttä, ja jokainen uusi kohtaaminen teki heidän matkastaan entistäkin unohtumattomamman. Kuka olisi arvannut, että valtavan puun oksilla voisi tavata laulavan ystävän? Se oli todella mahtavaa.

Laulava Laiskiainen Lilli

Mateo ja Gabi katselivat ylös valtavaan puuhun. Sen oksat olivat paksuja ja täynnä lehtiä, melkein kuin pieniä vihreitä pilviä, jotka leijailivat taivaalla. Minne Lilli oli piiloutunut? He tiirailivat tarkkaan, silmät pyöreinä, yrittäen nähdä oksien ja lehtien läpi. Yhtäkkiä he kuulivat. Se oli pehmeää, hidasta ja uskomattoman kaunista. Se oli kuin lempeä tuulen huokaus, joka kietoutui puiden ympärille ja kantoi mukanaan suloisen, lumoavan melodian. Se sai koko metsän tuntumaan rauhallisemmalta. Kuunteleeko koko metsä Lilliä, he miettivät. Kenties Lillin laulussa oli joku salaisuus. Ehkä jopa vihje heidän matkastaan. He olivat täynnä jännitystä ja odotusta. Heidän sydämensä pakahtui ilosta, kun he tiesivät olevansa lähellä. Heidän odotuksensa oli päättymässä. He saivat pian tavata laiskiaisen. Se oli mahtavaa. He eivät olleet koskaan ennen tavanneet laiskiaista, joka laulaisi näin kauniisti. He toivoivat, että Lilli voisi auttaa heitä.

Varo vaaroja: käärme ja perhoset

Voi Lilli, Gabi huokasi, sinun laulusi on kauniimpi kuin auringonnousu. Mateo nyökkäsi ja Pablo taputti siivillään. Aivan mahtavaa! Pablo sanoi. Kiitos, Lilli vastasi hitaasti hymyillen. Olen iloinen, että piditte siitä. Mutta nyt, ystäväni, teillä on kiire. Metsä on täynnä ihmeitä, mutta myös joitakin asioita, joita kannattaa varoa. Varoa? Mateo kysyi hieman jännittyneenä. Hän muisti isänsä puheet villistä luonnosta. Niin, Lilli jatkoi hitaasti, kuten kaikki täällä Amazonilla, meillä on oma tapamme elää. Jotkut asiat saattavat näyttää pelottavilta, mutta ne ovat vain osa elämää. Mitä meidän pitäisi varoa? Gabi kysyi uteliaana. No, esimerkiksi polkua. Pysykää aina polulla, Lilli neuvoi. Ja katsokaa tarkkaan mihin astutte. Auringossa on usein vieraita, jotka ottavat nokosia. Vieraita? Mateo kysyi, hänen silmänsä pyöristyivät. Niin, pitkiä, liukuvia vieraita, Lilli virnisti. Mutta älkää pelätkö. Ne ovat harvoin pahoja, jos niitä ei häiritä. Ne vain lepäävät. Gabi ja Mateo katsoivat toisiinsa. Käärmeitä! He olivat nähneet kuvia käärmeistä kirjoissa, mutta eivät koskaan oikeita. Ajatus sai heidän vatsansa vähän kihelmöimään. Ja toinen asia, Lilli lisäsi, kun näette värikkäitä pilviä leijailevan ilmassa, se on yleensä hyvä merkki. Ne voivat näyttää kauniilta, mutta ne myös usein kertovat, että olette lähellä avointa paikkaa, missä aurinko paistaa. Värikkäitä pilviä? Pablo kysyi ihmeissään. Mitä ne ovat? Lilli hymyili salaperäisesti. Sen saatte itse selvittää. Nyt teidän on jatkettava matkaanne. Muistakaa, katsokaa eteenne ja ylös, mutta myös alaspäin. Gabi, Mateo ja Pablo kiittivät Lilliä neuvoista ja jatkoivat matkaansa syvemmälle viidakkoon. Heidän askeleensa olivat nyt varovaisempia. Mateo piti Gabin tassusta tiukemmin kiinni. He tarkkailivat maata tarkasti, etsien pitkiä, liukuvia vieraita. He kävelivät jonkin aikaa. Aurinko siivilöityi puiden lehvästön läpi luoden tanssivia valopilkkuja polulle. Kaukana kuului lintujen laulua ja hyönteisten surinaa. Ilma oli lämmin ja kostea, täynnä kukkien ja mullan tuoksua. Yhtäkkiä Pablo huudahti. Katsokaa! Siellä! Mateo ja Gabi pysähtyivät jyrkästi. Mateon sydän hakkasi nopeasti. Oliko se käärme? Hän katsoi sinne, mihin Pablo osoitti siivellään. Siinä, aivan polun vieressä, oli todellakin jotain. Se oli pitkä ja paksu, kietoutuneena puun oksan ympärille, joka ylettyi polulle. Sen suomut kimaltelivat auringonvalossa. Vihreä ja ruskea kuviointi auttoi sitä sulautumaan täydellisesti ympäristöönsä. Se oli valtava käärme. Gabi piiloutui Mateon jalkojen väliin, vain hänen uteliaat silmänsä kurkistivat esiin. Mateo seisoi jäykkänä, mutta hän ei ollut peloissaan samalla tavalla kuin hän oli odottanut. Käärme näytti nukkuvan. Se oli rullautunut kerälle, ja sen pää lepäsi rauhallisesti oksalla. Se on boa, Pablo kuiskasi. Se on syönyt hyvin ja nyt se lepää. Emme saa häiritä sitä. Käärmeet ovat upeita saalistajia, mutta ne eivät hyökkää ilman syytä. Mateo otti syvän henkvedon. Hän ymmärsi, mitä Lilli oli tarkoittanut. Käärme ei ollut paha, se vain oli siinä. Se oli osa Amazonia. Heidän oli oltava varovaisia ja kunnioitettava sitä. He kiersivät käärmeen hiljaa ja varovasti. Mateo piti Gabin tassusta edelleen tiukasti kiinni. Kun he olivat päässeet sen ohi, Gabi uskalsi tulla esiin kokonaan. Se oli iso! Gabi huokaisi helpotuksesta. Minä en tiennyt, että käärmeet olivat niin suuria! Täällä Amazonilla kaikki on suurta, Pablo selitti ylpeänä. Suuria puita, suuria jokia, suuria eläimiä. Ja myös pieniä, kauniita asioita. He jatkoivat matkaansa, mutta heidän katseensa harhailivat nyt enemmän ylös. Käärme oli opettanut heille varovaisuutta. Kun he olivat kulkeneet vielä hetken, polku alkoi leventyä. Puiden lehvästö harveni hieman, ja auringonvaloa tulvi alas kirkkaammin. Ilma tuntui kevyemmältä. Ja sitten, se tapahtui. Mateo hieroi silmiään. Gabi haukkoi henkeä. Pablo putosi melkein oksaltaan. Edessäpäin, avoimemmalla paikalla, oli kuin värikäs pilvi olisi leijunut ilmassa. Se ei ollut savua, eikä se ollut utua. Se oli liikkuva, tanssiva, elävä pilvi. Lillin värikkäät pilvet! Gabi huudahti innoissaan. Ne olivat satoja, tuhansia perhosia! Ne tanssivat ilmassa, pyörähtelivät toistensa ympäri ja leijailivat ylöspäin kohti auringonvaloa. Jokaisella perhosella oli oma ainutlaatuinen kuvionsa siivissään. Siellä oli kirkkaan sinisiä perhosia, joiden siivet olivat kuin safiireja. Oransseja ja mustia perhosia, jotka näyttivät lentäviltä tulilta. Vihreitä, keltaisia, violetteja – kaikki sateenkaaren värit olivat edustettuna. Ne olivat niin kauniita, että Gabi unohti hetkeksi koko matkan kotiin. Hän seisoi paikallaan, suu auki, ja vain katseli tätä uskomatonta näytelmää. Mateo tunsi lämpimän, iloisen tunteen leviävän rinnassaan. Tämä oli juuri sitä, mitä Lilli oli tarkoittanut – Amazonin ihmeitä. Nämä ovat morpho-perhosia! Pablo sanoi haltioituneena. Ja monet muutkin lajit. Ne tulevat tänne juomaan kosteutta maasta ja lepäämään auringossa. Se on heidän kokoontumispaikkansa. Yksi sininen perhonen leijaili aivan Mateon nenän eteen, pyörähti kerran ja jatkoi sitten matkaansa muiden kanssa. Mateo siristi silmiään ja yritti nähdä, minne perhonen meni. Ne tanssivat pienen lammen yllä, jonka rannalla kasvoi reheviä kasveja. Gabi hypähti ilosta. Ne ovat niin kauniita! Katso, Mateo, tämä on kuin unelma! Mateo nyökkäsi hymyillen. Hän näki perhosten joukossa myös joitakin todella isoja perhosia, joiden siivet olivat melkein hänen kätensä kokoisia. Ne liitelivät hitaasti ja arvokkaasti muiden pienempien perhosten keskellä. Niiden siivissä oli usein monimutkaisia kuvioita, jotka näyttivät silmiltä tai outoilta merkeiltä. Perhoset ovat kuin lentäviä kukkia, Mateo mietti ääneen. Ne tuovat niin paljon iloa. Aivan oikein, Mateo, Pablo vastasi. Ja ne ovat myös tärkeitä pölyttäjiä, jotka auttavat kasveja kasvamaan. Ilman perhosia ja mehiläisiä, Amazonkaan ei olisi näin rehevä. He seisoivat siinä pitkään, nauttien perhosten tanssista ja niiden hiljaisesta siipien suhinasta. Tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt. Pelko käärmeestä oli haihtunut kokonaan ja tilalle oli tullut rauha ja ihmetys. Mutta sitten Mateo muisti Gabin. He olivat yhä matkalla kotiin. Nämä ovat upeita, Gabi, Mateo sanoi ystävälleen, mutta meidän täytyy jatkaa matkaa. Ehkä perhoset auttavat meitä löytämään oikean suunnan. Gabi nyökkäsi haikeana, mutta ymmärtäväisenä. Hän otti vielä yhden syvän henkvedon, ikään kuin haluten tallentaa perhosten kauneuden ja tuoksun muistiinsa. Kyllä, Gabi sanoi. Mutta minä en unohda näitä perhosia koskaan. Pablo lenteli pienen matkan edellä. Perhoset usein viihtyvät avoimilla paikoilla ja valoisilla poluilla. Se tarkoittaa, että tämä voi olla hyvä merkki siitä, että olemme menossa oikeaan suuntaan! He seurasivat perhosten reittiä, jotka tuntuivat opastavan heitä lempeästi eteenpäin. Polku jatkui tasaisena ja leveänä, ja auringonvalo siivilöityi yhä useammin alas, lämmittäen heidän matkaansa. Jokainen askel tuntui vievän heitä lähemmäs kotiin, kohti tuttuja ääniä ja tuoksuja. Mateo tunsi olonsa yhä varmemmaksi. Hän oli nähnyt käärmeen ja nähnyt, ettei se ollutkaan pelottava, kun sitä kunnioitti. Hän oli nähnyt perhosia, jotka olivat kauneinta, mitä hän oli koskaan nähnyt. Amazon oli todella paikka täynnä seikkailuja ja ihmeitä. Ja vaikka he olivat edelleen syvällä viidakossa, hän tunsi, että he olivat oikealla tiellä. Gabi tassutti Mateon vieressä, pää pystyssä. Hänen mielensä oli täynnä perhosten värejä ja käärmeen suomujen kiiltoa. Hän oli oppinut niin paljon tänään. Amazon ei ollut vain paikka, josta piti löytää tie kotiin. Se oli myös paikka, joka opetti paljon. Katsokaa! Pablo huudahti yhtäkkiä. Kuulitteko te sen? Mateo ja Gabi pysähtyivät. He kuuntelivat tarkasti. Mistä Pablo puhui? Oli vain lintujen laulua ja perhosten hiljaista surinaa. Mutta sitten, aivan hiljaisuuden keskeltä, he kuulivat sen. Se oli heikko ääni aluksi, mutta se vahvistui hiljalleen. Se oli tuttu ääni. Se oli ääni, jota he olivat etsineet koko päivän. Se oli veden ääni. Mutta ei minkään pienen puron. Se oli suuren veden ääni. Pablo alkoi sirkuttaa innoissaan. Se on joki! Minä kuulen sen! Meidän on pakko olla lähellä joen rantaa! Gabi hypähti ilosta. Joen ranta! Se tarkoitti, että he olivat lähellä. Mateo tunsi jännityksen nousevan sisällään. Olisiko se hänen joensa? Se, jonka rannalla hänen kotinsa sijaitsi? He olivat nähneet niin monia asioita, kohdanneet niin monia eläimiä. Ja nyt, aivan kuin taikuudesta, he olivat kuulemassa äänen, joka saattaisi viedä heidät kotiin. He kiirehtivät eteenpäin, yhä syvemmälle vihreään metsään, kohti äänen lähdettä. Jokainen askel oli täynnä toivoa ja odotusta. Heidän seikkailunsa oli ollut uskomaton, mutta nyt he olivat valmiita palaamaan.

Kohti tuttuja ääniä

Gabi ja Mateo riensivät eteenpäin, sydämet täynnä jännitystä ja toivoa. Jokainen askel tuntui vievän heitä lähemmäksi sitä outoa, mutta niin ihanaa ääntä. Se ei ollut enää pelkkä etäinen kuiskaukset, vaan nyt se tuntui täyttävän koko metsän ilman. Aivan kuin tuuli olisi kantanut sitä suoraan heidän korviinsa. Se oli kuin useita ääniä yhdessä, kudottuna kauniiksi kangasksi. Olivatko ne ihmisten iloisia puheensorinaa, vai kenties Gabi kapybaran oman, tuttujen perheenjäsenten lörpöttelyä joen rannalta? Gabi nyökkäsi innoissaan Mateolle, sen turkki heilahti. Se tunsi vatsassaan pienen iloisen kutituksen. Se toivoi, että nuo äänet olisivat heidän oma perheensä, tai ainakin merkki siitä, että koti oli lähellä. Se oli valmis seikkailemaan, mutta myös todella valmis palaamaan tuttuun ja turvalliseen paikkaan.

Koti näkyvissä!

Gabi tunsi sydämensä tykyttävän nopeammin, kuin pieni rumpu sen rinnassa. Ne äänet! Ne olivat todellakin tuttuja, niin tuttuja, että ne saivat sen turkin väpättämään innostuksesta. Se hyppäsi kevyesti ja katsoi Mateoa suurilla, lempeillä silmillään, jotka loistivat odotuksesta. Mateo ymmärsi heti Gabin viestin. "Ne ovat varmaan sinun perheesi, Gabi! Kuulen jo itsekin jotain! Mennään, mennään nopeasti, ennen kuin ne ehtivät mennä mihinkään!" hän huudahti iloisesti ja tarttui Gabin pehmeään turkkiin kiinni, aivan kuin se olisi ollut pieni, karvainen reppu. Hän naurahti, Gabin vauhti oli tarttuva. Hänkin oli jo niin valmis näkemään, kuka Gabia odotti. Tämä oli seikkailun jännittävin hetki! Ja tietenkin, onnellisin. He olivat vihdoin perillä. Melkein. Gabi oli niin innostunut, että sen pienet jalat tepsuttivat tuskin maata koskettaen. Mateo pomppi ja loikki perässä, yrittäen parhaansa mukaan pysyä Gabin vauhdissa, joka oli yllättävän nopea isolle kapybaralle. Metsä tuntui nyt valoisammalta ja iloisemmalta kuin koskaan. Aurinko siivilöityi puiden tiheän lehvästön läpi luoden tanssivia valopilkkuja ja lämpimiä kuvioita maahan. Se tuntui melkein kuin itse metsä olisi iloinen ja kannustaisi heitä eteenpäin, kuiskaten lehtien havinassa: "Perille! Perille!" Ilma oli täynnä tuttuja tuoksuja, märkää maata, kukkia ja jokiveden raikasta hajua. Gabin nenä nyki, kun se haisteli ilmassa kelluvia tuttuja tuoksuja. Ne saivat sen syvän kapybarasielun värähtelemään onnesta. Äänet voimistuivat jokaisella heidän ottamallaan askeleella. Nyt Mateo pystyi itsekin selvästi erottamaan ne. Se oli sellaista pientä tuhinaa ja rypistelyä, vesiroiskeita ja sitten kuului selvästi iloinen "piip piip", joka sai Gabin pitkät korvat heilumaan innostuksesta. "Kuuntele, Gabi, kuuntele! Nyt ne kuuluvat jo todella läheltä! Melkein perillä!" Mateo huusi iloisesti. Hän tunsi omatkin jalkansa kevyemmiksi, kuin höyhenet, ja vatsassaan pienen iloisen kutituksen. Tämä oli juuri se hetki, jota he olivat odottaneet. He saapuivat pienen, tiheän kasvillisuuden peittämän polun mutkaan. Tämä kohta oli täynnä korkeita saniaiskasveja ja vihreitä pensaita, jotka tukkivat näkymän joelle. Gabin pieni, utelias nenä nuuskutti ilmaa ja sen turkki nousi pystyyn, jokainen karva värähteli jännityksestä. Se tiesi! Se tiesi, että tämän mutkan takana, aivan näiden pensaiden takana, oli jotain hyvin tuttua ja odotettua. Se kurkisti yhden suuren pensaan raosta, sitten toisen, ja sitten... "Voi, Gabi! Katso!" Mateo huudahti ja pysähtyi aivan jalkakäytävän reunaan, silmät pyöreinä ihmeestä. Siellä, avoimella paikalla, aivan joen rannalla, auringonpaisteessa kylpien, oli suuri joukko kapybaroja! Niitä oli paljon, niin paljon, ettei Mateo ollut koskaan nähnyt niin montaa kapybaraa yhdessä paikassa! Pieniä, pyöreitä vauvoja, jotka torkkuivat isojen emojen lämpimissä kyljissä, nuoria, energisiä kapybaroja, jotka leikkivät hippaa ja uivat veden reunassa, ja vanhempia, viisaita kapybaroja, jotka mutustelivat meheviä vihreitä lehtiä rauhallisesti ja nautiskelivat Amazonin lämmöstä. Se oli Gabin perhe, Gabin koko rakas yhteisö! Ne eläimet, joita Gabi oli niin kovasti kaivannut. Gabi ei epäröinyt hetkeäkään. Se syöksyi pensaan takaa esiin, sen pienet jalat tepsuttivat niin nopeasti kuin ne vain jaksoivat, sydän täynnä iloa ja helpotusta. "Piip! Piip! Piip!" se huusi kovaan ääneen, äänessä kaikki se ikävä ja sitten yhtäkkinen onnen purkaus, joka oli kertynyt sen sisälle. Kaikki kapybarat kääntyivät katsomaan, niiden päät nyökkäsivät uteliaasti. Aluksi ne olivat yllättyneitä, niiden uteliaat, tummat silmät pyörähtivät katsomaan tulijaa. Sitten, kun ne tunnistivat Gabin tutun turkin ja sen iloisen piipityksen, ilmassa kuului iloinen tuhinoiden ja piipitysten kakofonia! Koko kapybarayhteisö heräsi eloon! Pienet kapybaravauvat juoksivat Gabia vastaan, pyörien sen jalkojen ympärillä, ja isot emokapybarat nousivat hitaasti ylös tarjoten Gabille lämpimiä halauksia. Se oli niin ihana jälleennäkeminen, täynnä pörröisiä turkkeja ja iloisia nuuhkutteluja! Gabi puski nokallaan kaikkia, nuuski tuttujen turkkien tuoksua ja kieriskeli iloisesti maassa, aivan kuin se olisi tullut pitkältä matkalta. Se oli todellakin kotona! Mateo seisoi hieman kauempana, onnellinen ja lämmin hymy kasvoillaan. Hän katseli Gabin riehakasta ja iloista touhua ja tunsi lämpimän, tyytyväisen tunteen rinnassaan. Hän oli auttanut ystäväänsä löytämään perheensä. Se oli hienointa, mitä hän oli koskaan tehnyt! Se oli parempaa kuin yksikään seikkailukirja, koska se oli totta. Hän oli itse ollut osa sitä. Yksi isokokoinen kapybara, joka näytti olevan yhteisön johtaja, tai ainakin hyvin kunnioitettu vanhin, nousi seisomaan ja katsoi Mateoa ystävällisesti, sen tummat silmät olivat täynnä kiitollisuutta. Gabi juoksi Mateon luo, työnsi sen pehmeää päätä Mateon jalkaa vasten ja näytti sitten isoa kapybaraa kohti. "Piip piip", Gabi sanoi, aivan kuin se esittelisi Mateota perheelleen, kertoisivat kaikki hänen urotekonsa. Isokapybara nyökkäsi Mateolle hitaasti ja rauhallisesti. Sen katse oli syvä ja ystävällinen. Se oli selvästi kiitollinen. Mateo kumarsi hieman ja sanoi: "Hei. Olen Mateo. Minä autoin Gabia. Olen todella iloinen, että Gabi on taas kotona ja kaikki on hyvin." Kapybarat, jotka tuntuivat ymmärtävän Mateon puhetta, tuhisivat ja piipittivät hyväksyvästi. Ne olivat niin rauhallisia ja ystävällisiä eläimiä, vaikka olivatkin villiä luontoa. Mateo tunsi olonsa turvalliseksi niiden ympärillä. Hän katseli, kuinka Gabi jo istui muiden kapybarojen kanssa, turkki märkänä joen vedestä, ja mutusteli mehevää vihreää kasvia. Se oli jo täysin palannut omaan arkeensa, mutta vilkaisi Mateoa silloin tällöin lempeästi, aivan kuin sanoen "Kiitos, ystäväni. En unohda sinua." Mateo tunsi pienen ikävän pistoksen vatsassaan. Hänenkin seikkailunsa oli nyt päättymässä. Hän oli niin iloinen Gabin puolesta, mutta samalla hän tiesi, että hänen oli aika lähteä. Hän oli nähnyt Amazonin sademetsän ihmeitä, tavannut puhuvia eläimiä ja kokenut jotain unohtumatonta. Hän oli kasvanut seikkailun aikana, tullut rohkeammaksi ja oppinut luottamaan itseensä. Hän oli myös oppinut, miten tärkeää on olla ystävä ja auttaa hädässä olevia. Hän vilkutti Gabille. Gabi nyökkäsi takaisin, suu täynnä kasvia, joka näytti todella herkulliselta. Se oli selvästi onnellinen. Mateo otti syvän henkäyksen ja tunsi Amazonin tuoksun – märkää maata, eksoottisia kukkia, ja elämän voimaa. Hän tiesi, ettei hän koskaan unohtaisi tätä päivää. Hän oli auttanut Gabia löytämään kodin, ja siinä oli jotain todella erityistä. Hän kääntyi hitaasti ympäri, valmiina palaamaan takaisin omalle polulleen, kohti omaa kotia ja omia vanhempiaan, jotka varmasti jo odottivat häntä. Vaikka seikkailu oli ohi, muistot eläisivät ikuisesti hänen sydämessään. Hän oli löytänyt uuden ystävän, ja se oli tärkeintä kaikesta. Gabin perhe oli löytynyt. Ja Mateon oma seikkailu oli täynnä upeita muistoja.

Hyvästi ja lupaus

Mateo näki Gabin juoksevan iloisesti kohti perhettään. Gabin emo ja isä olivat odottaneet häntä huolissaan, ja nyt ne pusuttelivat ja nuolivat pientä Gabi-kapybaraa rakkaudella. Gabin sisarukset ryntäsivät myös halaamaan kadonnutta sisartaan, ja pian koko kapybaraperhe oli iloisesti yhdessä. Ne naureskelivat ja kertoivat tarinoita Gabin seikkailusta Mateon kanssa. Gabin emo kiitti Mateoa lämpimästi. "Kiitos, pieni ystävä", Gabin emo sanoi syvällä, lempeällä äänellä. "Olet tuonut Gabin takaisin meille. Emme koskaan unohda ystävällisyyttäsi."Mateon sydän tuntui täyttyvän lämmöllä ja ilolla. Hän oli onnellinen Gabin puolesta. Mutta samalla hänen mieleensä hiipi pieni surun tunne. Oli aika sanoa hyvästi. Mateo katsoi Gabiin. Gabilla oli nyt kirkkaat, onnelliset silmät, ja se hypähteli iloisena perheensä keskellä. "Gabi", Mateo sanoi hieman hiljaa. "Minun on mentävä kotiin. Äitini odottaa minua."Gabi pysähtyi leikeistään ja katsoi Mateoon. Sen pienet korvat nujahtivat alas. Se oli ollut niin hauskaa Mateon kanssa! Ne olivat nauraneet, tutkineet ja kokeneet niin monia jännittäviä asioita yhdessä. Kapybara lähestyi Mateoa hitaasti ja työnsi kuononsa varovasti pojan kättä vasten. Se oli sen tapa halata ja sanoa hyvästi.Mateo silitti Gabin pehmeää turkkia. "Älä ole surullinen, Gabi. Olemme ystäviä ikuisesti. Ja tiedän, että näemme vielä."Tällä hetkellä, Pablo-papukaija lensi Mateon olkapäälle. Sen kirkkaanvihreät sulat kiilsivät auringossa. "Hyvästi, Mateo! Olet paras ihmisystävä, jonka olen koskaan tavannut! Tule takaisin Amazoniin, milloin vain haluat!" Pablo sanoi ja nyökkäsi tärkeän näköisesti.Sitten Antero-apina heilautti itsensä alas puusta. Sen pitkä häntä kiertyi oksan ympärille. "Mateo! Muistatko arvoituksen? Mitä ei voi kantaa kauan?" Antero kysyi veikeästi, vaikka tiesikin vastauksen jo. Mateo nauroi. "Vaikeaa murehtimista!" hän vastasi. "Muistan, Antero! Kiitos kaikista nauruista!"Ja sieltä Lilli-laiskiainenkin liukui hitaasti lähemmäs, hymyillen leveästi. "Kiitos, Mateo. Lauluni tuntuivat paljon kauniimmilta, kun sinä olit yleisönä. Toivottavasti näemme joskus uudelleen."Kaikki eläimet olivat tulleet hyvästelemään Mateoa. Siellä oli myös käärme Killi, joka nyökkäsi Mateolle kunnioittavasti, ja perhoset lepatelivat ympäriinsä kuin pienet värilliset hyvästelyviestit. Mateo tunsi olonsa todella erityiseksi. Hänellä oli niin monta uutta ystävää! Hän oli saapunut Amazoniin yksin, mutta lähti sieltä sydän täynnä seikkailuja ja ystävyyttä.Mateo mietti, kuinka hän kertoisi äidilleen kaikista näistä uskomattomista asioista. Kertoisiko hän, että eläimet puhuivat? Ehkä äiti ajattelisi, että hän oli vain uneksinut. Mutta hänellä oli niin monta todistetta: muistot, naurut, tuntemukset. Eikä vähiten, lupaus Gabille, että he tapaisivat vielä.Mateo kumartui alas ja antoi Gabille viimeisen halauksen. "Hyvästi, Gabi. En unohda sinua. Ja lupaan, että tulen takaisin. Kenties ensi kesänä? Sitten voimme tutkia Amazonia vieläkin enemmän!"Gabi nuolaisi Mateon poskea. Se oli sen tapa sanoa: "Minäkin kaipaan sinua, ystäväni. Ja odotan sinua. Lupaus on lupaus."Mateo nousi seisomaan, vilkutti kaikille eläimille ja lähti sitten hitaasti kohti kotiaan. Jokainen askel tuntui kevyemmältä kuin koskaan. Hän oli löytänyt jotain paljon arvokkaampaa kuin minkään aarteen: ystävyyden. Amazonin metsä oli antanut hänelle uusia silmiä nähdä maailma, ja uuden sydämen tuntea sen.Hänen matkansa Amazonin syvyyksiin oli päättynyt, mutta matka hänen sisällään, seikkailun tuoma kasvu ja oppiminen, oli vasta alussa. Hän tiesi, että jokaisella puulla, jokaisella joella ja jokaisella eläimellä oli oma tarinansa kerrottavana, ja hän oli ollut osa yhtä niistä. Hän oli kuullut viidakon ääniä, jotka olivat muuttuneet pelottavista ystävällisiksi, ja hän oli nähnyt sen kauneuden, joka oli ollut piilossa odottamassa löytäjäänsä.Kotimatkalla Mateo mietti kaikkea, mitä oli oppinut. Hän oli oppinut, että vaikka eläimet näyttivät erilaisilta, ne kaikki tunsivat iloa, surua ja ystävyyttä. Hän oli oppinut, että auttaminen kannatti aina, ja että jokainen pienikin teko saattoi johtaa suuriin seikkailuihin. Hän oli oppinut myös, että oma pelko voi olla vain iso mielikuvitus ja että rohkeus löytyy usein odottamattomista paikoista. Esimerkiksi pienen kapybaran auttamisesta.Hänen mielessään pyörivät Pablo-papukaijan värikkäät höyhenet, Antero-apinan vauhdikkaat temput ja Lilli-laiskiaisen lempeät laulut. Ja tietenkin, Gabi-kapybaran lämmin turkki ja rehellinen katse. Nämä muistot eivät koskaan haalistuisi. Ne olivat osa häntä nyt.Mateo astui polulle, joka johti ulos tiheästä viidakosta ja kohti hänen omaa pientä kotiaan. Aurinko alkoi laskea, värjäten taivaan oranssin ja violetin sävyillä. Se näytti aivan kuin Amazonin taika olisi levinnyt koko maailmaan. Ja ehkä se olikin. Ehkä jokaisessa auringonlaskussa, jokaisessa tuulen huminassa ja jokaisessa linnun laulussa oli ripaus Amazonin seikkailua.Hän vilkaisi vielä kerran taakseen viidakkoon. Se oli edelleen siellä, salaperäinen ja kaunis, täynnä elämää ja ääniä. Hän tiesi, että Gabi ja hänen perheensä olivat nyt turvassa. Ja hän tiesi, että myös hän itse oli turvassa ja täynnä uusia tarinoita jaettavaksi. Hän ei ollut enää sama poika, joka oli lähtenyt kotoa aamulla. Hän oli seikkailija, ystävä, ja Amazonin viidakon salaisuuksien tuntija. Ja mikä tärkeintä, hän oli tehnyt lupauksen. Lupauksen ystävälle. Ja lupaukset on tehty pidettäviksi.

Lopetus

Kiitos oikein paljon, kun olit mukana Gabi ja Mateon jännittävässä Amazonin seikkailussa! Toivottavasti nautit matkasta ja uusista ystävistä. Jos sinulla on toiveita tai palautetta, pyydä aikuista kertomaan niistä Sonacastsille. He kuuntelevat mielellään! Nyt on sinun vuorosi lähteä omiin mielikuvitusseikkailuihin tai keksiä uusia tarinoita. Maailma on täynnä ihmeitä, muista se! Kiitos vielä kerran ja nähdään taas uusien tarinoiden parissa. Hei!

Lisää tarinoita