SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Flamenco-fiasko ja paras hiekkalinna ikinä

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Hei kaikki pienet seikkailijat! Oletteko koskaan haaveilleet matkasta aurinkoiseen Espanjaan, missä paistaa aina ja meri kutsuu uimaan? Entä jos seikkailuun kuuluu hieman liikaa aurinkovoidetta, tanssia, joka saa lattian tärisemään, ja maailman paras hiekkalinna? Tänään sukellamme perheen kanssa hauskoihin kommelluksiin ja aurinkoisiin päiviin. Valmistaudu nauramaan ja ihmettelemään, kun kerromme Flamenco-fiaskon ja parhaan hiekkalinna ikinä -tarinan!

Saapuminen aurinkoon

Perheen matka alkoi, kun he astuivat suureen lentokoneeseen. Ikkunasta näkyi, kuinka pikkuruiset talot ja autot jäivät taakse, kun kone nousi ylös pilvien keskelle. Se oli kuin lentäisi pumpulin läpi! Lopulta he laskeutuivat Espanjaan, paikkaan missä aurinko tuntui halanneen kaikkia lämpimästi. Lentokentällä tuoksui vähän erilaiselta kuin kotona – ehkä suolaiselta mereltä ja joltakin makealta kukalta? Pikku-Emilia tarttui äidin kädestä ja huusi: ”Äiti, onpa kuuma!” Isä nyökkäsi ja virnisti: ”Tämä on sitä lomaa!” Sitten he hyppäsivät isoon, ilmastointiin jäähdytettyyn bussiin, joka vei heidät hotellille. Matkan varrella Emilia ja pikkuveli Antti painoivat nenänsä ikkunaa vasten ja katselivat. Ulkona kasvoi vihreitä palmuja, oransseja sitruspuita ja kukkia, jotka olivat kirkkaamman värisiä kuin Emilian lempikynät. Perillä hotelli oli kuin suuri, valkoinen linna, jolla oli sininen uima-allas keskellä. Vesi kimalteli niin kutsuvasti, että Antti yritti jo hypätä sisään pelkissä kengissään! Onneksi äiti ehti napata hänet kiinni.

Aurinkovoide-sekoilua ja rannan taikaa

Seuraavana aamuna aurinko paistoi jo kirkkaasti, kun Emilian ja Antin perhe heräsi. Uima-allas kutsui yhä, mutta ensin oli tärkeä tehtävä: aurinkovoide! Äiti ojensi pullon, jossa oli paksua, valkoista voidetta. 'Muistakaa, lapset,' hän sanoi, 'tämä on meidän suojakilpemme aurinkoa vastaan!' Antti nappasi pullon ja puristi siitä valtavan annoksen suoraan käteensä. Se oli kuin pieni valkoinen pilvi! Hän yritti levittää sitä poskilleen, mutta voide levisi vähän joka paikkaan – nenänpäähän, korvien taakse ja jopa hiuksiin! Hän näytti siltä kuin olisi sukeltanut kermavaahtoon. Emilia kikatti. 'Antti, näytät ihan lumiukolta keskellä kesää!' Emilia yritti auttaa, mutta kun hän levitti voidetta Antin selkään, hän vahingossa pyyhkäisi kämmenellään myös Antin pipon, joka oli pudonnut hiekalle. Nyt pipokin oli valkoinen! Onneksi se oli vain leikkipipo. Isäkin tuli apuun, ja kohta koko perhe nauroi omille aurinkovoide-taideprojekteilleen. Heistä jokainen sai pienen valkoisen täplän nenänpäähänsä tai korvanlehteensä. Äiti jopa piirsi Antin käsivarteen pienen aurinkovoide-sydämen. Vihdoin, kun kaikki olivat kunnolla suojassa ja näyttivät enemmän ihan tavallisilta lomalaisilta kuin lumiukoilta, oli aika lähteä. Minne? Tietysti rannalle! Ranta oli aivan hotellin lähellä. Kun he astuivat hiekalle, Emilian suu loksahti auki. Edessä avautui valtava, sininen meri, joka kimalteli kuin miljoonat pienet timantit. Aallot kuiskasivat rantaan 'shhh-shhh-shhh' ja hiekka oli niin pehmeää, että varpaat upposivat siihen ihanasti, kuin pilvenhattaroihin. Kauempana, aivan meren ja taivaan rajalla, näkyi pieniä purjeveneitä, jotka lipuivat hitaasti kuin valkoiset linnut veden päällä. Antti juoksi heti kohti vettä, pienet jalat kipittäen hiekalla. Äiti muistutti: 'Varo, Antti, meri on kylmää! Ota ensin varpaitasi!' Antti kastoi varpaansa veteen ja hihitti, kun viileä aalto valahti niiden yli. 'Se kutittaa!' hän huudahti. Emilia katseli ympärilleen. Siellä täällä näkyi värikkäitä simpukankuoria, joita aallot olivat tuoneet rantaan. Jotkut olivat pieniä ja pyöreitä, toiset taas spiraalin muotoisia, kuin pieniä aarteita meren pohjasta. Ilmassa tuoksui suolaiselta mereltä ja jännittäviltä uusilta seikkailuilta. Lokit huusivat iloisesti yläpuolella, 'kraa-kraa!', ja niiden ääni sekoittui aaltojen kohinaan. Perhe löysi täydellisen paikan hiekkalinnalle. Emilia alkoi heti kerätä isoja kiviä linnan muureiksi, ja Antti kantoi merivettä pienellä sangollaan. 'Me rakennamme maailman korkeimman hiekkalinnan!' Emilia huudahti. 'Sellaisen, joka ylettyy pilviin asti! Sellaisen, jossa asuu lohikäärmeitä ja prinsessoja!' He kaivoivat, kasasivat ja koristelivat. Hiekka tuntui lämpimältä sormien välissä, ja aallot tulivat ja menivät, välillä nuollen linnan perustuksia 'slurp-slurp'. Mutta lapset ehtivät aina paikkaamaan ne, lisäämällä lisää hiekkaa ja vettä. Linnan muurit kohosivat vähitellen ylöspäin. Isä auttoi tekemään linnan tornit. Hän näytti, miten hiekasta sai paineltua oikein tiiviitä möykkyjä, jotta tornit pysyisivät pystyssä. Isä oli kuin hiekkalinnasuunnittelija! Äiti puolestaan löysi kauniita simpukoita ja värikkäitä pieniä kiviä, joilla he koristelivat linnan portit ja ikkunat. Yksi simpukka oli ihan violetti ja toinen kimalteli kuin kulta. Linnasta tuli upea, oikea satulinna! Siinä oli iso vallihauta ja tornit, joiden huipulla liehuivat kuvitteelliset liput. Emilia teki vielä pienen hiekkapatsaan linnan vartijaksi – se näytti vähän ruttuiselta peikolta, jolla oli simpukankuorihattu. Antti alkoi sitten juosta pitkin rantaa, ja aallot yrittivät napata hänen varpaistaan kiinni. Hän nauroi niin makeasti, että hänen naurunsa kaikui yli aaltojen äänen. Emilia seurasi perässä, hyppien aaltojen yli kuin pieni delfiini. He löysivät myös merilevää, joka näytti ihan pitkiltä vihreiltä spageteilta. He teeskentelivät olevansa merihirviöitä ja uhkailivat hiekkalinnaa, mutta sitten he sivelivät sitä, ettei se vain pelästyisi. He keräsivät myös pyöreitä, sileitä kiviä ja yrittivät heittää niitä veteen niin, että ne hyppisivät pinnalla useita kertoja. 'Yksi pomppu! Kaksi pomppua! Kolme!' Antti laski. Välillä kivi upposi heti, mutta joskus se teki pienen tanssin veden pinnalla. Aika kului kuin siivillä, ja he eivät edes huomanneet, kuinka aurinko alkoi jo laskea hieman, ja taivas värjäytyi oranssin ja vaaleanpunaisen sävyihin. Hiekkalinna seisoi yhä ylväänä, vaikka muutama ovela aalto oli sitäkin uhannut. Antti ja Emilia olivat väsyneitä mutta onnellisia. Heidän poskensa punoittivat auringosta ja heidän mielensä oli täynnä meren taikaa ja uusien löytöjen iloa. Äiti ja isä pakkasivat pyyhkeet ja lelut. Hiekkalinna sai jäädä odottamaan seuraavan päivän aaltoja ja ehkä uusia rakentajia. 'Huomenna lisää hiekkalinnoja ja aaltoja,' äiti lupasi, kun he lähtivät kävelemään takaisin hotellille. Heidän vatsansa kurnivat jo hieman. Mutta sitä ennen oli luvassa jotain ihan muuta. Jotain, jossa oli paljon makua ja rytmiä! Jotain, joka tuoksui ihan uudelta ja jännittävältä… Mutta siitä lisää seuraavaksi!

Tapas-herkkuja ja Flamenco-rytmia

Isä oli luvannut, että tänä iltana he menisivät syömään vähän toisella tavalla. Ei siis mitään isoja annoksia, vaan paljon pieniä juttuja, joita saisi maistella ja jakaa. Se kuulosti seikkailulta! He kävelivät pienen, kapean kadun varrella, jossa oli kauniita kukkaruukkuja ja kuului iloista puheensorinaa. Ilma oli lämmin ja tuoksui jasmiinilta. Lopulta he löysivät paikan, jossa oli paljon värikkäitä valoja ja melkein kaikilla oli hymy huulilla. Pöytä oli jo katettu valmiiksi, ja se näytti houkuttelevalta. Sisällä leijui ihania tuoksuja: paistettua kalaa, valkosipulia, jotain makeaa ja jotain hieman savuista. Heidän vatsansa kurnivat entistä enemmän, kun he istuivat alas. Tarjoilija, jolla oli yllään punainen esiliina ja ystävällinen hymy, toi heille pöytään monia pieniä lautasia. "Oho, mikä tuolla on?" kysyi Kerttu, osoittaen pientä, vihreää oliivia, joka näytti pieneltä silmältä. "Ne ovat oliiveja", äiti selitti, "ne ovat Espanjassa hyvin suosittuja ja niitä voi syödä sellaisenaan." "Ja täällä on pieniä lihapullia, jotka uivat herkullisessa tomaattikastikkeessa", isä lisäsi. "Kokeilkaapa näitä!" Valtteri nappasi heti yhden pienen patongin palan ja kastoi sen öljyyn. Mmm, mikä maku! Se suli suussa! Sitten he maistelivat pieniä perunoita, joissa oli tulisen oloista kastiketta – ei liian tulista, mutta juuri sopivasti! – ja äiti innostui pienistä mustekaloista, jotka olivat ihanasti paistettuja ja maistuivat mereltä. Kerttu löysi suosikkinsa: pieniä leipäpaloja, joiden päällä oli juustoa ja mansikkahilloa. Makeaa ja suolaista yhtä aikaa – täydellistä! Hän söi niitä kolme peräkkäin. Valtteri puolestaan rakastui espanjalaisiin omlettiin, joka oli tehty perunasta ja kananmunasta. Se oli niin pehmeää ja maukasta, että hän pyysi siitä toisen palan. He saivat maistaa monia erilaisia makuja, eikä kenenkään tarvinnut syödä kokonaista isoa annosta, jos ei halunnut. Se oli kuin pieni makujen seikkailu, jossa joka suupala oli yllätys ja herkkua. Yhtäkkiä, aivan kun he olivat juuri saaneet viimeiset tapakset syötyä, salin toisesta päästä alkoi kuulua kitaran helinää. Se ei ollut mitään tavallista musiikkia. Se oli nopeaa, kiihkeää ja tuntui sykkivän koko huoneessa, tarttuen jokaiseen läsnäolijaan. Sitten paikalle astui tanssija. Hänellä oli yllään pitkä, punainen mekko, jossa oli paljon röyhelöitä ja joka näytti upealta pyörähdyksissä. Hänen hiuksensa oli sidottu tiukalle nutturalle, ja hänen päässään oli iso, kaunis kukka. Valtteri ja Kerttu katsoivat suu auki, unohtaen hetkeksi jopa herkkupalat. Tanssija alkoi liikkua. Hän nosti kätensä ylös, kierteli ja käänteli sormiaan ilmassa, aivan kuin hän olisi maalannut niillä kuvia. Sitten hän alkoi taputtaa käsiään rytmikkäästi ja koputtaa jalkojaan lattiaan niin, että koko paikka tärisi. Clap-clap-clap! Tump-tump-tump! Clap-clap-clap-tump-tump! "Se oli flamencoa!" äiti kuiskasi Kertun korvaan. "Tässä on sitä rytmiä, josta isä puhui! Eikö olekin upeaa?" Tanssijan askeliin tuli lisää ja lisää vauhtia. Hän pyörähti ympäri niin, että hänen mekkonsa helmat lensivät ilmassa kuin jättimäinen punainen kukka, joka avautui ja sulkeutui. Hän oli vakava, mutta hänen silmissään näkyi valtava ilo ja tarina, jonka hän kerteli liikkeillään. Kitara soi yhä nopeammin, ja laulaja, joka istui nurkassa, lauloi surullisen kaunista laulua, joka tuntui koskettavan syvältä. Valtteri alkoi huomaamattaan koputtaa jalkaansa lattiaan tanssijan tahdissa, melkein kuin hän olisi osa esitystä. Kerttu yritti matkia tanssijan käsien liikkeitä pöydän alla, heiluttaen sormiaan ja ranteitaan. He olivat molemmat täysin lumoutuneita tästä elävästä taidemuodosta. Se oli kuin joku olisi loihtinut heidät toiseen maailmaan, täynnä värejä, ääniä ja tunteita, jotka vain flamenco voi luoda. Kun tanssija pysähtyi ja kumarsi, kaikki taputtivat ja huusivat bravo! Pitkään ja äänekkäästi. Hänen kasvonsa olivat hikiset, mutta hänen hymynsä oli leveä ja kiitollinen. Se oli ollut uskomaton esitys, sellainen, jota ei ihan joka päivä näe. Valtteri tunsi jaloissaan pientä kutitusta – melkein kuin hänkin olisi halunnut nousta ja alkaa tanssia tanssijan perässä! Kerttu pyysi heti, saisiko hänkin sellaisen punaisen, röyhelöisen mekon, ihan samanlaisen kuin tanssijalla. Isä naurahti ja sanoi, että ehkä sitten, kun he olisivat oppineet flamencoa kunnolla ja tanssineet sen monet askeleet. Illallinen oli ollut täynnä uusia makuja ja unohtumattomia hetkiä, paljon muutakin kuin vain ruokaa. Heidän sydämensä olivat täynnä iloa ja mielensä täynnä kauniita kuvia ja rytmejä. Aurinkovoide-sekoilut ja rannalla möyriminen tuntuivat jo kaukaiselta muistolta, kun he kävelivät takaisin hotellille, kätten taputukset vielä kaikuivat korvissa. Mutta huomenna oli luvassa jotain, joka yhdistäisi kaiken sen hauskan, mitä he olivat jo kokeneet – auringonpaisteen, hiekan ja mielikuvituksen. Huomenna Valtteri ja Kerttu rakentaisivat jotain aivan erityistä. Jotain, joka olisi paras hiekkalinna ikinä!

Hiekkalinnan loisto ja lämpimät muistot

Aamu sarasti kirkkaana ja lämpimänä, kuten Espanjassa aina. Valtteri ja Kerttu heräsivät lähes samanaikaisesti, silmät pyöreinä odotuksesta. Eilisen flamenco-illan muistot olivat jo haihtuneet, ja mielessä pyöri vain yksi asia: hiekkalinna! Ei mikä tahansa hiekkalinna, vaan paras hiekkalinna ikinä! He hyppäsivät sängyistään niin nopeasti, että Isäkin heräsi sängyn natinaan. Valtteri oli jo aloittanut suunnittelun mielessään, ja Kerttu mietti millaisia prinsessoja linnassa asuisi. Heidän mielikuvituksensa laukkasi jo pitkin hiekkarantaa. Äiti ja Isäkin huomasivat lasten poikkeuksellisen innokkuuden. Heillä oli jo pientä vipinää ja suhinaa aamiaispöydässä, kun lapset lähes liukuivat keittiöön. ”Mitäs teidän mielessänne mahtaa liikkua, pikku hiekkalinna-arkkitehdit?” Isä kysyi aamupalapöydässä, kun Valtteri jo melkein horjahti tuoliltaan kaivatessaan syödä nopeammin. Hän oli niin täynnä energiaa, että churrokin meinasi lentää suusta. ”Hiekkalinna!” Kerttu huudahti, suu täynnä churroa ja silmät sädehtien. ”Juu! Tänään me tehdään sellainen, jota kukaan ei ole koskaan ennen nähnyt!” Valtteri lupasi, levittäen käsiään mahdollisimman leveälle kuvatakseen tulevan linnan valtavaa kokoa. ”Siinä on monta tornia ja salakäytäviä ja kaikki!” Aamupalan jälkeen he pakkasivat rantakassin täyteen kaikkea tarpeellista: lapioita, ämpäreitä monessa koossa, hiekkalinnan muotteja, jotka olivat kuin pieniä palatseja, vesipullon ja tietysti ne tärkeät aurinkovoiteet. Tällä kertaa ei tullut sekoilua, sillä jokainen levitti oman voiteensa huolellisesti käsille, jalkoihin ja kasvoihin. Sitten he olivat valmiina! Reppu selkään, uimalelut kainaloon ja menoksi! Rannalla aurinko jo lämmitti hiekkaa pehmeästi. Meri kimmelsi sinisenä ja kutsuvana, ja pienet aallot huiskivat rantaviivaan. Lokit kirkuivat iloisesti taivaalla, ja kaukana kuului lasten naurua. ”Minne me rakennamme sen?” Kerttu kysyi, pyörien ympäri ja etsien täydellistä paikkaa. Hän halusi paikan, josta näkisi koko meren. Valtteri katsoi ympärilleen tarkasti. Hän muisti Isän neuvon. ”Ei liian lähelle merta, ettei aallot nappaa sitä heti ensimmäisenä. Mutta ei liian kauas, ettei hiekan hakuun mene koko päivää. Ja pitää olla paljon tilaa!” Lopulta he löysivät täydellisen paikan: pienen kumpareen, joka oli juuri sopivan korkealla merenrannasta, josta oli hyvä näkymä merelle, mutta joka oli turvassa meren kujeilevilta aalloilta. Tässä, ihan tässä! Nyt alkoi todellinen työ! Ensin tarvittiin paljon, paljon hiekkaa. Valtteri ja Isä täyttivät ämpäreitä märällä hiekalla, joka oli raskaampaa ja tukevampaa ja pysyi paremmin kasassa. Ämpärit olivat raskaita, mutta pojat uurastivat. Kerttu ja Äiti toivat vettä pienemmillä ämpäreillä ja kastelivat hiekkakasoja, jotta ne olisivat täydellisiä rakentamiseen. Plop, plop, sanoi vesi, kun se kaatui hiekan päälle. Kohta heillä oli suuri kasa tummaa, kosteaa hiekkaa. Se oli kuin pieni hiekkavuori. ”Aloitetaan torneista!” Valtteri ilmoitti, oikeana arkkitehtinä. He asettivat pyöreitä muotteja hiekalle ja täyttivät ne tiiviisti, taputellen hiekkaa tiukasti paikoilleen. Sitten varovasti, hitaasti ja jännittyneinä nostettiin muotit pois. Ja sieltä ilmestyi – upea hiekkatorni! Sen seinät olivat sileät ja täydelliset. Yksi, kaksi, kolme... pian oli kokonainen rivi torneja, joissa oli terävät huiput ja sileät seinät. Kerttu vastasi yksityiskohdista. Hän tasoitti hiekkalinnan seiniä lapion lappeella ja teki sinne pieniä ikkunoita sormellaan. ”Tässä asuu prinsessa, ja tuossa ritari!” hän selitti, osoittaen eri ikkunoita. Äiti auttoi häntä keräämään meren rannasta kauniita, eri kokoisia simpukoita. Niistä tuli linnan seinille koristeita, kuin pieniä jalokiviä ja kauniita mosaiikkeja. Muutama kiiltävä pikkukivi toimi linnan portein koristeena, ja yksi pitkä, vihreä levänpala nostettiin korkeimman tornin lipputangoksi. Se lepatti tuulessa kuin oikea lippu, toivottaen kaikki tervetulleiksi tai pitäen loitolla viholliset! Valtteri kaivoi linnan ympärille leveän vallihaudan. Vesi virtaa sinne! hän kuvitteli. Isä auttoi häntä täyttämään sen varovasti merivedellä. Se oli kuin pieni, sininen joki, joka kiersi linnan ympäri ja suojasi sitä. He rakensivat myös pienen sillan vallihaudan yli, tietenkin hiekasta. Se oli mestariteos! Linnan muurien sisälle he rakensivat pieniä huoneita ja pihoja, joissa saattoi kuvitella asuvan pikkuruisia hiekkakuninkaallisia ja heidän lemmikkieläimiään. Tunti toisensa jälkeen he tekivät töitä, mutta se ei tuntunut työltä ollenkaan. Se oli hauskaa! Hiekka tarttui varpaisiin ja sormiin, aurinko lämmitti selkää ja meren tuuli kuiskasi korvaan. He nauroivat, kun Valtterin hiekkapartioauto ajoi vahingossa vallihaudalle ja Isän piti pelastaa se. He söivät pienen eväsleivän keskellä rakennustyömaata, ja vesipullo kulki kädestä käteen. Lopulta, pitkän ja iloisen uurastuksen jälkeen, he astuivat taaksepäin. Ja siinä se oli! Suuri, upea, mahtava hiekkalinna! Sen tornit kurottivat kohti taivasta, kuin ne olisivat valmiina koskettamaan pilviä. Simpukat kimaltelivat sen seinillä kuin tuhannet tähdet, ja levälippu liehui ylpeänä. Vallihauta kimmelsi vedestä, ja pieni silta johti majesteettisesti linnan porteille. Se oli todella paras hiekkalinna, jonka joku oli koskaan rakentanut! Äiti ja Isä seisoivat vieressä, suut auki ihastuksesta. ”Vau!” Äiti huokaisi. ”Tämä on kyllä paras hiekkalinna, jonka olen koskaan nähnyt!” Isä nyökkäsi. ”Ja kuinka paljon olettekaan tehneet työtä! Olette todellisia taiteilijoita!” Valtteri ja Kerttu seisoivat ylpeinä, rinnat pullistellen. Heidän kasvonsa olivat hiekkaiset ja hiukset sekaisin, mutta heidän silmänsä loistivat kirkkaammin kuin rannalla kimaltelevat hiekanjyvät. ”Me tehtiin se yhdessä!” Kerttu sanoi, tarttuen Valtterin kädestä. ”Joo! Se on meidän linna!” Valtteri lisäsi. He viettivät vielä pitkän tovin leikkien linnansa ympärillä. He kuvittelivat itsensä kuninkaiksi ja kuningattariksi, jotka puolustivat valtakuntaansa merihirviöiltä. He keksivät tarinoita salakäytävistä ja piilotetuista aarteista. Jokainen simpukka, jokainen kivi sai oman tarinansa. He juoksivat ympäriinsä, hyppivät ja huusivat iloiten, kunnes olivat aivan väsyneitä. Kun aurinko alkoi laskea ja taivas maalautui oranssin, punaisen ja violetin sävyillä, oli aika lähteä. He katsoivat viimeisen kerran hiekkaansa linnaa, joka seisoi ylväänä ja kauniina. He tiesivät, että meren aallot tulisivat yön aikana ja veisivät sen mukanaan, palauttaen sen takaisin hiekaksi. Mutta se ei haitannut. Heillä oli jo jotain paljon arvokkaampaa kuin itse hiekkalinna. Heillä oli muisto. Muisto yhdessä tekemisestä, nauramisesta ja unelmoimisesta. Muisto parhaasta hiekkalinnasta ikinä, ja siitä kuinka kaksi pientä lasta ja heidän vanhempansa rakensivat sen yhdellä lämpimällä Espanjan rannalla. Se tunne, se ilo ja se yhteinen hetki, ne säilyisivät heidän sydämissään paljon kauemmin kuin mikään hiekkalinna. Ja tiesittekö mitä? Se oli ehkä kaikkein tärkeintä.

Lopetus

Kiitos, että olit mukana Jaskan ja Helmin hiekkalinnaseikkailussa! Toivottavasti pidit Flamenco-fiaskosta ja meidän kaikkien parhaasta hiekkamajasta. Muistathan, että sinun oma mielikuvituksesi on ihan yhtä ihana ja villi! Jos sinulla on ideoita tai palautetta, voit pyytää aikuisen lähettämään viestin Sonacastsille. Meillä on aina ilo kuulla sinusta. Ja kukapa tietää, minkälaisia seikkailuja sinä keksitkään. Nähdään taas pian!

Lisää tarinoita