SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Bremenin soittoniekat

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele tarina, jossa vanha aasi, uskollinen koira, ketterä kissa ja kukko kohtaavat kohtalonsa ja päättävät ottaa ohjat omiin käsiinsä. He ovat hylättyjä, mutta heillä on yksi suuri unelma: tulla kaupungin soittoniekkojen. Tänään kuulemme, kuinka nämä neljä ystävystä aloittavat uskomattoman matkan, kohtaavat ryöväreitä ja löytävät jotain paljon parempaa kuin koskaan osasivat kuvitella. Valmistaudu sukeltamaan klassiseen satuun, jossa ystävyys ja nokkeluus voittavat.

Vanhat ystävät pakomatkalla

Seikkailu alkaa! Ensin oli vanha aasi. Sen isäntä oli ajatellut lähettää aasin teurastamoon, koska se oli tullut jo niin iäkkääksi. Mutta aasi oli ovela ja kuuli puheet. Niinpä eräänä yönä, kun kaikki nukkuivat, aasi hiipi ulos tallista ja päätti lähteä kohti Bremeniä. Se ajatteli: ”Minusta tulee varmasti hyvä soittoniekka!” Matkalla aasi tapasi vanhan koiran, joka makasi tien laidassa huohottaen kurjannäköisenä. Koira oli palvellut isäntäänsä uskollisesti, mutta nyt sekin oli tullut liian vanhaksi. ”Isäntäni aikoo hukuttaa minut,” koira nyyhkytti. Aasi keksi heti loistavan idean! ”Tule mukaani Bremeniin! Aloitetaan uusi elämä muusikoina!” Koira heilutti häntäänsä iloisesti. Eivätkä he olleet ainoat. Pian heidän tielleen osui vanha kissa, joka näytti nälkäiseltä ja surulliselta. ”Miau! En voi enää pyydystää hiiriä yhtä nopeasti,” kissa valitti. Aasi ja koira kertoivat suunnitelmastaan. Kissa innostui ja toivoi voivansa laulaa kauniisti Bremenissä. Ja sitten, kun aurinko alkoi laskea, he näkivät vanhan kukon istumassa portilla ja rääkyvän kovaa. ”Miksi huudat?” kysyi aasi. Kukko selitti, että emäntä aikoi keittää siitä keiton! ”Tule mukaamme, meillä on parempi suunnitelma!” Nyt heitä oli neljä: aasi, koira, kissa ja kukko. Kaikki hylättyjä, mutta täynnä toivoa ja unelmia. Yhdessä he lähtivät taivaltamaan kohti Bremeniä, kohti uutta elämää soittoniekkoina!

Matka kohti Bremeniä

Niinpä he lähtivät matkaan, aasi, koira, kissa ja kukko. Aurinko paistoi jo korkealla, mutta heidän mielessään se paistoi vielä kirkkaammin, sillä heillä oli nyt yhteinen päämäärä: Bremen! Kaupunki, jossa heistä tulisi oikeita soittoniekkoja. Tie oli pitkä ja polku mutkitteli metsän läpi, välillä ylös mäkeä ja välillä alas notkoon. Aasi kulki etupäässä, kantaen ylväästi pientä reppuaan, joka sisälsi heidän vähäiset tavaransa ja monta hyvää toivetta. Koira nuuski uteliaana polun reunoja, etsien jännittäviä hajuja ja varmistaen, että he olivat oikealla tiellä. Kissa hiipi ketterästi pensaiden lomassa, toisinaan hypäten yllättäen jollekin kivelle ja tuijottaen kaukaisuuteen, kuin tarkastaen reitin turvallisuutta. Ja kukko tepasteli reippaasti kaikkien edellä, laulaen välillä iloista laulua, kuin kapellimestari johtamassa orkesteria. He tsemppasivat toisiaan, jos joku alkoi väsyä. ”Vielä vähän matkaa!” koira haukkui iloisesti. ”Ajatelkaa, millaista siellä Bremenissä onkaan!” kissa kehräsi. Jokainen heistä unelmoi jo siitä, millaista olisi soittaa Bremenin kaduilla. Aasi kuvitteli soittavansa trumpettia, koira rummuttavansa railakkaasti, kissa soittavansa viulua niin kauniisti, että kaikki pysähtyisivät kuuntelemaan, ja kukko, no, kukko laulaisi tietenkin koko sydämensä kyllyydestä! Vaikka matka oli pitkä ja heidän vanhat kehonsa tuntuivat välillä kipeiltä, heidän mielensä oli täynnä iloa ja toivoa. He olivathan ystäviä nyt, neljä eläintä, jotka olivat löytäneet toisistaan uuden perheen. He juttelivat paljon matkan aikana. Aasi kertoi tarinoita vanhasta elämästään myllyllä, koira metsästysretkistään, kissa pehmeistä nukkumapaikoistaan ja kukko aurinkoisista aamuistaan. He nauroivat ja lohduttivat toisiaan, ja jokainen askel tuntui vievän heitä lähemmäs unelmaa. Päivä kääntyi illaksi. Aurinko alkoi laskea ja värjäsi taivaan upeilla oranssin, punaisen ja violetin sävyillä. Linnut lauloivat iltalauluaan ja metsä pimeni vähitellen. He olivat kävelleet koko päivän, ja pienet tassut ja sorkat tuntuivat jo painavilta. ”Minulla on jo vähän nälkä”, mietti koira vatsaansa hieroen. ”Ja minä kaipaan mukavaa nukkumapaikkaa”, kehräsi kissa. Aasi nyökkäsi. ”Ehkä meidän pitäisi etsiä jokin paikka, missä voisimme levätä yön yli.” He etsivät katseellaan majapaikkaa, mutta metsä näytti tiheältä ja kutsumattomalta. Yhtäkkiä, pimeän metsän keskeltä, kukko haukkasi henkeään! ”Katsokaa! Valo!” hän kiekaisi, osoittaen siivellään puiden välistä pilkottavaa pientä, tuikkivaa valoa. Se oli hento, mutta selkeästi näkyvä, kuin pieni toivonsäde pimeässä. Aasi kohotti korviaan ja katsoi tarkkaan. ”Olet oikeassa, kukko! Ehkä siellä on talo, jossa voisimme saada suojaa!” Koira alkoi heiluttaa häntäänsä. ”Ja ehkä vähän ruokaakin!” Kissa vilautti viiksiään. ”Tai ainakin pehmeä paikka nukkua.” Neljä ystävystä katseli toisiaan. Vaikka he olivat väsyneitä, heidän sydämensä alkoivat tykyttää innostuksesta. He olivat nähneet pienen valon, ja se antoi heille uutta voimaa. ”Mennään katsomaan!” aasi sanoi. Ja niin he lähtivät valoa kohti, askel askeleelta, yhä uteliaampina ja toiveikkaampina. Metsä pimeni yhä enemmän heidän ympärillään, mutta edessäpäin valo kasvoi, lupaillen jotakin uutta ja jännittävää. He eivät vielä tienneet, mitä valo kätki sisälleen, mutta he olivat valmiita ottamaan selvää.

Ryövärien majatalo

Valo johti heidät lopulta pienen, mutta viehättävän näköisen mökin luo, joka seisoi yksinään syvällä metsän siimeksessä. Mökin ikkunoista hohti lämmin, kutsuva valo, ja ilmassa leijui herkullisen ruoan tuoksu. ”Oi, miten ihanaa!” Kissa kehräsi. ”Tuoksuu kalalta ja maidolta!” ”Ja minä haistan luita ja lämmintä takkaa!” Koira lisäsi, heilauttaen häntäänsä. Aasi ja kukko olivat yhtä innoissaan. He olivat kulkeneet pitkän matkan ja olivat todella väsyneitä ja nälkäisiä. Aasi, joka oli joukon pisin, kurkisti uteliaana ikkunasta sisään. Hän katseli hetken, ja sitten hänen ilmeensä muuttui. Hän peruutti nopeasti, heilauttaen päätään. ”Mitä näit, ystävä hyvä?” kysyi kukko. ”Siellä… siellä on ihmisiä”, aasi mutisi, hieman. ”Mutta he eivät näytä ystävällisiltä. He ovat… ryöväreitä!” Kissa, koira ja kukko hiipivät lähemmäs ja kurkistivat ikkunasta aasin takaa. Ja totta tosiaan! Mökin sisällä, suuren pöydän ääressä istui joukko parrakkaista miehiä, jotka söivät ja nauroivat äänekkäästi. Heillä oli edessään suuria leipiä, paistettua lihaa ja kiiltäviä kolikoita, joita he laskivat ja pussittivat. Heidän vaatteensa olivat kuluneet ja heidän katseensa kovat. ”Voi ei!” kissa sanoi, vetäytyen taaksepäin. ”Nuo ovat varmasti niitä pahoja ryöväreitä, joista kerrotaan tarinoissa.” ”Mutta minulla on niin nälkä!” koira valitti, vatsa muristen. ”Ja takka näyttää niin lämpimältä.” Kukko, joka oli yleensä niin rohkea, oli nyt hieman neuvoton. ”Emme voi mennä sisään tuollaiseen paikkaan yksin. Mutta emme voi myöskään jäädä tänne kylmään metsään.” He miettivät ja miettivät. Kuinka he voisivat päästä sisään mökkiin, joka oli täynnä vaarallisia ryöväreitä, ja saada ruokaa ja lämpimän paikan nukkua? Yhtäkkiä, aasi sai loistavan ajatuksen! ”Minä tiedän!” hän sanoi. ”Meidän täytyy pelottaa heidät pois! Yhdessä me olemme paljon pelottavampia kuin yksin!” Muut eläimet katsoivat toisiinsa, sitten aasiin. ”Miten niin?” kysyi kissa. ”Kuunnelkaa!” aasi selitti. ”Minä menen ikkunan alle. Koira hyppää minun selkääni. Kissa hyppää koiran selkään. Ja sinä, kukko, lennät kaikkein ylimmäksi, minun pääni päälle!” ”Ja sitten?” kysyi koira. ”Sitten”, aasi jatkoi, ”teemme kaikki yhdessä niin kamalan ja pelottavan äänen kuin vain osaamme! Sitten hyökkäämme sisään!” Suunnitelma kuulosti hurjalta, mutta eläimet olivat epätoivoisia. Heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. He päättivät yrittää. Niin he tekivät. Aasi seisoi ikkunan alla. Koira hyppäsi ketterästi aasin selkään. Kissa tassutteli varovasti koiran selän päälle. Ja kukko, lennähti kaikkein ylimmäksi, aasin pään päälle, aivan ikkunan eteen. He olivat nyt kuin elävä, pelottava torni, joka ulottui ikkunan yläreunaan asti. Sisällä ryövärit nauroivat ja söivät, tietämättöminä ulkona odottavasta yllätyksestä. ”Valmiina?” aasi kuiskasi. ”Valmiina!” muut vastasivat yhteen ääneen. Ja sitten, merkin saatuaan, he päästivät ilmoille sellaisen metelin, jollaista metsä ei ollut koskaan ennen kuullut! Aasi hirnui ja kiljui! Koira haukkui niin lujaa kuin kurkusta lähti! Kissa maukui sydäntäsärkevästi! Ja kukko, kiekaisi niin terävästi ja voimakkaasti, että ikkunaruudut tärähtivät! ”AHHHH!” Ryövärit huusivat kauhusta. Heidän silmänsä olivat suurentuneet kuin lautaset. He luulivat nähneensä kauhean hirviön tai aaveen, joka oli tullut heidän peräänsä. He eivät edes pysähtyneet keräämään kolikoitaan tai syömään viimeisiä paloja. He hyppäsivät pöydiltään, kaatoivat penkkejä ja ryntäsivät ulos ovesta niin nopeasti, että heidän kannoillaan leijui pölypilvi. He pakenivat syvälle metsään, eivätkä uskaltaneet katsoa taakseen. Eläimet, vähän hämmästyneinä oman suunnitelmansa menestyksestä, laskeutuivat varovasti. He kurkistivat sisään. Mökin ovi oli auki, ja sisältä kuului vain hiljaisuus. Ryövärit olivat todellakin poissa. ”Me teimme sen!” koira haukkui! ”Ja nyt on aika syödä!” kissa kehräsi, jo loikkien kohti pöytää. He ryntäsivät sisään. Voi, miten upea näky se olikaan! Pöytä oli täynnä herkullista ruokaa. Siellä oli lihaa, leipää, juustoa ja jopa pieniä jälkiruokia. Aasi söi leipiä ja vihanneksia. Koira mutusteli lihankappaleita ja luita. Kissa nautiskeli kalanpalasista ja maidosta. Ja kukko, herrasmies kun oli, poimi parhaat jyvät ja maisteli makeita leivonnaisia. Kun he olivat syöneet vatsansa täyteen ja juoneet raikasta vettä, he etsivät itselleen mukavat paikat nukkua. Aasi asettui lämpimän takan viereen. Koira kömpi oven eteen, vartioimaan. Kissa käpertyi lämpimien tuhkien joukkoon. Ja kukko, joka piti korkeista paikoista, lennähti orrelle, joka oli keittiön katossa. Pian koko mökki oli täynnä tyytyväistä tuhinaa ja hiljaisia kuorsauksia. Mutta eipä aikaakaan, kun yksi ryöväreistä uskaltautui takaisin. Hän oli lähettänyt ystävänsä kaukaisempaan piilopaikkaan ja päättänyt tarkistaa, oliko "hirviö" todella poissa. Hän hiipi varovasti takaisin mökille, yrittäen olla mahdollisimman hiljaa. Mökki oli pimeä. Hän näki vain muutamia hehkuvia hiiliä takassa. ”Olenkohan turvassa?” hän mutisi itsekseen. Hän siristi silmiään pimeässä, yrittäen nähdä jotain. Yhtäkkiä, hän näki kaksi kirkasta, vihreää silmää hehkuvan takan nurkassa. Ne olivat kissan silmät! Ryöväri säikähti hirveästi! ”Apua! Tuolla on kaksi hehkuvaa hiiltä! Ja ne tuijottavat minua!” Hän yritti paeta, mutta koira, joka nukkui oven edessä, heräsi ja puraisi häntä jalkaan! ”AUUUU!” ryöväri kiljui. Hän törmäsi aasiin, joka nukkui takan vieressä. Aasi heräsi rytinään ja potkaisi ryöväriä takamukseen! Ja sitten, kaiken kukkuraksi, kukko heräsi orrelta ja kiekaisi niin kovaa aivan ryövärin korvan juuressa, että ryövärin tukka nousi pystyyn! Ryöväri ryntäsi ulos mökistä niin nopeasti kuin vain jalat kantoivat. Hän juoksi takaisin ystäviensä luo, hikisenä ja kauhusta kankeana. ”Kamalaa! Hirveää!” hän huohotti. ”Se talo on täynnä demoneita! Siellä istuu vanha noita, joka tuijottaa hehkuvilla silmillään! Oven edessä on mies, joka pistää veitsellä! Ja nurkassa seisoo jättiläinen, joka potkii! Ja katossa huutaa tuomari, joka käskee kiinni ottamaan minut!” Ryövärit eivät uskaltaneet enää koskaan palata siihen mökkiin. Ja niin, neljä ystävää, aasi, koira, kissa ja kukko, asettuivat asumaan ryöväreiden entiseen majataloon. Heillä oli nyt oma koti, lämmin paikka nukkua ja paljon ruokaa. He olivat löytäneet uuden elämän ja Bremenin soittoniekat olivat nyt Bremenissä, vaikkakin hieman odottamattomalla tavalla. Heidän seikkailunsa oli saanut uuden käänteen, ja he olivat onnellisia.

Uusi koti ja onnellinen loppu

Ystävät olivat niin onnellisia! Ensimmäinen yö ryöväreiden majatalossa oli ollut lämmin ja turvallinen. Aasi oli löytänyt mukavan olkipatjan tallista, koira käpertynyt takan eteen lämmittelemään, kissa kehräsi pehmeällä tyynyllä ja kukko nukkui tyytyväisenä korkealla orrella. He kaikki tunsivat olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan he saivat nukkua levollisesti, ilman huolta vanhoista isännistään tai tulevaisuudesta. Aamulla he heräsivät uuteen päivään omassa kodissaan. Aurinko kurkisti ikkunasta ja valaisi pöydälle unohtuneet ryöväreiden jäämät herkut. Siellä oli leipää, juustoa ja jopa muutama omena! Nyt heidän ei tarvinnut kerjätä tai etsiä ruokaa. Heillä oli oma ruokapöytä, täynnä herkkuja. Kukko kiekahti innoissaan: ”Kukko kiekuu! Aamiainen on valmis!” Heillä oli nyt paljon tilaa ja vapautta! Aasi tutki keittiötä, nuuhki jauhosäkkejä ja löysi jopa herkullisia kuivattuja hedelmiä piilotettuna kaappiin. Koira juoksi riemuissaan ympäri taloa, haisteli kaikki nurkat ja merkitsi ne omakseen, ihan kuin sanoisi: ”Tämä on minun kotini, ja minä pidän siitä!” Kissa kiipeili huonekalujen päällä ja nautiskeli uusista tähystyspaikoistaan, josta se näki koko talon. Kukko taas lensi kattohirrelle ja julisti voitonriemuisesti maailmalle: ”Kukko kiekuu! Meillä on koti! Meillä on koti!” He söivät aamiaisen yhdessä, jakaen kaikki herkut reilusti keskenään. Se oli paras aamiainen heidän elämässään, koska he olivat yhdessä, turvassa ja heillä oli oma koti. He tunsivat suurta kiitollisuutta ja ystävyyttä toisiaan kohtaan. Päivät kuluivat nopeasti majatalossa. He harjoittelivat soittamistaan ahkerasti. Aasi lauloi matalalla äänellään, koira murisi rytmikkäästi, kissa naukui suloisesti ja kukko kiekuu kirkkaasti. Heidän musiikkinsa ei ehkä ollut vielä Bremenin hienointa, mutta se oli täynnä iloa ja ystävyyttä, ja se kaikui iloisesti metsän poikki. He siivosivat majatalon, tekivät siitä kodikkaan ja kutsuvan. Jokainen teki jotain tärkeää: aasi kantoi ja järjesti tavaroita, koira vartioi uskollisesti ovea, kissa piti hiiret ja muut pikkueläimet loitolla ja kukko herätti kaikki aamuisin iloisella kieunnallaan. He olivat todellinen tiimi, ja heidän yhteinen elämänsä oli parempaa kuin he olisivat koskaan osanneet uneksiakaan. Mutta eräänä iltana, kun ystävykset olivat jo nukkumassa makeasti, tapahtui vielä jotakin jännittävää. Ryövärit olivat koko ajan miettineet, mitä majatalossa oli oikein tapahtunut. He eivät uskaltaneet mennä itse takaisin, mutta heidän päällikkönsä oli hyvin utelias ja myös aika ahne. Hän halusi tietää, oliko hänen ryöstämänsä tavarat ja rahat vielä tallella. ”Joku teistä menee takaisin ja selvittää, mitä siellä oikein on! Muuten ette saa mitään saalista enää minulta!” ärjytti päällikkö. Kukaan ei halunnut mennä, sillä he pelkäsivät todella paljon. Lopulta yksi, kaikista pienin ja pelokkain ryöväri joutui lähtemään pimeään metsään majataloa kohti. Ryöväri hiipi varovasti takaisin majatalolle. Kaikki oli pimeää ja hiljaista. Hän hiipi sisään keittiöön etsimään tulta ja sytyttämään lampun. Hän toivoi, ettei siellä ollut enää niitä kamalia hirviöitä, joita he olivat edellisenä iltana kuulleet. Hän näki pimeässä jotain kiiltävää takan edessä. Se oli kissan silmät, jotka kiilsivät kuin kaksi pientä hiiltä. Ryöväri luuli niitä hehkuviksi hiiliksi ja yritti sytyttää tulitikun niihin saadakseen valoa! Kissa, yllättyneenä ja vihaisena, hyppäsi ryövärin kasvoille ja raapi häntä kynsillään! ”Miau! Sitä saat, kun yrität sytyttää tulitikkuja minun silmiini!” Kissa sähisi. Ryöväri huusi säikähtyneenä ja ryntäsi ulos ovesta. Mutta hän kompastui ulko-ovella nukkuneeseen koiraan. Koira ärähti kovaa ja puri häntä kipeästi jalkaan! ”Hau hau! Mitä sinä täällä teet, tunkeilija!” Koira haukkui. Ryöväri hyppäsi tuskissaan ja yritti päästä pakoon. Sitten aasi, joka oli herännyt meteliin ja koiran haukuntaan, antoi ryövärille kunnon potkun takapäästään! ”Ii-haa! Painu tiehesi, ryöväri!” Aasi hirnui. Ja lopuksi, kukko, joka oli herännyt ja lentänyt korkealle ikkunalaudalle, huusi täyttä kurkkua: ”Kukko kiekuu! Ryöväri täällä! Kukko kiekuu! Otetaan kiinni tuo ryöväri!” Ryöväri ei ollut koskaan ollut niin peloissaan! Hän juoksi takaisin ystäviensä luo metsään hengästyneenä ja tärisevänä, ja kertoi heille hurjan tarinansa. ”Siellä on pelottava noita, jolla on terävät kynnet, ja joka raapi minua kasvoihin!” Ryöväri selitti. ”Ja oven edessä on joku, joka puukotti minua jalkaan! Ja tallissa on valtava hirviö, joka potkaisi minua niin, että lensin!” Hän jatkoi. ”Ja kaiken huipuksi katolla istuu tuomari, joka huutaa: ’Tuokaa minulle ryöväri!’” Ryövärit eivät enää uskaltaneet palata majatalolle. Heidän mielikuvituksensa oli luonut majatalosta pelottavan paikan, jota vartioivat hirviöt. He pakenivat kauas, eivätkä koskaan enää häirinneet Bremenin soittoniekkoja. Ja niin, aasi, koira, kissa ja kukko elivät onnellisesti ryöväreiden majatalossa. Heistä ei tullut Bremenin soittoniekkoja, jotka soittaisivat kaupungin torilla, mutta he löysivät jotain vielä paljon parempaa: kodin ja toisensa. Heistä oli tullut todellinen perhe. He harjoittelivat musiikkiaan joka päivä, ja majatalosta kuului usein iloista laulua ja soittoa. He pitivät huolta toisistaan, jakoivat ruokansa ja kaikki uudet seikkailunsa. He ymmärsivät, että onnellisuus ei ollut kiinni siitä, minne he menivät tai mitä heistä tuli, vaan siitä, keiden kanssa he olivat. Ja he olivat yhdessä, ikuisesti ystäviä, nauttien jokaisesta hetkestä uudessa kodissaan. Tämä oli heidän onnellinen loppunsa, pieni majatalo metsän keskellä, täynnä iloa, ystävyyttä ja musiikkia.

Lopetus

Ja näin päättyi tarinamme Bremenin soittoniekoista! Kiitos sinulle, kun kuuntelit meitä. Toivottavasti pidit tästä iloisesta seikkailusta. Ehkä sinäkin keksit oman hauskan tarinan eläimistä, jotka lähtevät matkaan? Muista kertoa Sonacastille, jos sinulla on toiveita tai palautetta! Olemme aina iloisia kuulemaan sinusta. Nähdään taas pian, uusien tarinoiden parissa! Hei hei!

Lisää tarinoita