SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Bremenin soittoniekat

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan miettinyt, mitä tapahtuu, kun neljä vanhaa ystävää päättää ottaa elämänsä omiin käsiinsä? Tervetuloa Bremenin soittoniekat -podcastin pariin! Tässä jaksossa kuulet tarinan aasi, koira, kissa ja kukko -nelikosta, jotka olivat matkalla kohti uutta alkua Bremenissä. He haaveilivat muusikon urasta, mutta kohtasivatkin rosvoja. Kuinka he onnistuivat voittamaan pahikset ja löytämään ikioman, onnellisen kodin? Liity mukaan tähän jännittävään seikkailuun ja selvitä, miten neljä vanhaa eläintä loi itselleen täysin uuden ja iloisen elämän.

Vanhat ystävät ja uusi alku

Oli kerran vanha aasi. Hän oli palvellut isäntäänsä uskollisesti vuosia, mutta nyt isäntä ei enää halunnut häntä.

Matka kohti Bremeniä ja ensimmäinen yö

Aasi oli siis joutunut lähtemään kotoaan. Hänen sydämensä oli vähän surullinen, mutta myös täynnä toivoa. Hän ajatteli: ”Nyt minä lähden Bremeniin! Siellä minusta tulee soittoniekan.” Aasi käveli tietä pitkin, kaviot kopkottivat rauhallisesti. Aurinko paistoi lämpimästi, ja linnut lauloivat, mutta aasi tunsi itsensä aika yksinäiseksi. Hän kaipasi seuraa. Vähän matkan päässä, ison koivupuun juurella, hän näki tien vieressä istuvan koiran. Vanha koira näytti niin kovin väsyneeltä ja surulliselta. Sen korvat roikkuivat alaspäin, ja sen kieli läähätti ulkona. ”Hei, ystävä”, sanoi aasi ystävällisesti. ”Miksi sinä istut siinä niin apeana?” Koira huokaisi syvään. ”Voi, rakas aasi”, se sanoi, ”minä olen niin vanha ja voimani ovat loppuneet. En jaksa enää juosta metsässä jänisten perässä tai vartioida taloa. Isäntäni sanoi, että olen hyödytön, ja aikoo hankkiutua minusta eroon. Minne minä nyt menen? Olen yksin maailmassa.” Koira melkein itki. Aasi mietti hetken ja sitten hänen silmänsä loistivat kirkkaasti. ”Tule mukaan! Me voimme lähteä yhdessä Bremeniin. Minä olen matkalla sinne, ja minusta tulee kaupungissa soittoniekan. Sinä voisit olla meidän rumpalimme! Tai ehkä laulaja! Me voimme perustaa aivan oman bändin!” Koira nosti päänsä. ”Bändin? Minäkö? Voi, aasi, se kuulostaa aivan mahtavalta! Minä tulen mielelläni!” Ja niin vanha koira, jonka nimi oli Koiruli, liittyi aasin seuraan. Koiruli heilutti iloisesti häntäänsä, ja hänen askeleensa kevenivät. Nyt heitä oli kaksi, ja matka tuntui paljon mukavammalta. He kävelivät eteenpäin, kaksi uutta ystävää, kohti suurta unelmaansa. Ei aikaakaan, kun he näkivät vanhan kissan, joka istui vanhan riihen aidan päällä, kasvot niin ryppyiset ja surulliset. Kissa oli vanha ja sen turkki oli takkuinen. Se näytti ihan siltä, kuin olisi nukkunut unettomana jo pitkään. Sen silmät olivat melkein kiinni. ”Hei, kissa-ystävä”, sanoi aasi. ”Miksi sinäkin olet niin murheissasi?” Kissa nosti päätään hitaasti. ”Voi, mitäs minä muuta voisin ollakaan? Olen vanha, enkä jaksa enää hiiriä pyytää. Yötkin nukun enimmäkseen, ja olen muutenkin laiska. Isäntäni sanoi, että olen laiska ja turha, ja aikoo hukuttaa minut! Minne minä nyt menen?” Aasi ja Koiruli katsoivat toisiinsa. ”Älä huoli”, sanoi aasi. ”Me olemme matkalla Bremeniin ja perustamassa sinne bändiä. Sinä voisit olla meidän musiikkimme sielu, kehrätä kauniisti tai ehkä laulaa korkeita ääniä! Mitä sinä sanoisit? Et enää koskaan tarvitsisi pyydystää hiiriä!” Kissa, jonka nimi oli Mirri, avasi silmänsä yllättyneenä. ”Minäkö? Soittoniekan? Se kuulostaa paljon paremmalta kuin hukkuminen! Minä tulen mukaan!” Ja niin Mirri hyppäsi alas aidalta ja liittyi iloisesti aasin ja Koirulin seuraan. Nyt heitä oli jo kolme! Kolme ystävää, joilla oli yhteinen unelma. He jatkoivat matkaansa, ja aurinko alkoi laskea hitaasti, värjäten taivaan kauniin oranssin ja violetin sävyillä. Yhtäkkiä he kuulivat kovan kukonlaulun, joka sai heidät säikähtämään. ”Kukko laulaa näin illalla?” ihmetteli aasi. ”Jotain on vialla. Kukothan laulavat yleensä aamulla!” He seurasivat ääntä ja löysivätkin pian kukon, joka istui vanhan aidan tolpan päällä ja huusi sydämensä pohjasta, niin että ääni kaikui metsässä. Kukon sulat olivat pörröiset, ja se näytti todella levottomalta ja surulliselta. ”Mitä sinulle on tapahtunut, ystävä?” kysyi aasi. ”Miksi laulat niin surullisesti ja näin myöhään?” Kukko, jonka nimi oli Kukkopoika, pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan. ”Voi, voi! Huomenna on sunnuntai, ja isäntäni emäntä aikoo keittää minusta herkullisen keiton! Minun on pakko laulaa niin lujaa kuin vain voin, jotta ihmiset kuulisivat minun valitukseni ennen kuin on liian myöhäistä!” Aasi hymyili leveästi. ”Älä huoli siitä, Kukkopoika! Tule mukaan Bremeniin meidän bändiimme! Sinun äänesi on niin kaunis ja voimakas, että sinusta tulisi varmasti aivan loistava laulaja tai trumpetinsoittaja! Me voimme soittaa musiikkia kaduilla ja elää onnellisena ja vapaana!” Kukkopoika pyöritti päätään uskomatta korviaan. ”Minäkö? Soittoniekan? Se on paras idea, jonka olen koskaan kuullut! Jäähyväiset keitolle! Minä tulen!” Ja niin Kukkopoika, iloinen ja helpottunut, liittyi joukkoon. Hän hyppäsi alas aidan tolpalta ja taputti siivillään ilosta. Nyt heitä oli neljä: Aasi, Koiruli, Mirri ja Kukkopoika. Neljä vanhaa eläintä, jotka olivat saaneet uuden toivon ja uuden unelman. He kävelivät yhdessä eteenpäin, jutellen ja suunnitellen tulevaa elämäänsä Bremenin soittoniekoina. Aurinko oli jo laskenut kokonaan, ja taivas oli täynnä tuikkivia tähtiä. Metsän pimeys syveni heidän ympärillään. Mutta oli pimeää, ja metsänpolku oli kapea ja kivinen. Eläimet alkoivat tuntea olonsa väsyneeksi ja nälkäiseksi. ”Mistä me löytäisimme paikan, jossa nukkua?” kysyi Koiruli. ”Ja ehkä jotain syötävääkin”, lisäsi Mirri, jonka vatsa kurni kovaäänisesti. Yhtäkkiä, puiden lomasta, Kukkopoika, jolla oli terävin näkö, huomasi pienen, tuikkivan valon. ”Katsokaa! Tuolla on valo! Ehkä siellä on talo, jossa voimme levätä! Se ei ole kovin kaukana!” Niinpä he suuntasivat valoa kohti. Mitä lähemmäksi he pääsivät, sitä suuremmaksi valo kasvoi, ja he alkoivat kuulla ääniä. Jotain tapahtui siellä! Kun he pääsivät aivan talon luo, he huomasivat, että se oli metsän keskellä oleva mökki. Ikkunoista loisti lämmin valo, ja sisästä kuului puhetta ja iloista naurua. Aasi, joka oli joukon pisin, kurkisti ikkunasta sisään. Ja mitä hän näkikään! Pöydän ympärillä istui joukko rosvoja! Rosvot olivat kattaneet pöydän täyteen herkullisia ruokia: meheviä paisteja, tuoretta leipää, juustoa ja paljon muuta! Ja he söivät ja joivat oikein sydämensä kyllyydestä, kuin eivät olisi koskaan nähneet mitään yhtä hyvää. ”Voi ei, nämä ovat rosvoja!” kuiskasi aasi muille. ”Mutta heillä on niin paljon ruokaa! Ja minä olen niin nälkäinen! Ja minun vatsani kurnii!” Muutkin eläimet kurkistivat ikkunasta. Heidän vatsansa kurnivat nälästä, kun he näkivät kaikki herkut. ”Meidän on pakko saada nuo rosvot ulos tuolta!” sanoi Koiruli päättäväisesti. ”Me emme voi jäädä tänne nälkään!” ”Mutta miten?” kysyi Mirri. ”Rosvot ovat niin isoja ja pelottavia! Me olemme vain pieniä eläimiä.” Aasi mietti hetken ja sitten hänen korvansa heilahtivat. ”Minulla on idea! Me voimme soittaa heille sellaista musiikkia, jota he eivät ole koskaan ennen kuulleet! Ja ehkä he säikähtävät niin, että juoksevat karkuun!” Muut eläimet olivat innoissaan. ”Loistava idea!” sanoi Koiruli. ”Mitä me teemme?” Aasi kertoi suunnitelmansa. ”Minä nousen ikkunan alle. Sinä, Koiruli, nouset minun selkääni. Mirri nousee sinun selkääsi. Ja Kukkopoika, sinä nouset aivan ylimmäiseksi, Mirrin selkään! Me teemme itsestämme valtavan eläintornin!” Niin he tekivät. Aasi asettui ikkunan alle tukevasti. Koiruli hyppäsi aasin selkään varovasti. Mirri Koirulin selkään, ja Kukkopoika kaikkien ylimmäiseksi, Mirrin selkään, aivan ikkunan yläreunan tasalle! Siinä he olivat, neljä eläintä pinossa, kuin suuri, pörröinen hirviö! Sitten aasi antoi merkin. Ja he aloittivat! Kaikki samanaikaisesti! Aasi hirnui kovaäänisesti: ”II-AA, II-AA!” Koiruli haukkui niin lujaa kuin jaksoi: ”HAU-HAU, HAU-HAU!” Mirri maukui sydämensä pohjasta: ”MIAU, MIAU, MIAU!” Ja Kukkopoika lauloi kauneimman ja kovimman kukonlaulunsa: ”KUKKOKIEKUU!” Yhdessä heidän äänensä muodostivat aivan uskomattoman metelin! Se oli sellaista musiikkia, jota rosvot eivät olleet koskaan ennen kuulleet! Meteli oli niin valtava, että se sai koko mökin vapisemaan. Ja sitten, kun he olivat tehneet kaiken tuon metelin, he hyppäsivät ikkunasta sisään, romahduttaen samalla lasit ja rikkoutuneet ikkunankarmit mukanaan! Rosvot olivat syömässä ja juomassa iloisesti, kun yhtäkkiä heidän eteensä putosi neljä jättimäistä varjoa ja korviin tunkeutui hirveä meteli! He luulivat, että joku hirviö tai kummitus oli tullut heitä hakemaan. He huusivat ja juoksivat ulos talosta niin nopeasti kuin vain jaloistaan pääsivät! He juoksivat syvälle metsään eivätkä enää uskaltaneet katsoa taakseen. He olivat niin pelästyneitä, että unohtivat kaiken omaisuutensa. Ja niin, metsän syvimmästä kolkasta, rosvot pakenivat, jättäen mökkinsä ja kaikki herkulliset ruokansa ja rahansa taakseen. He eivät koskaan palanneet takaisin. Eläimet katsoivat toisiinsa. He olivat tehneet sen! He olivat pelastaneet itsensä ja löytäneet itselleen kodin – ainakin yhdeksi yöksi. He menivät pöydän ääreen ja alkoivat syödä kaikkia niitä herkkuja, joita rosvot olivat jättäneet. Se oli herkullisin ateria, jonka he olivat koskaan syöneet! Heidän vatsansa olivat niin täynnä, että melkein tuntuivat räjähtävän. Kun heidän vatsansa olivat täynnä, oli aika nukkua. Aasi asettui nukkumaan pihalle, ison puun alle. Koiruli meni oven eteen, jotta kukaan ei pääsisi sisään huomaamatta ja vartioi unia. Mirri käpertyi lämpimän takan ääreen, ja Kukkopoika lensi korkealle orrelle, minne hän tunsi olonsa turvallisimmaksi. Kaikki olivat omilla paikoillaan. He nukahtivat nopeasti, onnellisina ja väsyneinä pitkästä päivästä ja jännittävistä seikkailuista. He olivat löytäneet toisensa, löytäneet toivon, ja nyt heillä oli turvallinen paikka nukkua. Unelma Bremenistä odotti heitä yhä, mutta tällä hetkellä, tässä mökissä, kaikki oli hyvin. Heidän ensimmäinen yönsä yhdessä oli ollut täynnä yllätyksiä, mutta se oli päättynyt onnellisesti.

Rosvojen paluu ja eläinten oveluus

Aamu koitti raikkaana ja valoisana. Aurinko kurkisti puiden lomasta ja värjäsi metsän kullanhohteeseen, herättäen eläimet lempeästi uuteen päivään. Mökin sisältä alkoi kuulua tyytyväistä tuhinaa ja venyttelyä, kun meidän neljä ystäväämme, Aasi, Koira, Kissa ja Kukko, heräsivät. He tunsivat itsensä levänneiksi ja virkeiksi, aivan kuin olisivat nukkuneet pilvien päällä. Aasi haukotteli pitkään ja venytteli jäseniään niin, että kaikki hänen lihaksensa tuntuivat heräävän eloon. Koiran häntä alkoi heilua iloisesti ja innokkaasti, koputellen lattiaa kevyesti. Kissa kehräsi kuin pieni moottori, pusertautuen mukavampaan asentoon ja nauttien aamun rauhasta. Ja Kukko, se tokaisi ensimmäisen aamun tervehdyksensä, ei vielä kovin äänekkäästi, mutta tarpeeksi kertoakseen, että uusi päivä oli koittanut. Mökin ilmaan leijaili vielä edellisen illan paistetun ruoan lämmin ja lohdullinen tuoksu. Jokainen heistä tunsi pienen, onnellisen läikähdyksen rinnassaan. He olivat turvassa. He olivat yhdessä. Ja he olivat nukkuneet todella, todella hyvin. "Mikä ihana aamu!" sanoi Aasi ja nyökkäsi tyytyväisenä. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi, kuinka auringonsäteet tanssivat pölyhiukkasten kanssa mökin sisällä. "En muista nukkuneeni näin hyvin pitkään aikaan. Tämä paikka on todella mukava ja lämmin. Paljon parempi kuin yksikään kylmä lato, jossa olen aiemmin nukkunut!" Koira nuuhki ilmaa ja nyökäytteli päätään innokkaasti. "Niinpä! Pehmeämpi ja turvallisempi kuin yksikään reppuni, ja täällä on niin rauhallista, ettei tarvitse pelätä isäntäni potkuja!" Kissa hyppäsi ikkunalaudalle ja katseli ulos, metsän heräämistä. "Ja täällä on niin rauhallista. Ei hiiren hiirtä, ei minkäänlaista häiriötä. Vain linnut laulavat kauniisti ja tuuli suhisee puiden latvoissa." Kukko kohotti kaulaansa ylväästi ja levitti siipensä hetkeksi. "Kukko kiekuu! Tämä on paras aamu, jonka olen kokenut vuosiin! Ja kaikki se ruoka eiliseltä! Nam! Minä voisin elää täällä ikuisesti!" He olivat täynnä iloa ja tyytyväisyyttä. He muistelivat edellisen illan kommelluksia ja nauroivat rosvojen hölmölle pakomatkalle. Jokainen heistä tunsi ylpeyttä siitä, miten ovelasti he olivat onnistuneet pelästyttämään rosvot. He eivät kuitenkaan tienneet, että rosvot eivät olleet luovuttaneet vielä. Kauhu oli saanut heidät pakenemaan, mutta ahneus ja uteliaisuus olivat alkaneet hiipiä takaisin heidän mieliin. Sillä välin metsässä, kauempana, rosvot olivat kokoontuneet synkän nuotion ääreen. He olivat yhä peloissaan, mutta kylmä yö ja ajatus menetetyistä aarteista sai heidät miettimään. Päällikkö, iso ja lihaksikas mies, jolla oli karski katse, istui muita synkempänä. "En ymmärrä, mitä siellä tapahtui," sanoi yksi rosvoista, se laiha ja hieman pelokas. Hän hieroi kylkeään, ikään kuin tuntisi yhä oletetun iskun. "Se oli joku hirveä hirviö! Sen silmät paloivat pimeässä!" "Älä nyt höpötä, Jussi," tiuskasi toinen, se isoin ja lihavin rosvo, joka makoili maassa. "Ei metsässä mitään hirviöitä asu. Meidän aarteemme on siellä mökissä, ja minä haluan sen takaisin! Se on meidän, ymmärrätkö!" "Mutta se karjunta, ja se kynsiminen," sopersi kolmas, joka oli nyrkiniskun saanut mies. "Ja ne kirkkaat silmät, jotka tuijottivat pimeydessä... ne olivat karmivat!" Rosvopäällikkö kuunteli valituksia. Hän ei uskonut tarinoihin hirviöistä. Hän oli nähnyt liikaa metsässä ollakseen niin helposti peloissaan. Hän mutisi itsekseen, "Tässä on pakko olla joku selitys. Voi olla, että siellä on vain joku vanha eukko, joka on sytyttänyt tulen ja huutanut. Tai joku eksynyt metsän eläin. Ei mitään sellaista, mikä karkottaisi meidät omasta mökistämme! Meidän täytyy saada se selville. Emme voi jättää kaikkia aarteitamme jonkun vanhan noidan tai karhun käsiin!" Hän katseli muita rosvoja. "Joku teistä menee takaisin ja selvittää, mitä siellä oikeasti on. Tuo takaisin se kynttilä, niin tiedämme varmasti, onko siellä ketään tai mitä siellä palaa." Kaikki muut alkoivat keksiä tekosyitä. Yksi sanoi, että hänen jalkansa oli kipeä edellisestä juoksusta. Toinen, että hän oli liian väsynyt ja tarvitsi unta. Kolmas väitti, ettei hän nähnyt pimeässä ja kompastuisi varmasti. Lopulta, koska kukaan muu ei halunnut mennä, se sama laiha ja hieman pelokas rosvo Jussi pakotettiin palaamaan mökille. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kädet tärisivät. "Minä en halua mennä..." hän mutisi, mutta päällikön uhkaava katse sai hänet liikkeelle. Hän tiesi, että jos hän kieltäytyisi, rangaistus olisi paljon pahempi kuin mahdollinen hirviö mökissä. Hän lähti matkaan, sydän pamppaillen rinnassa kuin rumpu. Varjot tanssivat puiden lomassa, ja jokainen risahdus, jokainen tuulen humina sai hänet säpsähtämään. Hän katsoi olkansa yli joka askeleella, peläten, että joku seuraisi häntä. Hän hiipi lähemmäs ja lähemmäs mökkiä. Ovi oli yhä raollaan, juuri niin kuin he olivat sen jättäneet. Sisältä kuului outoja ääniä. Ne olivat vain eläinten normaaleja aamutoimia, mutta rosvon mielessä ne kuulostivat uhkaavilta murinoilta ja kuiskauksilta. Kukko oli juuri käynyt läpi aamutoimensa ja etsinyt mökin lattialta murusia. Kissa kehräsi uneliaana takan edessä. Koira nuoli tassuaan, ja Aasi pureskeli kuivunutta heinänkortta, jota se oli löytänyt nurkasta. Rosvo kurkisti sisään oven raosta. Hän näki hieman hehkuvia hiiliä takassa ja luuli, että ne olivat ne kirkkaat silmät, joita edellisenä iltana oli näkynyt. Hän päätti mennä sisään ja hakea sen kynttilän. Hän keräsi kaiken rohkeutensa ja astui mökkiin. Hänen jalkansa osui johonkin pimeydessä, ja hän horjahti, menettäen tasapainonsa. Tässä vaiheessa eläimet olivat kuulleet hänen askeleensa ja tunteneet hänen läsnäolonsa. He olivat olleet valmiina. He olivat tienneet, että rosvot saattaisivat palata, ja he olivat jo keksineet suunnitelman. He olivat hiljaa ja liikkumatta, odottaen juuri oikeaa hetkeä. Aasi oli asettunut oven viereen, takajalat valmiina. Koira oli piiloutunut pöydän alle, hampaat esillä. Kissa oli kyyristynyt takan nurkkaan, pimeään, ja sen silmät kimaltelivat. Ja kukko oli hypännyt orrelle aivan oven yläpuolelle, piiloon katseilta, odottaen cue'ta. Kun rosvo horjahti sisään, tapahtui kaikki yhtä aikaa ja uskomattoman nopeasti! Aasi nosti takajalkansa ja potkaisi rosvoa niin kovaa, että tämä lensi ilmojen halki! Samalla Koira hyppäsi pöydän alta ja puri rosvoa jalkaan niin että tämä ulvahti kivusta! Kissa, joka oli odottanut pimeässä, hyppäsi rosvon selkään ja raapi hänen kasvojaan niin että tämä kiljui kauhusta! Ja juuri sillä hetkellä, kun rosvo yritti päästä pakoon, Kukko kiekahti aivan hänen korvansa juuressa: "Kukko kiekuu! Varas palaa! Kukko kiekuu!" Se oli niin äänekäs ja yllättävä, että se sai rosvon sydämen hyppäämään kurkkuun. Rosvo oli täysin paniikissa. Hän luuli, että kaikki demonit ja hirviöt olivat kerääntyneet mökkiin hänen kimppuunsa. Hän ryntäsi ulos mökistä niin nopeasti, että hän kompastui ja kaatui monta kertaa. Hän juoksi takaisin rosvolaumansa luo niin lujaa kuin jalat kantoivat, eikä pysähtynyt ennen kuin oli hengästynyt ja kauhusta jäykkä. Hänen vaatteensa olivat repeytyneet, kasvonsa naarmuilla, ja hän ontui toista jalkaansa. Hän kaatui maahan muiden rosvojen eteen, tärisi päästä varpaisiin ja yskiskeli rajusti. Hän oli tuskin enää tajuissaan kauhusta. "Mitä siellä oli?" kysyi rosvopäällikkö, kun näki pelkurin saapuvan. "Saitko kynttilän? Onko siellä se vanha eukko?" "Ei, ei kynttilää!" rosvo huohotti. "Se oli hirveämpää kuin osasin kuvitellakaan! Mökissä asuu hirviöitä! Minä vannon!" "Hirviöitä? Älä nyt viitsi!" päällikkö murahti, mutta hänen äänensä oli jo epävarma. "Kyllä! Minä vannon!" rosvo vastasi, vieläkin kauhuissaan. "Siellä on valtava noita, joka iski minua nuijalla selkään niin, että luulin kylkiluideni katkeavan! Ja pöydän alta hyppäsi pieni paha mies, jolla oli veitsi ja joka iski minua veitsellä jalkaan! Se on ihan verta!" Hän osoitti verta vuotavaa jalkaansa, joka todisti hänen tarinansa todenperäisyyden. "Ja takan reunalla istui musta kissa, joka oli noidan apulainen! Se raapi minua kynsillään kasvoihin niin, että luulin silmieni irtoavan!" Hän pyyhki kasvojaan, joissa oli syviä naarmuja. "Ja mikä pahinta," hän jatkoi, silmät suurenna kuin lautasen. "Oven yläpuolella oli joku, joka huusi minulle täysin yhtenä äänenä: 'Tuo tänne se varas! Tuo tänne se varas! Kukko kiekuu!' Kaikki hirveitä, hirveitä hirviöitä! Päällikkö, meidän täytyy juosta!" Rosvopäällikkö ja muut rosvot kuuntelivat kauhistuneina. He näkivät Jussin vammat, hänen pelkonsa oli aito. Jos se yksi heidän omistaan oli nähnyt ja kokenut kaiken tämän, sitten se oli pakko olla totta. Heidän mielikuvituksensa laukkasi. He eivät uskaltaneet enää ajatella mökkiä tai sen aarteita. Kukaan ei halunnut kohdata sitä kauheutta, jonka Jussi oli kuvannut. "Tuo mökki on kirottu!" huudahti päällikkö ja nousi ylös. "Emme palaa sinne koskaan! Se on demonien ja hirviöiden asuinsija!" Ja niin rosvot pakenivat syvemmälle metsään, eivätkä enää koskaan uskaltautuneet takaisin mökin lähelle. He jättivät kaiken taakseen, heidän rosvoamisensa ja ahneutensa katosivat pelkoon. Pelkkä ajatuskin mökistä sai heidät vapisemaan, ja he juoksivat pois, etsien uutta pakopaikkaa kauas siitä kummitustalosta. Sillä välin mökissä, ystävämme olivat kuunnelleet rosvon pakomatkaa. He olivat nauroivat sydämensä pohjasta. Heidän ovela suunnitelmansa oli onnistunut täydellisesti! "Hah hah haa!" Aasi hirnui. "En olisi uskonut, että se toimii näin hyvin! Rosvo pakeni kuin tuulen riepottama lehti, ja hänen huutonsa kaikuivat koko metsässä!" "Ja minun puraisuni oli varmasti tarpeeksi terävä! Hän ei unohda sitä ihan heti!" Koira iloitsi. Kissa nuoli tassujaan tyytyväisenä, "Ja minun kynnenjälkeni ovat varmasti muistona hänen kasvoillaan pitkään. Hän luuli minua noidan apulaiseksi, hah!" Kukko kohotti päätään ja kiekahti vielä kerran, ikään kuin todistaakseen osuvuutensa, "Kukko kiekuu! Rosvot pakenevat! Kukko kiekuu!" He katselivat toisiaan. Mökin lämpö tuntui niin hyvältä, ja ruokaa oli yhä jäljellä. Heillä oli turvallista ja mukavaa. Ja mikä parasta, heillä oli toisensa. Ystävyys oli heidän suurin aarteensa. "Tiedättekö," sanoi Aasi mietteliäänä, "minä en usko, että minun tarvitsee enää mennä Bremeniin ollenkaan. Kuka kaipaisi soittoniekan elämää, kun voi elää näin?" "Niin minäkin olen ajatellut," sanoi Koira. "Tämä paikka on paljon parempi kuin mikään, mitä olisin voinut kuvitella. Täällä on ruokaa, lämpöä ja mikä tärkeintä, ystäviä, jotka välittävät toisistaan." Kissa hypähti Koiran syliin ja kehräsi. "Tämä on kotimme nyt. Voimme viettää päivät yhdessä, ja yöllä meillä on tämä mukava mökki, jossa nukkua." Kukko lensi Aasin selälle. "Ja minä voin herättää teidät joka aamu iloiseen uuteen päivään! Ei tarvitse enää pelätä ketään, eikä tarvitse etsiä mitään parempaa. Meillä on jo kaikki täällä!" Ja niin he päättivät. He eivät menisikään Bremeniin. He olivat löytäneet jotain paljon parempaa: oman kodin ja toisensa. He olivat Bremenin soittoniekat, mutta heidän musiikkinsa soisi nyt tässä pienessä mökissä, syvällä metsän sydämessä. Heidän elämänsä oli saanut uuden, onnellisen käänteen. He olivat löytäneet paikkansa maailmassa, paikan, jossa he saivat olla vapaita, turvassa ja yhdessä, nauttien jokaisesta päivästä. Ja se oli kaikkein paras seikkailu, joka heille saattoi koskaan tapahtua. He elivät onnellisina elämänsä loppuun asti, ystävinä, Bremenin soittoniekkoina, omassa ihanassa mökissään.

Lopetus

Kiitos, että olit mukana Bremenin soittoniekkojen ihanassa tarinassa! Toivottavasti seikkailit mukana yhtä iloisesti kuin Aasi, Koira, Kissa ja Kukko. Muista, että voit aina keksiä omia, uusia tarinoita! Anna mielikuvituksesi lentää vapaasti. Jos sinulla on ajatuksia tai toiveita, kerrothan niistä Sonacastille. Kuulemme mielellämme sinusta. Nähdään taas pian, seuraavan seikkailun parissa! Hei hei!

Lisää tarinoita