SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Bonjour! – kun kukaan ei ymmärrä suomea Pariisissa

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan ollut paikassa, missä puhut, mutta kukaan ei ymmärrä sinua? Se on vähän hassua, eikö? Tänään kuulemme kertomuksen suomalaisesta perheestä, joka lähti aurinkoiseen Pariisiin, Ranskaan. Siellä he kohtasivat valtavan Eiffel-tornin, maistelivat herkullisia croissanteja ja yrittivät puhua ranskaa, vaikka se ei aina sujunutkaan ihan nappiin. Luvassa on naurua, yllätyksiä ja ehkä vähän juustoakin! Tervetuloa mukaan seikkailuun, jossa kukaan ei ymmärrä suomea!

Matka alkaa ja croissantit kutsuvat!

Niinpä sitten eräänä kauniina aamuna, Milla, Otto ja heidän vanhempansa pakkasivat matkalaukkunsa täyteen ja suuntasivat kohti lentokenttää. Vatsanpohjassa kutkutti jännitys. Pian he olisivat Ranskassa! Lentokone nousi ilmaan kuin valtava lintu ja pian Suomen metsät ja järvet pienenivät alapuolella. Milla tuijotti pilviä, jotka näyttivät pumpulilta ja mietti, maistuisikohan Pariisin taivaalla leijuvat pilvet mansikalta. Perillä Pariisin lentokentällä oli paljon ihmisiä ja monenlaisia kieliä. "Bonjour!" heidän taksikuskinsa sanoi hymyillen. Vanhemmat yrittivät sanoa "bonjour" takaisin, mutta se kuulosti heidän omasta mielestään vähän hassulta. Auto vei heidät sitten pienten, kivisten katujen läpi kohti majapaikkaa. Ikkunasta näkyi upeita rakennuksia ja patsaita, ja kaikkialla oli kukkia. Ja sitten tapahtui jotain aivan uskomatonta! Heti ensimmäisenä iltana he löysivät pienen leipomon, jonka ikkunasta leijaili nenään ihanan makea tuoksu. "Croissanteja!" Otto huudahti. Ne olivat kullanruskeita, voin tuoksuisia ja niin pehmeitä. Milla puraisee omaansa ja silmät pyörivät onnesta. Voi että, oliko kaikki ruoka Pariisissa näin hyvää? Tämä matka alkaisi ainakin herkullisesti!

Eiffel-tornin hassut seikkailut

No niin, masut täynnä herkkuja", isä sanoi ja taputti vatsaansa, "minne mennään seuraavaksi?" Milla ja Eero huusivat kilpaa: "Eiffel-torniin!" Tietenkin! Se oli ollut heidän unelmansa jo kauan, kauan. He olivat nähneet sen kuvissa ja piirustuksissa, mutta nyt oli aika nähdä se ihan oikeasti! Perhe pakkasi reput ja suuntasi Pariisin maanalaiseen junamaailmaan, metroon. Se oli itsessään jo seikkailu! Juna suhahti pimeässä tunnelissa ja pysähtyi sitten vilkkailla asemilla, missä ihmisiä vilisi kuin muurahaisia. Milla tarttui tiukasti äidin kädestä kiinni, jotta ei eksyisi ihmisvilinään. Sitten, aivan yhtäkkiä, kun he nousivat maan pinnalle, se oli siinä! Valtava, rautainen jättiläinen kurotti kohti taivasta. Eiffel-torni! Se kiilteli auringossa kuin timantti ja näytti paljon, paljon suuremmalta kuin kuvissa. Se oli niin korkea, että Millan niskaa alkoi jo särkyä, kun hän yritti katsoa sen huippua. "Vau!" Eero huudahti, ja Milla vain tuijotti suu auki. "Se on kuin jättimäinen pitsiliina!" He kävelivät kohti tornia, ja mitä lähemmäs he pääsivät, sitä korkeammaksi ja suuremmaksi se kasvoi. Ihmisiä oli valtavasti, kaikkialla, puhumassa monilla eri kielillä. Äiti osti liput, ja sitten he jonottivat. Pitkään, mutta odotus teki mielestä vain jännittävämpää. "Näyttää ihan pitsiltä", Milla kuiskasi äidilleen, kun he vihdoin pääsivät tornin juurelle. Ja totta tosiaan, rautarakenteet näyttivät kuin olisi joku virkannut koko tornin taitavilla käsillään! Sitten he astuivat hissiin. Se ei ollutkaan mikään tavallinen hissi, vaan sellainen, joka nousi ylös viistosti, tornin jalkaa pitkin! "Ihan kuin olisimme lintuja, jotka lentävät ylös tornin sisällä!" Eero tokaisi innoissaan. Milla puristi Nalle-nalleaan tiukasti. Maailma alkoi kutistua heidän allaan. Talot muuttuivat pieniksi laatikoiksi, autot pienenpieniksi ötököiksi ja ihmiset mustiksi pisteiksi, jotka tuskin näkyivät enää. Kun he vihdoin pääsivät ylös, näkymä oli henkeäsalpaava! Koko Pariisi levittäytyi heidän eteensä kuin valtava leikkikenttä. Se joki, Seine, kiemurteli kaupungin läpi kuin hopeanauha, ja kauniit rakennukset olivat pieniä kuin lelukaupasta. Linnutkin tuntuivat lentävän aivan heidän alapuolellaan. Milla seisoi kaiteen luona ja katseli kauas, kauas. Hän tunsi pientä kutitusta mahassaan, ihan kuin olisi lentänyt itse. Hän melkein tunsi tuulen kuiskivan vanhoja tarinoita hänen korviinsa. Mutta sitten tapahtui jotain hauskaa. Millalla oli kaulassaan uusi, kirkkaanpunainen huivi, jonka äiti oli ostanut hänelle matkamuistoksi. Juuri kun Milla naurahti Eerolle jostain hassusta, tuulenpuuska tarttui huiviin! "Voi ei!" Milla huudahti, kun huivi leijaili irti hänen kaulastaan ja lähti tanssimaan tuulen mukana! Se pyörähteli ja kieppui, aivan kuin se olisi itse halunnut nähdä Pariisin ylhäältä! Milla katsoi kauhuissaan, kun huivi putosi alemmalle tasolle. Se ei pudonnut maahan asti, vaan leijaili nätisti alas ja laskeutui suoraan erään herrasmiehen hatun päälle! Hattu oli kauniin sininen silinteri, ja sen omistaja luki rauhallisesti kirjaa istuen penkillä alemmalla tasolla. Hän ei huomannut huivia lainkaan! Huivi lepäsi siinä kuin punainen, pehmeä pilvi. "Isä, isä! Minun huivini!" Milla sanoi vähän hätääntyneenä. Isä kurkisti alas ja purskahti nauruun. "Katso nyt tuota, Milla! Sinun huivisi päätti tutustua Pariisiin omatoimisesti!" Mutta miten he saisivat huivin takaisin? Hissi oli ainoa tapa liikkua tornissa, ja heidän olisi pitänyt mennä alas toiselle tasolle. Juuri silloin nuori nainen, jolla oli yllään vaaleanpunainen paita ja iso hymy, huomasi Millan huolestuneen ilmeen. Hän puhui ranskaa, mutta osoitti huivia ja sitten Millan kaulaa, kysyen elekielellä, oliko se Millan. Milla nyökkäsi innoissaan. Nainen naurahti ja sanoi jotain "Bonjour, petite demoiselle! C'est à vous?" Milla ei ymmärtänyt sanoja, mutta ymmärsi eleet. Hän nyökkäsi taas. Nainen käveli herrasmiehen luo, kumarsi kohteliaasti ja nosti varovasti huivin tämän hatun päältä. Herrasmies hätkähti hieman, mutta kun näki punaisen huivin ja hymyilevän naisen, hänkin naurahti. Nainen käveli takaisin Millan luo ja ojensi huivin hänelle. "Merci beaucoup!" Milla sanoi, muistaen yhden ainoan ranskalaisen sanan, jonka oli oppinut. Nainen hymyili ja sanoi "De rien!" ja vilkutti. Milla sitoi huivin tiukasti kaulaansa. "Huh", hän huokaisi, "melkein kadotin sen ikuisesti!" "Onneksi oli kiltti auttaja", äiti sanoi ja halasi Millaa. He katselivat vielä hetken kaupunkia ylhäältä, ja Milla mietti, kuinka monia tarinoita Eiffel-torni mahtoikaan nähdä joka päivä. Ehkä se oli nähnyt sata huivia lentävän tuulen mukana! Tai ehkä se oli kuullut salaisuuksia tuulen huminassa! Lopulta oli aika laskeutua takaisin maan pinnalle. Hissi sujui alas yhtä nopeasti kuin oli noussut ylös. Kun he astuivat tornin juurelle, jalat tuntuivat vähän kipeiltä, mutta mielessä oli monta uutta muistoa. Milla ajatteli punaista huiviaan ja kilttejä ranskalaisia ihmisiä. He olivat nähneet yhden Pariisin suurimmista ihmeistä, ja mikä parasta, he olivat saaneet kokea oman pienen seikkailunsa sen huipulla. Mutta vatsat alkoivat jo kurnia. Mitäköhän herkkuja Pariisilla olisi tarjota seuraavaksi? Ja osaisiko kukaan ymmärtää heidän suomeaan sielläkään? Jännittävää!

Kielisotkua ja juuston ihmeitä

Niinpä perhe lähti nälkäisinä seikkailemaan Pariisin kaduille. Eivätkä he tienneet, että edessä oli monenlaisia makuelämyksiä ja hassuja kielisotkuja! Äiti kaivoi laukustaan pienen, sinisen kirjan. Se oli sanakirja, täynnä ranskan kielen sanoja ja lauseita. "Minä yritän!", äiti sanoi päättäväisesti. Isä ja lapset, Pipsa ja Pekka, nyökkäilivät jännittyneinä. He olivat nähneet monia herkullisen näköisiä leipomoita, joissa oli tuoreita croissantteja ja muita ihmeellisiä leivonnaisia. Mutta ensin heidän oli löydettävä jotain... no, ranskalaista! He kävelivät pienen, vilkkaan kadun varrelle. Siellä oli kauppoja vieri vieressä. Yhtäkkiä Pekka pysähtyi. "Katso, äiti! Juustokauppa!" hän huudahti, osoittaen ikkunaa, joka oli täynnä mitä kummallisimpia juustoja. Jotkut olivat pyöreitä, toiset pitkiä, jotkut tuoksuivat miedosti ja toiset... no, aika voimakkaasti! Äiti hymyili. "Täydellistä! Yritetäänpä siis ostaa juustoa. Muistatteko, mikä on 'juusto' ranskaksi?" Pipsa mietti hetken. "Fromage?" hän kysyi arasti. "Aivan oikein, Pipsa!", isä kehui. He astuivat sisään pieneen kauppaan. Ilma oli sakeana mitä ihanimmista tuoksuista. Siellä tuoksui pähkinä, maito, vähän makea ja vähän suolainen. Pekka nuuhki ilmaa kuin pieni koiranpentu. "Mmm, täällä tuoksuu hauskalta!" hän sanoi. Juustokauppias oli ystävällisen näköinen herra, jolla oli isot viikset ja valkoinen esiliina. Hän tervehti heitä iloisesti ranskaksi. "Bonjour! Comment allez-vous?" Äiti avasi sanakirjansa ja yritti löytää sopivan vastauksen. "B-b-bonjour...", äiti aloitti. Hän osoitti sitten yhtä pientä, keltaista juustoa. "Je... je voudrais... uhm... un peu de... fromage?" hän sanoi, yrittäen parhaansa mukaan lausua sanat oikein. Juustokauppias nyökkäsi ja hymyili. "Ah, du fromage! Quel genre de fromage voulez-vous?" hän kysyi sitten, mutta se oli jo liian vaikeaa äidille. Äiti vilkaisi sanakirjaansa, sitten Pekkaa, sitten Pipsaa, jotka katselivat häntä silmät pyöreinä. Isä päätti auttaa. Hän laittoi käden sydämensä päälle ja hymyili leveästi. Sitten hän osoitti yhtä juustoa, joka näytti aivan perinteiseltä pallolta. "Oui! Fromage! Bonne!" hän sanoi, tarkoittaen 'Hyvää juustoa!'. Kauppias nauroi ystävällisesti. "Ah, monsieur veut du fromage... bon!" Hän otti pienen palan juustoa ja tarjosi sitä maistettavaksi. Pipsa ja Pekka maistelivat varovasti. Se oli mietoa ja kermaista. "Nam!", Pekka sanoi suomeksi. "Minä tykkään tästä!" Äiti osoitti sitten toista juustoa, joka oli pitkä ja ohut, melkein kuin makkara. "Ja tätäkin!" hän sanoi. Kauppias leikkasi heille paloja molemmista juustoista. Hän kääri ne kauniisti paperiin ja antoi ne hymyillen. Äiti maksoi euroilla ja kiitti. "Merci beaucoup!" hän sanoi, ja tällä kertaa se tuli melko sujuvasti! He astuivat ulos kaupasta, kädessään kaksi pientä pakettia ihanaa ranskalaista juustoa. Pekka katseli juustopaloja. "Äiti, eihän tässä ollut mitään vaikeaa!" hän sanoi. "Osoitetaan vain ja sanotaan 'bon'!" Pipsa naurahti. "Ja 'fromage'!" Äiti nauroi heidän kanssaan. "Niin, joskus eleet ja hymy auttavat enemmän kuin kaikki maailman sanakirjat. Ja vaikka emme puhukaan täydellisesti ranskaa, näemme, että ihmiset ovat ystävällisiä." He löysivät pienen penkin puiston laidalta. Aurinko paistoi lämpimästi. He avasivat juustopaketit ja alkoivat maistella. Ensimmäinen oli se mieto ja kermainen, joka maistui ihanasti suussa. Toinen oli vähän voimakkaampi, mutta silti herkullinen. Sen maku oli vähän pähkinäinen, ja se jätti kielelle jännittävän jälkimaun. Pipsa naposteli omaa palaansa ja katseli ohi kulkevia ihmisiä. "Onhan täällä kivaa, vaikka kaikki eivät ymmärräkään suomea", hän totesi. "Ja nämä juustot ovat paljon parempia kuin ne, mitä meillä on kotona!" Isä hymyili ja nyökkäsi. "Niin, Pipsa, matkailussa onkin juuri sitä, että pääsee maistamaan ja kokemaan uusia asioita, vaikka kaikki ei olisikaan tuttua. Ja ne pienet haasteet, kuten vähän hankala kieli, tekevät seikkailusta entistä jännittävämmän." Pekka oli sillä välin ehtinyt jo syödä oman juustopalansa ja kysyi. "Äiti, saanko vielä palan sitä toista juustoa? Sitä pähkinäistä?" "Toki", äiti sanoi ja antoi Pekalle pienen siivun. "Mutta muista, että meillä on vielä paljon Pariisia nähtävänä ja maistettavana." He söivät juustonsa loppuun ja tunsivat vatsansa täyttyvän ihanasti. Kielimuuri ei tuntunutkaan enää niin suurelta, kun heidän vatsansa olivat tyytyväisiä ja hymy kasvoilla. He olivat oppineet jotain tärkeää: vaikka et osaisi kaikkia sanoja, voit silti ymmärtää ja tulla ymmärretyksi, kunhan olet ystävällinen ja yrität parhaasi. Seuraavaksi perhe mietti, minne heidän matkansa veisi heidät. Ehkä johonkin taidegalleriaan tai sitten he vain istuisivat alas ja katselisivat ihmisiä. Pariisissa riitti ihmeteltävää joka kulman takana. Mutta yksi asia oli varma: uusia makuja ja uusia kielisotkuja olisi luvassa vielä paljon! Miltähän maistuisivat seuraavaksi Pariisin tunnetut leivokset, makaronit, tai ehkä herkullinen ranskalainen sipulikeitto? Kuka tietää!

Pariisin taikaa ja kotiinpaluun mietteitä

Isä, äiti, Leo ja pikkusisko Lila olivat jo aivan innoissaan seuraavista maistiaisista! Makaronit! Ne olivat pieniä, pyöreitä herkkupaloja, jotka näyttivät aivan pieniltä, värikkäiltä taideteoksilta. Lila valitsi pinkin, joka maistui vadelmalle, ja Leo otti sinisen, jonka sisällä oli ihanaa suklaakermavaahtoa. Ne olivat kuin suudelma taivaasta, niin pehmeitä ja makeita, että suu hymyili ihan itsekseen! Isä ja äiti kehuivat kilpaa, että nämä olivat parhaita makaroneja, mitä he olivat koskaan maistaneet. Pariisi oli todellakin herkkujen kaupunki. Ne sulivat suussa ja jättivät jälkeensä ihanan, makean maun. Makaronien jälkeen he kokeilivat ranskalaista sipulikeittoa, joka oli täyteläistä ja lämmintä. Sen päällä oli juustoa ja leipää, ja se maistui aivan erilaiselta kuin mikään keitto, mitä he olivat Suomessa syöneet. Leo mietti, että sipulikeitto oli kuin halaus vatsalle, niin mukava ja lohdullinen. Lila tuoksutteli keittoa tarkkaan ja totesi, että se tuoksui vähän kuin äidin kokkaama ruoka, mutta paremmalta! Isä nauroi ja sanoi, että se oli ranskalaisten taikurien salaisuus. Keitto oli niin hyvää, että kaikki söivät kulhonsa tyhjäksi viimeiseen pisaraan asti. Ja olipahan vatsa täynnä herkullisia makuja! Seuraavana päivänä perhe päätti tutustua Pariisin toiseen, hieman rauhallisempaan puoleen. He kävelivät pitkin Seinäjoen rantoja, missä näkyi pieniä paatteja lipumassa rauhallisesti. Leo näki kalastajan heittävän ongen veteen ja Lila ihasteli puiden alla tanssivia lintuja. Ilmassa leijui kukkien ja vastaleivotun leivän tuoksu, ja aurinko paistoi lämpimästi. He löysivät pienen karusellin puistosta, joka oli täynnä kimaltelevia hevosia ja lentäviä joutsenia. Lila kiljui ilosta, kun hän ratsasti kultaisella hevosella ylös ja alas, ja Leo pyöritti hattuaan kuin oikea cowboy! Äiti otti paljon kuvia, jotta he muistaisivat tämän hauskan hetken ikuisesti. Karusellissa musiikki soi iloisesti, ja lapset pyörivät ja nauroivat niin, että posket punoittivat. Se oli kuin pieni unelma keskellä suurta kaupunkia. Äiti ja isä istuivat penkillä ja seurasivat lasten iloittelua, ja äiti huokaisi onnellisena: ”Tämä on sitä Pariisin taikaa, vai mitä?” Isä nyökkäsi ja hymyili. Mutta eihän se reissu olisi täydellinen ilman pientä kieliseikkailua! Illallisella he olivat menneet pieneen ja kodikkaaseen ravintolaan, jossa tarjoiltiin herkullisen tuoksuisia pizzoja. Leo halusi tilata Coca-Colan, mutta unohti sanan “coca”. Hän osoitti limukkaa ja sanoi, “Juoma… ruskea?” Tarjoilija, mukava vanha rouva, naurahti ystävällisesti ja sanoi, ”Ah, le Coca-Cola! Bien sûr!” Ja pian pöytään saapui kylmä ja kupliva Coca-Cola. Lila puolestaan halusi jäätelöä, mutta hän oli oppinut vain sanan “glace”, joka tarkoittaa jäätelöä. Hän sanoi, “Glace, s’il vous plaît!” Ja tarjoilija kysyi hymyillen, ”Quel parfum, ma petite?” eli ”Minkä makuista, pieni?” Lila ei ymmärtänyt, ja osoitti sormellaan kuvasta mansikkaa. Tarjoilija nyökkäsi ja toi Lilalle herkullisen mansikkajäätelön. Kyllä, jäätelö maistui aivan kesältä! Leo ja Lila olivat ylpeitä itsestään, että he olivat onnistuneet tilaamaan mitä halusivat, vaikka sanat olivatkin vähän hukassa. Isä ja äiti kehuivat heitä urheudesta ja siitä, että he uskalsivat yrittää puhua ranskaa. He olivat oppineet uuden taidon: elekielen! Aika kului Pariisissa kuin siivillä, ja pian oli jo kotiinpaluun aika. Viimeisenä iltana he nousivat vielä kerran Eiffel-tornin huipulle. Tällä kertaa ilta oli pimeä, ja koko kaupunki kimalteli alapuolella kuin miljoonat pienet timantit. Leo ja Lila katselivat valomeriä hiljaa. Se oli niin kaunista, että heidän sydämensä tuntuivat täyttyvän jostain ihanasta tunteesta. Isä sanoi, että tämä oli heidän hyvästinsä Pariisille, ja äiti lupasi, että he palaisivat vielä joskus. Lila painautui äidin kylkeen ja sanoi, ”Minä jään kaipaamaan näitä makaroneja ja karuselleja.” Leo nyökkäsi ja lisäsi, ”Ja sitä pientä ranskalaista kissaakin, jonka näin puistossa.” He olivat kokeneet niin paljon uusia asioita, maistaneet uskomattomia makuja ja nähneet maailmaa ihan eri tavalla. Vaikka koti-Suomi odotti, ja oli ihana palata omaan sänkyyn, Pariisin taika jäisi heidän mieleensä ikuisiksi ajoiksi. He olivat oppineet, että vaikka kaikki ei aina menisikään ihan putkeen, ja vaikka kielimuuri joskus vähän naurattaisi, uusiin asioihin tutustuminen oli maailman parasta! Ja kuka tietää, ehkä heidän seuraava seikkailunsa veisikin heidät jonnekin aivan muualle, minne? Se selviää pian!

Lopetus

Ja niin meidän hauska tarinamme Pariisissa tällä kertaa päättyy. Kiitos paljon, että olit mukana tällä jännittävällä seikkailulla! Jos sinulla on uusia ideoita tai hauskoja ajatuksia, kerrothan niistä meille Sonacastsille. Muistathan, että jokainen päivä on täynnä uusia seikkailuja, ja sinä voit olla oman tarinasi sankari! Mitä sinä keksit tänään? Nähdään ja kuullaan taas pian, toinen toistaan jännittävämpien tarinoiden parissa! Hei hei!

Lisää tarinoita