SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Aurinkovoide ja lumilautaseikkailu

10 min5-7-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Mietipä, miltä tuntuisi liukua alas lumista rinnettä, auringon paistaessa ja tuulen suhistaessa korvissa! Tänään lähdemme perheen kanssa jännittävälle kevätlasketteluretkelle Suomen kauniisiin maisemiin. Aurinkovoide on pakattu ja lumilaudat odottavat valmiina. Liity mukaan, kun seikkailemme rinteillä, maistelemme kylmiä mehujäitä, ja etsimme kevään hauskimpia lumileikkejä. Koemme vauhdin huumaa ja ehkä tapaamme jopa lumipallonheittäjä-oravan! Valmistaudu nauramaan ja kokemaan unohtumaton päivä.

Valmistautuminen ja matkaan!

Aamulla, kun aurinko kurkisti verhojen raosta, pieni Miia hyppäsi heti ylös sängystään! "Tänään mennään laskemaan!" hän huudahti, ja pörröinen Peppi-koira heilutti häntäänsä innoissaan. Äiti ja isä olivat jo keittiössä valmistamassa herkullista aamiaista, pannukakkuja tietenkin, jotta rinteessä jaksaa touhuta. Miia muisti, että tärkein asia oli muistaa aurinkovoide. "Eihän lumi heijasta aurinkoa liikaa, jos unohdamme suojata posket?" hän mietti. Niinpä koko perhe levitti huolellisesti aurinkovoidetta kasvoilleen ja korvilleen, aivan kuin taikamaalia, joka suojasi auringon säteiltä. Sitten oli aika pukea päälle lämpimät lasketteluhaalarit, jotka tuntuivat mukavilta ja pehmeiltä, ja sujauttaa jalkaan paksut sukat. Viimeiseksi pakattiin reppuun eväät: vesipulloja, muutama omenalohko ja tietenkin – mehujäät, jotka odottaisivat kylmänä paluumatkalla. Autoon hyppääminen oli jo seikkailun alku! Miia ja Peppi katselivat ikkunasta, kuinka maisemat vilistivät ohi. Pian näkyivät ensimmäiset lumiset puut, ja sitten, kaukana edessä, korkeat rinteet. "Melkein perillä!" isä sanoi iloisesti, ja Miian vatsassa kipristeli jännittävästi.

Ensimmäiset laskut ja aurinkoinen rinne

Ja aivan totta! Pian auto kaartoi suurelle piha-alueelle, joka oli täynnä muitakin autoja. Ympärillä kohoivat suuret, valkoiset rinteet, kuin jättimäiset lumiset kukkulat, jotka kutsuivat seikkailuun. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalta, ja lumi kimalteli niin, että se melkein sokaise. Miia ja Peppi hyppäsivät innosta soikeina ulos autosta heti, kun ovi avautui. Kylmä, raikas ilma pörrötti heidän hiuksiaan ja tuntui mukavalta poskilla. "Vau!" Miia huokaisi syvään. "Onpa kaunista ja niin paljon lunta!" Peppi lisäsi, hypähdellen paikallaan. Isä ja äiti alkoivat kaivaa varusteita auton takakontista. Siellä olivat Miian kirkkaanpinkki lumilauta, jossa oli kimaltelevia tähtiä ja jopa pieni, piirretty pupu, ja Pepin iloisenkeltainen lumilauta, jossa keikkui iloinen lumiukko, jolla oli porkkananenä. Sitten oli kypärät, jotka näyttivät ihan astronauttien hattuihin, ja laskettelulasit, jotka antoivat maailmalle hauskan oranssin sävyn, kun niistä katsoi. Ensin puettiin paksut, lämpimät takit ja housut, jotka pitivät heidät lämpimänä kylmässäkin. Sitten sujautettiin käsiin hanskat, ja lopuksi ne tärkeimmät: kypärät päähän ja laudat mukaan. "Muistattehan, miksi kypärä on niin tärkeä?" kysyi äiti hymyillen ja auttoi Peppiä kiristämään kypärän hihnat. "Se suojaa päätä, jos sattuu kaatumaan ja jos vaikka törmää puuhun!" Peppi vastasi ylpeänä, muistaen viime reissun opit. "Ja laskettelulasit pitävät lumen ja auringon poissa silmistä, ettei tuuli itketä!" Miia lisäsi. "Aivan oikein, fiksut tytöt", isä kehui, antaen molemmille pienen halauksen. "Nyt olette valmiita!" Kun kaikki olivat valmiina, Miia kiinnitti saappaansa pinkkiin lumilautaansa. Naps ja naps vain! Se tuntui heti tutulta ja jännittävältä, kuin vanha ystävä olisi odottanut häntä. "Hei Lumihelmi," Miia kuiskasi laudalleen, jolle hän oli antanut nimen. "Tänään meillä on hauskaa ja paljon uusia juttuja opeteltavana!" Peppi taas halasi omaa lumilautaansa, jonka nimi oli Lumijalo. "Lumijalo, oletko valmis seikkailuun ja ehkä pieneen pomppuun?" Peppi kikatti. Lumijalo tuntui kuin nyökkäävän hieman, ja sen lumiukkokuvio näytti virnistävän. Sitten koko porukka lähti kohti hissiä. Hissi oli tuolihissi, joka nosti heidät ylös pieneen harjoittelurinteeseen, joka oli lempeä ja leveä, juuri sopiva ensimmäisille laskuille. Ylhäällä seisomaan jääminen lumilaudalla tuntui aluksi vähän huojuvalta, ja Miian jaloissa tuntui pientä tärinää. Lumi natisi kevyesti kenkien alla jokaisella askeleella. Miia katseli alas rinnettä. Se näytti pitkältä ja sileältä, kuin jättimäinen valkoinen matto, joka odotti, että joku liukuisi sitä pitkin. Aurinko paistoi suoraan heidän kasvoilleen, lämmittäen mukavasti ja saaden pienet lumikiteet kimaltelemaan. "Muistattehan asennon?" isä kysyi. "Polvet koukussa kuin jouset, katse eteenpäin minne haluatte mennä, ja tasapaino kuin tanssijalla!" "Kyllä!" Miia ja Peppi vastasivat yhteen ääneen, valmiina aloittamaan. Ja sitten alkoi! Ensin varovaisesti, Miia antoi laudalleen pienen vauhdin, sitten yhä rohkeammin. WOOOOOSH! Lumi suhisi laudan alla, ja tuuli viilisti kasvoja, tuoden mukanaan raikkaan, puhtaan tuoksun. Se oli ihana, vapaa tunne! Miia kääntyi oikealle, sitten vasemmalle, kuin tanssien lumen päällä. Hän tunsi olevansa todellinen lumilautailija. Peppi seurasi perässä, nauraen iloisesti. Hänestä tuntui kuin hän lentäisi kevyesti ilmassa. "Katso, äiti, mä osaan jo tosi hyvin!" Peppi huusi innoissaan. Äiti ja isä laskivat heidän perässään, hymyillen ja kannustaen jokaista onnistunutta käännöstä. Rinteellä oli paljon muitakin laskettelijoita ja lumilautailijoita, mutta tilaa riitti kaikille. Jotkut laskivat nopeasti alas, jättäen jälkeensä pitkiä viiruja lumeen, toiset harjoittelivat hitaammin ja varovaisemmin. Miia huomasi pienen oravan, joka juoksi puunrungolla ylös ja alas, kuin sekin nauttisi kevätauringosta. Ja kuinka lumi kimaltelikaan pienten jääkiteiden lailla auringonvalossa! Jokainen puun oksa oli saanut itselleen paksun, valkoisen sokerikuorrutuksen, joka tuoksui melkein makealta. Ilmassa leijui raikas tuoksu, sekoitus puhdasta lunta ja kevättä, luvaten upeaa päivää. Miten ihanaa olikaan olla ulkona, liukua ja tuntea tuuli kasvoilla! Yhdessä kohtaa rinnettä oli pieni, hauska kumpu, kuin pikkuinen hyppyri. Miia päätti kokeilla sitä, keräten rohkeutta. Hän otti vauhtia, ja sitten, HUPSIS, lauta keinahti ilmaan pienen, pienen hetken! Se tuntui kuin hän olisi lentänyt minilennon, kaksi sekuntia ilmassa! "JEE!" Miia huusi riemuissaan. Peppi näki sen ja halusi kokeilla myös. Lumijalo pomppasi iloisesti kummun yli, ja Peppi laskeutui nauraen alas, pyörähtäen pienen kierroksen. Heidän mielestään se oli hauskinta koko rinteessä, heidän oma pieni lentokenttänsä. He kiisivät kumpareen yli yhä uudelleen ja uudelleen, kilpaillen siitä, kumpi pääsee korkeammalle. Lasku toisensa jälkeen Miia ja Peppi tulivat yhä varmemmiksi ja rohkeammiksi. Heidän laudat tuntuivat osalta heitä itseään, totellen heidän pienimpiäkin liikkeitä. Lumihelmi ja Lumijalo veivät heitä alaspäin sujuvasti ja kevyesti, kuin heillä olisi siivet. Jokainen lasku oli uusi seikkailu, uusi mahdollisuus tuntea tuuli hiuksissa ja lumi laudan alla. He oppivat kääntymään yhä paremmin ja jarruttamaan helposti, kuin oikeat ammattilaiset. Aurinko paistoi edelleen kirkkaasti, lämmittäen heidän poskipäitään ja saaden heidät hymyilemään entistä leveämmin. Aika tuntui kuluvan kuin siivillä. Miten paljon hauskuutta yhdessä rinteessä voikaan olla! Miia ja Peppi nauroivat, huusivat iloisesti ja tunsivat itsensä maailman onnellisimmiksi lumilautailijoiksi.

Mehujäätä ja lumileikkejä

Miia ja Peppi laskivat vielä muutaman kerran alas rinnettä, jokainen lasku entistäkin hauskempi kuin edellinen. Heidän poskensa olivat punaiset kuin kypsät mansikat, ja iloinen nauru raikasi kuperkeikkamäessä. Mutta sitten, Peppi tunsi pienen, pienen nälän kurnivan vatsassaan kuin utelias hiiri.

Lopetus

Ja niin, Peppi ja Pörri jatkoivat matkaansa kohti tuoreita marjoja, valmiina uusiin seikkailuihin. Kiitos, että olit mukana tässä lumisessa tarinassa! Toivottavasti pidit tästä. Jos sinulla tai vanhemmillasi on ajatuksia tai ideoita, kerrothan Sonacastille! On aina ihanaa kuulla teistä. Ehkä sinäkin voisit keksiä oman talvisen tarinasi? Muista, että mielikuvitus on kuin lumilinna – sitä voi rakentaa loputtomiin. Nähdään seuraavassa seikkailussa! Hei hei!

Lisää tarinoita