SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Anna ja Vihervaara

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele pieni tyttö, jolla on tulipunaiset hiukset ja mielikuvitus, joka kukkii kuin tuhat ruusua. Hän ei ole kuka tahansa orpo, vaan Anne Shirley – sielu täynnä unelmia, tarinoita ja usein, pientä katastrofia. Mitä tapahtuu, kun tällainen tyttö saapuu Vihervaaraan, paikkaan, joka odottaa poikaa, ei tyttöä? Tässä podcastissa sukellamme L.M. Montgomeryn ajattomaan klassikkoon, Anna ja Vihervaara, ja seuraamme Annen matkaa yksinäisestä tytöstä rakastetuksi nuoreksi naiseksi. Valmistaudu tarinaan ystävyydestä, vastoinkäymisistä ja löydetystä kodista.

Vihervaaran odottamaton vieras

Siellä Prinssi Edwardin saarella, kauniin Avonlean kylän laitamilla, oli pieni maatila, Vihervaara. Siellä asuivat sisarukset Matias ja Mariella Cuthbert. He päättivät tarvitsevansa apua maatöissä ja pyysivät orpokodista pojan. Niinpä Matias lähti rautatieasemalle häntä noutamaan. Kun juna saapui, Matias etsi poikaa. Mutta siellä penkillä istui pienen pieni tyttö, jolla oli kirkkaanpunaiset hiukset ja suuret, haaveilevat silmät. Hänellä oli yllään kulunut mekko. Tämä ei ollut poika! 'Oletko sinä se poika, jonka orpokodista lähetettiin?' Matias kysyi epäröiden. Tyttö nousi ylös ja sanoi: 'Olen Anna Shirley, ja olen iloinen, että olette tullut! Olen toivonut, että saisin kodin!' Matias ei tiennyt mitä sanoa. Tämä oli ilmiselvä virhe. Mutta tytöllä oli niin surulliset silmät. Niinpä Matias päätti viedä Annen kotiin Vihervaaraan. Matkalla Anna ei lakannut puhumasta. Hän kertoi kaikesta kauniista. Hänellä oli mielikuvitus, joka väritti koko maailman. Matias kuunteli ja tunsi oudon lämmön sydämessään. Hän tiesi, että Mariella tulisi olemaan yllättynyt. Mitähän Mariella sanoisi?

Vihervaaran lumo ja Annen mielikuvitus

Matias ja Anna saapuivat Vihervaaraan myöhään illalla. Aurinko oli jo laskenut, ja taivas oli maalattu upeilla oranssin ja violetin sävyillä. Anna painoi nenänsä ikkunaa vasten ja huokaisi. "Voi, miten kaunis tämä paikka onkaan! Katso, Matias, nuo puut! Ne näyttävät tanssivan tuulessa kuin salaiset keijut." Matias hymyili hiljaa. Hän tiesi, että Vihervaara oli kaunis, mutta Annan silmien kautta se näytti vieläkin lumoavammalta. Matias tunsi olonsa yllättävän kevyeksi. Hän oli tehnyt oikean päätöksen. Mutta mitä Mariella sanoisi? Se jäi nähtäväksi. Hän johti Annan sisään taloon. Kun he astuivat sisään, Mariella odotti heitä eteisessä. Hänen kasvonsa olivat hieman huolestuneen näköiset. Hän oli tottunut hiljaisuuteen ja järjestykseen Vihervaarassa, ja nyt kaikki oli muuttumassa. Matias esitteli Annan. "Tässä on Anna, Mariella. Hän on tullut jäämään." Mariella katsoi Annaa ylhäältä alas. Annalla oli kirkkaanpunaiset hiukset, jotka olivat letitetty tiukasti, ja hänen silmänsä olivat täynnä uteliaisuutta ja odotusta. Mariellan oli vaikea olla sanomatta mitään, mutta hän nielaisi ja nyökkäsi. Mariella johdatti Annan yläkertaan pieneen huoneeseen, jossa oli ikkuna puutarhaan. "Tässä on sinun huoneesi", Mariella sanoi, "Pidä se siistinä." Anna astui sisään ja käveli heti ikkunan luo. Hän avasi sen ja nuuhkaisi syvään. "Oi, tuoksuuko täällä kukilta ja sadepilvien jälkeen tulleelta aamukasteelta? Tämä huone tuntuu kuin se olisi aina odottanut minua! Tämä on kuin salainen keijujen huone, eikö vain?" Mariella kohotti kulmiaan. "Se on vain vanha makuuhuone. Ei siinä sen kummempaa ole." Hän ei ymmärtänyt, miten Anna saattoi nähdä niin paljon niin tavallisessa paikassa. Mutta Annan mielikuvituksessa kaikki oli erilaista. Hän katseli ulos ikkunasta ja näki vanhan omenapuun, jonka oksat kaartuivat maahan. "Tuolla asuu varmasti joku salainen puunhaltija", hän kuiskasi itselleen. "Ja nuo kukat tuolla alla, ne ovat varmasti prinsessojen tanssikenkiä, jotka on unohdettu yön yli!" Mariella pudisti päätään ja poistui huoneesta. Hän ei ymmärtänyt, miten joku saattoi nähdä niin paljon kauneutta ja tarinoita ihan tavallisissa asioissa, jotka olivat hänelle vain puutarha ja vanha omenapuu. Seuraavana aamuna Anna heräsi aikaisin auringon ensisäteiden paistaessa huoneeseensa. Hän hyppäsi ylös sängystä ja juoksi ulos tutkimaan Vihervaaraa. Metsä kutsui häntä seikkailuun. Jokainen puu, jokainen pensas, jokainen kivi oli Annan silmissä täynnä seikkailuja ja salaisuuksia. Hän löysi pienen puron, joka mutkitteli puiden lomassa ja kimalteli auringonvalossa. "Tämä on Kimalaisvirta!" Anna julisti ääneen. "Ja tällä purolla asuu varmasti Kimalaiskuningas, joka pitää huolta kaikista metsän eläimistä ja salaisista aarteista!" Yhtäkkiä, pienen pensaan takaa kurkisti pörröinen ruskea kani. Sen korvat nykivät, ja se katsoi Annaa suurilla, uteliailla silmillä. Anna polvistui alas. "Hei, pieni ystävä", hän sanoi. "Oletko sinä Kimalaiskuninkaan lähetti, joka on tullut tervehtimään minua?" Kani hypähti lähemmäs, nuuhkaisi Annan kättä ja pureskeli sitten pienen, vihreän lehden. Annan mielestä kani nyökkäsi. "Niin minä arvelinkin!" Anna kikatti. "Sinä olet tullut kertomaan minulle salaisuuksia Vihervaaran metsästä, eikö vain?" Kani pomppasi ja katosi takaisin pensaiden sekaan. Anna hymyili. Hän tiesi, että se oli lupaus uusista seikkailuista. Anna vietti aamupäivän tutkimalla. Hän löysi pienen, vanhan mökin puiden kätköstä. Sen ikkunat olivat säröillä, ja ovi narisi tuulessa kuin vanha laulu. "Tämä on varmaan Vanhan Velhon Talo", Anna mutisi. "Mutta hän on varmasti ystävällinen velho, joka auttaa kadonneita eläimiä ja tekee taikajuomia, jotka saavat kukat kukkimaan entistä kauniimmin. Ja ehkä hän tuntee Kimalaiskuninkaan!" Anna koputti oveen. Ei vastausta. Hän kurkisti ikkunasta sisään. Siellä oli hämähäkinseittejä ja pölyä, mutta Annan mielikuvituksessa hän näki vanhan velhon, joka nukkui syvää unta taikapöydän ääressä, uneksuen uusista loitsuista. Kun Anna palasi Vihervaaraan, Mariella oli jo valmistanut lounasta. Hän katsoi Annaa, jonka hiukset olivat sekaisin ja posket punoittivat ulkona leikkimisestä. "Missä sinä olet ollut?" Mariella kysyi. "Sinun pitäisi pysyä lähempänä taloa. Täällä on paljon tekemistä, ja et saa eksyä metsään." Anna istahti pöydän ääreen, silmät yhä täynnä seikkailuja. "Olen tavannut Kimalaiskuninkaan lähettilään ja löytänyt Vanhan Velhon Talon!" hän kertoi innoissaan. Hän halusi jakaa kaiken! Mariella huokaisi. "Siellä on vain kani ja vanha vaja, Anna. Ei mitään taikaa." Anna pudisti päätään. "Mutta jos osaa katsoa oikein, Mariella, niin kaikki voi olla taikaa. Sinun täytyy vain antaa mielikuvituksen viedä mukanaan, ja silloin koko maailma on täynnä ihmeitä." Mariella ei sanonut mitään, mutta hän mietti Annan sanoja. Hän ei ollut koskaan aiemmin kuullut kenenkään puhuvan näin. Vihervaara oli hänelle vain koti ja maatila, mutta Annan kanssa se alkoi tuntua... erilaiselta, kuin se olisi herännyt eloon. Hän ei vielä ymmärtänyt, miten tämä pieni tyttö muuttaisi heidän rauhallisen elämänsä, mutta jokin hänen mielessään kertoi, että muutos oli tulossa. Anna tunsi jo olonsa kotoisaksi Vihervaarassa. Vaikka Mariella oli vielä vähän epäileväinen, Annan sydän tiesi, että tämä paikka oli täynnä yllätyksiä ja taikaa. Hän tiesi, että jokainen puu ja jokainen pensas kertoisi hänelle vielä monta tarinaa, jos vain osaisi kuunnella. Hän tiesi, että Kimalaisvirrassa asui Kimalaiskuningas ja että vanhassa mökissä asui ystävällinen velho. Annan mielikuvitus oli hänen paras ystävänsä, ja Vihervaara oli täydellinen paikka sille. Tässä paikassa, Anna tiesi, hänen elämänsä vasta todella alkaisi. Hän ei ollut enää orpolapsi ilman paikkaa, vaan Anna Vihervaarasta, tyttö jolla oli maailma täynnä seikkailuja ja unelmia. Ja se oli vasta alkua.

Uudet ystävät ja ensimmäiset kommellukset

Anna oli nyt virallisesti Vihervaaran asukas. Hänellä oli oma huone ja tunne, että jokainen päivä oli uusi seikkailu. Matthew ja Marilla olivat ehkä aluksi hieman yllättyneitä hänen vilkkaasta mielikuvituksestaan ja loputtomasta puhevirrastaan, mutta he olivat myös alkaneet rakastaa tyttöä, jonka eloisuus toi valoa heidän hiljaiseen kotiinsa. Anna auttoi Marillaa keittiössä, opetteli hoitamaan kanoja ja jopa puhui kukkasille puutarhassa, kertoen niille tarinoita ja kutsuen niitä "sielunystävikseen". Eräänä aurinkoisena iltapäivänä, kun Anna luki mielikuvitusystävilleen tarinaa vanhan omenapuun alla, kuului pihan poikki iloinen nauru. Se oli Diana Barry, naapurin tyttö! Diana oli Annan ikäinen, ja hänen silmänsä loistivat ystävällisyydestä. Heti kun he tapasivat, Anna tiesi, että Diana oli se ystävä, jota hän oli aina toivonut. Ei vain mielikuvitusystävä, vaan ihan oikea, elävä tyttö, jonka kanssa voisi jakaa kaikki salaisuudet ja unelmansa. "Oletko sinä Anna Shirley?" Diana kysyi, hymyillen. "Olen!" Anna vastasi, sydän pakahtumaisillaan ilosta. "Ja sinä olet Diana! Minä olen odottanut sinua koko ikäni!" Siitä hetkestä lähtien he olivat erottamattomat. He tutkivat yhdessä Vihervaaran metsiä, kuvittelivat purojen olevan lumottuja jokia ja vanhan ladon olevan salainen linna. Diana oli paljon rauhallisempi kuin Anna, mutta hän rakasti kuunnella Annan tarinoita ja antaa mielikuvituksensa lentää tämän mukana. Heidän ystävyytensä oli kuin kaksi pientä puroa, jotka yhdistyivät suureksi, iloiseksi joeksi. Pian oli aika Annan aloittaa koulunkäynti Avonlean kyläkoulussa. Ensimmäisenä päivänä Annaa jännitti kovasti. Hänellä oli uusi esiliina ja kiiltävät, mustat kengät. Koulussa oli paljon lapsia, ja Anna tunsi itsensä aluksi hieman ulkopuoliseksi. Mutta kun Diana otti häntä kädestä ja esitteli hänet muille, Anna rohkaistui. Hän vastasi opettajan kysymyksiin niin innokkaasti ja keksi niin hauskoja vastauksia, että luokka nauroi iloisesti. Hän osasi tarinoida jopa matematiikan tehtävistä! Yksi heidän ensimmäisistä suurista seikkailuistaan tapahtui eräänä kuumana kesäpäivänä. Diana tuli Vihervaaraan leikkimään, ja Marilla oli opettanut Annan valmistamaan herkullista punaherukkamehua. Marilla oli jättänyt keittiön pöydälle kaksi pulloa: toisen, jossa oli mehua, ja toisen, joka sisälsi vahvempaa juomaa, jota Marilla kutsui "herukkaviiniksi" – se oli tarkoitettu vain aikuisille vieraille. "Diana," Anna kuiskasi, "Maistetaanko jotain erikoista! Marilla on tehnyt tätä ihan meille!" Anna kaatoi Dianalle ja itselleen isoihin lasillisiin "mehua" pullosta, jonka luuli olevan oikeaa. He joivat kaiken. Hetken kuluttua Diana alkoi tuntea olonsa hassuksi. Hän kikatti kaikelle, ja hänen poskensa muuttuivat tomaatinpunaisiksi. Hän jopa alkoi laulaa! Anna puolestaan tunsi olonsa hieman pyörryttäväksi, mutta hänestä Dianan laulu kuulosti todella hauskalta. Kun Diana oli mennyt kotiin, hänen äitinsä, rouva Barry, tuli vihaisena Vihervaaraan. "Anna Shirley," hän sanoi, "mitä olet antanut Dianalle juotavaksi? Hän laulaa ja tanssii, eikä pysy jaloillaan!" Marilla tuli keittiöön ja huomasi tyhjän pullon. Oi, sentään! Anna oli tarjonnut Dianalle herukkaviiniä! Marilla selitti heti rouva Barrylle, että se oli ollut vahinko. Anna purskahti itkuun ja pyysi anteeksi. Rouva Barry ymmärsi, että Anna ei ollut tarkoittanut pahaa, mutta hän sanoi, että Diana ei saisi enää leikkiä Annan kanssa vähään aikaan. Tämä oli Annasta kauheinta, mitä oli koskaan tapahtunut. Hän ei voisi olla ilman Dianaansa! Onneksi Marilla puhui rouva Barrylle, ja lopulta Diana ja Anna saivat olla taas ystäviä. Toinen hauska kommellus tapahtui, kun Anna päätti muuttaa hiustensa väriä. Anna ei ollut koskaan pitänyt punaisista hiuksistaan, jotka olivat hänen mielestään liian porkkananväriset. Hän halusi ne kauniin, tummanruskeiksi. Eräänä päivänä, kun hän oli lukenut vanhasta kirjasta, että luonnon kasveilla voi värjätä kankaita, hän sai idean. Hän löysi pienen pullon hiusväriä, jonka hän oli kuullut tekevän hiuksista "mustan taikaa". Tai ainakin hän luuli niin. Se oli oikeasti vain tavallista tummaa kangasväriä. Anna pyysi Dianaa auttamaan häntä. He livahtivat vanhaan vajaaseen, ja Anna levitti väriä hiuksiinsa. He odottelivat ja odottelivat. Kun Anna lopulta huuhteli hiuksensa, hän katsoi peiliin ja huudahti! Hänen hiuksensa eivät olleetkaan kauniin tummanruskeat. Ne olivat kirkkaan, smaragdin vihreät! Ne olivat aivan kuin nurmikko sadepäivän jälkeen! Anna oli aivan murtunut. Marilla oli aluksi hämmentynyt ja sitten tietenkin hieman vihainen, mutta hän ei voinut olla nauramatta Annan näylle. He yrittivät kaikenlaisia keinoja pestä väriä pois, mutta se ei lähtenyt. Lopulta Marilla joutui leikkaamaan Annan hiukset lyhyeksi. Anna tunsi itsensä pieneksi pojanklopiksi, mutta Diana vakuutti, että hän näytti silti kauniilta. Nämä kommellukset olivat vain pieniä kuoppia Annan tiellä. Jokaisen jälkeen Anna oppi jotain uutta, ja hänen ja Dianan ystävyys vahvistui entisestään. Vihervaara oli edelleen täynnä taikaa ja seikkailuja, ja Annan mielikuvitus löysi aina uusia polkuja kulkea, vaikka hiukset olisivatkin välillä vihreät. Elämä oli ihanaa, täynnä ystäviä ja hauskoja sattumuksia. Ja tämä oli vain alkua monille muille seikkailuille.

Kilpailu ja anteeksiannon vaikeus

Elämä Vihervaarassa oli Annasta alkanut tuntua täysin täydelliseltä. Aurinko paistoi, kukat tuoksuivat, ja jokaisessa päivässä oli uusia seikkailuja. Olihan hänellä paras ystävä, Diana, ja ihana koti Marilla-tädin ja Matthew-sedän luona. Mutta sitten, eräänä kirkkaana syysaamuna, kouluun saapui uusi poika. Tämä poika oli nimeltään Gilbert Blythe. Hänellä oli iloiset, kiiltävät silmät ja veikeä virne. Gilbert oli myös hyvin, hyvin fiksu ja piteli usein paikkaa luokkansa parhaimpana oppilaana. Anna oli siihen asti ollut luokkansa kirkkain tähti, ainakin omasta mielestään. Ja niin, heidän välilleen syntyi heti pieni jännite. Eräänä päivänä, kun Anna oli syventynyt kirjaansa ja hänen pitkät, punaiset palmikkonsa heiluivat selän takana, Gilbert istahti hänen taakseen. Kukaan ei oikein tiennyt, miksi hän sen teki, mutta Gilbert päätti nykäistä Annan palmikosta. "Hei, porkkanapää!" hän kuiskasi ja nauroi sitten ilkikurisesti. Anna nousi ylös kuin salama olisi iskenyt häneen. Hänen sydämensä löi lujaa, ja hänen kasvonsa punoittivat raivosta. "Mitä sinä sanoit?" hän kysyi, ääni tärisi. Kukaan ei ollut koskaan kutsunut häntä porkkanapääksi niin ilkeästi! Se oli Annasta hirvein loukkaus, mitä hän ikinä oli kuullut. Se oli paljon pahempaa kuin se, kun hiukset olivat joskus menneet vihreiksi. Se oli henkilökohtaista! Gilbert näki heti, että hän oli mennyt liian pitkälle. Hän yritti pyytää anteeksi: "Anteeksi, Anna, en tarkoittanut sitä oikeasti. Se oli vain vitsi!" Mutta Annan korvat olivat tukossa. Hän ei kuullut mitään. Hän nappasi liuskataulunsa ja murskasi sen Gilbertin pään yli! Onneksi se oli vain puusta, eikä kukaan loukkaantunut pahasti, mutta ääni oli kova. Koko luokka hiljeni. Opettaja, neiti Murjula, oli täysin tyrmistynyt. Hän ei ollut koskaan nähnyt Annan käyttäytyvän näin. Anna joutui seisomaan luokan edessä loppupäivän, ja Gilbert yritti edelleen hymyillä ja pyytää anteeksi, mutta Anna ei edes katsonut häneen. Hänen mielessään kaikui vain se yksi sana: "Porkkanapää." Hän päätti, ettei hän ikinä, koskaan, ikinä antaisi Gilbertille anteeksi. Tästä päivästä alkaen Anna ja Gilbert olivat kilpailijoita. He kilpailivat kaikessa: kuka luki eniten kirjoja, kuka tiesi vastauksen opettajan kysymykseen nopeimmin, kuka kirjoitti kauneimman aineen. Jos Gilbert sai kympin, Annan oli saatava kymmenen ja puoli! Jos Anna voitti jonkin kisan, Gilbert yritti entistä lujemmin seuraavalla kerralla. Tämä kilpailu sai heidät molemmat opiskelemaan ahkerammin kuin koskaan, ja heistä tuli luokkansa parhaimpia oppilaita, mutta he eivät puhuneet toisilleen. Gilbert yritti vielä monesti. Kerran hän jätti Annan pulpetille kauniin kukan. Anna nappasi sen ja heitti sen roskakoriin. Toisella kertaa hän yritti auttaa Annaa, kun tämä pudotti kaikki kirjansa. "Ei kiitos!" Anna mutisi ja keräsi kirjat itse, vaikka se oli vaikeaa. Diana yritti sanoa Annasta, että Gilbert oli oikeasti ihan mukava, mutta Anna vain pudisti päätään. "Hän loukkasi minua syvästi, Diana," Anna sanoi, "ja minä en voi antaa anteeksi niin hirvittävää loukkausta." Annasta oli vaikea ymmärtää, miksi anteeksi antaminen oli niin kovin vaikeaa. Hän tiesi, että joskus hän itsekin teki virheitä ja halusi, että hänelle annettiin anteeksi. Mutta kun Gilbert oli sanonut sen ilkeän sanan, Annan sydämeen oli ilmestynyt pieni kivikova möykky. Se möykky ei halunnut antaa periksi. Se halusi pitää kiinni siitä, tunteesta, että hän oli oikeutettu olemaan vihainen. Eräänä iltana, kun Anna istui ikkunallaan ja katseli kuun valaisemaa Vihervaaran puutarhaa, hän mietti tätä. Oli kauniin hopeinen ilta. Pieni pöllö huhuili kaukaa. Anna ajatteli, että ehkä Gilbert ei tarkoittanut sitä niin pahasti. Ehkä hän vain halusi kiinnittää Annan huomion, koska Anna oli niin erilainen kuin muut tytöt. Mutta sitten hän muisti taas sen sanan, "porkkanapää", ja kivimöykky hänen sydämessään kovettui uudelleen. "Minä en voi antaa anteeksi," hän kuiskasi itselleen. "Se olisi sama kuin unohtaisin, miten syvästi hän minua loukkasi." Mutta oliko se todella niin? Onko anteeksi antaminen sama kuin unohtaminen? Anna ei ollut varma. Hän tiesi vain, että se tuntui mahdottomalta. Tämä kilpailu ja Annan itsepäisyys jatkuivat pitkään. Koulussa he olivat kuin kaksi pientä myrskypilveä, jotka kiersivät toisiaan, mutta eivät koskaan antaneet toisilleen tilaa. He olivat molemmat uskomattoman älykkäitä ja lahjakkaita, ja ehkä juuri siksi heidän kilpailunsa oli niin kiivasta. Mutta syvällä sisimmässään Anna tunsi pienen, pienen piston. Hän tiesi, että elämä olisi ehkä helpompaa ja hauskempaa, jos hänen ei tarvitsisi pitää kiinni tuosta vanhasta loukkauksesta. Vaan eipä Annan tarvinnut paljon murehtia. Hänen mielikuvituksensa oli aina valmis viemään hänet pois ikävistä ajatuksista. Kenties seuraavana päivänä hän löytäisi metsästä salaisen polun, tai kenties Marilla-täti kertoisi uuden tarinan. Vihervaara oli täynnä yllätyksiä, ja vaikka Gilbert Blythe oli tehnyt elämästä hieman monimutkaisempaa, Anna tiesi, että seikkailut jatkuisivat, tavalla tai toisella.

Nuoreksi naiseksi varttuminen

Anna oli kasvanut paljon sen jälkeen, kun hän oli tullut Vihervaaraan pienenä, punatukkaisena tyttönä. Hänen poskensa eivät enää olleet yhtä laihat, ja vaikka hänen hiuksensa olivat yhä tulipunaiset, hän oli oppinut rakastamaan niitä. Ne olivat osa häntä, osa ainutlaatuista Annaa. Aika kului, ja jokainen päivä toi mukanaan uusia seikkailuja, jotka eivät aina olleet niin jännittäviä kuin prinssien ja prinsessojen tarinat, mutta olivat silti tärkeitä. Koulussa Anna opiskeli ahkerasti. Kirjat olivat hänen parhaita ystäviään, ja jokainen uusi sana, jokainen uusi tarina, avasi hänen mielikuvituksensa entistä laajemmaksi. Opettaja oli usein hämmästynyt Annan terävästä mielestä ja siitä, kuinka helposti hän muisti runot ja tarinat. Anna rakasti erityisesti runoutta, ja usein hän saattoi istua Vihervaaran omenapuiden alla lukemassa ääneen tai keksimässä omia runojaan. Tuulen humina puissa kuulosti hänestä kuin sadunomaiselta kuiskaukselta, ja auringonvalo leikki lehtien lomassa kuin pienet keijut tanssisivat. Gilbert Blythe oli yhä hänen luokallaan, ja vaikka he eivät enää tapelleetkaan samalla tavalla kuin aiemmin, heidän välillään oli yhä sellainen kilpailuhenki. Kuka osaisi vastata opettajan kysymykseen nopeimmin? Kuka kirjoittaisi parhaan aineen? Se ei ollut enää ilkeää kilpailua, vaan sellaista, joka sai heidät molemmat yrittämään parhaansa. Se oli kuin kaksi pientä perhosta, jotka kilpailivat siitä, kumpi osaisi lentää kauneimmin, mutta oikeasti ne nauttivat vain lentämisestä. Diana oli yhä Annan paras ystävä, hänen "sielunsiskonsa". He jakoivat kaikki salaisuutensa, unelmansa ja jopa pelkonsa. He kävelivät usein käsi kädessä kouluun ja takaisin, jutellen kaikesta mahdollisesta: tulevaisuudesta, uusista hatuista tai siitä, minkä värinen Diana uskoi Vihervaaran puiden sielujen olevan. Joskus he istuivat Dianan talossa, lauloivat lauluja ja kuvittelivat, että he olivat suuria taiteilijoita esiintymässä suurelle yleisölle. Heillä oli aina hauskaa yhdessä. Marilla katsoi Annaa usein mietteliäänä. Punatukkainen, puhelias tyttö oli muuttunut nuoreksi naiseksi, jolla oli yhä villi mielikuvitus, mutta myös paljon harkintakykyä. Anna auttoi Marillaa kotitöissä ahkerasti, ja Vihervaaran keittiöstä kantautui yhä useammin Annan iloinen laulu tai hiljainen hyräily, kun hän leipoi tai siivosi. Matthew, kiltti ja hiljainen Matthew, oli ylpeä Annasta. Hän näki tytössä niin paljon hyvyyttä ja valoa. Matthew tiesi, että Anna oli muuttanut heidän elämänsä paremmaksi, aivan kuten keijupöly muuttaa arkisen kukkasen loistavaksi timantiksi. Eräänä iltana, kun Anna oli saanut valmiiksi kouluaineensa ja auttanut Marillaa laittamaan astiat kaappiin, Marilla istui Annan kanssa pöydän ääreen. "Anna", Marilla aloitti, "olet pian tarpeeksi vanha Queen's Academyyn menemiseen." Annan silmät levisivät suuriksi. Queen's Academy! Se oli koulu, jonne parhaat oppilaat pääsivät opiskelemaan syvemmin, valmistautumaan opettajiksi tai jatko-opintoihin. Se oli iso askel, melkein kuin hyppäisi jättimäiseen unelmien pilvilinnaan. "Voi Marilla!" Anna huudahti, "Queen's Academy! Luuletko, että minä voisin todella päästä sinne? Minä opiskelisin niin ahkerasti, aivan kuin pieni mehiläinen, joka kerää mettä talven varalle!" Marilla hymyili. "Minä uskon, Anna. Sinä olet älykäs tyttö, ja sinulla on paljon lahjoja. Matthew ja minä olemme puhuneet asiasta. Haluamme, että sinä saat parhaan mahdollisen koulutuksen." Anna ryntäsi halaamaan Marillaa tiukasti. "Kiitos, kiitos, kiitos! Tämä on upein uutinen sitten sen, kun sain tietää, että saan jäädä Vihervaaraan! Minusta tulee opettaja! Tai ehkä kirjoitan suuria runoja, joita kaikki lukevat! Ehkä minusta tulee jopa kuningatar, joka hallitsee mielikuvituksen valtakuntaa!" Marilla nauroi. "Voi Anna, sinun mielikuvituksesi ei tunne rajoja. Mutta muista, Queen's Academyyn pääsemiseen tarvitaan kovaa työtä. Sinun täytyy opiskella paljon, ja jättää kaikki hölmöilyt syrjään." Anna nyökkäsi vakavasti. "Minä lupaan, Marilla. Minä olen nyt iso tyttö, ja ymmärrän, että unelmien toteuttaminen vaatii vaivaa. Aivan kuin puutarhuri, joka hoitaa taimiaan, minä hoidan opintojani." Niin Anna alkoi opiskella entistäkin ahkerammin. Hän vietti iltojaan kirjojen parissa, laski laskuja ja luki historiaa. Gilbertkin opiskeli ahkerasti, ja he kilpailivat yhä siitä, kumpi oppisi enemmän ja paremmin. Heidän kilpailustaan oli tullut hauska peli, ei enää katkeraa riitaa. He saattoivat jopa auttaa toisiaan vaikeissa kohdissa, selittäen toisilleen asioita, jotka toinen ei ollut ymmärtänyt. Se oli kuin kaksi pientä jänistä, jotka kilpailivat siitä, kumpi löytää paremman porkkanan, mutta lopulta he jakoivat saaliinsa ja iloitsivat yhdessä. Keväällä, kun Vihervaaran omenapuut olivat täynnä tuoksuvia kukkia ja linnut lauloivat iloisesti, tuli aika pääsykokeisiin. Anna oli jännittynyt, mutta samalla täynnä toivoa. Hän tunsi olonsa valmiiksi. Hän oli nähnyt vaivaa, ja hän oli luottavainen. Marilla ja Matthew toivottivat Annalle onnea, ja Anna lähti koululle Dianan kanssa, joka myös jännitti ystävänsä puolesta. Kokeet olivat pitkät ja vaativat paljon ajattelua. Anna vastasi kysymyksiin parhaansa mukaan, kuvitellen mielessään jokaisen vastauksen lentävän paperille kuin pieni, viisas lintu. Kun viimeinen koe oli valmis, hän huokaisi helpotuksesta. Tuntui, kuin jättimäinen paino olisi nostettu hänen harteiltaan. Nyt ei voinut tehdä muuta kuin odottaa. Odottaminen oli vaikeaa. Jokainen päivä tuntui viikolta, ja jokainen tunti tuntui päivältä. Anna yritti täyttää mielensä muilla ajatuksilla, auttamalla Marillaa ja viettämällä aikaa Dianan kanssa. He tekivät pitkiä kävelyretkiä metsään, etsien uusia, salaisia paikkoja ja kuvitellen, että jokaisen puun takana asui joku metsänhaltija tai keiju. Lopulta, eräänä kirkkaana aamuna, postimies toi kirjeen. Se oli Queen's Academystä. Annan sydän hakkasi kuin rumpu. Hän avasi kirjeen vapisevin käsin. Marilla ja Matthew seisoivat hänen takanaan, odottaen. Anna luki kirjeen hiljaa, ja sitten hänen kasvoilleen levisi valtava hymy. "Minä pääsin!" hän huudahti, "Minä pääsin Queen's Academyyn! Ja... ja Gilbertkin pääsi! Ja monta muuta luokaltamme!" Marilla hymyili leveästi ja Matthew taputti Annaa olkapäälle. Se oli suuri saavutus, suuri askel kohti Annan unelmia. Anna alkoi valmistautua Queen's Academyyn lähtöön. Se tarkoitti, että hän joutuisi jättämään Vihervaaran ja rakkaat ystävänsä hetkeksi. Vaikka hän oli innoissaan tulevaisuudesta, oli myös pieni surun tunne sydämessä. Vihervaara oli ollut hänen kotinsa, hänen turvapaikkansa, ja jokainen puu ja pensas siellä tuntui tutulta ja rakkaalta. Mutta Anna tiesi, että Vihervaara odottaisi häntä, ja unelmat odottivat toteutumistaan. Hän oli kasvanut nuoreksi naiseksi, ja maailma oli täynnä uusia mahdollisuuksia, aivan kuin suuri, odottava kirja, jonka jokainen sivu oli täynnä jännittäviä tarinoita. Anna pakkasi tavaroitaan pienoiseen matka-arkkuunsa. Hän mietti, mitä kaikkea hän tarvitsisi suuremmassa kaupungissa. Ei enää vain kirjoja ja kyniä, vaan ehkä myös uusia mekkoja ja kenkiä. Marilla oli auttanut häntä ompelemaan muutamia uusia asuja, jotka olivat tosin yksinkertaisia, mutta siistejä. Anna pörrötti pehmeää villakangasta ja kuvitteli itsensä Queen's Academyn luokkahuoneeseen, opiskelemassa muiden nuorten naisten kanssa. Hän tuntisi itsensä niin aikuiseksi ja tärkeäksi! Eräänä iltana, juuri ennen lähtöä, Anna käveli Matthew'n kanssa Vihervaaran pellon poikki, aivan kuten he olivat tehneet niin monta kertaa aiemminkin. Aurinko laski kauniisti, ja taivas värjäytyi oranssin ja violetin sävyihin. Se oli kuin suuri, taianomainen maalaus. "Matthew", Anna sanoi hiljaa, "olen niin innoissani, mutta myös vähän surullinen jättää Vihervaaran." Matthew nyökkäsi ymmärtäväisesti. "Minä tiedän, pikkutyttö. Mutta elämässä pitää mennä eteenpäin. Sinä olet kasvanut kauniiksi, älykkääksi naiseksi. Me olemme niin ylpeitä sinusta." Nämä sanat lämmittivät Annan sydäntä. Matthew ei puhunut paljon, mutta hänen sanansa olivat aina painavia ja merkityksellisiä. Se oli kuin löytäisi harvinaisen jalokiven, kun Matthew puhui. Diana tuli myös hyvästelemään Annan. He itkivät hieman yhdessä, lupasivat kirjoittaa toisilleen usein ja vannoivat ikuista ystävyyttä. "Et unohda minua, vaikka löytäisit uusia ystäviä Queen's Academystä?" Diana kysyi, hänen silmänsä kostuivat. "Ei koskaan!" Anna vakuutti, "Sinä olet minun sielunsiskoni ikuisesti! Ei ole ketään toista Dianaa koko maailmassa!" He halasivat tiukasti. Aamu koitti, ja oli aika lähteä. Marilla ja Matthew saattoivat Annan vaunuihin. Anna katsoi taakseen Vihervaaran taloa, ikään kuin yrittäen painaa jokaisen yksityiskohdan mieleensä: punaisen talon, omenapuutarhan, pienen puron. Se oli ollut hänen kotinsa ja hänen tarinansa alku. Nyt oli aika aloittaa uusi luku. Hän heilautti kättään Marillalle ja Matthew'lle, jotka seisoivat pihassa katsoen hänen peräänsä. Anna oli kasvanut, ja maailma kutsui häntä. Hän oli valmis kohtaamaan sen, kaikkinensa.

Uusi alku ja uhraukset

Anna lähti Vihervaarasta kohti Queens-akatemiaa. Se oli koulu, jossa opiskeltiin tullakseen opettajaksi tai jatkamaan opintoja. Anna oli täynnä odotusta. Hänellä oli uusia kirjoja, uusia ystäviä ja paljon uutta opittavaa. Queens-akatemiassa oli valtavia, kiiltäviä kirjoja ja opettajia, jotka tuntuivat tietävän kaiken. Anna opiskeli ahkerasti. Hän luki iltaisin lampun valossa, ratkaisi vaikeita tehtäviä ja kirjoitti tarinoita, jotka saivat hänen luokkatoverinsa nauramaan ja itkemään. Hänen ystävänsä Diana kirjoitti hänelle usein kirjeitä Vihervaarasta, ja Anna vastasi niihin pitkillä, sydämellisillä kuvauksilla akatemian elämästä. Hän kertoi uusista oppimistaan asioista ja jännittävistä seikkailuistaan opiskelun parissa. Vaikka hän oli kaukana kotoa, Vihervaara oli aina hänen mielessään. Hän tiesi, että Marilla ja Matthew ajattelivat häntä. Jokainen kirje oli kuin pieni pala kotia. Anna oli niin hyvä oppilas, että kaikki opettajat kehuivat häntä. Hän rakasti oppimista. Hänestä tuntui, että hänen mielensä oli kuin janoava sieni, joka imi itseensä kaiken tiedon. Erityisen hyvin hän menestyi kirjallisuudessa ja kielissä. Hän kirjoitti upeita esseitä ja runoja, jotka opettajat lukivat ääneen koko luokalle. Eräänä päivänä, suurten kokeiden jälkeen, Anna kutsuttiin rehtorin huoneeseen. Annan sydän pamppaili. Oliko hän tehnyt jotain väärin? Rehtori hymyili hänelle lämpimästi.

Tulevaisuuden lupaukset Vihervaarassa

Rehtori hymyili hänelle lämpimästi. Annan sydän lakkasi pamppailemasta kuin pienen pupun sydän ja alkoi sykkiä iloisesti. Rehtori nojautui eteenpäin ja sanoi lempeästi: ”Anna, sinä olet tehnyt uskomatonta työtä kokeissa! Olet menestynyt aivan erinomaisesti!” Anna ei voinut uskoa korviaan. Hän oli tehnyt parhaansa, se oli totta, mutta tällaista hän ei ollut uskaltanut edes unelmoida! Se tuntui aivan kuin joku olisi lukenut hänen ajatuksensa ja järjestänyt hänelle taikalahjan. Rehtori jatkoi: ”Olet voittanut erityisen stipendin, joka antaa sinulle mahdollisuuden jatkaa opintojasi ilman huolta maksuista. Pääset opiskelemaan suureen kouluun kaukana, aivan kuten olet aina toivonut!” Anna tunsi pienen, onnellisen perhosen lepattavan vatsassaan. Hän oli aina haaveillut opiskelemisesta, uusien asioiden oppimisesta, ja keskustelemisesta viisaiden ihmisten kanssa. Kuvittele, kuinka paljon uusia sanoja, tarinoita ja seikkailuja hän voisi löytää siellä! Maailma avautui hänen eteensä, kirkkaana ja täynnä lupauksia. Hän näki mielessään itsensä paksun kirjan ääressä, uusi hattu päässä, keskellä suurta kirjastoa, jossa tuoksui vanha paperi ja viisaus. Mutta sitten Anna meni kotiin Vihervaaraan. Siellä Marilla odotti häntä, ja Vihervaaran tutut tuoksut – omenapuun kukat, vastaleikattu ruoho ja Marillan leipomat keksit – täyttivät hänen nenänsä. Kun hän katsoi Marillaa, hän huomasi, että Marillan hiukset olivat harmaantuneet hieman lisää, ja hänen silmänsä tuntuivat väsyneiltä. Marilla ei enää jaksanut tehdä kaikkia tilan töitä niin helposti kuin ennen. Perunamaa kaipasi kitkemistä, ja lehmät odottivat aina Marillan lempeitä käsiä lypsylle. Vihervaaran puutarha, joka oli aina ollut niin kaunis, kaipasi myös hoitoa, ja omenapuut olivat täynnä kypsiä hedelmiä, jotka odottivat poimijaansa. Annan sydämessä oli nyt kaksi suurta ja tärkeää asiaa. Toinen oli hänen oma unelmansa päästä kauas, opiskelemaan ja näkemään maailmaa. Toinen oli rakas Marilla ja koko Vihervaara, jotka olivat antaneet hänelle kodin ja perheen. Ne olivat antaneet hänelle paikan, johon kuulua, ja ihmisiä, joita rakastaa. Ne olivat opettaneet hänelle, mitä todellinen ystävyys ja perhe tarkoittivat. Mitä Anna tekisi? Se oli kuin valitsisi kahden kauniin kukan väliltä – molemmat olivat upeita, mutta hän saattoi ottaa vain toisen. Hän käveli pitkin tuttua polkua Vihervaaran perhospuutarhaan, jossa värikkäät kukat huojuivat tuulessa ja perhoset lepatelivat kevyesti. Jokainen kukka näytti kuiskivan hänelle jotain. ”Mitä minun pitäisi tehdä?” Anna kysyi eräältä kauniilta, siniseltä perhoselta. Perhonen vain istahti hänen nenälleen ja lehahti sitten taas lentoon, ikään kuin sanoen: ”Kuuntele sydäntäsi, Anna!” Anna mietti pitkään ja syvään. Hän muisti kaikki ne päivät, jotka hän oli viettänyt Vihervaarassa – naurun, itkun, seikkailut Dianan kanssa, Gilbertin kanssa kilpailun, Marillan rakkauden. Tämä paikka oli muuttanut hänet yksinäisestä orvosta iloiseksi, mielikuvitusrikkaaksi nuoreksi naiseksi. Hän istui iltaisin Marillan vieressä takan ääressä, katsoen liekkien tanssia ja pohtien tulevaisuutta. Hän tunsi olonsa lämpimäksi ja turvalliseksi. Voisiko mikään koulu maailmassa antaa hänelle samanlaista tunnetta? Eräänä iltana, kun Marilla oli keittänyt Annan lempikeittoa ja he istuivat pöydän ääressä, Anna otti Marillan kädestä kiinni. ”Marilla”, hän sanoi, hänen äänensä oli täynnä rakkautta mutta myös päättäväisyyttä. ”Minä en lähde. Minä pysyn täällä Vihervaarassa sinun kanssasi ja autan sinua. Vihervaara on kotini.” Marilla katsoi Annaa, hänen silmänsä kostuivat hieman. ”Mutta entä sinun unelmasi, rakas Anna?” Marilla kysyi, hänen äänensä oli täynnä huolta. ”Minun unelmani voivat kasvaa täälläkin, Marilla”, Anna vastasi. ”Maailma ei ole vain kaukana. Se on myös tässä, Vihervaarassa. Jokainen kivi, jokainen puu, jokainen pilvi on täynnä tarinoita ja oppimista.” Ja niin Anna teki uuden suunnitelman. Hän ei menisikään kauas opiskelemaan. Sen sijaan hänestä tulisi opettaja aivan siinä lähellä, Avonleassa! Anna oli saanut kuulla, että kyläkoulu tarvitsi uutta opettajaa, ja se olisi täydellinen paikka hänelle. Kuvittele! Hän voisi opettaa aivan niitä lapsia, jotka asuivat hänen lähellään! Hän voisi kertoa heille jännittäviä tarinoita, opettaa heitä lukemaan ja kirjoittamaan, ja jakaa heidän kanssaan kaikki ne ihmeet, jotka olivat täyttäneet hänen oman mielensä. Hän voisi auttaa pieniä mielikuvituksia kasvamaan ja kukkimaan, aivan kuten hänen oma mielikuvituksensa oli kukkinut Vihervaarassa. Anna tunsi iloa ja lämpöä sydämessään. Vihervaara oli antanut hänelle niin paljon. Se oli ollut paikka, jossa hän oli löytänyt kodin, ystäviä ja oman paikkansa maailmassa. Ja nyt hän saisi antaa takaisin. Hän saisi auttaa Marillaa, pitää Vihervaaran kauniina ja opettaa lapsia. Se tuntui oikealta, aivan oikealta. Anna tiesi, että vaikka hän ei lähtisi kauas, elämä Vihervaarassa olisi täynnä uusia seikkailuja, oppimista ja rakkautta. Jokainen aamu, kun aurinko nousi Vihervaaran omenapuiden ylle, toi mukanaan lupauksen jostain uudesta ja jännittävästä. Ehkä hän näkisi uuden perhosen tai löytäisi uuden sanan, tai kertoisi lapsille tarinan, joka saisi heidän silmänsä loistamaan. Vihervaara oli paikka, jossa unelmat eivät kadonneet, vaan ne muuttivat muotoaan ja kasvoivat entistäkin kauniimmiksi. Ja Anna, hän oli Vihervaaran sydän, sen tarinoiden kertoja ja sen tulevaisuuden lupaus.

Lopetus

Kiitos kun olit mukana Annan ja Vihervaaran lumoavassa seikkailussa! Toivottavasti nautit tarinasta yhtä paljon kuin mekin. Mitähän uusia ystäviä tai taianomaisia paikkoja löydätkään seuraavaksi omissa mielikuvituksissasi? Tai ehkäpä keksit aivan uuden seikkailun Vihervaaraan? Sonacasts kuulee mielellään palautetta sinulta. Muistathan, että jokainen päivä on täynnä ihmeitä, kun vain pidät silmäsi ja korvasi auki. Nähdään taas pian, seikkailija!

Lisää tarinoita