SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Anna ja uudet ystävät

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Muistatko vielä pienen orpotytön, joka saapui Avonleaan ja valloitti sydämemme? Nyt tuo punatukkainen unelmoija on kasvanut nuoreksi naiseksi, ja uusi luku hänen elämässään on alkamassa. Hän on palannut kotiin, mutta ei enää oppilaana, vaan opettajana. Kuinka Anne Shirley selviytyy uusista haasteistaan, yrittäessään parantaa maailmaa, yksi Avonlean kylä kerrallaan? Tervetuloa matkalle Annan uusien ystävien ja seikkailujen pariin, jotka muuttavat hänen elämänsä jälleen kerran.

Annan uusi rooli

Anna asteli kouluun joka aamu, sydän täynnä iloa ja uusia unelmia. Hän ei ollut enää se pieni orpotyttö, joka oli saapunut Vihervaaraan monta vuotta sitten. Nyt hän oli opettaja, ja jokainen koulupäivä oli uusi seikkailu! Luokkahuoneessa odotti iloisia, uteliaita silmäpareja, jotka halusivat oppia maailmasta. Anna rakasti lapsia ja heidän ihmeellisiä kysymyksiään. Hän opetti heille lukemista ja laskemista, mutta myös jotain paljon tärkeämpää: kuinka unelmoida ja löytää kauneutta jokaisesta päivästä.

Avonlean Parannusyhdistys

Anna nautti suuresti uudesta elämästään opettajana. Mutta Annan mielikuvituksessa oli aina tilaa uusille unelmille ja vähän jännittäville seikkailuille. Eräänä aurinkoisena iltapäivänä, kun Anna istui ystävänsä Dianan kanssa, he puhuivat siitä, kuinka ihana Avonlea oli. Mutta entä jos se voisi olla vieläkin ihmeellisempi?

Uusia naapureita ja ystäviä

Anna istui pihallaan katsellen, kuinka aurinko maalasi puiden lehdet kullanvärisiksi. Hän oli niin onnellinen opettajana, mutta silti hänen sydämessään kyti ajatus: "Miten voisin tehdä Avonleasta vieläkin ihanemman paikan?" Hän halusi, että jokainen päivä olisi täynnä pientä taikaa ja ystävyyttä. Eräänä aamuna Annan pihalta, pienen polun toiselta puolelta, alkoi kuulua kummallisia ääniä. Kolinaa, koputusta ja sitten… kovaa puhetta! Kukaan ei ollut asunut siinä vanhassa, vähän vinossa talossa pitkään aikaan. Mutta nyt sinne muutti joku! "Uusia naapureita!" Anna huudahti Dianalle, kun he tapasivat koulun pihalla. Dianakin oli utelias. Pian kävi ilmi, että Avonleaan oli muuttanut herra Harrison, vanha herrasmies, joka näytti aina hieman murjottavalta. Ja tiedättekö mitä? Hänellä oli mukanaan papukaija! Papukaijan nimi oli Ginger, ja se oli ihan erityinen lintu. Se osasi puhua! Mutta ei ihan mitä tahansa. Ginger toisti usein herra Harrisonin sanomisia, mutta joskus se lisäsi niihin ihan omia, hauskoja kommentteja. Ensimmäisinä päivinä herra Harrison ei näyttänyt kovin ystävälliseltä. Hän käveli pihallaan kulmat kurtussa ja tervehti harvoin ketään. Ja Gingerkin usein huusi puusta "Menehän siitä!" tai "Mikä meteli!" Anna oli kuitenkin päättänyt. Hän muisti, kuinka tärkeää oli olla ystävällinen, vaikka toinen näyttäisi vähän pelottavalta tai vihaiselta. "Ehkä herra Harrison on vain yksinäinen," Anna mietti. "Ehkä hän kaipaa ystävää." Ja niin Anna päätti ottaa asiakseen tutustua uuteen naapuriin. Yhtenä iltapäivänä Anna leipoi omenapiirakkaa. Tuoksu levisi ympäriinsä niin herkullisena, että vatsa alkoi kurista itsestään. Anna otti yhden lämpimän palan ja vei sen hopeatarjottimella herra Harrisonin ovelle. Sydän pamppaili hieman. Hän koputti kevyesti. Oven avasi herra Harrison itse. Hänellä oli ruudullinen paita ja pörröiset kulmakarvat. Hän katsoi Annaa epäilevästi. "Mitä sinä haluat?" hän mutisi. Anna hymyili leveästi. "Hei, herra Harrison! Olen Anna, naapuristanne. Leivoin omenapiirakkaa ja ajattelin, että haluaisitte maistaa." Herra Harrisonin silmät pyörähtivät. Juuri silloin Ginger-papukaija lensi ulos ovesta ja istahti herra Harrisonin olkapäälle. "Omenapiirakkaa! Nam! Kiitos!" se kirkui, ennen kuin herra Harrison ehti sanoa mitään. Herra Harrison huokaisi. "No, jos kerran lintu jo päätti puolestani." Hän otti piirakan vastahakoisesti. "Kiitos, kai." Anna ei lannistunut. Hän tiesi, että ystävyys vaati aikaa. Seuraavina päivinä Anna moikkasi herra Harrisonia aina kun näki hänet. Hän kysyi Gingeristä ja kehui sen värikkäitä höyheniä. Ginger puolestaan alkoi toistaa Annan ystävällisiä sanoja herra Harrisonille. "Kaunis päivä! Oletko iloinen?" se lauloi. Eräänä päivänä tapahtui jotain hauskaa. Anna oli puutarhassaan kastelemassa kukkiaan. Yhtäkkiä hän kuuli kovaa naurua. Se ei ollut hänen omaa nauruaan. Se oli Gingerin naurua! Ja sitten hän näki herra Harrisonin. Hän yritti asentaa uutta linnunpönttöä puuhun, mutta se ei millään onnistunut. Pönttö putosi, nauloja lenti ja herra Harrison yritti pitää kiinni tikkaista, jotka huojuivat. Ginger lensi ympäriinsä ja huusi "Hupsista keikkaa! Kömpelö ukko! Hihii!" Anna ei voinut olla nauramatta. Ja sitten hän huomasi, että herra Harrisonkin naurahti. Se oli ensimmäinen kerta, kun Anna näki hänen hymyilevän! Anna meni aidan luo. "Tarvitsetteko apua, herra Harrison?" Herra Harrison katsoi Annaa. "En minä osaa... tämä pönttö on hankala." Anna, joka oli kätevä kaikenlaisissa asioissa, auttoi häntä pitämään tikkaita ja antoi neuvoja, miten pönttö kiinnitettäisiin tukevasti. Yhdessä he saivat linnunpöntön paikoilleen. Ginger lensi heti tutkimaan sitä. "Hyvä Anna! Hyvä ukko!" Ginger huusi. Herra Harrison katsoi Annaa. Tällä kertaa hänen silmissään ei ollut epäilyä, vaan pientä kiitollisuutta. "Kiitos, Anna," hän sanoi. "Sinä olet... melko neuvokas." Siitä päivästä lähtien herra Harrison ei enää ollut niin murjottava. Hän tervehti Annaa ystävällisemmin, ja joskus he jopa juttelivat aidan yli. Ginger-papukaijasta tuli Annan "salainen viestiagentti", joka toisti iloisia tervehdyksiä puolelta toiselle. Anna ymmärsi, että Avonlea ei tullut ihmeellisemmäksi itsestään. Se tuli ihmeellisemmäksi, kun ihmiset olivat ystävällisiä toisilleen ja yrittivät ymmärtää toisiaan. Jopa murjottavan herra Harrisonin alta löytyi mukava naapuri, joka tarvitsi vain hieman ystävyyttä ja papukaijan, joka osasi murtaa jään. Ja niin Anna jatkoi elämäänsä Avonleassa, täynnä uusia seikkailuja ja ystävyyksiä, jotka odottivat löytämistään. Hän tiesi, että jokainen päivä voisi olla täynnä taikaa, jos vain osaisi katsoa oikein. Ja juuri näinä päivinä, kun Anna ja herra Harrison olivat alkaneet tulla toimeen, Avonlea sai lisää jännittäviä uutisia! Marilla, Annan rakas ystävä Vihervaaran tilalta, oli tekemässä jotain todella yllättävää… mutta siitä sitten myöhemmin.

Davy ja Dora Marillan hoivissa

Okei, kuulostaa jännittävältä, eikö vain? Anna oli tottunut kaikenlaisiin yllätyksiin Vihervaarassa, mutta tämä oli jotain aivan uutta, jopa Marillalle itselleen. Muistatteko Marillan, Annan rakkaan kasvattitädin, joka oli niin järjestelmällinen ja aina niin järkevä? No, eräänä kirkkaana kevätpäivänä, kun kukat juuri alkoivat avata nuppujaan ja pikkulinnut lauloivat iloisesti, Marilla sai kirjeen. Se ei ollut tavallinen kirje. Se oli kirje, joka muuttaisi Vihervaaran hiljaisen elämän hetkessä! Kirje kertoi Marillan kaukaisesta serkusta, joka oli jättänyt jälkeensä kaksi pientä lasta, kaksoset. Davy ja Dora. Ja mitä Marilla päätti tehdä? Hän päätti ottaa heidät luokseen asumaan! Kaksi pientä lasta Marillan hoiviin! Se oli aivan uskomatonta! Vihervaaraan oli tulossa kaksi pientä ihmistä lisää! Marilla oli aluksi hieman huolissaan, sillä hän ei ollut tottunut pienten lasten vilskeeseen. Hän oli aina elänyt hiljaista ja järjestelmällistä elämää. Mutta Annan kannustuksesta ja omasta hyvästä sydämestään Marilla päätti antaa kaksosille kodin. Hän tunsi vastuuta, ja hän halusi auttaa. Ja niin valmisteltiin Vihervaarassa huoneita ja mietittiin, millaisia nämä uudet tulokkaat oikein olisivat. Anna oli tietysti aivan innoissaan! Hän oli niin jännittynyt, että hän melkein unohti syödä omenapiirakkansa. Hän oli aina haaveillut pienemmistä sisaruksista. Davy ja Dora saapuivat pian, ja he olivat juuri niin erilaisia kuin kaksi lasta voivat olla. Davy oli kuin pieni myrsky, täynnä energiaa ja uteliaisuutta. Hän juoksi ja hyppeli, kyseli tuhansia kysymyksiä ja tuntui löytävän pahanteon joka nurkan takaa. Hänellä oli kimalle silmissään ja aina jokin uusi leikki mielessään. Dora taas oli aivan erilainen. Hän oli kuin pieni keiju, hiljainen ja suloinen, aina hymyilevä ja usein piiloutuen Davyn selän taakse. Davy oli tullessaan kysellyt Annan mielikuvitusystävistä ja oli itsekin heti keksinyt kaksi: Herra Sateenkaari ja rouva Pilvenhattara, jotka asuivat hänen kenkiensä sisällä! Kuvittelepa sitä! Kengissä asuvia ystäviä! Se oli tietysti tehnyt Annasta ja Davystä heti ystäviä, sillä he ymmärsivät toisiaan hyvin. Marillan elämä muuttui kertaheitolla. Vihervaara ei ollut enää hiljainen. Se oli täynnä pienten jalkojen töminää, naurua, ja joskus myös pientä meteliä. Davy oli mestari keksimään uusia, jännittäviä pelejä – esimerkiksi miten saada kukkaruukut näyttämään siltä, että ne olisivat tanssineet, tai miten löytää kaikki keittiön lusikat piilosta yhden päivän aikana. Marilla huokaili usein, mutta Annalla oli aina jokin ratkaisu tai hauska idea. Hän näki Davyn silmissä samanlaisen kipinän kuin itsellään pienenä. Anna osasi selittää Davyn tempauksia Marillalle niin, että ne eivät kuulostaneetkaan niin kauheilta.

Gilbertin tunteiden syveneminen

Anna oli niin kiireinen opettajana ja Davyn ja Doran kanssa, että hän tuskin huomasikaan, miten yksi hänen vanhoista ystävistään, Gilbert Blythe, katseli häntä usein. Gilbert opetti myös koulussa, mutta vähän kauempana olevassa kylässä. He tapasivat silloin tällöin, kun asiat toivat heidät samaan paikkaan Avonleassa, ja he puhuivat koulusta ja lapsista. Mutta Gilbert näki Annassa jotain, mitä muut eivät ehkä nähneet – tai ainakaan eivät nähneet aivan samalla tavalla. Gilbert muisti yhä sen päivän, kun Anna oli saapunut Avonleaan. Hän oli ollut niin erilainen kuin kukaan muu – hiukset kuin tulimeri ja silmät täynnä unelmia. Aluksi Gilbert oli kiusoitellut häntä, mutta se oli ollut tyhmä virhe. Annan anteeksianto oli ollut vaikeaa ansaita, mutta nyt he olivat hyviä ystäviä. Ja Gilbert huomasi, että heidän ystävyytensä oli muuttunut. Se oli syvempää, kuin vanha, lämmin peitto kylmänä iltana. Aina kun Gilbert näki Annan, hänen suupielensä kohosivat hymyyn. Eikä vain siksi, että Anna kertoi aina niin hauskoja tarinoita! Hän näki, miten Anna istui Marillan verannalla Davy ja Doran kanssa. Davy saattoi olla vähän vauhdikas, mutta Anna osasi aina muuttaa pahanolon hyvänolon tunteeksi. Yksi kerta Davy oli vahingossa kaatanut Marillan rakkaan kukkamaljakon. Se oli vanha ja arvokas! Davy oli ollut aivan varma, että hän joutuisi suureen pulaan. Mutta Anna oli tullut paikalle, katsonut rikkinäistä maljakkoa ja sitten Davyyn, ja sanonut, "Voi Davy, nyt meillä on kaksi pientä maljakkoa yhden suuren sijaan! Mitä jos koristelisimme ne ihanilla, pienillä luonnonkukilla?" Ja niin he olivat tehneet, ja Marillakin oli lopulta hymyillyt. Gilbert oli kuullut tämän tarinan ja miettinyt, miten Anna keksi aina tällaisia asioita. Gilbert näki Annan usein myös koulun pihalla. Anna leikki lasten kanssa hypellen ja nauraen, aivan kuin hän olisi itsekin vielä pieni tyttö. Hänellä oli tapana kertoa tarinoita, jotka saivat lapset unohtamaan kaikki murheensa. Yhtenä päivänä Gilbert kulki Annan koulun ohi ja kuuli lasten naurun kajahtelevan ulos avoimesta ikkunasta. Hän pysähtyi ja kuunteli. Anna oli kertomassa tarinaa puhuvasta oravasta, joka auttoi kadonneita hyönteisiä löytämään takaisin kotiin. Hänen äänensä oli kuin pehmeä melodinen sävel, joka lumosi kaikki kuulijat. Gilbert ei voinut olla hymyilemättä. Hän ajatteli, että Anna oli kuin auringonvalo, joka valaisi kaikkien päivää. Gilbert huomasi myös, että Anna oli aina valmis auttamaan. Jos joku lapsista oli surullinen tai jos heillä oli vaikeuksia oppimisessa, Anna löysi aina tavan auttaa heitä. Hän ei koskaan moittinut tai suuttunut, vaan puhui rauhallisesti ja kannustavasti. Gilbert itse oli opettajana paljon suoraviivaisempi. Hän opetti asiat selkeästi ja johdonmukaisesti. Mutta Anna, hän opetti sydämellä. Hän teki oppimisesta seikkailun. Eräänä iltapäivänä, kun Gilbert oli palaamassa omasta koulustaan, hän näki Annan kävelevän Avonlean kylän halki, kainalossaan suuri pino kirjoja. Ne olivat varmaankin kirjastosta Annan ja Dianan lukupiiriä varten. Kirjat näyttivät painavilta, ja Anna horjahteli hieman. Gilbert kiiruhti hänen luokseen. "Hei, Anna!" hän sanoi. "Anna minun auttaa sinua noiden kanssa. Ne näyttävät todella painavilta." Anna yllättyi, mutta hymyili sitten iloisesti. "Voi, kiitos, Gilbert! Ne ovat melkoisen raskaita. Olen lainannut niin monta tarinakirjaa, että voin kertoa lapsille uusia seikkailuja joka päivä viikon ajan!" Gilbert otti puolet kirjoista syliinsä. Heidän kätensä koskettivat hetken, ja Gilbert tunsi pienen lämpöaallon leviävän. Hän yritti teeskennellä, ettei huomannut sitä, mutta Annan silmissä näkyi pieni, salaperäinen pilkahdus. "Ne ovat varmasti jännittäviä tarinoita", Gilbert sanoi. "Mitkä ovat suosikkejasi?" He kävelivät yhdessä kohti Annan kotia, keskustellen kirjoista ja koululaisten edistymisestä. Gilbert kuunteli Annan eloisia kuvauksia ja näki, miten hänen silmänsä loistivat, kun hän puhui jostain, mistä piti. Hän tajusi, ettei hän ollut koskaan tavannut ketään, joka olisi niin täynnä elämää ja iloa kuin Anna. Hän ajatteli, että Annan läsnäolo teki maailmasta kirkkaamman ja värikkäämmän paikan. Gilbertin sydämessä oli alkanut kasvaa jotakin uutta, jotakin lämmintä ja kaunista. Se ei ollut enää vain ystävyyttä, vaikka ystävyyskin oli tärkeää. Se oli syvempi tunne, kuin pieni siemen, joka oli istutettu maahan ja joka nyt alkoi itää. Hän ihaili Annan viisautta, hänen ystävällisyyttään, hänen kykyään nähdä kauneutta kaikkialla, jopa rikkinäisessä kukkamaljakossa. Hän rakasti sitä, miten Anna osasi muuttaa tavalliset hetket taianomaisiksi seikkailuiksi. Aina kun Gilbert auttoi Annaa tai jutteli hänen kanssaan, hän tunsi olonsa erityisen onnelliseksi. Hän tiesi, että Anna oli hänelle tärkeä. Ehkä Anna ei vielä ymmärtänyt, mitä Gilbert tunsi, mutta Gilbert oli valmis odottamaan. Hän oli valmis olemaan Annan paras ystävä, auttamaan häntä ja iloitsemaan hänen onnistumisistaan. Hän toivoi, että jonain päivänä Anna ymmärtäisi, että Gilbertin sydämessä oli erityinen paikka vain hänelle. Tämä uusi tunne teki Gilbertistä entistä paremman opettajan ja ystävän. Hän halusi olla hyvä ihminen, sellainen, joka ansaitsisi Annan kaltaisen ystävän ja ehkä jopa jotain enemmän. Hän mietti usein, mitä Anna ajatteli, kun he olivat yhdessä. Nauroiko hän samalla tavalla, kun Gilbert kertoi hauskan jutun? Tunsiko hän sen pienen sähkön, kun heidän kätensä koskettivat? Gilbert tiesi, että elämä oli täynnä yllätyksiä ja uusia asioita. Ja hän oli varma, että Annan kanssa jokainen päivä olisi seikkailu. Hän päätti pitää tunteensa pienenä, salaisena aarteena sydämessään, kunnes oikea aika tulisi. Sillä välin hän nautti Annan ystävyydestä ja siitä ilosta, jonka tämä toi hänen elämäänsä. Ja hän tiesi, että oli onnekas, kun sai tuntea niin syvän ja kauniin tunteen. Niinpä Gilbert jatkoi opettamistaan ja hymyili useammin, kun ajatteli Annaa. Ja Anna, hän jatkoi seikkailujaan Davyn ja Doran kanssa, opetti lapsia ja valaisi kaikkien päivää Avonleassa, tietämättä, että yksi sydän sykki hänelle hieman eri tavalla kuin muille.

Neiti Lavendarin tarina

Aivan kuten auringonvalo sai kukan puhkeamaan, niin Annakin jatkoi Avonlean valaisemista iloisella mielellään ja loputtomilla tarinoillaan. Hän ei ainoastaan opettanut lapsia, vaan myös tutki uusia paikkoja ystäviensä Dianan ja Janen kanssa. Eräänä aurinkoisena iltapäivänä, kun perhoset tanssivat niityllä ja linnut lauloivat metsän kätköissä, Anna ja hänen ystävänsä päättivät lähteä tutkimaan polkua, jota he eivät olleet aiemmin kävelleet. "Minusta tuntuu", sanoi Anna, "että tämän polun päässä on jotain aivan uutta ja ihmeellistä! Ehkä siellä asuu keijukaisia, tai ehkä sieltä löytyy salainen puutarha, jossa kasvaa toiveita täyttäviä kukkia!" Diana ja Jane hymyilivät Annan mielikuvitukselle. He tiesivät, että Annan kanssa jokainen kävely muuttui seikkailuksi. He kävelivät ja kävelivät, kunnes polku avautui pienen metsikön läpi ja heidän eteensä ilmestyi jotakin, mikä sai heidät haukkomaan henkeään ihastuksesta. Siellä, pienten puiden ja villiruusujen keskellä, seisoi vanha, mutta uskomattoman kaunis talo. Se ei ollut aivan suora, ja sen ikkunat katselivat ulos kuin uneliaat silmät, mutta se oli täynnä charmia. Köynnöskasvit kiipeilivät seinillä, ja talon ympärillä kukkivat niin monet eri väriset kukat, että se näytti maalaukselta. Talo oli kuin suoraan sadusta. "Oi, katsokaa!" kuiskasi Anna, "Se on kuin joku olisi rakentanut sen suoraan mielikuvituksestani!" He astuivat lähemmäs, hiipien kuin pienet hiiret, kunnes saapuivat puutarhan portille. Se oli hieman auki, kutsuen heitä sisään. Puutarha oli täynnä toinen toistaan kauniimpia kukkia: punaisia ruusuja, sinisiä iiriksiä, violetteja liljoja ja keltaisia päivänkakkaroita. Kaikkialla leijui makea tuoksu, ja perhoset lehahtelivat kukasta kukkaan. Keskellä puutarhaa oli pieni pöytä ja kaksi tuolia, jotka näyttivät odottavan vieraita. Ja sitten he näkivät hänet. Nainen istui yhdessä tuoleista, lukien suurta kirjaa ja hymyillen lempeästi itselleen. Hänellä oli hieman harmaita hiuksia, jotka oli sidottu kauniisti, ja hänen silmänsä olivat täynnä lämpöä. Hänellä oli yllään kaunis, hieman vanhanaikainen mekko, joka oli koristeltu pitsillä. Tämä oli neiti Lavendar Lewis, Ekon majan asukas. Neiti Lavendar nosti katseensa kirjastaan, ja huomatessaan tytöt, hän hymyili. "Hei, pienet ystävät! Ettehän te ole eksyksissä?" Anna astui esiin. "Emme, neiti. Olimme vain... ihastuneita taloanne ja puutarhaanne." Neiti Lavendar naurahti. "Olette siis löytäneet Ekon majan! Olen iloinen, että se miellyttää teitä. Tulkaa sisään, juodaan yhdessä teetä ja syödään pieniä leivonnaisia. Minulla on aina tarjottavaa yllätysvieraille." Tytöt eivät uskoneet korviaan. He astuivat sisään taloon, joka oli yhtä ihana sisältä kuin ulkoa. Kaikkialla oli vanhoja, kauniita huonekaluja, kirjoja ja pieniä esineitä, jotka näyttivät kertovan omia tarinoitaan. Neiti Lavendarin kissa, pörröinen valkoinen otus nimeltä Lumipallo, käppäili tyttöjen jalkojen ohi, tervehtien heitä hännänheilautuksella. Kun he joivat teetä ja söivät herkullisia keksikukkia, neiti Lavendar kertoi heille talon historiasta. "Tämä talo on nähnyt monta vuotta ja kuullut monta tarinaa", hän sanoi. "Se on ollut minun kotini hyvin pitkään. Jotkut kutsuvat minua hieman... omalaatuiseksi, mutta minä vain nautin elämästäni täällä kauniiden asioiden ja muistojen keskellä." Anna, aina utelias, kysyi, "Neiti Lavendar, oletteko te asunut täällä aina yksin?" Neiti Lavendarin hymy himmeni hetkeksi, ja hän katsoi ulos ikkunasta, kauas puiden yli. "Ei aina, rakas Anna. Olipa kerran... hyvin kauan sitten, minulla oli erityinen ystävä. Luulin, että jaamme tämän kodin yhdessä ikuisesti. Mutta sitten tapahtui jotakin, ja hän lähti. Ja hän ei koskaan palannut." Hän pyyhki huomaamattomasti pienen kyyneleen silmäkulmastaan. "Mutta se oli hyvin kauan sitten. Elämä jatkuu, ja minulla on Lumipallo ja kaikki nämä ihanat kukat seuraksenani. Ja nyt minulla on teidät!" Hän hymyili jälleen. Anna tunsi sydämessään pienen pistoksen. Hän aisti neiti Lavendarin sanojen takana piilevän surun, vaikka tämä yritti peittää sen iloisella olemuksellaan. Anna halusi jotenkin auttaa, tuoda takaisin sen ilon, jonka hän näki välähtävän neiti Lavendarin silmissä, kun tämä puhui "erityisestä ystävästään". Hän mietti, voisiko jokin kukka, jokin kaunis ele tai jokin saada neiti Lavendarin sydämen laulamaan jälleen täysin iloisesti. Tytöt viettivät Ekon majassa monta ihanaa iltapäivää. He auttoivat neiti Lavendaria puutarhassa, kuuntelivat hänen tarinoitaan menneiltä ajoilta ja lauloivat lauluja lintujen kanssa. Anna oppi neiti Lavendarilta paljon kauniiden asioiden arvostamisesta ja siitä, kuinka tärkeää on pitää kiinni toivosta, vaikka elämä olisi joskus harmaata. Anna päätti mielessään, että hänestä tulisi neiti Lavendarin salainen ilontuoja. Hän halusi, että tämä vanha, kaunis talo täyttyisi jälleen ilosta, joka oli ehkä kadonnut vuosikymmeniä sitten. Hän tiesi, että Ekon maja ja sen asukas kätkivät sisäänsä vielä monta kertomusta, ja Anna halusi olla se, joka auttaa niitä pääsemään pinnalle. Hän katseli neiti Lavendaria, joka istui nojatuolissaan kehräävän Lumipallon kanssa, ja mietti, kuinka joskus kauneimmat tarinat ovat niitä, jotka ovat olleet piilossa pisimpään. Ja Anna oli valmis auttamaan niitä löytymään.

Tulevaisuuden valinnat

Anna usein istui iltaisin ikkunan ääressä, katsellen Avonlean tuttuja maisemia. Aurinko värjäsi taivaanrannan vaaleanpunaisin ja oranssein sävyin, ja tuuli suhisi omenapuissa kuin kertoisi vanhoja salaisuuksia. Pienet tähdet alkoivat tuikkia taivaalla, kuin miljoonat pienet silmät katselisivat alaspäin ja miettisivät omia, tärkeitä päätöksiään. Annan mielen täyttivät monet ajatukset. Hän oli opettanut lasten mielikuvitusta lentoon, auttanut Marillaa monissa kodin askareissa ja kokenut monia hauskoja seikkailuja Daven ja Doran kanssa. Mutta tulevaisuus... se oli kuin suuri, aukeava kirja, jonka sivuja Anna ei ollut vielä kääntänyt. Ja jokainen sivu tuntui piilottavan sisällään sekä jännittäviä lupauksia että pieniä arvoituksia. Mikä polku olisi oikea? Mikä toisi eniten iloa ja hyötyä? Anna mietti, että joskus oli vaikeampaa valita kahdesta hyvästä asiasta kuin yhdestä huonosta ja yhdestä hyvästä. Kaikki tuntui niin tärkeältä. Hän halusi tehdä oikein, mutta tiesi, että vain aika näyttäisi, mikä oli ollut paras valinta. Hän huokaisi syvään, ja omenapuiden lehdet tuntuivat huokaavan mukana. Tällaiset suuret päätökset olivat kuin seikkailu jo itsessään. Hän toivoi, että hänellä olisi taikakeino, jolla kurkistaa tulevaisuuteen ja nähdä, mitä polkua pitkin hänen onnellisin elämänsä kulkisi. Mutta tiesi, että taikakeinoa ei ollut, vain oma sydän ja mieli, jotka auttaisivat häntä eteenpäin. Se oli jännittävää, mutta myös hieman pelottavaa. Kuinka ihanaa olisikaan, jos pienet puutarhatontut voisivat vinkata oikean suunnan! Tai jos Lumipallo osaisi puhua ja kertoa oman mielipiteensä. Mutta ei, tämä oli Annan oma päätös. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja kuvitteli, kuinka tulevaisuus avautui hänen edessään kuin kaksi erillistä, kimaltavaa polkua. Kumman hän valitsisi? Kumpaan hän uskaltaisi astua? Hän avasi silmänsä ja oli päättäväinen. Hänen oli ajateltava asiaa vielä. Hän ottaisi aikaa. Hän puhuisi siitä. Hän kuuntelisi itseään. Ja hän tekisi sen päätöksen, joka tuntui hänestä kaikkein oikeimmalta. Hän päätti olla kiirehtimättä. Koska niin tärkeät asiat kaipasivat aikaa ja tarkkaa harkintaa. Hän tiesi, että oikea vastaus löytyisi kyllä, kunhan hän kuuntelisi tarpeeksi tarkasti sydäntään. Ja kuuntelisi myös ympärillään olevia ihmisiä, jotka olivat hänelle niin rakkaita. Heidän onnensa ja hyvinvointinsa oli Annalle tärkeää. Se oli kuin yksi suuri palapeli, jonka palaset asettuivat paikoilleen yksi kerrallaan. Anna hymyili. Hän oli valmis tähän seikkailuun. Hän oli valmis kohtaamaan tulevaisuutensa valinnat. Ja hän tiesi, että mikä tahansa hänen tiensä olisikaan, hän tekisi siitä parhaan mahdollisen. Koska hän oli Anna. Ja Anna teki aina asioista jännittäviä ja ihania. Hän vain tarvitsi hieman aikaa selvittääkseen, mikä polku olisi hänelle paras juuri nyt. Mutta ei ollut epäilystäkään, että kaikki olisi lopulta hyvin. Aivan kuten saduissa. Tai oikeassa elämässä, jos vain uskoi tarpeeksi. Ja Anna uskoi. Hän uskoi itseensä. Ja hän uskoi valintoihinsa. Se oli tärkein oppitunti, jonka hän oli tähän mennessä oppinut. Ja se oli oppitunti, jonka hän halusi opettaa myös omille oppilailleen. Että jokaisella oli oikeus valita. Ja että jokainen valinta oli tärkeä. Ja että jokainen valinta vei eteenpäin kohti uusia seikkailuja. Se oli hienoa. Se oli vapauttavaa. Ja se oli Annan tulevaisuus. Hän hymyili leveästi ja tunsi ilon lämpimän tunteen rinnassaan. Kaikki oli hyvin. Aivan kuten hänen omassa tarinassaan. Ja tämä oli vain yksi luku siitä. Ja mikä parasta, tämä oli luku, jonka hän sai kirjoittaa itse. Aivan kuten hän oli aina halunnutkin. Hän oli valmis. Ja odotti, mitä seuraava luku toisi tullessaan.

Lopetus

Kiitos, kun kuuntelit Annan ja hänen uusien ystäviensä tarinaa. Toivottavasti pidit tästä seikkailusta. Muista, että jokainen päivä voi tuoda mukanaan uusia ystäviä ja jännittäviä hetkiä. Jos sinulla on palautetta, kerro se Sonacastille – he kuuntelevat mielellään. Ehkä sinäkin voisit keksiä oman tarinasi? Siihen asti, unelmoi suuria ja ole ystävällinen. Nähdään seuraavassa seikkailussa!

Lisää tarinoita