SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Aladdinin taikalamppu

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele kaupunki täynnä salaisuuksia ja unohdettuja aarteita. Kaukaisessa maassa, missä basaarit sykkivät elämää ja taika odottaa nurkan takana, elää nuori Aladdin. Mutta hänen kohtalonsa ei ollutkaan tavallinen. Eräänä päivänä hän löytää jotain, mikä muuttaa kaiken: vanhan lampun, joka kätkee sisäänsä uskomattoman voiman. Liity mukaan matkaan, kun avaamme tämän ikivanhan tarinan lehdiltä ja paljastamme Aladdinin ja taikalampun mysteerin.

Aladdinin alku ja ilkeä velho

Aladdin asui suuressa, pölyisessä kaupungissa, jonka kapeilla kujilla hän usein leikki. Hänellä ei ollut paljon rahaa, mutta hänellä oli ystäviä ja suuri sydän. Päivänsä hän vietti auttaen äitiään tai kiipeilemällä korkeille muureille katsomaan kauas. Eräänä aurinkoisena iltapäivänä, kun Aladdin oli juuri syönyt pienen leipäpalan ja unelmoi uusista seikkailuista, hän kohtasi oudon miehen. Tämä mies oli pukeutunut hienoihin vaatteisiin, mutta hänen silmänsä olivat kylmät ja petolliset. Mies esitteli itsensä Aladdinin kauan kadonneeksi sedäksi ja tarjosi pojalle työtä. ”Poikani”, sanoi velho, ”Minä tarvitsen apuasi salaisessa paikassa. Siellä on vanha luola, joka on täynnä aarteita! Mutta vain sinä, viaton ja puhdassydäminen poika, voit astua sisään.” Aladdin, joka oli aina valmis seikkailuun ja unelmoi äitinsä auttamisesta, lupautui mukaan. Hän ei tiennyt, että tämä ”setä” oli oikeasti ilkeä velho nimeltä Jafar, joka etsi taikalamppua – ja Aladdin oli hänen helppo saaliinsa. Mutta mitä odotti Aladdinia luolan syvyyksissä?

Taikalamppu ja Henki

Aladdin astui sisään pimeään luolaan. Se oli paljon suurempi ja syvempi kuin hän oli ikinä kuvitellut! Ilma muuttui viileämmäksi ja kosteammaksi, ja maan alta kuului outoja, kaukaisia ääniä, jotka saivat Aladdinin sydämen tykyttämään nopeammin. Ilkeä velho Jafar antoi hänelle vanhan sormuksen ja sanoi terävästi: ”Lapsi, kulje syvälle tuonne. Etsi sieltä vanha, ruosteinen lamppu. Älä koske mihinkään muuhun, muista tämä hyvin! Tuo vain lamppu minulle, niin pääset takaisin. Jos kosket muihin esineisiin, voit jäädä sinne ikiajoiksi!” Jafar hymyili, mutta hänen silmissään ei ollut yhtään lämpöä, vain kylmää, kimaltelevaa ahneutta. Aladdin tunsi pienen pelonväristyksen, mutta hänen mielessään oli vain toivo äitinsä auttamisesta. Aladdin oli rohkea poika ja hiipi eteenpäin, varovasti astellen. Luolan seinillä kimalteli jotain! Kun hän katsoi tarkemmin, hän huomasi, että luola oli täynnä mitä ihmeellisimpiä aarteita! Siellä oli hohtavia jalokiviä – rubiineja, smaragdeja, safiireja – jotka kimaltelivat kuin tuhannet pienenpienet tähdet pimeässä. Kultaa oli kasoittain, ja hopeaa niin paljon, että siitä olisi voinut rakentaa kokonaisen linnan torneineen! Jokainen askel vei hänet syvemmälle tähän taianomaiseen, kätkettyyn maailmaan. Pieniä patsaita, kaiverrettuja eläimiä, ja upeita koruja oli kaikkialla. Aladdinin sormet syyhysivät koskettaa niitä, mutta hän muisti Jafarin sanat. Hän tiesi, että hänen piti etsiä vain lamppu. Ja siellä se oli, piilossa kaiken kimalluksen ja loiston takana, kivien ja muiden esineiden seassa. Se oli vanha, pölyinen ja ruosteinen. Se näytti ihan tavalliselta, likaiselta lampulta, joka ei ollut mitenkään erityinen. Aladdin otti lampun varovasti käteensä. Hän tarkisti, ettei ollut koskenut mihinkään muuhun. Nyt hänen piti vain päästä takaisin ulos! Kun Aladdin oli ottanut lampun, hän kääntyi ja lähti takaisin kohti luolan suuta. Hän näki Jafarin odottavan ulkopuolella, silmät ahneina kiiltäen. Velhon kasvoilla oli julma virnistys, jota Aladdin ei ollut aiemmin huomannut. ”Anna minulle lamppu, lapsi!” Jafar huusi, hänen äänensä oli nyt paljon kovempi ja ilkeämpi. Mutta Aladdin pelkäsi. Hän oli nähnyt jotain pahaa Jafarin katseessa. Hän pyysi Jafaria auttamaan hänet ensin ylös, sillä luolan suu oli korkealla ja liian liukas kiivetä yksin. ”Ei! Anna lamppu ensin!” Jafar karjaisi, hänen kärsivällisyytensä oli loppunut. Ja sitten hän teki jotain hirveää! Jafar veti esiin toisen sormuksen ja lausui loitsun. Suuri, pyöreä kivi alkoi liikkua itsestään ja vieri luolan suun eteen! Kivi pysähtyi paikoilleen, ja Aladdin jäi loukkuun pimeään luolaan. Nyt hän oli yksin, täysin yksin, kaukana kaikesta tutusta. Aladdin oli kauhuissaan. Pimeys oli paksua ja painavaa, niin paksua, että hän ei nähnyt omaa kättäänkään. Kylmä hiki valui hänen otsaltaan. Hän yritti huutaa apua, niin kovaa kuin vain pystyi, mutta hänen äänensä kaiku vain luolan syvyyksiin. Kukaan ei kuullut. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Hän pelkäsi, ettei pääsisi enää koskaan ulos. Yhtäkkiä hän muisti Jafarin antaman sormuksen. ”Mitä tämä sormus voi tehdä?” hän mietti. Hän pyöritti sitä sormessaan hermostuneena, ja yhtäkkiä pieni savupilvi ilmestyi! Ja sen keskeltä ilmestyi pieni, ystävällisen näköinen henki! Se oli pieni, lähes läpinäkyvä ja hymyili lempeästi. ”Mitä toivot, herra?” henki kysyi, sen ääni oli kuin tuulen suhinaa. Aladdin oli niin yllättynyt, että hän pystyi vain sanomaan: ”Haluan pois täältä, takaisin kotiin äitini luo!” Ja heti hän oli ulkona luolasta, takaisin tutussa auringonpaisteessa! Hän ei ollut koskaan ollut niin helpottunut. Aladdin juoksi niin lujaa kuin jaloistaan pääsi kotiin äitinsä luo. Hän kertoi kaiken: luolasta, aarteista, Jafarin petoksesta ja pienestä sormuksen hengestä. Äiti oli helpottunut, kun näki poikansa turvassa, ja halasi häntä lujasti. He olivat nälissään, sillä heillä ei ollut ollut mitään syötävää koko päivänä. ”Voi poikani, sinun on oltava niin väsynyt ja nälkäinen”, äiti huokaisi. Hän huomasi Aladdinin kädessä olevan vanhan lampun. ”Ehkei tästä vanhasta, ruosteisesta lampusta ole edes mitään haittaa”, Aladdinin äiti sanoi, ”Minäpä yritän puhdistaa sen, ehkä saamme sen myytyä ja ostettua sillä jotain syötävää.” Hän alkoi hangata lamppua vanhalla rätillä, ja samassa suuri, sininen savupilvi täytti huoneen! Ja sen keskeltä ilmestyi jättimäinen henki! Se oli valtava, sininen ja hieman pelottavan näköinen, mutta sen silmät olivat ystävälliset ja sen ääni kumisi lempeästi. ”Olen lampun henki”, henki sanoi, sen ääni täytti koko pienen huoneen, ”ja minun tehtäväni on toteuttaa kaikki toiveesi! Olen lampun herran palvelija.” Aladdin ja hänen äitinsä olivat niin yllättyneitä, että he vain tuijottivat henkeä suut auki. He eivät olleet koskaan nähneet mitään vastaavaa – henki, joka toteuttaa toiveita! Aladdin muisti nälkänsä. ”Haluaisin herkullisen aterian äidilleni ja minulle!” hän toivoi, melkein uskomatta, että se voisi tapahtua. Ja heti paikalla ilmestyi täysi pöytä täynnä kaikkea herkkua: meheviä hedelmiä, lämpimiä leipiä, ja suolaista lihaa. Voi, miten he söivät! Se oli heidän paras ateriansa ikinä! He olivat niin onnellisia, että melkein unohtivat pelon ja Jafarin. Aladdin ymmärsi, että hänellä oli nyt käsissään jotain todella ainutlaatuista ja ihmeellistä. Tämä lamppu voisi auttaa heitä pois köyhyydestä! He voisivat elää mukavasti, ilman nälkää tai huolia. Mutta Aladdin oli myös viisas poika. Hän tiesi, että tätä taikalamppua ja sen mahtavaa henkeä piti käyttää harkiten ja hyvään tarkoitukseen. Hän ja hänen äitinsä sopivat, että he pitäisivät sen salassa. Kukaan ei saisi tietää tästä ihmeellisestä lampusta ja sen hengestä. Heillä oli nyt salaisuus, joka muuttaisi heidän elämänsä ikiajoiksi. Mutta mitä he toivoisivat seuraavaksi? Ja miten heidän elämänsä muuttuisi tämän taianomaisen löydön myötä?

Prinsessa Jasmin ja Sulttaani

Aladdin ja hänen äitinsä pitivät taikalampun ja ystävällisen Hengen salaisuutenaan. He elivät vaatimattomasti, mutta heidän mielensä olivat täynnä uusia toiveita ja unelmia. Eräänä päivänä, kun Aladdin oli kävelyllä kaupungilla, hänen korviinsa kantautui kummia puheita. Ihmiset kuiskuttelivat innostuneina kauniista prinsessasta, Jasminista. Tämä prinsessa oli jotain aivan erityistä. Hän ei ollut pelkästään kaunis, vaan myös täynnä elämää ja omia ajatuksia. Kaukana Aladdinin pienestä kodista, suurten muurien suojassa, sijaitsi satumainen palatsi. Siellä asuivat viisas sulttaani ja hänen rakas tyttärensä, prinsessa Jasmin. Jasmin oli tunnettu kauneudestaan, mutta vielä enemmän eloisasta ja omatoimisesta luonteestaan. Hänellä oli silmät, jotka loistivat uteliaisuudesta, ja sydän, joka kaipasi seikkailua. Hän ei halunnut elää koko elämäänsä vain palatsin muurien sisällä. Hän unelmoi vapaudesta ja todellisesta rakkaudesta. Sulttaani rakasti tytärtään yli kaiken. Hän halusi Jasminille vain parasta. Mutta sulttaanilla oli suuri huoli. Vanhan lain mukaan prinsessan piti mennä naimisiin pian, jotta valtakunta saisi jatkajan. Monet prinssit ja aateliset saapuivat kaukaa saakka kosiskelemaan Jasminia, mutta yksikään heistä ei ollut mieluinen prinsessalle. Hän ei halunnut mennä naimisiin kenenkään sellaisen kanssa, jota ei todella rakastanut. Prinsessa Jasmin istui usein palatsin puutarhassa, katseli yli kaupungin kattojen ja huokaili. Hän tunsi olonsa yksinäiseksi ja toivoi, että löytäisi joskus jonkun, joka näkisi hänessä enemmän kuin vain prinsessan. Jonkun, joka ymmärtäisi hänen unelmiaan ja seikkailunhaluaan. Hän halusi ystävän, kumppanin, jonkun, jonka kanssa jakaa elämänsä. Mutta miten hän voisi löytää sellaisen ihmisen, kun hänen täytyi vanhan lain mukaan olla naimisissa jonkun kuninkaallisen kanssa? Sillä välin Aladdin oli kuunnellut tarkkaan kaupungin kuhinaa. Kertomukset kauniista ja itsenäisestä prinsessa Jasminista kiehtoivat häntä. Hän ei ollut koskaan nähnyt prinsessaa, mutta kuvitteli mielessään hänet aivan uskomattoman kauniiksi ja jännittäväksi. 'Kuvittele', Aladdin mietti itsekseen, 'elämä hänen kaltaisensa prinsessan rinnalla!' Yhtenä iltana Aladdin puhui taikalampun Hengelle. Hän hieroi lamppua, ja Henki ilmestyi tutulla tavallaan, savuten ja hymyillen. 'Mitä sinun sydämesi halajaa, nuori mestari?' Henki kysyi ystävällisesti. Aladdin kertoi Hengelle prinsessa Jasminista ja siitä, kuinka hän haluaisi tavata tämän. 'Mutta miten minä voisin tavata prinsessan?' Aladdin kysyi, 'Minähän olen vain tavallinen poika kadulta. Minulla ei ole palatseja, eikä rikkauksia.' Henki virnisti. 'Ah, rakas mestarini, unohdat, että sinulla on MINUT! Mitäpä jos voisimme järjestää niin, että sinusta tulisi... prinssi? Prinssi, jolla on rikkauksia ja hienoja vaatteita, prinssi, joka voisi esiintyä arvokkaasti sulttaanin edessä?' Aladdin oli aluksi hämmentynyt, mutta sitten hänen silmänsä syttyivät. 'Voisitko todella tehdä sen?' hän kysyi. Henki nyökkäsi mahtipontisesti. 'Totta kai! Mutta muista, tärkeintä ei ole se, mitä sinulla on, vaan se, mitä olet sydämessäsi. Mutta näyttävä ensivaikutelma auttaa aina, eikö niin?' Ja niin, Henki ryhtyi toimeen. Muutamassa hetkessä Aladdinin vaatimaton huone muuttui loisteliaaksi kamariksi. Hänelle ilmestyi upeita silkkivaatteita, jotka kimaltelivat kuin tuhannen tähden yötaivas. Jalokiviä säihkyi jokaisessa sormuksessa ja kaulakorussa. Henki loi myös komean valkoisen hevosen ja joukon palvelijoita, jotka olivat valmiina seuraamaan 'prinssi Aladdinia' minne tahansa. Ne eivät tietenkään olleet oikeita ihmisiä tai hevonen, vaan Hengen taikuudella luotuja illuusioita, jotka näyttivät täysin todellisilta. Aladdin katsoi itseään peilistä. Hän ei ollut uskoa silmiään. Hän näytti todella prinssiltä! Hän harjoitteli kävelyä, puhumista ja kumartamista, jotta hän vaikuttaisi mahdollisimman vakuuttavalta. Hänen sydämensä löi kiivaasti jännityksestä. 'Tänään tapaan prinsessa Jasminin!' hän ajatteli. Seuraavana päivänä 'prinssi Aladdin' lähti kohti palatsia, mukanaan Hengen taikomia lahjoja ja palvelijoita. Ihmiset kaduilla pysähtyivät katsomaan tätä upeaa kulkuetta. He eivät tienneet, että tämä loistava prinssi oli sama Aladdin, joka vielä eilen oli kulkenut kaduilla vaatimattomissa vaatteissa. He vilkuttivat ja huusivat, 'Tervetuloa, prinssi! Tervetuloa kaupunkiimme!' Aladdin hymyili ja vilkutti takaisin. Hän tunsi olonsa oudoksi, mutta myös uskomattoman toiveikkaaksi. Hän lähestyi palatsin portteja, sydän pamppaillen. Sulttaani ja prinsessa Jasmin olivat juuri nauttimassa iltapäiväteetä, kun heille ilmoitettiin uudesta vieraasta. 'Prinssi Aladdin on saapunut pyytämään prinsessan kättä', hovimestari ilmoitti. Sulttaani oli innoissaan. 'Erinomaista!' hän huudahti, 'Taas yksi kosija! Ehkä tämä on se oikea!' Mutta Jasmin huokaisi syvään. 'Taas yksi prinssi', hän ajatteli, 'joka luultavasti välittää vain minun asemastani tai ulkonäöstäni, ei siitä kuka minä todella olen.' Hän nousi vastentahtoisesti ja seurasi isäänsä vastaanottamaan uuden vieraan. Hän ei tiennyt, että tämä vieras ei ollutkaan mikä tahansa prinssi, vaan poika, jonka kanssa hänen kohtalonsa oli pian kietoutuva yhteen. Millainen kohtaaminen heillä mahtoi olla? Ja kuinka kauan Aladdinin salaisuus pysyisi piilossa?

Velhon kosto ja Aladdinin voitto

Aladdin ja prinsessa Jasmin rakastuivat toisiinsa syvästi. Heidän naurunsa täytti palatsin käytävät, ja ilo levisi kaikkialle. Sulttaani oli onnellinen nähdessään tyttärensä niin iloisena. Aladdin oli uhkarohkea, hauska ja kiltti prinssi – juuri sellainen, josta Jasmin oli aina unelmoinut. Taikalamppu oli piilossa, turvallisesti Aladdinin huoneessa, valmiina täyttämään toiveita, jos niitä tarvittaisiin. Mutta jossain kaukana, vanha ja paha velho ei ollut unohtanut. Hän oli raivoissaan! Hän oli menettänyt lampun, ja nyt hän tiesi, että Aladdin oli elossa ja onnellinen. Velhon sydämessä roihusi kosto. Hän halusi takaisin sen, mikä oli hänen mielestään hänelle kuuluvaa – taikalampun voiman! Velho istui pimeässä luolassaan, puristi nyrkkejään ja mutisi itsekseen. "Aladdin... sinä petkutit minua! Mutta pian saat tuntea todellisen taikani!" Hän käytti omaa pientä taikapalloaan nähdäkseen, mitä palatsissa tapahtui. Ja siellä, ikkunan takana, loisti tuttu esine: vanha, pölyinen lamppu! Velho virnisti ilkeästi. Hänellä oli suunnitelma, salakavala suunnitelma! Seuraavana päivänä palatsin porteille ilmestyi vanha mies, jolla oli iso säkki selässään. Hän huuteli kovalla äänellä, "Vanhoja lamppuja uusiin! Vaihtakaa vanhat lamppunne upouusiin!" Prinsessa Jasmin oli sattumalta kulkemassa ohi. Hän oli vasta siivoillut Aladdinin huonetta ja nähnyt sen vanhan, nuhruisen lampun. Hän ajatteli, että se olisi hyvä idea vaihtaa se uuteen, kiiltävään. Eihän hän tiennyt, että se oli taikalamppu! Ei kukaan tiennyt. Prinsessa kutsui palvelijansa ja käski tuoda vanhan lampun. "Viekää tämä miehelle," hän sanoi. "Hän antaa meille varmasti uuden, kauniimman tilalle." Kun palvelija ojensi lampun velholle, velhon silmät loistivat ahneudesta. Hän antoi tilalle uuden, kiiltävän lampun, mutta otti vanhan lampun käsiinsä kuin kalleimman aarteen. Hän ei haaskannut hetkeäkään. Heti kun hän oli palatsin ulkopuolella, hän hieraisi lamppua. Ja sieltäpä se tuli taas, Henki! "Mestari! Mikä on toiveesi?" Henki kysyi, ääni kumisten. Velho virnisti. "Haluan, että tämä palatsi ja kaikki sen asukkaat, prinsessa Jasmin mukaan lukien, siirretään heti pois täältä! Vie heidät kauas, luolaani erämaan keskelle!" Henki ei voinut kieltäytyä, sillä velho oli nyt sen mestari. Samassa silmänräpäyksessä, valtaisan välähdyksen ja kovan pamauksen saattelemana, koko palatsi katosi! Minne se oli mennyt? Kukaan ei tiennyt! Kun Aladdin palasi kotiin ratsastusretkeltä, hän hieroi silmiään. Palatsi oli poissa! Missä oli hänen kaunis palatsinsa? Missä oli Jasmin? Hän juoksi sulttaanin luo, joka oli yhtä hämmentynyt ja surullinen. "Tyttäreni! Palatsini! Kaikki on poissa!" sulttaani huusi. Aladdin ymmärsi heti, että tämän takana oli vanha velho ja että lamppu oli varastettu. Hän muisti kuitenkin yhden asian. Sen taikasormuksen, jonka hän oli saanut velholta luolassa! Se oli vielä hänen sormessaan! Aladdin hieraisi sormusta. Pieni savupilvi nousi, ja sieltä ilmestyi toinen henki, pienempi ja heikompi, mutta silti mahtava. "Mestari! Mikä on toiveesi?" "Haluan, että viet minut sinne, minne palatsini ja prinsessa Jasmin on viety!" Aladdin käski. Pieni henki nyökkäsi ja samassa Aladdin tunsi nousevansa ilmaan. Hän lensi hurjan nopeasti, tuulen humistessa korvissaan, halki autiomaan. Hän näki palatsin! Se oli keskellä hiekkadyynejä, aivan kuin lelu, jonka joku oli unohtanut. Aladdin hiipi palatsiin ja löysi Jasminin itkemästä. "Aladdin! Olen niin iloinen, että olet täällä! Paha velho varasti minut ja lampun!" Jasmin kertoi. "Älä pelkää, rakas," Aladdin sanoi. "Me saamme lampun takaisin ja velho saa ansionsa mukaan." He keksivät suunnitelman. Jasmin tiesi, että velho piti aina lamppua lähellään, mutta hän rakasti myös syödä ja juoda. Jasmin valmistaisi taikajuoman, joka saisi velhon nukahtamaan syvään uneen. Kun velho palasi huoneeseensa, Jasmin tarjosi hänelle juomaa. "Tämä on juhlaksi," hän sanoi, "että olet nyt palatsin mestari." Velho, joka oli ylpeä ja typerä, joi juoman tyhjäksi. Ja kas kummaa! Hetkessä hän nukahti syvään uneen, kuorsaten äänekkäästi. Aladdin ryntäsi paikalle, nappasi lampun velhon kädestä ja hieraisi sitä. "Henki! Vie tämä palatsi takaisin sinne, missä se oli, ja tämä velho kauas pois, paikkaan, josta hän ei koskaan enää löydä tietään takaisin!" Hetkessä palatsi ilmestyi takaisin vanhalle paikalleen, ja velho katosi kuin tuhka tuuleen. Sulttaani huokaisi helpotuksesta nähdessään palatsinsa ja tyttärensä turvassa. Aladdin oli voittanut! Hän oli pelastanut prinsessan ja palatsin, ja taikalamppu oli jälleen hänen hallussaan. Mutta mitä Aladdin teki velholle? Ja mitä tapahtui lampulle? Entä Aladdinin ja Jasminin rakkaustarina? Seuraavassa osassa kuulemme, kuinka kaikki lopulta päättyi.

Lopetus

Kiitos kun olit mukana Aladdinin ja taikalampun lumoavassa seikkailussa! Toivottavasti pidit tästä matkasta halki taikamaailman. Muista, että sinun mielikuvituksesi voi loihtia aivan yhtä hienoja tarinoita – voit keksiä omia lentäviä mattoja ja jännittäviä ystäviä! Kerro Sonacastsille, mitä pidit, jos sinulla on palautetta. Odotamme innolla tapaavamme sinut taas uusien ja jännittävien tarinoiden parissa.

Lisää tarinoita