SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Aarresaari

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele vanha, haalistunut kartta, jonka reunoja koristaa tuntemattomien saarten nimiä ja keskellä risteilevää X-merkkiä. Se ei ole mikä tahansa kartta, vaan portti seikkailuun, vaaraan ja uskomattomaan aarteeseen. Tervetuloa Aarresaaren maailmaan! Tässä podcastissa sukellamme Robert Louis Stevensonin ajattomaan tarinaan nuoresta Jim Hawkinsista, joka joutuu keskelle merirosvojen juonia ja taistelua kadonneesta kullasta. Valmistaudu purjehtimaan merten poikki tuntemattomaan ja kohtaamaan legendaarinen Pitkä John Silver. Seikkailu odottaa!

Admiral Benbow -majatalon salaisuudet

Meidän seikkailumme alkaa pienestä, mutta kodikkaasta Admiral Benbow -majatalosta. Siellä asui iloinen Jim-poika äitinsä kanssa. Majatalo oli täynnä mielenkiintoisia vieraita, mutta eräänä päivänä ovesta astui sisään todella kummallinen merimies. Hänellä oli vanha, ryppyinen takki ja hänen silmänsä olivat täynnä tarinoita kaukaisista maista. Tämä oli Kapteeni Billy Bones. Billy Bonesilla oli suuri, kulunut arkku, joka kolisi salaperäisesti. Jim mietti, mitä se sisälsi – kimaltelevia jalokiviä, ehkä jopa puhuvia simpukoita? Kapteeni maksoi oleskelustaan hopearahalla, mutta hänellä oli yksi hyvin omituinen pyyntö. Hän halusi Jimiltä lupausta: Jim pitäisi silmällä kaikkia, jotka kävelivät yhden jalan kanssa! Tämä sai Jim-paran mietteliääksi. Miksi kukaan etsisi sellaista miestä? Ja mikä oli niin salaista Kapteeni Bonesin arkussa?

Aarrekartta löytyy

Jim mietti, mietti ja mietti sitä salaperäistä arkkua. Mitä ihmettä sen sisällä oli? Ja miksi vanha kapteeni Bones oli niin pelästynyt niitä yhden jalan miehiä? Aika kului, ja kapteeni Bonesin pelko vain kasvoi. Hän tuijotti usein ikkunasta ulos, sydän pamppaillen, ja puheli itseksensä kummallisista asioista. Eräänä tuulisena iltana, kun tuuli ulvoi kuin suuri koira majatalon nurkilla ja meri kohisi kaukana rannassa, tapahtui jotain hyvin surullista. Kapteeni Bones istui tuolissaan takkatulen ääressä, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kädet tärisivät. Yhtäkkiä hän huudahti ”Flint! Flint!” ja kaatui lattialle. Jim ja hänen äitinsä kiiruhtivat paikalle, mutta oli jo liian myöhäistä. Vanha kapteeni Bones oli nukahtanut ikuiseen uneen. Hän ei enää kertoisi tarinoita merirosvoista eikä huutelisi lauluja. Majatalon piti saada rahansa kapteenin majoituksesta, mutta kenenkään ei ollut helppo uskaltautua hänen arkunsa luo. Se oli ollut niin pitkään kapteenin salaisuus, että sen avaaminen tuntui melkein väärältä. Mutta lopulta, kun aamu sarasti ja aurinko alkoi pilkottaa pilvien takaa, Jim ja hänen rohkea äitinsä päättivät, että heidän oli pakko toimia. He tarvitsivat rahaa maksaakseen kapteenin kulut ja myös saadakseen selville, mitä arkkua kapteeni oli niin kovasti varjellut. He menivät kapteenin huoneeseen, joka tuoksui suolalta ja vanhoilta meritarinoilta. Arkkua oli vaikea avata, sillä se oli lukossa. Äiti löysi kuitenkin avaimen kapteenin taskusta. Naks! Kuului pieni ääni, kun lukko avautui. Jimin sydän hypähti jännityksestä. Mitä he löytäisivät? Kultaa? Jalokiviä? Tai ehkä kummallisia meren aarteita? Ensin he löysivät pinoittain vanhoja vaatteita, jotka tuoksuivat mummolan ullakolta. Sitten siellä oli muutama vanha kompassi, kiiltävä messinkinen kaukoputki ja pari hopeista sormusta. Jim äiti laski, että sormukset ja kolikot riittäisivät maksamaan kapteenin velat. Mutta sitten, aivan pohjalla, kankaan alle kätkettynä, heidän katseensa kiinnittyi pieneen, nahkaiseen nyyttiin. Se oli kiedottu tiukasti ja sidottu merimiessolmulla. Jim ja äiti avasivat nyytin varovasti. Sen sisältä paljastui kaksi esinettä. Ensimmäinen oli pieni kirja, paksu ja täynnä kapteenin epäselvää käsialaa. Siinä luki päivämääriä ja kummallisia nimiä. Toinen esine, oi, se oli jotain aivan muuta! Se oli vanha, kellastunut pergamentti, joka rapisi Jamin sormissa. Kun he avasivat sen pöydälle, se paljasti kuvan saaresta! ”Katso, äiti!” Jim huudahti. ”Tämä on kartta!” Ja se todella oli kartta! Siinä oli piirretty saari, jonka muoto oli kuin hymyilevä kala, ja sen rannoille oli merkitty puita ja kiviä. Mutta mikä jännittävintä, kartassa oli kaksi suurta punaista ristiä! Toisen ristin viereen oli kirjoitettu: ”Täällä on hopeaa”, ja toisen viereen: ”Täällä on pääaarre!” Kartan yläkulmassa luki: ”Flintin saari”. Jimin äidin silmät pyöristyivät. ”Flintin saari?” hän mutisi. ”Eikö kapteeni Bones huutanut juuri ennen kuin hän nukahti... Flint?” Jimillä alkoi jännittää. Tämä ei ollut mikään tavallinen kartta. Se oli aarrekartta! Ja se kuului kuuluisalle merirosvo kapteeni Flintille, josta Bones oli joskus puhunut pelokkaasti. Jim tunsi pienen kylmän väreen selässään. Kapteeni Bonesin pelot eivät olleetkaan turhia. Tämä kartta oli varmasti syy siihen, miksi niin monet pahaenteiset miehet olivat etsineet häntä ja hänen arkkuaan. Yhden jalan miehet ja sokea mies, he kaikki olivat varmaan olleet aarrekartan perässä! Jim ja äiti ymmärsivät heti, että tämä kartta oli erittäin vaarallinen salaisuus. He eivät voineet pitää sitä itsellään, ainakaan ilman, että olisivat itse vaarassa. Heidän piti näyttää se jollekin, joka osaisi auttaa ja joka oli rehellinen. Jim muisti tohtori Liveseyn, sen ystävällisen ja viisaan miehen, joka oli usein käynyt majatalossa. Tohtori Livesey oli aina ollut hyvä Jimille ja osasi pitää salaisuuksia. ”Minä vien tämän tohtori Liveseylle!” Jim sanoi päättäväisesti, tarttuen karttaan tiukasti kiinni. Äiti nyökkäsi. ”Se on hyvä ajatus, Jim. Juokse nopeasti, mutta ole varovainen. Tämä on suuri salaisuus.” Niinpä Jim, sydän pampaten ja kartta tiukasti kädessään, juoksi ulos majatalosta. Hän juoksi kohti tohtori Liveseyn taloa, miettien, mitä kaikkia seikkailuja tämä vanha kartta voisi tuoda tullessaan. Hän ei tiennyt silloin vielä, että seikkailut olisivat paljon jännittävämpiä ja vaarallisempia kuin hän osasi kuvitellakaan. Se oli vasta alkua suurelle matkalle... aarresaarelle.

Hispaniola purjehtii

Jim juoksi pienillä jaloillaan niin nopeasti kuin vain pääsi, kohti tohtori Liveseyn taloa. Sydän pomppi rinnassa, aivan kuin pieni rumpu soittaisi iloista sävelmää. Hänellä oli kämmenessään maailman jännittävin salaisuus: vanha, rypistynyt aarrekartta! Tohtori Livesey oli ystävällinen ja viisas herra, ja Jim tiesi, että hän osaisi auttaa. Kun Jim vihdoin pääsi perille ja kertoi tarinansa, tohtori Liveseyn silmät pyöristyivät. Hän tutki karttaa tarkkaan, ja näytti sitten jopa hieman huolestuneelta. ”Tämä on suuri seikkailu, Jim”, tohtori sanoi, ”mutta myös vaarallinen.” Mutta Jim vain hymyili. Vaara kuulosti jännittävältä, kunhan vain pääsisi matkaan! Seuraavaksi heidän oli pakko kertoa tästä suuresta löydöstä maaherra Trelawneyille. Maaherra oli rikas ja innostunut herra, joka rakasti uusia kokemuksia. Kun hän näki kartan ja kuuli tarinan, hänen silmänsä syttyivät heti! ”Aarre! Upea seikkailu! Meidän on lähdettävä heti!” hän huudahti, niin että Jimin korvat meinasivat mennä lukkoon. Maaherra oli niin innostunut, ettei hän malttanut odottaa hetkeäkään. Maaherra Trelawney oli todellinen puuhamies. Hän alkoi heti järjestellä kaikkea. Hän etsi sopivaa laivaa, joka olisi tarpeeksi iso ja vahva kestämään pitkän matkan merellä. Ja mikä parasta, hän löysi sellaisen! Laivan nimi oli Hispaniola, ja se oli kaunein laiva, mitä Jim oli koskaan nähnyt. Hispaniola oli suuri ja vankka, sen purjeet olivat valkoiset kuin pilvet ja mastot ulottuivat korkealle taivaalle. Se näytti aivan valtavalta linnulta, joka odotti pääsyä lentoon. Maaherra Trelawney palkkasi myös koko miehistön. Hän halusi parhaat merimiehet, jotka osaisivat navigoida myrskyjen läpi ja löytää perille aarresaarelle. Miehistöön liittyi myös erikoinen kokki nimeltä Pitkä John Silver. Hänellä oli vain yksi jalka, ja toisen jalan tilalla oli puujalka, joka kopisi kivasti laivan kannella hänen kävellessään. Mutta mikä hauskinta, Pitkällä John Silverillä oli olkapäällään papukaija nimeltä Kapteeni Flint! Papukaija osasi puhua ja tervehti Jimmieä heti: ”Kappale kahdeksaa! Kappale kahdeksaa!” se kaakatti. Jim nauroi niin, että vatsa tärisi. Hän tykkäsi heti tuosta hauskasta kokista ja hänen papukaijastaan. Jim sai itsekin tärkeän tehtävän laivalla – hänestä tuli Hispaniolan laivapoika! Hän saisi auttaa merimiehiä, oppia solmuja ja tietenkin olla mukana tässä suuressa seikkailussa. Se tuntui jopa paremmalta kuin majatalon pitäminen. Lopulta koitti se suuri päivä. Aurinko paistoi kirkkaana ja tuuli puhalsi lempeästi. Hispaniola seisoi satamassa, purjeet käärittyinä odottaen. Kaikki olivat täynnä jännitystä. Jim seisoi kannella ja katsoi rantaan, jossa hänen kotinsa jäi hiljalleen taakse. Tunne oli kummallinen sekoitus surua ja valtavaa odotusta. Sitten kuului kapteenin ääni: ”Purjeet ylös!” Miehet tarttuivat köysiin, ja suuret valkoiset purjeet alkoivat nousta ylös mastoja pitkin. Tuuli nappasi niistä kiinni, ja Hispaniola alkoi liukua hitaasti ulos satamasta. Laiva liukui veden päällä kevyesti, aivan kuin se olisi odottanut tätä matkaa koko ikänsä. Pian he olivat avomerellä. Aallot keinuttivat Hispaniolaa hellästi, ja Jim tunsi suolaisen tuulen kasvoillaan. Lokit kirkuivat laivan yläpuolella, ja horisontti näytti loputtomalta. Jokainen aalto tuntui vievän heitä lähemmäs aarretta, lähemmäs salaisuuksia ja tuntemattomia maita. Jim auttoi miehiä pienissä hommissa, ja oppi nopeasti laivaelämän tavoille. Hän söi herkullista laivaruokaa ja kuunteli Pitkän John Silverin jännittäviä tarinoita merestä ja kaukaisista maista. Silver oli hyvä tarinankertoja, ja hän sai Jiminkin kuvittelemaan kaikki ne paikat, joissa hän oli käynyt. Päivät kuluivat nopeasti merellä. Aamuisin aurinko nousi punaisena horisontista, ja iltaisin se laski kultaisena veteen. Tähdet loistivat yöllä kirkkaammin kuin Jim oli koskaan nähnyt niitä rannalta. Jokainen aamu heräsi toivoon ja odotukseen. Laiva seilasi kohti tuntematonta, ja kartta oli turvallisesti kapteenin hyttihoidossa. Jim ei voinut olla miettimättä, mitä kaikkea he löytäisivät. Oliko siellä kultaa? Jalokiviä? Vai jotain vieläkin jännittävämpää? Vaikka laivalla olikin paljon iloisia ja ystävällisiä kasvoja, Jim tunsi joskus pienen piston vatsassaan. Ihan kuin jokin kuiskaus olisi sanonut, että kaikki ei ehkä ollutkaan aivan sitä miltä näytti. Mutta hän lakkasi ajattelemasta sitä. Miksi murehtia, kun oli suuri seikkailu edessä? Hispaniola jatkoi matkaansa, purjeet täynnä tuulta, kohti kaukaisia vesiä ja aarresaaren arvoitusta. Minne he olisivat matkalla? Ja mitä he löytäisivät, kun he vihdoin perille pääsisivät?

Kapina ja Aarresaaren vaarat

Hispaniola seilasi eteenpäin, valtavan laivan laidoilla suolainen merituuli tuoksui ja lokit kirkuivat iloisesti taivaalla. Jim oli onnellinen. Hän tutki laivan jokaista nurkkaa, kuvitteli olevansa suuri seikkailija, ja naureskeli välillä jopa laivan vanhoille köysille, jotka tuntuivat kuiskivan salaisuuksia menneistä matkoista. Päivät kuluivat nopeasti, aurinko paistoi ja meri kimalteli. Eräänä iltana, kun aurinko oli jo laskemassa ja tähtiä alkoi pilkistellä taivaalle, Jim oli todella janoissaan. Hän oli leikkinyt piilosta laivan kannella ja tunsi kurkkunsa kuivaksi. Hän tiesi, että syvällä laivan ruumassa oli suuri tynnyri täynnä virkistäviä, punaposkisia omenoita. Omenat olivat laivakokin erikoinen herkku, ja niitä sai syödä vain erityisluvalla, mutta Jim ajatteli, että kukaan ei huomaisi pientä, janoista poikaa, joka vain ottaisi yhden omenan. Niinpä Jim hiipi alas pimeään ruumaan. Siellä oli hämärää ja hiljaista. Hän löysi omenatynnyrin ja pujahti sen sisään – se oli niin suuri, että sinne mahtui kokonainen poika! Jim nappasi rapean omenan ja istahti mukavasti tynnyrin pohjalle, nauttien viileästä ja pimeästä piilopaikasta. Sitten hän kuuli ääniä. Puhetta. Ne eivät olleet laivan kapteenin tai tohtorin ääniä. Nämä olivat laivan miehistön ääniä, ja ne olivat liian lähellä. Jim kuuli pitkän John Silverin tutun äänen, ja muita, joita hän ei tuntenut niin hyvin. Jim pidätti hengitystään. Hän oli omenatynnyrissä, piilossa, ja hän kuuli kaiken. Silver puhui matalalla äänellä, mutta Jim kuuli silti jokaisen sanan. "Kun aarresaari on näkyvissä," Silver sanoi, "ja kun olemme löytäneet aarteen, me otamme sen kaiken itsellemme! Kapteeni ja tohtori eivät saa mitään!" Jim tunsi kylmän väristyksen kulkevan selkäpiitään pitkin. Mutta se ei ollut kaikki. Silver kertoi, kuinka he olisivat teeskennelleet olevansa ystävällisiä ja auttaneet etsinnöissä, mutta sitten, oikealla hetkellä, he olisivat paljastaneet todelliset aikeensa. He olivat suunnitelleet ryöväävänsä aarteen ja jättävänsä kapteenin ja tohtorin yksin jonnekin autiolle saarelle! Jimin sydän hakkasi nopeasti. Omenatynnyrin pohjalla oli nyt paljon vähemmän hauskaa. Hän puristi omenaa kädessään niin lujaa, että se melkein murskaantui. Nämä eivät olleetkaan iloisia seikkailijoita, vaan petollisia merirosvoja! Kun miehet vihdoin siirtyivät pois, Jim uskalsi hengittää kunnolla. Hänen täytyi kertoa tästä jollekin heti! Hän hiipi ulos tynnyristä, varovaisemmin kuin koskaan ennen, ja juoksi suoraan kapteenin hyttiin. Hän paukutti ovea, kunnes kapteeni Smollett ja tohtori Livesey avasivat sen, kasvot huolestuneina. "Kapina! Kapina!" Jim huusi, hengästyneenä. "Silver aikoo ryöstää meidät kaikki!" Kapteeni ja tohtori kuuntelivat järkyttyneinä. Heidän kasvonsa kalpenivat, kun Jim kertoi kaiken, mitä oli omenatynnyristä kuullut. Silverin ja hänen miestensä kierot suunnitelmat paljastuivat. Tilanne oli vakava. Nyt he tiesivät, että heidän omassa laivassaan oli vihollisia, jotka vain odottivat oikeaa hetkeä iskeä. Kapteeni, tohtori ja Trelawney-herra kokoontuivat pohtimaan, mitä tehdä. He päättivät teeskennellä, etteivät tienneet mitään, ja odottaa, kunnes he olisivat turvallisesti aarresaarella. Siellä he voisivat ehkä järjestää asiat paremmin. Tämä oli vaarallinen peli, mutta ainoa mahdollisuus. Ja niin, Hispaniola jatkoi matkaansa kohti tuntematonta. Eräänä aamuna, juuri kun aurinko nousi korkealle siniselle taivaalle, tähystäjä huusi: "Maata näkyvissä! Aarresaari!" Kaikki ryntäsivät kannelle. Siellä se oli! Salaperäinen saari, vihreä ja kaunis, kohoamassa turkoosista merestä. Sen rannoilla kasvoi tiheä viidakko, ja korkeiden puiden latvat huojuivat lempeässä tuulessa. Keskellä saarta näkyi korkea vuori, kuin jättimäinen hattuhylly, jonka huipulla oli aina pilvi. Saari näytti ensi silmäyksellä unelmalta, kuin jostain sadusta. Mutta Jim tiesi, että sen kauniin pinnan alla piili vaara. Kun pikkuveneet laskettiin veteen, Jim tunsi taas jännitystä. Mutta nyt sekoittui siihen myös pelkoa. Hän istui veneessä yhdessä Silverin ja muiden miesten kanssa, ja heidän iloiset huudot kuulostivat hänen korvissaan epäilyttäviltä. He tiesivät, mitä he olivat suunnitelleet. Jim vilkuili Silveriä, joka lauloi vanhaa merirosvolaulua ja näytti niin ystävälliseltä. Jim tiesi, että se oli vain teeskentelyä. Veneet lipuivat hitaasti kohti saaren rantaa. Heti kun Jim astui hiekalle, hän tunsi saaren kuumuuden ja tuoksut: suolaa, kosteaa maata ja eksoottisia kukkia. Vihreä viidakko näytti houkuttelevalta, mutta samalla pelottavalta. Siellä oli outoja ääniä: lintujen viserrystä, puiden rapinaa, ja jotain muuta, jotain mikä sai Jimin sydämen jyskyttämään. Silver johdatti osan miehistä sisemmälle saareen, muka etsimään hyvää paikkaa leiriä varten. Jim oli heidän mukanaan. Heidän kulkiessaan syvemmälle viidakkoon, puut kasvoivat entistä tiheämmiksi ja valo väheni. Jim alkoi tuntea, että heitä seurattiin. Tai ainakin hän tunsi olonsa todella levottomaksi. Yhtäkkiä, kauempaa viidakon kätköistä, kuului huuto! Se oli miehen ääni, mutta se päättyi äkillisesti, kuin joku olisi tukkinut sen. Sitten kuului kaksi nopeaa laukausta, jotka kaikuivat puiden välissä. Hiljaisuus sen jälkeen oli vielä pelottavampaa. Silver pysähtyi, ja hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi. "Mitä tuo oli?" hän mutisi. Jim tiesi. Tämä oli seikkailun vaarallisin osa. He olivat jo aarresaarella, ja vaarat olivat jo alkaneet. Jotain oli tapahtunut. Mutta mitä? Ja kuka oli huutanut? Jim tunsi olonsa pieneksi ja yksinäiseksi keskellä tätä suurta, vaarallista viidakkoa. He olivat nyt todella pulassa, ja kapteeni, tohtori ja Trelawney-herra olivat jossain kaukana laivalla. Jim oli yksin petollisten merirosvojen kanssa, ja saari näytti paljastavan todelliset salaisuutensa. Se oli alkanut, aarresaaren suuri ja vaarallinen seikkailu.

Ben Gunn ja taistelu linnakkeesta

Jim tunsi jalkojensa painuvan syvälle märkään hiekkaan, kun hän käveli eteenpäin tiheässä viidakossa. Ilma oli paksua ja kuumaa, täynnä outoja ääniä: lintujen viserrystä, puiden suhinaa ja jotain muuta – ehkä sirinää, ehkä risahduksia. Jimistä tuntui, että jokainen pensas piilotti jonkin salaisuuden. Hän oli todella yksin, kaukana tutuista kasvoista ja turvallisesta laivasta. Hänen sydämensä löi rumpua rinnassa, ja hän toivoi niin kovasti, että voisi löytää kapteenin tai tohtorin. Yhtäkkiä, Jim kuuli äänen. Se ei ollut lintu eikä tuuli. Se oli kuin joku laulaisi itsekseen, mutta laulu oli vähän hassu ja katkeilevaa. Jim piiloutui suuren, pörröisen pensaan taakse ja kurkisti. Pensaan takana, varjossa, istui mies! Mutta mikä mies! Hänellä oli repaleiset vaatteet, hiukset olivat takussa kuin linnunpesä, ja parta oli kasvanut pitkäksi ja harmaaksi. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja liikkuivat nopeasti puolelta toiselle, aivan kuin hän etsisi jotain tärkeää. Hän mutisi itsekseen ja kaivoi maata tikulla. Jim mietti, oliko tämä mies yksi merirosvoista. Mutta mies näytti niin yksinäiseltä ja vähän surulliselta. Jim päätti ottaa riskin. ”Hei!” hän sanoi, astuen esiin. Mies hypähti pystyyn, melkein kaatuen. Hän tuijotti Jimiä suurilla, pyöreillä silmillään. ”Ai, poika! En ole nähnyt ihmistä aikoihin! Olen Ben Gunn! Ja olen ollut täällä kolme vuotta! Kolme pitkää vuotta, yksin!” Hän puhui nopeasti, melkein hengästymättä, ja heilutti käsiään innokkaasti. ”Kukaan ei tullut hakemaan minua! Ei kukaan!” Jim oli vähän peloissaan, mutta Ben Gunnin ääni oli ystävällinen, vaikka vähän kummallinen. ”Minä olen Jim Hawkins”, Jim sanoi. ”Me tulimme tänne laivalla.” Ben Gunnin silmät laajenivat. ”Laivalla? Onko siinä juustoa? Rakastan juustoa! Olen unelmoinut juustosta joka ikinen yö!” Ben Gunnin puhe oli täynnä yllätyksiä. Hän kertoi, että hänet oli jätetty saarelle, koska hän oli yrittänyt etsiä aarretta ilman karttaa. Merirosvot olivat hylänneet hänet tänne. ”Minä tunnen tämän saaren paremmin kuin taskuni!” Ben Gunn sanoi. ”Ja minä tiedän missä se aarre oikeasti on!” Samalla kun Jim kuunteli Ben Gunnin tarinoita, jotka olivat täynnä jännittäviä mutkikkaita juonia ja juusto-unelmia, muualla saarella tapahtui jotain suurta. Kapteeni Smollett, tohtori Livesey ja herra Trelawney olivat löytäneet pienen, vanhan linnakkeen. Se oli rakennettu tukkipuista ja oli piilossa korkeiden pensaiden ja puiden keskellä. Linnakkeen sisällä oli pieni lähde, josta sai juomavettä, ja tilaa nukkua. He olivat siirtäneet sinne tärkeitä tarvikkeita laivalta, kuten aseita, ruokaa ja tohtorin lääkelaukun. ”Tämä on täydellinen paikka puolustautua”, kapteeni Smollett oli sanonut, tarkastellen linnakkeen paksuja seiniä. Mutta eipä aikaakaan, kun Long John Silverin johtamat merirosvot löysivät heidät. Merirosvot olivat nähneet savun nousevan linnakkeesta ja olivat hiipineet lähemmäs. He halusivat päästä sisälle ja saada käsiinsä tarvikkeet ja tietysti aarrekartan, jonka he uskoivat kapteenilla olevan. ”Antakaa periksi!” Long John Silver huusi linnakkeen ulkopuolelta, hänen ääneensä oli käskevä. ”Tai me tulemme sisään ja otamme kaiken!” Kapteeni Smollett astui esiin linnakkeen pienestä aukosta. ”Emme anna periksi, Silver! Tämä on meidän linnakkeemme!” hän vastasi. Ja niin alkoi taistelu linnakkeesta! Se ei ollut sellaista taistelua, jossa olisi ollut miekkoja ja paljon hurraa-huutoja, koska tämä oli lasten tarina. Sen sijaan merirosvot yrittivät monin eri tavoin päästä sisään. He yrittivät kiipeillä seinille, mutta kapteeni ja tohtori heittivät heidän päälleen oksia ja pieniä kiviä. Yksi merirosvo yritti sahata linnakkeen ovea, mutta tohtori Livesey heitti hänen suuntaansa pienen vesiämpärin, joka osui merirosvoa nenään! Merirosvo kellahti taaksepäin hiekkaan mutisten kiukkuisesti. Long John Silver oli raivoissaan. Hän käski miehiään hyökkäämään kaikki kerralla. Merirosvot rynnistivät kohti linnaketta huutaen ja meluten. Kapteeni Smollett, tohtori Livesey ja herra Trelawney olivat valmiina. Heillä oli muutama tuliase, mutta he käyttivät niitä vain varoituslaukauksiin, ampumatta ketään kohti. Enemmänkin he pitivät ääntä ja saivat merirosvot hätääntymään. Herra Trelawney, joka oli hyvä ampuja, osui merirosvojen hattuihin ja sai heidät pudottamaan ne. Merirosvot olivat yllättyneitä ja vähän nolostuneita. Jim ja Ben Gunn olivat kuulleet taistelun äänet kaukaa. Ben Gunn oli opastanut Jimin turvalliseen paikkaan, syvälle viidakkoon, piilotettuun luolaan. ”He taistelevat”, Ben Gunn sanoi, katsellen kohti linnakkeen suuntaa. ”Mutta he eivät tiedä sitä, mitä minä tiedän.” Hän virnisti. ”Minä tunnen saaren kaikki salaisuudet, kaikki oikopolut ja kaikki piilopaikat.” Hän kertoi Jimille, että oli kolmen vuoden aikana etsinyt aarretta joka ikisestä kolosta. Hän oli keksinyt monia ovelia suunnitelmia. ”Olen minäkin merimies ollut”, Ben Gunn sanoi. ”Ja minä osaan auttaa. Mutta ensin tarvitsen juustoa!” Linnakkeen luona merirosvot olivat lopulta luovuttaneet. Kapteeni Smollett ja hänen ystävänsä olivat onnistuneet puolustamaan paikkaa! Merirosvot olivat perääntyneet viidakkoon, mutisten uhkauksia ja valituksia. He olivat väsyneitä ja nälkäisiä, ja heidän mielestään taistelu oli ollut turhaa. Linnakkeessa kapteeni, tohtori ja herra Trelawney huokaisivat helpotuksesta. He olivat turvassa. Mutta he tiesivät, että merirosvot eivät antaisi periksi niin helposti. ”Missä Jim mahtaa olla?” tohtori Livesey mietti, katsellen ulos linnakkeen raosta. ”Toivottavasti hän on turvassa.” Sillä välin Jim ja Ben Gunn istuivat luolassaan. Ben Gunn kertoi Jimille lisää seikkailuistaan ja siitä, miten hän oli löytänyt jotain todella erityistä, jotain, mitä kukaan muu ei tiennyt. ”Olen piilottanut sen salaa, missä kukaan ei löydä”, Ben Gunn sanoi. Jim kuunteli lumoutuneena. Hän tajusi, että tämä kummallinen mies saattaisi olla heidän ainoa toivonsa. Aarresaaren seikkailu oli juuri muuttumassa entistä jännittävämmäksi, ja Jimillä oli uusi ystävä, joka rakasti juustoa ja tiesi kaikki saaren salaisuudet. Mutta mitä Ben Gunn oli löytänyt? Ja miten he pääsisivät merirosvoista eroon? Nämä kysymykset jäivät ilmaan, odottaen seuraavaa päivää ja uusia yllätyksiä.

Jim yksin merellä

Jim katseli Ben Gunnia, jonka silmät tuikkivat ovelasti. ”Jim-poika”, Ben Gunn kuiskasi pureskellessaan juustopalaa, ”minä tiedän yhden salaisuuden. Täällä lähistöllä, ihan piilossa, on vanha kaislavene, jonka merirosvot ovat kokonaan unohtaneet.” Jim pyöreäsi silmiään. ”Vene? Voisimmeko me sillä… voisimmeko me sillä tehdä jotain?” Ben Gunn nyökkäsi hitaasti. ” Hispaniola… se on edelleen ankkurissa rannan tuntumassa. Jos kukaan ei ole sitä vartioimassa, ja jos saisi sen ankkuriköyden poikki…” Ben Gunn mietti ääneen. ”Se olisi todella suuri teko, Jim-poika. Se estäisi merirosvoja purjehtimasta karkuun laivallaan, tai käyttämästä sitä tukikohtana.” Jim tunsi rinnassaan suuren rohkeuden aallon. Hänen ystävänsä olivat pulassa linnakkeessa, ja hänen oli yritettävä auttaa heitä. ”Minä menen!” hän ilmoitti päättäväisesti. Ben Gunn ojensi Jimille pienen, kuluneen kompassin. ”Tämä näyttää sinulle tien, Jim. Ja ole varovainen. Varo haita, varo meripetoja… ja tietenkin merirosvoja!” hän lisäsi, mutta hymyili sitten rohkaisevasti. Jim hyvästeli Ben Gunnin ja livahti paksuun viidakkoon. Kuu oli kuin hopeinen kolikko taivaalla, ja pienet tulikärpäset tanssivat ympärillä kuin pienet, kimaltelevat oppaat. Jim kuuli lehtien rapinaa ja pöllön huhuilua. Pieni apina, nimeltään Kiki, sirkutti oksalta: ”Ole varovainen, Jim! Varo varjoja ja kookospähkinöitä!” Jim hymyili. Jopa viidakon eläimet tuntuivat auttavan häntä. Hän seurasi kompassia, joka hehkui heikosti maagisella valolla. Se näytti todella tietävän, mihin mennä. Eikä aikaakaan, kun hän saapui piilotettuun lahteen. Siellä, mangrovien joukkoon kätkettynä, oli pieni kaislavene. Se näytti hauraalta, mutta tuntui silti vahvalta ja luotettavalta. Jim työnsi veneen veteen. ”Pidä minut turvassa”, hän kuiskasi veneelle, ja se tuntui kimmeltävän vastaukseksi. Se oli selvästikin aivan erityinen vene, joka ymmärsi puhetta. Vesi oli tyyntä. Jim meloi äänettömästi, airot tuskin häiritsivät pinnan tyyneyttä. Hispaniola kasvoi suuremmaksi ja suuremmaksi hänen edessään. Se näytti nyt nukkuvalta jättiläiseltä. Hän näki kannella kaksi merirosvoa, jotka kuorsasivat äänekkäästi. He olivat selvästi juoneet liikaa grogia ja nukahtaneet vartiopaikalleen. ”Onpa onnea”, Jim ajatteli. Hän arveli, että he olivat ne merirosvot, jotka olivat jääneet laivaan vartioon Silverin ja muiden lähdettyä saarelle aarteen perään. Hän sitoi pienen veneensä Hispaniolan peräsimeen. Sitten hän kiipesi varovasti roikkuvia köysiä pitkin laivan kannelle. Hän liikkui kuin varjo, hiljaa ja huomaamattomasti. Kannella hän hiipi nukkuvien merirosvojen ohi. Toinen heistä tuhisi unissaan, ja Jim jähmettyi paikoilleen. Mutta merirosvo vain kääntyi kylkeä ja kuorsasi entistä kovempaa. Jim huokaisi helpotuksesta. Jim löysi ankkuriköyden. Se oli paksu, kuin jättiläiskäärme. Miten hän voisi leikata sen poikki? Se tuntui mahdottomalta. Sitten hän muisti Ben Gunnin toisen lahjan: pienen, kiiltävän veitsen, joka kimalteli heikolla sinisellä valolla. ”Tämä on taikaveitsi”, Ben Gunn oli sanonut. ”Se leikkaa melkein mitä vain, kunhan vain uskot sen voimaan.” Jim alkoi sahata köyttä veitsellään. Se oli kovaa työtä, mutta veitsi hehkui, tehden tehtävästä hieman helpompaa. Se tuntui leikkaavan paljon paremmin kuin mikään tavallinen veitsi. Viillos, viillos, viillos. Lopulta, kovan ponnistelun jälkeen, köysi katkesi! Kuului kova *NAPS!* Hispaniola alkoi liukua, hitaasti ensin, sitten nopeammin. Se oli vapaa! Jim kiipesi nopeasti takaisin pieneen veneeseensä. Hän irrotti sen ja työnsi sen kauemmas suuresta laivasta. ” Hurraa!” hän kuiskasi itselleen. Hän oli tehnyt sen! Merirosvot eivät pääsisi enää karkuun laivallaan niin helposti, eivätkä he voisi käyttää sitä tukikohtanaan. Mutta sitten, uusi haaste. Tuuli alkoi yltyä. Aallot alkoivat keinuttaa hänen pientä venettään. Taivas pimeni nopeasti, ja tähdet katosivat pilvien taakse. Pieni myrsky oli nousemassa. Jim piti tiukasti kiinni airoista. Pieni vene keinui ja keikkui, mutta pysyi ihmeellisesti pinnalla. Hän oli nyt aivan yksin suurella merellä, pyörteisen veden ja pimeän taivaan ympäröimänä. Hispaniola ajelehti jo kaukaisuudessa, näkymättömiin. ”Minne minä nyt menen?” Jim pohti. Hän ei ollut varma, mihin tuulet ja virrat hänet veisivät. Pieni vene, virtojen ja ehkä ripauksen taianomaisen opastuksen ohjaamana, tanssi aalloilla. Se ei ollut pelottavaa, vaan jännittävä seikkailu. Jim näki pienen, hehkuvan kalan uivan veneensä vierellä, ikään kuin opastaen häntä kohti tuntematonta. Hän tiesi olevansa rohkea. Hän oli auttanut ystäviään, vaikka he eivät sitä vielä tienneetkään. Vene kuljetti häntä yön halki, ohittaen hehkuvia meduusoja ja ehkä jopa laulavia merenneitoja, jotka vilkuttivat hänelle meren syvyyksistä. Hän ajelehti kauemmas ja kauemmas Hispaniolasta, kohti uutta osaa saarta tai ehkä jopa sen ulkopuolelle. Mutta Jim ei pelännyt. Hän tiesi, että vaikka olisi yksin, seikkailuja löytyisi aina, ja rohkeus oli aina hänen mukanaan. Aurinko alkoi kurkistaa horisontin ylitse, maalaten taivaan pehmeillä, punertavilla väreillä. Mitä uusia yllätyksiä tämä päivä toisi Jimille, urhealle seikkailijalle, yksin merellä?

Aarteen etsintä ja kotiinpaluu

Aurinko nousi korkealle, ja Jim purjehti pienellä veneellään, tuulen leikitellen hänen hiuksissaan. Yksin ei ollut kivaa, mutta Jim oli oppinut, että aina löytyy apua, kun sitä vähiten odottaa. Ja juuri silloin, aivan veneen vieressä, ilmestyi iloinen delfiini, jolla oli utelias hymy! "Hei, Jim!" sanoi delfiini, jonka nimi oli Tuikku, ja sen ääni kuulosti kuin meren kuplat poksahtelisivat. "Minne olet matkalla? Näytät vähän eksyneeltä!" Jim hieraisi silmiään. Puhuva delfiini! Voi miten ihmeellinen päivä! "Minä... minä etsin ystäviäni", Jim vastasi. "Olen ollut monessa seikkailussa, ja nyt minun pitäisi päästä takaisin tohtori Liveseyn ja muiden luo, sinne linnakkeelle." Tuikku pyörähti vedessä iloisesti. "Linnake? Aivan! Minä tiedän sen paikan! Se on aivan lähellä! Seuraa vain minua, niin olet perillä tuossa tuokiossa." Ja niin Jim purjehti Tuikun opastamana. Delfiini hyppi ja loikki vedessä, ja Jim seurasi sitä innoissaan. Pian he näkivätkin tutun saaren ja linnakkeen tutut puiset seinät. Jimin sydän hypähti ilosta! Perillä! Hän laski veneensä rantaan ja juoksi suoraan linnakkeelle. Siellä, istumassa nuotion ääressä, olivatkin tohtori Livesey, Trelawneyn isäntä ja kapteeni Smollett! He olivat niin helpottuneita nähdessään Jimin elävänä ja terveenä. "Jim, poikani!" tohtori Livesey huudahti, halaten Jimmia tiukasti. "Olimme niin huolissamme! Missä olet ollut? Mitä on tapahtunut?" Jim istuutui nuotion ääreen ja kertoi kaiken. Hän kertoi kapina-aluksesta, kuinka hän oli ollut yksin ja kuinka Tuikku-delfiini oli auttanut häntä takaisin. Hän kertoi myös, että Hispaniola-laiva oli nyt turvassa, ankkurissa lahden toisella puolella. Kaikki kuuntelivat Jimmiä suu auki. Kapteeni Smollett hymyili ylpeänä. "Sinä olet todellinen merisusi, Jim. Paljon rohkeampi kuin moni aikuinen." Nyt kun kaikki olivat yhdessä ja laiva oli turvassa, oli aika keskittyä tärkeimpään: aarteeseen! He levittivät Aarrekartan maan pinnalle. Se oli vanha, käsin piirretty kartta, täynnä salaperäisiä merkkejä ja outoja nimiä. "Tässä!" sanoi tohtori Livesey, osoittaen sormellaan punaista X-merkkiä. "Tämä on paikka, josta Kapteeni Flint on aarteen kätkenyt. Se on Aarrevaaran huipulla, siellä, missä kolme tammea kasvavat yhdessä." He päättivät lähteä aarrejahtiin heti aamulla. Koko yö Jim ei meinannut saada unta, niin paljon hän jännitti! Millaista aarre mahtaisi olla? Kultakolikoita? Jalokiviä, jotka kimaltelisivat sateenkaaren väreissä? Aamulla, auringon noustessa, joukko lähti matkaan. Tohtori Livesey kantoi lapioita, Trelawneyn isäntä kompassia, ja Jim sai kantaa karttaa. Kapteeni Smollett kulki heidän perässään varmistaen, että kaikki pysyivät turvassa. He kävelivät metsän läpi, kuunnellen lintujen laulua ja hyppien yli purojen. Ilmassa tuoksui suolainen meri ja lämmin maa. Jim kuvitteli mielessään, miltä aarteen löytäminen tuntuisi. Lopulta he saapuivat Aarrevaaran huipulle. Siellä todellakin kasvoi kolme vanhaa tammea, joiden oksat ulottuivat kuin jättimäiset kädet kohti taivasta. Juuri niin kuin kartassa luki! "Tämä se on!" huudahti Trelawneyn isäntä. "Aloittakaamme kaivaminen!" He alkoivat kaivaa. Lapio kolahti maahan kerta toisensa jälkeen. He kaivoivat ja kaivoivat, kunnes heidän kätensä olivat väsyneet ja hikinorot valuivat heidän otsillaan. Mutta mitä he löysivät? Tyhjän kuopan. Vain tyhjän, syvän kuopan! Kaikki olivat pettyneitä. Tohtori Livesey huokaisi. "Ei... ei voi olla totta. Olemme kaivaneet väärästä paikasta, tai joku on ehtinyt ensin." Juuri silloin puskien takaa kuului rapinaa, ja esiin hyppäsi Ben Gunn! Ben Gunn, joka oli ollut saarella yksin jo pitkään. Hänellä oli iloinen virne kasvoillaan, ja hänen silmänsä tuikkivat kuin tähdet. "Aarre... aarre on turvassa!" Ben Gunn huudahti. "Minä löysin sen! Jo kolme vuotta sitten! Piilotin sen sitten omaan piilopaikkaani, jossa se on ollut turvassa kaikilta ahneilta merirosvoilta!" Kaikki katsoivat Beniä suu auki. Miten niin? Ben Gunn oli löytänyt aarteen ensin? Ben Gunn selitti, kuinka hän oli harhaillut saarella ja törmännyt Kapteeni Flintin vanhaan kätköpaikkaan. Hän oli kaivanut aarteen esiin ja siirtänyt sen turvallisempaan paikkaan, syvälle luolaan, jonka vain hän tunsi. "No, mihin olet sen piilottanut, Ben?" kysyi tohtori Livesey. Ben Gunn johdatti heidät syvälle, pimeään luolaan. Luolan suulla oli suuri kivi, jonka Ben siirsi syrjään vaivattomasti. Ja siellä, luolan pimeydessä, kimmelsi ja hohti jotain aivan uskomatonta! Suuria puulaatikoita, jotka olivat täynnä kultakolikoita! Ne olivat vanhoja, kauniita ja niin painavia, että niitä tuskin jaksoi nostaa. Ja sitten oli jalokiviä! Timantteja, smaragdeja, rubiineja, jotka heijastivat valoa sateenkaaren kaikissa väreissä. Helmiä, jotka olivat kuin pieniä kuunpaloja. Siellä oli myös hopeaesineitä ja jopa muutama vanha, mystinen taikaesine, jotka kimaltelivat lempeästi. Se oli paljon enemmän kuin Jim oli osannut edes kuvitella! Kaikki olivat aivan haltioissaan! He olivat löytäneet Kapteeni Flintin aarteen, ja se oli jopa upeampi kuin he olivat unelmoineet. Ben Gunn oli ollut todellinen sankari! Mutta mitä tapahtui Long John Silverille? Kun he olivat pakkaamassa aarretta laatikkoihin ja kuljettamassa sitä takaisin laivaan, Silver yritti vielä kerran. Hän hiipi esiin viidakosta, silmät ahneutta täynnä. Mutta Jim, joka oli oppinut olemaan aina varuillaan, näki hänet. "Varokaa!" Jim huusi. "Silver!" Silver yritti napata yhden kultalaatikon ja paeta, mutta kapteeni Smollett ja Trelawneyn isäntä olivat nopeampia. He saartoivat Silverin, eivätkä antaneet hänen enää tehdä pahaa. Silver ymmärsi, että hänen pelinsä oli pelattu. Hänellä ei ollut enää kavereita, ja aarre oli heidän hallussaan. He päättivät antaa Silverille pienen veneen ja vähän ruokaa. "Mene rauhassa", sanoi tohtori Livesey. "Me emme halua enempää pahaa." Silver lähti matkaan, ehkä oppineena läksynsä ahneudesta. Emme koskaan saaneet tietää, mitä hänelle tapahtui, mutta hän ei enää koskaan palannut aiheuttamaan harmia. Ja niin Hispaniola purjehti takaisin kotiin, peräkannellaan valtava, kimalteleva aarre! Merimatka oli rauhallinen ja täynnä iloa. Jokainen matkustaja oli onnellinen. Jim nukkui syvään joka yö, uneksien seikkailuistaan ja uudesta ystävästään Tuikku-delfiinistä. Kun he lopulta saapuivat takaisin kotiin, kotisatamaan, kaikki olivat vastassa. Ihmiset olivat niin onnellisia nähdessään heidät turvassa. He jakoivat aarteen oikeudenmukaisesti. Jokainen sai osansa. Jim sai niin paljon kultaa, että hän pystyi ostamaan oman pienen veneen ja purjehtimaan mihin tahansa hän halusi! Hän osti myös isänsä vanhan Admiral Benbow -majatalon takaisin äidilleen, ja he elivät onnellisina. Trelawneyn isäntä käytti oman osuutensa rakentaakseen uuden, suuren kirjaston, joka oli täynnä kirjoja seikkailuista ja kaukaisten maiden tarinoista. Tohtori Livesey jatkoi ihmisten auttamista, mutta nyt hänellä oli varaa rakentaa uusi, hieno sairaala kaikille, jotka tarvitsivat apua. Ja Ben Gunn? Hän rakensi itselleen pienen mökin metsän reunaan ja eli onnellisena, syöden yllin kyllin juustoa, jota hän niin rakasti. Jim ei koskaan unohtanut seikkailuaan Aarresaarella. Hän tiesi, että todellinen aarre ei ollut vain kulta ja jalokivet, vaan rohkeus, ystävyys ja ne upeat tarinat, jotka hän oli saanut kokea. Hän oli oppinut paljon, ja hänestä oli tullut entistäkin urheampi ja viisaampi. Ja joka kerta, kun hän katseli merta, hän muisti Tuikku-delfiinin ja kaikki ne ihmeelliset asiat, joita maailmassa oli. Hän tiesi, että seikkailuja löytyisi aina, kunhan vain uskaltaa lähteä niitä etsimään.

Lopetus

Ja niin, jokainen löytö, jokainen uusi ystävä ja jokainen rohkea askel teki matkasta entistäkin ihmeellisemmän. Kiitos, että olit mukana tällä jännittävällä aarresaaren seikkailulla! Toivottavasti sinäkin löydät pian oman piilotetun aarteesi. Ehkä se on hauska leikki ystävien kanssa, uusi kirja täynnä tarinoita tai vain pieni hetki, jolloin keksit itse jotain aivan uutta. Muista, että mielikuvitus on se suurin ja kaunein aarre, joka odottaa vain löytäjäänsä. Jos sinulla on palautetta tai ajatuksia tästä tarinasta, kerro ne Sonacastsille. Nähdään seuraavassa seikkailussa!

Lisää tarinoita