SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Aapon hauskat seikkailut Afrikassa

90 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto: Tervetuloa Aapon Afrikkaan!

Tervetuloa Aapon Afrikkaan! Oletko valmis matkalle, joka vie sinut Afrikan sydämeen, missä jokainen päivä on uusi seikkailu? Tässä rauhallisessa iltasadussa tapaamme iloisen apinanpoikasen, Aapon, jonka uteliaisuus ei tunne rajoja. Hän johdattaa meidät savanneille, viidakkoon ja jopa vuorille, missä odottavat hauskat tapaamiset ja yllättävät ystävät. Valmistaudu kuulemaan tarinoita naurusta, ystävyydestä ja Afrikan taianomaisesta luonnosta. Nyt on aika levätä ja antaa mielikuvituksen viedä sinut kauas!

Segment 1: Aapon aamu ja suuri seikkailuidea

Aurinko nousi Afrikan taivaalle kultaisena ja lämpimänä, maalaten pilvet oranssin ja vaaleanpunaisen sävyillä. Aapon suuri, pehmeä silmä avautui hitaasti. Hän siristi sitä kirkasta valoa kohti, joka siivilöityi hänen suuren, tuuhean puunsa lehtien lomasta. Aapo oli pieni apinanpoikanen, täynnä uteliaisuutta ja elämäniloa. Hänen karvansa olivat pehmeät kuin sametti, ja hänen häntänsä oli pitkä ja ketterä, täydellinen tasapainon pitämiseen oksilla. Hän asui yhdessä suurimmista ja vahvimmista akaasiapuista, jonka oksilla hän oli kasvanut ja leikkinyt koko pienen ikänsä. Aamu oli alkanut aivan kuten monet muutkin: Aapo heräsi venytellen ketteriä raajojaan ja haukotellen suuren suunsa auki, paljastaen pienet, valkoiset hampaansa. Hän kuunteli tarkkaan aamun ääniä: lintujen laulua, sirittäviä hyönteisiä ja kaukainen, matala muminan ääni, joka oli hänen äitinsä tyytyväinen hyrinä. Mutta tänä aamuna jokin oli erilaista. Aapon sisällä kutisi outo tunne, sellainen jännittävä kutina, joka sai hänen pienen sydämensä pomppimaan vähän nopeammin. Se oli seikkailun kutina! Hän oli aina leikkinyt tutulla alueella puunsa ympärillä, tutkinut sen jokaista oksaa ja lehteä, tuntenut jokaisen kaarnan uurteen. Hän oli tavannut muita pieniä eläimiä, jotka asuivat hänen puussaan, mutta hän oli aina pysynyt lähellä äitiään ja perhettään. Mutta tänään, tänä kauniina aurinkoisena aamuna, Aapo tunsi vahvasti, että maailma oli paljon suurempi kuin hänen tuttu puunsa. Hän halusi nähdä, mitä oli sen ulkopuolella. Hän halusi nähdä, millaisia paikkoja oli siellä, minne aurinko kurkisti aamuisin ja missä tuuli kuiskaili salaisuuksia. Uteliaisuus oli Aapon paras ystävä, ja tänään se kuiskasi hänelle vielä voimakkaammin kuin koskaan. Hän kurkisti varovasti puun oksalta alas. Alla levittäytyi laaja, kultainen savanni. Korkea ruoho heilui lempeässä aamu tuulessa kuin meren aallot, ja siellä täällä kiemurteli polkuja, jotka johtivat tuntemattomaan. Kaukana siinsivät outojen puiden siluetit ja kohoavat vuoret, joiden huiput hävisivät siniseen taivaan. Hänen äitinsä oli aina sanonut: 'Aapo, ole varovainen. Maailma on suuri ja täynnä ihmeitä, mutta myös vaaroja. Pysy lähellä.' Mutta Aapon pieni sydän oli täynnä rohkeutta, ja seikkailun kutina oli niin voimakas, että se melkein kupli hänen sisällään. Hän tunsi aivan kuin hänellä olisi ollut pieniä, jännittyneitä jousia jalkojensa pohjissa, jotka halusivat pomppia ja juosta. Hän vilkaisi vielä kerran ylöspäin kohti tuttua puutaan, jossa hänen perheensä vielä nukkui, ja sitten hän teki päätöksen. Hän lähtisi omille teilleen, vain vähän matkaa, vain tutkimaan vähän sitä upeaa maailmaa, joka levittäytyi hänen edessään. Hän laskeutui puusta ketterästi, käyttäen häntäänsä tasapainottamiseen. Hänen pienet tassunsa koskettivat pehmeää, lämmintä maata. Ensimmäiset askeleet olivat varovaisia, täynnä jännitystä. Ruoho nipisteli hänen jalkojaan, ja pienet kivet tuntuivat hänen tassujensa alla. Hän haistoi uusia tuoksuja: kuivan maan, kukkien makeutta ja jotain villiä ja eläimellistä. Hän kuunteli tarkasti. Aamu oli täynnä ääniä: kaukainen kirahvin kävely, heinäsirkan siritys, tuulen humina korkeassa ruohikossa. Aapo tunsi olonsa pieneksi tässä suuressa maailmassa, mutta samalla hän tunsi itsensä valtavan rohkeaksi. Hän muisti äitinsä sanat, mutta hän myös muisti sen tunteen, kun oli löytänyt uuden, kiiltävän kiven tai kun oli oppinut uuden kiipeilytempun. Tämä oli samanlaista, mutta vieläkin jännittävämpää. Hän ajatteli, että ehkä hän vain menisi aivan vähän matkaa, juuri tuohon lähellä olevaan pensaaseen, tai ehkä hän tutkisi sitä pientä polkua, joka näytti johdattavan korkeammalle kukkulalle. Hän ei ollut varma, minne polku veisi, mutta se ei haitannut. Tärkeintä oli lähteä liikkeelle. Hän otti muutaman askeleen kohti avaraa savannia, hänen pieni sydämensä täynnä odotusta. Hän oli valmis kohtaamaan mitä tahansa. Ehkä hän näkisi jotain todella ihmeellistä! Ehkä hän tapaisi uusia ystäviä! Aurinko paistoi hänen selkäänsä lämpimästi, ja Aapo tunsi olevansa valmis mihin tahansa seikkailuun, jonka tämä kaunis aamu hänelle toisi. Hän ei ollut enää pelkästään pienen puun apinanpoikanen, vaan pieni tutkimusmatkailija, joka oli juuri aloittamassa suurinta seikkailuaan. Hän vilkaisi vielä taaksepäin, mutta hänen puunsa oli jo niin kaukana, että se näytti vain yhdeltä monista vihreistä pisteistä savannin laidalla. Hänen sisällään vahvistui tunne: tämä oli juuri oikea paikka olla, juuri nyt. Hän lähti kävelemään eteenpäin, askel askeleelta, kohti tuntematonta, kohti kaikkea sitä, mitä Afrikan aamu saattaisi tarjota.

Segment 2: Leijona Leon yllättävä tuttavuus

Aapo jatkoi matkaansa savannin halki, hänen pienet tassunsa kulkivat nopeasti ja ketterästi pitkässä, kultaisessa ruohikossa. Aurinko oli nyt korkeammalla taivaalla, ja sen lämpö tuntui miellyttävältä hänen pehmeällä turkillaan. Hän kuunteli tarkasti kaikkia ääniä ympärillään: heinäsirkat sirittivät kilpaa, kaukainen lintu kutsui toista, ja tuuli kuiskaili ruohonkorsissa kuin salaisuuksia. Jokainen askel oli täynnä uutta löytämisen iloa. Hän oli niin syventynyt ympäröivän maailman ihmettelyyn, että hän ei ollut huomannut lähestyvää, matalaa murahtelua. Se oli syvempi ja voimakkaampi ääni kuin mikään, mitä hän oli koskaan kuullut. Aapo pysähtyi äkisti, hänen pienet korvansa kääntyivät äänen suuntaan. Hän tunsi pienen säväyksen pelkoa, joka sai hänen häntänsä pörhistymään hieman. Hän kurkisti varovasti korkean ruohon seasta. Ja siellä, vain muutaman metrin päässä, istui valtava, majesteettinen leijona. Sen turkki oli kullankeltainen kuin savanni itse, ja sen harja oli kuin kruunu sen suuren pään ympärillä. Leijona tuijotti suoraan Aapon suuntaan, sen suuret, meripihkan väriset silmät tarkkailivat pientä apinankuiketta. Aapo halusi juosta karkuun, kiivetä nopeasti lähimpään puuhun, mutta hänen jalkansa tuntuivat juurtuneen maahan. Hän oli niin peloissaan, että hän ei pystynyt liikkumaan. Leijona avasi suunsa ja päästi uuden, matalan murahtelun. Aapo puristi silmänsä kiinni, odottaen pahinta. Mutta sitten kuului jotain yllättävää. Se ei ollutkaan pelottava karjaisu, vaan... köh, köh... aivan kuin leijona olisi ollut tukehtumaisillaan. Aapo avasi silmänsä varovasti. Leijona näytti oudon hämmentyneeltä. Se hieroi kuonoaan tassullaan ja ähki hiljaa. Sen valtavat olkapäät jäivät huomaamatta, ja se näytti jotenkin... hassulta. "Voi ei, taas se lähti", leijona mutisi itsekseen, sen ääni oli syvä mutta kuulosti jotenkin surulliselta ja turhautuneelta. Aapo katsoi ihmeissään. "Anteeksi?", Aapo sanoi hiljaa, hänen äänensä oli tärisyyttä. Leijona säpsähti ja katsoi Aapoaan uudestaan, nyt sen silmissä oli yllätystä. "No katso nyt, pieni apina! Sinä kuulitko sen? Minä menetin sen taas! Sen ihanan, mahtavan karjaisuni! Se on niin tärkeä minulle, mutta se vain... katoaa! Minä en tiedä miksi!" Leijona huokaisi syvään, ja se kuulosti enemmänkin kuin tuulispaskalta kuin mistään uhkaavasta. Aapo hämmentyi entisestään. Pelottava leijona, jonka piti karjua kauhistuttavasti, oli menettänyt 'karjuntansa'? "Mitä tarkoitat 'kadonnut karjunta'", Aapo kysyi, hänen uteliaisuutensa alkoi voittaa pelon. Leijona raapi päätään suurella tassullaan. "No, tiedäthän, sellainen iso, jylisevä ääni, joka saa kaikki maat ja mannut vapisemaan! Sellaista minä yritän pitää yllä, mutta aina kun yritän karjua kunnolla, minulle käy näin..." Leijona yritti karjua, mutta sen sijaan kuului vain hassu, pieni "Hyi, hyi, hyi-yi-yi!" Aapo ei voinut olla nauramatta. Se oli niin uskomatonta! Leijona katsoi Aapoaan hieman loukkaantuneena. "Ei se ole hauskaa, pieni apina. Minä olen Leo, ja minun pitäisi olla pelottava kuningas. Mutta tällaisena olen vain... hassu." Aapo pyyhki silmäkulmaansa. "Anteeksi, Leo. Se oli vain niin yllättävää. Minä olen Aapo. Ja minä en ole koskaan kuullut ketään menettävän karjuntaansa." Leo hymyili hitaasti, ja sen suuret hampaat eivät näyttäneet enää lainkaan pelottavilta. "Niin, en minäkään ole tavannut ketään, joka olisi menettänyt karjuntansa. Ehkä sinä voisit auttaa minua? Sinä olet niin ketterä ja näet kaiken." Aapo mietti hetken. Hän oli juuri lähtenyt omille teilleen etsimään seikkailuja, ja tässä oli hänellä jo ensimmäinen! Auttaa leijonaa löytämään kadonnut karjuntansa kuulosti juuri sopivanlaiselta seikkailulta. "Selvä juttu, Leo! Minä autan sinua! Missä sinä viimeksi kuulit sen?" Leo mietti syvään. "No, minä olin täällä lähellä juomapaikkaa, juuri kun olin nousemassa ylös kalliolta. Se oli sellainen ihana, aurinkoinen päivä, ja minä ajattelin, että nyt on täydellinen hetki päästää kunnon karjaisu ilmoille. Mutta sitten, kun avasin suuni, kuulin vain... sen oudon äänen." Aapo katsoi ympärilleen. Lähellä oli kallio, josta Leo oli puhunut, ja pieni, mutainen juomapaikka. Hän alkoi tutkia paikkaa tarkasti. Hän katseli maahan, ruohoon, pensaiden alle. Hän oli niin pieni ja tarkkanäköinen, että hän huomasi asioita, jotka Leo oli saattanut missata. Yhtäkkiä Aapon silmät kirkastuivat. Hän näki jotain pientä ja kiiltävää korkean ruohikon seassa, aivan kallion juurella. Hän kipitti nopeasti sitä kohti. Se oli pieni, kultainen esine, joka näytti siltä kuin se olisi ollut täynnä pieniä, onnellisia kuplia. Se oli niin kaunis! Aapo otti sen varovasti tassuihinsa. "Leo, katso! Löysin jotain!" Leo köpötteli hitaasti lähemmäs, sen suuret silmät tuijottivat uteliaana. "Mikä se on? Se näyttää... oudolta." Aapo tutki esinettä. Se oli kuin pieni, kultainen pilli, joka oli täynnä ilmakuplia. Ja kun hän heilautti sitä, kuului hiljainen, iloinen helähdys. "Minä luulen, että tämä on se!" Aapo sanoi innostuneena. "Mutta se ei ole karjunta, se on... se kuulostaa enemmänkin iloiselta aivastukselta!" Leo katsoi esinettä ja sitten Aapoaan. Hitaasti sen kasvoille levisi ymmärrys, ja sitten suuri, leveä hymy. "Voi hyvä tavaton! Sinä olet oikeassa! Minä en ole menettänyt karjuntaani ollenkaan! Minä olen vain niin innoissani ja iloinen, että kun yritän karjua, minulle tulee vain tämä hassu, iloinen aivastus! Kai se on minun tapani ilmaista iloa!" Leo otti pienen kultaisen esineen Aapon tassuista ja piti sitä kuononsa edessä. Hän otti syvään henkeä ja sitten... "Hyi! HYI! HYI-HAA!" kuului iloinen, yllättävä ja aivan valtavan naurattava aivastus, joka sai koko savannin kuulostamaan siltä kuin se olisi täynnä ilmapalloja, jotka poksahtelevat. Leo nauroi niin kovaa, että sen koko ruho tärähteli. Aapo nauroi mukana, hänen pieni apinan naurunsa sekoittui Leon valtavaan, iloiseen aivastukseen. "Kiitos, Aapo! Olet paras apinankuiketta, jonka olen ikinä tavannut! En olisi koskaan löytänyt tätä ilman sinua! Nyt minä tiedän, että minä olen edelleen kuningas, mutta kuningas, joka aivastaa iloisesti!" Leo heilutti valtavaa häntäänsä kuin helikopterin potkuria. Aapo tunsi ylpeyttä. Hän oli auttanut uutta ystäväänsä, ja seikkailu oli alkanut todella hauskasti. Hän oli nähnyt, että kaikki suuret ja pelottavan näköiset eläimet eivät aina olleetkaan sellaisia. Jotkut olivat vain suurikokoisia ja hieman kömpelöitä, ja heilläkin oli omat pienet hassut juttunsa. Aapo jatkoi matkaansa, hymyillen leveästi. Hän oli oppinut jotain tärkeää: joskus rohkeus löytyy sieltä, missä sitä vähiten odottaa, ja ystävyys voi alkaa yllättävimmälläkin tavalla, jopa leijonan kanssa, joka on menettänyt karjuntansa, tai ainakin luuli niin.

Segment 3: Leikkisät norsut ja mutakylpy

Aapo jatkoi matkaansa savannin halki, jättäen taakseen iloisesti aivastelevan Leon. Aurinko paistoi kirkkaasti, ja ilma oli lämmin ja kuiva, täynnä kukkien ja kuivan ruohon tuoksuja. Hän oli vieläkin täynnä ihmetystä päivän seikkailuistaan. Hän oli tavannut ystävällisen leijonan! Kuka olisi uskonut! Hän kulki pienen polun vierustaa, jonka ruoho oli poljettu matalaksi, kuin jokin suuri eläin olisi kulkenut siitä juuri äsken. Pian Aapo kuuli uudenlaisia ääniä – matalaa tömistelyä ja vienoa lorinaa. Äänet tulivat läheltä, paikkaa, josta näkyi savea ja vettä. Uteliaisuus vei Aapon eteenpäin. Hän hiipi varovasti korkeimman ruohonkorsien taakse ja kurkisti. Ja mitä hän näki! Siellä oli suuri, mutainen juomapaikka, ja sen ympärillä leikki suuri joukko norsuja! Oli valtavia aikuisia norsuja, joiden iho oli ryppyinen ja harmaa kuin vanha kallio, ja heidän vierellään vipelsi pienempiä, uteliaita norsuvasikoita. Ne roiskivat vettä valtavilla kärsillänsä, ja niiden korvat lepattivat kuin suuret viuhkat. Yksi pieni norsu, ehkä Aapon ikäinen, roiskaisi vettä niin voimakkaasti, että se osui toista norsua korvalle, ja molemmat alkoivat nauraa – tai ainakin ne pitivät sellaisia hilpeitä, matalia törähdyksiä, jotka saivat Aapon hymyilemään. Mutta parasta oli muta. Norsut rakastivat mutaa! Ne kieriskelivät mutakuopissa, heittivät mutaa selkäänsä ja kylkiinsä, ja näyttivät nauttivan siitä valtavasti. Muta oli paksua ja tummaa, ja se peitti norsujen harmaan ihon kuin suklaavanukas. Pienet norsut juoksentelivat edestakaisin, törmäillen toisiinsa lempeästi ja luiskahtelivat mutaisilla rinteillä hassuilla tavoilla. Aapo oli lumoutunut. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Hän oli aina luullut, että isot eläimet olivat aina vakavia ja hiljaisia. Mutta nämä norsut olivat täynnä iloa ja leikkisyyttä! Yksi pieni norsu, jolla oli erityisen hauskat, kiharretut syöksyhampaat, huomasi Aapon kurkkimassa ruohikon takana. Se pysähtyi leikkimään ja tuijotti Aapoaan suurilla, lempeillä silmillään. Aapo jäätyi paikoilleen. Hän toivoi, ettei olisi tullut huomatuksi. Mutta norsu ei näyttänyt pelottavalta. Se kallisti päätään uteliaana. Sitten se päästi hiljaisen törähdyksen ja alkoi kävellä Aapoaan kohti, hitaasti ja varovasti. Aapo tunsi sydämensä pamppailevan, mutta hän pysyi paikallaan. Norsu tuli aivan Aapon eteen ja kurkisti häntä silmiin. Sitten se ojensi pitkän, joustavan kärsänsä ja kosketti hellästi Aapon poskea. Se tuntui yllätykseltä! Aapo naurahti hermostuneesti. Pieni norsu törähti iloisesti ja alkoi sitten pyörittää kärsäänsä ilmassa, kuin kutsuen Aapoaa liittymään leikkiin. Aapo katsoi ympärilleen. Muut norsut olivat myös huomanneet hänet, ja ne tuijottivat häntä lempeästi, jotkut jopa nyökkäilivät kuin kannustaen. Aapon pelko alkoi haihtua. Hän näki Aapon silmistä, että ne olivat ystävällisiä. Ja ajatus mutakylvystä kuulosti todella hauskalta! Hän oli aina rakastanut leikkimistä, ja tämä näytti olevan yksi hauskimmista leikeistä, mitä hän oli koskaan nähnyt. Hän otti syvään henkeä ja hymyili pienelle norsulle. "Minäkö? Minäkö saan tulla mukaan?" norsu törähti taas ja heilautti kärsäänsä innokkaasti. "Tervetuloa!" hän melkein kuuli sen sanovan. Aapo otti ensimmäisen askeleen kohti mutakuoppaa. Hän liukastui heti hieman, ja pieni naurunpyrskähdys pääsi hänestä. Pieni norsu, jonka nimeksi paljastui Nala, nauroi mukana. Aapo tunsi, kuinka hauskaa tämä oli. Hän liukasteli ja kompuroi, mutta Nala oli aina hänen vieressään, auttaen häntä pitämään tasapainonsa kärsällään. Pian Aapo oli syvällä mutaisessa kuopassa. Se tuntui viileältä ja pehmeältä hänen tassujensa alla. Hän otti pienen kourallisen mutaa ja heitti sen varovasti selkäänsä. Se tuntui uskomattoman virkistävältä kuumana päivänä! Nala tuli hänen viereensä ja alkoi roiskia vettä kärsällään, tehden pienen, viileän suihkun Aapon päälle. Aapo kiljahti ilosta. Muutkin norsut tulivat lähemmäs, ja pian koko juomapaikka oli täynnä iloista törinää, roisketta ja naurua. Aapo oppi, että norsut olivat valtavan lempeitä. Ne olivat suuria ja vahvoja, mutta ne kohtelivat pienempiä eläimiä aina varovasti ja ystävällisesti. Ne jakoivat ilonsa ja leikkinsä kaikkien kanssa. Aapo leikki norsujen kanssa koko iltapäivän. Hän oppi ratsastamaan Nalan selässä, kun tämä käveli hitaasti mutalammikon reunalla. Hän oppi heittämään mutaa Nalan korvien väliin, mikä sai Nalan kutittamaan hassusti. Hän näki, kuinka suuri emo-norsu lempeästi hieroi kärsällään pientä poikastaan, joka oli nukahtanut mutaan. Kaikki oli niin täynnä rakkautta ja iloa. Kun aurinko alkoi laskea ja maalata taivaan oranssin ja purppuran sävyillä, Aapo tunsi itsensä väsyneeksi, mutta onnelliseksi. Hän oli likainen, mutainen, mutta hänen sydämensä oli täynnä lämpöä. Hän kiitti Nalaa ja muita norsuja kaikista hauskasta. Nala törähti hyvästiksi ja ojensi kärsällään Aapoalle ison, vihreän lehden, jolla Aapo saattoi pyyhkiä kasvojaan. Aapo tunsi olonsa rikkaammaksi kuin koskaan. Hän oli tavannut uusia ystäviä, kokenut uskomattoman mutakylvyn ja oppinut, että suuretkin eläimet voivat olla leikkisiä ja lempeitä. Hän jatkoi matkaansa savannilla, mutainen mutta iloinen, odottaen innolla, mitä muita ihania seikkailuja hänelle vielä koituisi.

Segment 4: Suhahtavaan viidakkoon

Aapo heilutti hyvästiksi norsuille ja jatkoi matkaansa aurinkoisella savannilla. Hänen turkkinsa oli yhä hieman tahmea mutaisesta kylvystä, mutta se tuntui vain muistutukselta ihanasta päivästä. Aurinko oli laskemassa horisontin taa, maalaten taivaan upeilla oranssin, vaaleanpunaisen ja violetin sävyillä. Ilma alkoi viilentyä hieman, ja pitkän ruohon seasta alkoi kuulua uusia ääniä – öisten hyönteisten sirinää ja kaukaisia, salaperäisiä kutsuhuutoja. Aapon uteliaisuus heräsi jälleen. Hän oli kävellyt jo pitkän matkan savannilla, ja nyt hän näki edessään jotain aivan erilaista. Puut olivat tiheämpiä ja korkeampia, niiden lehvästöt muodostivat lähes yhtenäisen katoksen taivaan yläpuolelle. Ilma tuntui tiiviimmältä, ja siinä oli uusi tuoksu – kostean maan, kukkien ja puiden makea aromi. Hän oli saapunut savannin laidalle, viidakon reunalle. Aapon sydän pamppaili jännityksestä. Viidakko näytti salaperäiseltä ja hieman pelottavaltakin. Varjot pitenivät puiden lomassa, ja outoja ääniä kuului joka suunnasta. Hän kuuli suhinan, rapinaa ja outoja, korkeita kutsuhuutoja. Hän ei ollut koskaan ollut näin syvällä viidakossa. Hän muisti äitinsä varoitukset, mutta samalla seikkailun henki veti häntä eteenpäin. Hän astui varovasti ensimmäisen suuren puun varjoon, ja heti ympäröivä maailma muuttui. Aurinko ei enää paistanut suoraan, vaan sen valo siivilöityi lehtien ja oksien lomasta, luoden tanssivia valopilkkuja maan pinnalle. Ilma oli kosteampi ja viileämpi. Hän tunsi erilaisten kasvien tuoksut ympärillään: suuria, vihreitä lehtiä, köynnöksiä, jotka kietoutuivat puiden runkoihin, ja pieniä, eksoottisia kukkia, jotka tuoksuivat makealta ja pistävältä samanaikaisesti. Viidakon äänet olivat voimakkaampia täällä. Hän kuuli pienten, nopeiden jalkojen rapinaa lehtien seassa, lintujen kirkkaita viserryksiä korkealla yläpuolellaan, ja outoja, matalia huminoita, jotka saivat hänen selkäpiirinsä kananlihalle. Mutta Aapo ei antanut pelon pidätellä itseään. Hän oli tullut tutkimaan, ja viidakko oli täynnä tutkittavaa! Hän alkoi kävellä varovasti pitkin kapeaa polkua, joka näytti johdattavan syvemmälle viidakon sydämeen. Hän piti silmällä kaikkea ympärillään: suuria, värikkäitä perhosia, jotka liisivät ilmassa, outoja hyönteisiä, jotka kiipeilivät puiden rungoilla, ja pieniä, nopeita liskoja, jotka vilahtelivat hänen jalkojensa juuresta. Yhtäkkiä hän kuuli outoa, suhahtelevaa ääntä aivan hänen edestään. Se oli pehmeä, mutta jatkuva ääni, kuin joku kävelisi kuivien lehtien päällä. Aapo pysähtyi ja katsoi tarkkaan. Sen sijaan, että hän olisi nähnyt mitään, hän näki jotain aivan uskomatonta. Lähellä oleva oksa, joka oli aiemmin ollut kirkkaanvihreä, alkoi muuttaa väriään! Se muuttui ruskeaksi, sitten harmaaksi, ja sitten se sulautui täydellisesti ympäröivään kuoreen. Aapo räpäytti silmiään. Oliko hän nähnyt oikein? Hän siristi silmiään ja katsoi tarkemmin. Hän huomasi, että oksalla oli pieni pää, suuret, uteliaat silmät ja pitkä, kietoutuva häntä. Se oli kameleontti! Mutta se ei ollut mikä tahansa kameleontti. Se oli niin taitava piiloutumaan, että se melkein katosi näkyvistä. Kameleontti kääntyi hitaasti ja katsoi Aapoaan. Sen silmät liikkuivat itsenäisesti, toinen katsellen Aapoaan ja toinen tutkien ympäristöä. Aapo oli aivan lumoutunut. "Hei!" Aapo sanoi hiljaa. Kameleontti ei vastannut heti. Sen väri muuttui taas hitaasti, siitä tuli hieman vihreämpi, ikään kuin se olisi yrittänyt piiloutua Aapon katseelta. Mutta sitten, hitaasti ja varmasti, sen väri alkoi muuttua kirkkaamman vihreäksi, melkein kuin sen iho olisi alkanut hehkua. Se oli kuin taikaa! "Sinä olet todella taitava piiloutumaan", Aapo sanoi ihastellen. "Minä olen Aapo." Kameleontti pyöräytti silmiään hitaasti. Sitten se avasi suunsa ja sanoi hyvin hiljaisella, suhahtelevalla äänellä: "Minä… olen Kim." Aapo oli niin iloinen löydöstään. "Kim! Sinä osaat vaihtaa väriä! Se on aivan uskomatonta! Miten sinä teet sen?" Kim katseli Aapoaan uteliaana. "Se… se vain tapahtuu. Kun olen… jännittynyt… tai… iloinen… tai… pelokas… minä… vaihdan väriä. Se auttaa minua… pysymään turvassa." Kimin ääni oli niin hiljainen ja vieno, että Aapo sai ponnistella kuullakseen sen. Hän ymmärsi, että Kim oli ujo. Hän muutti väriään koko ajan, muuttuen eri sävyiksi vihreää, ruskeaa ja jopa hieman keltaista, riippuen siitä, mihin hän kosketti ja mitä hän katsoi. Aapo istuutui varovasti maahan, niin ettei hän säikäyttäisi Kimiä enempää. "Älä ole huolissasi, Kim", Aapo sanoi lempeästi. "Minä en aio satuttaa sinua. Minä olen vain uusi täällä ja tutkin paikkoja. Oletko sinä asunut täällä kauan?" Kim oli vaihtanut väriään melkein täydellisesti ympäröivään sammaleeseen. Aapo sai melkein keskittyä, jotta näki Kimin silmät. "Olen… aina… asunut… täällä", Kim suhahti hiljaa. "Tämä viidakko… on minun kotini." Aapo oli niin onnellinen, että oli tavannut Kimiä. Hän oli oppinut, että viidakko oli täynnä yllätyksiä, ja että jopa ujo ja väriä vaihtava kameleontti saattoi olla ystävällinen. Hän oli valmis jatkamaan seikkailuaan syvemmälle viidakkoon, nyt uudella ystävällä, joka opetti hänelle piiloutumisen taidetta.

Segment 5: Banaanijahdin hupaisat apinat

Aapo ja Kim, ujo mutta taitavasti väriä vaihtava kameleontti, jatkoivat matkaansa viidakon sydämeen. Kim liikkui hiljaa ja huomaamattomasti puunoksilla, sulautuen täydellisesti ympäristöönsä, kun taas Aapo hyppi ketterästi edellä, hänen häntänsä tasapainottaen hänen liikkeitään. Viidakon lehvästö oli yhä tiheämpi, ja auringonvaloa siivilöityi vain harvoin maan pinnalle, luoden salaperäisen ja vihreän hämärän. Ilmassa leijui voimakas, makea tuoksu – kypsien hedelmien tuoksu. Aapo nuuhki ilmaa innostuneena. Hän rakasti hedelmiä! "Mitä tuo ihana tuoksu on?", Aapo kysyi Kimiltä, joka oli juuri muuttunut kirkkaanvihreäksi ja lepäsi suuren lehtiruusun päällä. Kim avasi hitaasti silmänsä. "Se… on… banaanien… tuoksu", Kim suhahti. "Täällä… on… paljon… banaanipuita." Banaanien sana sai Aapon hännän heilumaan ilosta. Hän rakasti banaaneja enemmän kuin mitään muuta! Hän alkoi juosta nopeammin, seuraten tuoksua, kunnes hän saapui pienelle aukiolle viidakossa. Ja siellä, heidän edessään, oli aivan uskomaton näky! Suuri, korkea banaanipuu oli täynnä keltaisia, kypsiä banaaneja, jotka roikkuivat terttuina oksilta. Ja puussa… puussa oli apinoita! Paljon apinoita! Ne olivat Aapon kokoisia, ehkä hieman suurempia, ja ne hyppelivät iloisesti oksalta toiselle, napostellen banaaneja ja nauraen. Jotkut roikkuivat hännillään ja heittelivät banaankuoria toisilleen. Aapo oli aivan haltioissaan. Hän oli tavannut apinoita ennenkin, mutta ei koskaan näin montaa yhdessä, ja ei koskaan näin leikkisässä tunnelmassa. Hän vilkaisi Kimiin, joka oli muuttunut nyt kellertäväksi ja piiloutunut lehvien varjoon. Kim näytti hieman jännittyneeltä suurista ja äänekkäistä apinoista. "Ne… ovat… nopeita", Kim suhahti varoittavasti. Mutta Aapo ei voinut vastustaa. Hän halusi liittyä seuraan! Hän otti muutaman syvän henkäyksen ja sitten hän hyppäsi eteenpäin, kohti banaanipuuta. "Hei! Voinko minäkin saada banaania?" hän huusi iloisesti. Apinat pysähtyivät hetkeksi ja katsoivat Aapoaan. Yksi niistä, jolla oli erityisen pitkä häntä ja pilkullinen turkki, hyppäsi alas oksalta ja tuli Aapoaan kohti. Se oli puheenjohtaja, tai ainakin se näytti siltä. "Tervetuloa, pieni ystävä!", apina sanoi iloisella äänellä. "Me olemme viidakon apinat, ja tämä on meidän banaanijahdimme! Oletko sinäkin nälkäinen?" Aapo nyökkäsi innokkaasti. "Olen todella! Olen Aapo!" "Minä olen Kiki! Tervetuloa mukaan! Mutta varo, tämä ei ole vain syömistä varten, tämä on myös kilpailu! Kuka kerää eniten banaaneja ennen kuin aurinko laskee, voittaa!" Kiki virnisti ja hänen silmänsä tuikkivat iloisesti. Aapo hämmästyi. Banaanijahti? Se kuulosti juuri sopivalta seikkailulta! Hän oli aina ollut hyvä kiipeilemään. "Selvä juttu! Minä olen valmis!" Aapo sanoi päättäväisesti. Ja niin alkoi banaanijahti. Aapo liittyi muihin apinoihin, ja pian hän oli keskellä vauhdikasta ja hauskaa kilpailua. Hän hyppi oksalta toiselle, käyttäen ketteryyttään ja häntäänsä tasapainottamiseen. Hän yritti napata keltaisia banaaneja tertuista, ja välillä hän joutui kilpailemaan muiden apinoiden kanssa samoista hedelmistä. Mutta se ei ollut koskaan ilkeää kilpailua. Jos joku apina ei yltänyt banaaniin, toinen apina saattoi auttaa häntä. Jos joku horjahti, toinen tarttui häntä nopeasti kiinni. Oli hauskaa nähdä, kuinka apinat auttoivat toisiaan, vaikka kilpailivatkin. Aapo huomasi, että hän oli todella hyvä tässä. Hän osasi kiivetä korkeammalle kuin monet muut, ja hän löysi piilotettuja banaaniterttuja, joita muut eivät olleet huomanneet. Hän keräsi banaaneja nopeasti ja tehokkaasti, ja hänen pieni koriaan alkoi täyttyä keltaisista hedelmistä. Kiki oli vaikuttunut. "Sinä olet todella taitava, Aapo! Sinulla on varmasti apinoiden verta suonissasi!" Aapo nauroi. "Ehkä minulla onkin!" Hän nautti jokaisesta hetkestä. Hän söi muutaman banaanin matkan varrella – ne olivat makeita ja herkullisia! Hän leikki muiden apinoiden kanssa, ja heillä oli yhteensä niin hauskaa. Kim seurasi kaikkea lehvien suojasta, hänen värinsä vaihdellessa uteliaisuuden, ihastuksen ja pienen pelon välillä. Hän näki, kuinka ystävällisiä apinat olivat toisilleen ja kuinka iloisesti he nauttivat yhdessäolosta. Auringon laskiessa ja luodessa pitkiä varjoja viidakkoon, Kiki julisti banaanijahdin päättyneeksi. Hän keräsi kaikki apinat yhteen ja alkoi laskea banaaneja. Aapo oli kerännyt todella paljon banaaneja, ehkä jopa eniten! Mutta kun Kiki laskee, hän huomasi, että toisella apinalla, pienellä ja hiljaisella nimeltään Pipsa, oli lähes yhtä paljon banaaneja. Kiki hymyili. "Tämä on tasapeli! Sinä ja Pipsa voitte jakaa palkinnon! Ja kaikki muutkin saavat herkullisia banaaneja!" Kaikki apinat hurrasivat. Aapo oli niin onnellinen. Hän ei ollut vain saanut paljon banaaneja, vaan hän oli myös saanut uusia ystäviä. Hän jakoi omia banaanejaan Kikin ja Pipsan kanssa, ja he istuivat yhdessä banaanipuun juurella, nauttien makeista hedelmistä ja toistensa seurasta. Hän oli oppinut, että yhteistyö ja ystävyys olivat tärkeämpiä kuin voittaminen, ja että viidakko oli täynnä hauskoja yllätyksiä ja leikkisiä apinoita.

Segment 6: Salaperäinen joki ja virtahepo Hannes

Aapo nautti banaanien makeudesta ystäviensä, Kikin, Pipsan ja muiden viidakon apinoiden seurassa. Aurinko oli laskenut kokonaan, ja viidakko oli täyttynyt lempeästä hämärästä ja uusista äänistä. Linnut olivat lopettaneet laulunsa, ja tilalle oli tullut yöllisten hyönteisten sirinä ja kaukaiset, salaperäiset huhuilut. Aapo tunsi itsensä hieman väsyneeksi pitkän päivän jälkeen, mutta hän oli myös onnellinen. Hän oli tavannut niin monia uusia ystäviä ja kokenut uskomattomia seikkailuja! Hän vilkaisi Kimiin, joka oli muuttunut tummanvihreäksi ja istui nyt hiljaa Aapon olkapäällä. "Kiitos kaikesta, Kiki ja ystävät", Aapo sanoi. "Tämä oli todella hauskaa! Mutta minun täytyy jatkaa matkaani." Kiki hymyili. "Selvä juttu, Aapo! Pidä huoli itsestäsi. Tule käymään uudestaan, kun haluat lisää banaaneja!" Aapo kiitti vielä kerran ja lähti jatkamaan matkaansa viidakon halki. Hän käveli varovasti, hänen silmänsä tarkkailivat ympäristöä hämärässä. Kim ohjasi häntä lempeästi, osoittaen turvallisia polkuja ja varoittaen piilossa olevista juurista ja köynnöksistä. Pian he saapuivat paikkaan, jossa viidakko avautui ja edessä kohosi leveä, tumma joki. Vesi virtasi hitaasti ja hiljaa, ja sen pinnalla heijastuivat kuun hopeiset säteet. Joen vastaranta oli kaukana, ja sen toisella puolella näkyi tummia, tiheitä puita. Joki näytti salaperäiseltä ja ehkä hieman uhkaavaltakin. Aapo ei ollut koskaan nähnyt näin suurta jokea. "Miten me ylitämme tämän?", Aapo kysyi mietteliäänä. Kimin silmät laajenivat hieman. "Joki… on… syvä", Kim suhahti. "Mutta… minä… tunnen… yhden… joka… asuu… täällä." Ennen kuin Aapo ehti kysyä enempää, vedestä nousi valtava pää. Se oli sileä, harmaa ja sillä oli pienet silmät ja valtava, leveä suu täynnä pyöreitä hampaita. Aapo säpsähti ja piiloutui Kimin taakse. Se oli virtahepo! Ja se oli todella, todella iso! Virtahepo katsoi heitä suurilla, rauhallisilla silmillään. "Hei siellä", virhepo sanoi matalalla, kumealla äänellä. "Mitä te pienet otukset teette täällä joen rannalla yöllä?" "Me… me yritämme ylittää", Aapo sanoi ujosti. "Minä olen Aapo ja tämä on Kim. Me olemme matkalla." Virtahepo hymyili, mikä sai sen valtavan suun näyttämään vieläkin suuremmalta. "Minä olen Hannes! Ja ylittäminen ei ole ongelma, jos minä olen lähellä. Mutta olenko minä tarpeeksi ystävällinen sinulle?" Hannes näytti leikkisältä. Hän avasi suunsa aivan valtavan auki, ja Aapo näki sen valtavan kurkun. Se näytti pelottavalta, mutta Hanneksen silmissä oli pilke. "Minä rakastan roiskimista! Varsinkin kun on kuuma päivä. Mutta nyt on yö, joten ei niin paljon roiskimista." Aapo oli yhä hieman epävarma. Hän oli tavannut ystävällisen leijonan ja leikkisiä norsuja, mutta virtahepo tuntui jotenkin eri tavalla. "Haluaisitko sinä kyydin?", Hannes kysyi. "Minä voin kuljettaa teidät yli. Mutta varokaa, joskus saatan innostua liikaa ja tehdä pienen vesileikin." Aapo katsoi Kimiin. Kim nyökkäsi hitaasti. "Hän… vaikuttaa… ystävälliseltä", Kim suhahti. Aapo päätti luottaa Hannesiin. "Selvä juttu, Hannes! Kiitos!" Aapo ja Kim nousivat varovasti Hannen valtavan selän päälle. Se oli sileä ja hieman kostea, mutta yllättävän vakaa. Hannes ui hitaasti jokeen, ja vesi alkoi kohota heidän ympärillään. "Valmiina?", Hannes kysyi. Ennen kuin Aapo ehti vastata, Hannes sukelsi nopeasti pinnan alle! Vesi ympäröi heitä, ja Aapo puristi silmänsä kiinni. Hetken kuluttua Hannes nousi takaisin pintaan, ja Aapo näki, että he olivat edelleen hänen selässään, mutta nyt kaikki oli märkä! "Hui!", Aapo kiljaisi iloisesti. Hannes nauroi matalalla äänellä. "Se oli vain pieni roiske! Valmistautukaa, nyt tulee isompi!" Ja sitten Hannes alkoi roiskia ja pyöriä vedessä, heiluttaen häntäänsä ja korviaan, saaden valtavia aaltoja leviämään ympärilleen. Aapo ja Kim olivat täysin märkiä, mutta he nauroivat hysteerisesti. Se oli kuin olisi ollut vesipuistossa! "Tämä on hauskaa!", Aapo huusi Hannesiin. "Olet paras virtahepo ikinä!" Hannes oli selvästi iloinen palautteesta. Hän jatkoi leikkiään, mutta piti huolen, että Aapo ja Kim pysyivät hänen selässään. Lopulta, kun he olivat muutaman kerran kiertäneet ja roiskineet, Hannes ui hitaasti kohti vastarantaa. "Tässä ollaan", Hannes sanoi tyytyväisenä. "Toivottavasti teillä oli hauskaa." Aapo ja Kim kiipesivät varovasti Hannen selästä rantautuen pehmeälle maalle. "Kiitos todella paljon, Hannes! Sinä pelastit meidät!", Aapo sanoi vilpittömästi. "Ja se oli todella hauskaa!" Kim nyökkäsi. "Kiitos", hän suhahti. Hannes hymyili vielä kerran. "Ei kestä, pienet ystävät. Tule käymään, jos tarvitsette kyydin tai haluatte vain vähän roiskimista! Nyt menen nukkumaan. Hyvää yötä!" Ja Hannes sukelsi takaisin jokeen, jättäen jälkeensä vain pieniä aaltoja. Aapo ja Kim katsoivat toisiaan, molemmat täysin märkiä mutta hyvillä mielin. Heidän seikkailunsa oli vienyt heidät joen yli, ja he olivat tavanneet vielä yhden uskomattoman ystävän.

Segment 7: Korkeille vuorille kiipeämässä

Aapo ja Kim seisoivat leveän joen vastarannalla, hieman kosteina mutta täynnä uutta energiaa. Hannen, ystävällinen virtahepo, oli ollut uskomaton apu, ja heidän ylityksensä oli ollut yhtä hauska kuin pelottavakin. Aurinko oli jo laskenut kokonaan, ja yö oli laskeutunut täysin Afrikan ylle. Tähdet alkoivat ilmestyä taivaalle kuin pienet timantit, ja kuun hopeinen valo valaisi heidän ympäröivää maisemaa. Viidakon äänet muuttuivat nyt yöllisiksi; kaukaiset huhuilut ja sirinät täyttivät ilman. Aapo tunsi pienen väsymyksen piston, mutta hänen uteliaisuutensa oli yhä vahva. Hän katsoi eteenpäin, kohti horisonttia. Hannes oli kertonut, että joki virtasi kohti vuoristoa, ja Aapo oli aina halunnut nähdä, miltä maailma näyttäisi korkealta. "Mitä nyt, Kim?", Aapo kysyi. "Onko edessä vuoria?" Kimin silmät kiiluivat yössä, ja hän oli muuttunut tummanharmaaksi, sulautuen lähes täydellisesti kivikkoon heidän jalkojensa juuressa. "Kyllä", Kim suhahti hiljaa. "Vuoret… ovat… siellä." Hän osoitti kärsällään kohti kaukaista, tummaa siluettia, joka kohosi uhkaavasti yötaivasta vasten. Vuoret näyttivät valtavilta ja salaperäisiltä. "Minä en ole koskaan käynyt vuorilla", Aapo sanoi innostuneena. "Mitä siellä on?" Kim oli hiljaa hetken, kuin keräten rohkeutta. "Siellä… on… viileämpää", hän suhahti lopulta. "Ja… erilaisia… kasveja. Ja… lintuja… joita… ei… näe… täällä." Ajatus viileämmästä ilmasta kuulosti houkuttelevalta pitkän, kuuman päivän jälkeen. Ja erilaiset kasvit ja linnut kuulostivat jännittäviltä. Aapo päätti. "Mennään vuorille!" Kim nyökkäsi hitaasti. "Minä… tulen… mukanasi." He alkoivat kävellä kohti vuoria. Polku muuttui vähitellen tasaisesta ja pehmeästä yhä kivikkoisemmaksi ja jyrkemmäksi. Viidakon tiheys alkoi vähentyä, ja puut olivat matalampia ja sitkeämpiä. Ilma tuntui todella viileämmältä, ja Aapo tunsi sen virkistävän vaikutuksen. Hän veti syvään henkeä ja tunsi raikkaan vuoristoilman täyttävän keuhkonsa. Hän huomasi myös, että kasvillisuus oli erilaista. Ei enää suuria, trooppisia lehtiä, vaan pienempiä, sitkeämpiä pensaita ja outoja, matalia kukkia, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Kim pysyi tiiviisti Aapon lähellä, hänen värinsä vaihteli kivikon ja kuivan maan sävyihin. Heidän edessään alkoi kohota yhä suurempia kalliomuodostelmia ja jyrkkiä rinteitä. Aapo alkoi kiivetä. Hänen pienet kätensä ja jalkansa tarttuivat kiviin, ja hänen häntänsä auttoi häntä pitämään tasapainon. Oli jännittävää kiivetä ylöspäin, tuntien kuinka maa jäi hänen alapuolelleen. Kim seurasi häntä ketterästi, hänen kykynsä tarttua erilaisiin pintoihin oli uskomaton. Mitä korkeammalle he kiipesivät, sitä laajemmaksi maisema muuttui. Yötaivas levittäytyi heidän yläpuolelleen kuin valtava, musta samettiverho, jota koristivat tuhannet kimaltavat tähdet. Ja kaukana alla, he näkivät viidakon ja savannin, jotka näyttivät nyt vain pieniltä, tummilta laikuilta. Aapo pysähtyi hetkeksi korkealle kallionkielekkeelle ja katsoi alas. Hän tunsi olonsa pieneksi, mutta samalla valtavan vapaaksi. Hän näki joen, jonka yli Hannes oli heidät kuljettanut, ja kaukana savannin tasangot. Kaikki näytti niin erilaiselta ylhäältä päin. Hän tunsi tuulen tarttuvan hänen turkkiinsa ja kuuli sen ujelluksen korvissaan. "Katso, Kim!", Aapo huusi. "Me näemme koko maailman!" Kim, joka oli muuttunut hetkeksi lähes läpinäkyväksi, nyt tuli lähemmäs ja katsoi maisemaa. "Se… on… kaunista", Kim suhahti hiljaa. "Mutta… tässä… on… myös… vaaroja." Aapo tiesi, että Kim oli oikeassa. Vuorilla saattoi olla vaarallista, mutta hän oli myös päättänyt tutkia. Hän tunsi olonsa rohkeaksi, ja hän halusi nähdä, mitä vuorten huipulla odotti. He jatkoivat kiipeämistä, kohta kohdaten outoja, tuulen muovaamia kallioita ja pieniä, sitkeitä kukkia, jotka kasvoivat jopa kallion raoissa. Aapo ihmetteli, miten ne pystyivät elämään näin karuissa olosuhteissa. Hän huomasi myös erilaisia, pienempiä lintuja, jotka lensivät nopeasti ja tekivät korkeita, kirkkaita ääniä. Ne näyttivät kuuluvan vuoristoon. Aapo tunsi olonsa väsyneeksi, mutta samalla hän oli täynnä ihmetystä. Tämä oli täysin erilaista kuin savanni tai viidakko. Tämä oli hiljaisempaa, karumpaa ja majesteettisempaa. Hän oli innoissaan nähdessään, kuinka monimuotoinen ja ihmeellinen Afrikka oli. Hän tiesi, että hänen seikkailunsa oli vasta alussa, ja että vuorilla oli vielä paljon löydettävää. Hän katsoi vielä kerran alas ja tunsi syvää tyytyväisyyttä. Hän oli täällä, omilla jaloillaan, tutkien maailmaa, joka oli niin paljon suurempi kuin hän oli koskaan kuvitellut.

Segment 8: Viisas kotka Eetu ja kadonnut sulka

Aapo ja Kim jatkoivat kiipeämistään kohti vuorten huippuja. Yö oli jo pitkällä, ja kuunvalo valaisi heidän polkuansa, tehden maisemasta unenomaisen kauniin. Viileä vuoristoilma tuntui virkistävältä Aapon turkilla, ja hän tunsi itsensä energiseksi, vaikka oli jo kulkenut pitkän matkan. Kim oli pysynyt hiljaa Aapon olkapäällä, hänen silmänsä tarkkailivat valppaina ympäristöä, ja hänen värinsä vaihteli hitaasti yöllisiin sävyihin. He olivat saapuneet tasaisemmalle alueelle, josta avautui laaja näkymä ympäröiville vuorille ja laaksoille. Tässä korkeudessa puut olivat harvemmassa ja matalampia, ja kivikko hallitsi maisemaa. Yhtäkkiä Aapo kuuli voimakkaan siipien havinaa yläpuolellaan. Hän katsoi ylös ja näki valtavan linnun liitävän sulavasti ilmassa, sen suuret siivet levittäytyivät kuin varjo puiden yllä. Se oli kotka, suurempi ja majesteettisempi kuin mikään lintu, jonka Aapo oli koskaan nähnyt. Kotka teki laajan kaartoliikkeen ja laskeutui sitten pehmeästi läheiselle, korkealle kallionkielekkeelle heidän edessään. Sen silmät olivat terävät ja tarkkaavaiset, ja sen höyhenpuku oli syvänruskea, melkein musta, auringonvalossa. Aapo tunsi pienen epävarmuuden piston – kotkat näyttivät voimakkailta ja ehkä pelottavilta. Mutta sitten hän muisti Leon, Leijonakuninkaan, joka ei ollutkaan pelottava, ja Hannesen, virtahevon, joka rakasti roiskimista. Hän päätti lähestyä varovasti. "Hei", Aapo huusi lempeästi. "Oletko sinä kotka?" Kotka kääntyi hitaasti ja katsoi Aapoaan. Sen katse oli viisas ja vanha. "Kyllä, minä olen Eetu. Ja kuka sinä olet, pieni otus, joka kiipeää näin korkealle?" "Minä olen Aapo, ja tämä on ystäväni Kim", Aapo sanoi. "Olemme matkalla, ja tutustumme tähän ihmeelliseen maahan." Eetu kallisti päätään. "Aapo ja Kim, sanoitte? En ole tavannut teitä aiemmin täällä. Oletteko te tulleet kaukaa?" "Kyllä", Aapo vastasi. "Olemme nähneet savannin, viidakon ja joen, ja nyt olemme täällä vuorilla." Eetu huokaisi hiljaa. "Vuoret ovat kauniit, mutta myös täynnä salaisuuksia. Minä olen asunut täällä kauan, ja nähnyt monia asioita." Hän katsoi kaukaisuuteen, silmäkulmissaan syvät uurteet. "Mutta nyt minulla on pieni ongelma. Olen kadottanut jotain hyvin tärkeää." Aapo oli heti kiinnostunut. "Mitä olet kadottanut, Eetu?" "Olen kadottanut yhden erityisen sulan", Eetu sanoi surullisesti. "Se ei ole tavallinen sulka. Se on hopeanvärinen ja se hohtaa kuunvalossa. Se oli isäni, ja se antaa minulle rohkeutta ja viisautta. Ilman sitä tunnen oloni haavoittuvaiseksi." Aapo katsoi Eetua. Hän näki, kuinka tärkeä tämä sulka oli kotkalle. Hän muisti, kuinka tärkeää oli löytää Leon kadonnut karjunta, ja kuinka hän oli auttanut isoa norsua. "Älä huoli, Eetu! Minä autan sinua etsimään sitä! Minä olen hyvä etsimään asioita! Ja Kimkin on todella tarkkanäköinen." Kim, joka oli muuttunut hopeanharmaaksi ja sulautunut kallioon, nyökkäsi hiljaa. Eetu katsoi Aapoaan toiveikkaana. "Todellako? Se olisi minulle suuri apu, pieni Aapo. Olen etsinyt sitä kaikkialta, mutta en ole löytänyt." "Missä sinä viimeksi näit sen?", Aapo kysyi. Eetu mietti hetken. "Se oli eilen illalla. Olin täällä tällä kielekkeellä, ihailemassa tähtiä. Tuuli nousi hieman, ja tunsin, kuinka se irtoaa siivestäni. Luulin, että se vain putosi jonnekin tänne lähettyville, mutta nyt en löydä sitä mistään." Aapo ja Kim alkoivat etsiä. He tutkivat kallionkielekettä tarkasti, Aapo kurkisteli pieniin koloihin ja Kim tutki tarkasti jokaista kiveä ja pensaan juurta. He etsivät kaikkialta: kivenkolojen välistä, pienten vuoristokasvien alta, jopa läheisten puiden oksilta. Eetu seurasi heitä, hänen suuret silmänsä täynnä toivoa. Tunnit kuluivat, ja yö alkoi hiljalleen väistyä. Ensimmäiset auringonsäteet alkoivat värjätä itäistä taivasta vaaleanpunaisiksi ja oransseiksi. Aapo alkoi tuntea pientä pettymystä. Olisiko heidän etsintänsä ollut turhaa? Silloin Kim, joka oli tutkinut pientä, tuulen muovaamaa syvennystä kallion reunalla, suhahti innostuneena: "Täällä!" Aapo juoksi Kimin luo. Siellä, syvennyksen pohjalla, hohti jotain hopeista. Se oli pieni, mutta kaunis sulka, joka todella kimmelsi aamuauringon ensisäteissä. Se oli kuin pieni, hopeinen salama. Aapo otti sen varovasti tassuihinsa ja ojensi sen Eetulle. "Löysimme sen, Eetu!" Eetu katsoi sulkaa, ja hänen silmänsä täyttyivät kiitollisuudesta. Hän otti sulan hellästi nokkaansa ja kiinnitti sen takaisin siipeensä. "Kiitos, Aapo! Kiitos, Kim! Olette pelastaneet minut!" Hän tunsi olonsa heti vahvemmaksi ja rohkeammaksi. "Te olette osoittaneet suurta rohkeutta ja ystävällisyyttä etsiessänne tätä minulle. Olen siitä ikuisesti kiitollinen." Eetu katsoi Aapoaan syvälle silmiin. "Muista, pieni apina, että rohkeus ei ole pelottomuutta, vaan kykyä toimia pelosta huolimatta. Ja ystävyys on yksi kaikkein arvokkaimmista asioista maailmassa." Aapo tunsi ylpeyttä. Hän oli auttanut jälleen uutta ystävää, ja hän oli oppinut jotain tärkeää rohkeudesta. Hän katsoi vuoriston maisemaa uudessa valossa, tuntien olonsa vahvemmaksi ja valmiimmaksi kohtaamaan kaiken, mitä hänen tiensä vielä toisi.

Segment 9: Aavikon salainen keidas

Aapo ja Kim kiittivät Eetua, viisasta kotkaa, tämän rohkaisevista sanoista. Aamun ensisäteet olivat jo maalaamassa vuorten huippuja kultaisiksi, ja viileä ilma tuntui heidän turkeillaan. Eetu lupasi pitää heitä silmällä vuorilta käsin, ja Aapo tunsi olonsa turvallisemmaksi tietäessään, että hänellä oli nyt lentävä ystävä. He jatkoivat matkaansa alas vuorilta, josta avautui uusi, yllättävä maisema. Kun he olivat laskeutuneet tarpeeksi alas, viidakon vehreys ja vuorten jylhyys alkoivat väistyä, ja heidän edessään levittäytyi laaja, hiekkainen alue. Aurinko oli nyt noussut korkeammalle, ja sen kuuma säteily heijastui kirkkaasti hiekasta, tehden maisemasta lähes sokaisevan. Tuuli pyöritti pieniä hiekkapilviä, ja ilma oli kuivaa ja kuumaa. "Voi ei", Aapo sanoi. "Missä me olemme nyt? Täällä ei ole juuri mitään!" Kim, joka oli muuttunut vaaleankeltaiseksi, melkein hiekan väriseksi, suhahti hiljaa: "Tämä… on… aavikko. Täällä… on… kuuma… ja… kuiva." Aapo tunsi pienen pettymyksen piston. Hän oli niin tottunut vihreisiin metsiin ja ruohoisiin savanneihin. Aavikko näytti niin tyhjältä ja karulta. He alkoivat kävellä hiekan päällä, ja jokainen askel oli raskas. Hiekka tuntui kuumalta heidän tassujensa alla, ja aurinko paistoi suoraan heidän päälleen ilman minkäänlaista varjoa. Aapo alkoi tuntea itsensä janoiseksi. Hän muisti, kuinka ihanaa oli ollut juoda Hannesen kanssa joesta, ja kuinka virkistävää mutakylpy oli ollut. "Onpa täällä kuuma", hän mutisi. "Toivottavasti löydämme jotain juotavaa pian." He jatkoivat matkaansa, ja maisema näytti yhä samalta: loputtomalta hiekkaerämaalta. Mutta sitten, aivan kun Aapo alkoi todella väsyä, Kim pysähtyi ja kohotti kärsäänsä. "Odota", Kim suhahti. "Minä… tunnen… jotain… erilaista." Kim alkoi liikkua nopeammin, suoraan eteenpäin, ja Aapo seurasi häntä. He kulkivat pienen kukkulan yli, ja sitten heidän edessään avautui jotain aivan odottamatonta. Se oli kuin taikaa! Heidän edessään oli pieni, vihreä paratiisi keskellä kuivaa aavikkoa. Muutama korkea palmu kohosi kohti taivasta, niiden lehdet huojuivat lempeässä tuulessa. Palmujen juurella oli pieni, kirkas lampi, jonka vesi kimmelsi auringossa. Ja sen ympärillä kasvoi ruohoa ja eksoottisia kukkia. Se oli salainen keidas! "Vau!", Aapo huudahti ihastuneena. "Katso, Kim! Me löysimme veden!" He juoksivat nopeasti keitaalle ja alkoivat juoda vettä lammesta. Se oli viileää ja virkistävää, ja se sammutti heidän janonsa täydellisesti. He upottivat tassunsa veteen ja tunsivat sen viileyden. Aapo tunsi olonsa heti paremmaksi. "Tämä on paras paikka ikinä!", hän sanoi. Kun he olivat juoneet tarpeeksi, he istuivat palmujen varjoon lepäämään. Aurinko oli yhä kuuma, mutta palmujen varjo tarjosi miellyttävän suojan. "Kuka voisi asua tällaisessa paikassa?", Aapo ihmetteli. "Täällä on niin kaunista ja rauhaisaa." Kim, joka oli nyt muuttunut vihreäksi ja sulautunut palmunlehtien joukkoon, suhahti: "Täällä… asuu… ystäväni… Kalle." "Kalle? Kuka Kalle?", Aapo kysyi. Juuri silloin he kuulivat pehmeän, hiljaisen askelluksen. Ja sieltä, palmujen takaa, ilmestyi suuri, ylväs kameli. Sen selässä oli kaksi kyhmyä, ja sen pitkä, paksu turkki suojasi sitä auringon paahteelta. Kameli katsoi Aapoaa ja Kimiä suurilla, lempeillä silmillään. "Tervetuloa keitaalle", kameli sanoi rauhallisella äänellä. "Minä olen Kalle. Ja tämä on minun kotini." Aapo oli yllättynyt. "Oletko sinä Kalle? Kim kertoi sinusta! Oletko sinä tämä kameli?" Kalle hymyili hitaasti. "Kyllä, olen kameli. Ja tämä on minun erityinen paikka, jota suojelen." Aapo ja Kim olivat innoissaan tavatessaan Kallen. Kalle oli ystävällinen ja lempeä, ja hän kertoi heille tarinoita aavikosta ja sen salaisuuksista. Hän kertoi, kuinka oli löytänyt tämän keitaan ja kuinka oli oppinut elämään kuumassa ja kuivassa. Hän jakoi heidän kanssaan herkullisia, kuivattuja hedelmiä, jotka olivat täynnä makeutta ja energiaa. Aapo ja Kim lepäsivät palmujen alla, kuunnellen Kallen tarinoita ja nauttien keitaan rauhasta. Aapo tunsi olonsa turvalliseksi ja levänneeksi. Hän oli oppinut, että jopa kaikkein karuimmilta näyttävissä paikoissa saattoi olla piilotettuja ihmeitä ja ystävällisiä olentoja. Hän oli kiitollinen Kallelle hänen vieraanvaraisuudestaan ja siitä, että tämä oli jakanut heidän kanssaan tämän salaisen paratiisin. Kun aurinko alkoi laskea, maalaten aavikon oranssin ja punaisen sävyillä, Aapo tunsi, että oli aika jatkaa matkaa. Hän kiitti Kallea sydämensä pohjasta. "Kiitos kaikesta, Kalle! Oli ihanaa tavata sinut ja levätä täällä." Kalle nyökkäsi. "Kiitos teille, että tulitte. Muistakaa, että aavikko voi olla karu, mutta se on myös täynnä kauneutta, jos osaa katsoa." Aapo ja Kim hyvästelivät Kallen ja lähtivät jatkamaan matkaansa aavikon halki, sydämessään lämpimät muistot salaisesta keitaasta ja ystävällisestä kamelista.

Segment 10: Yötaivas ja hehkuvat tulikärpäset

Aapo ja Kim jatkoivat matkaansa aavikon halki Kallen, ystävällisen kamelin, hyvästien jälkeen. Aurinko oli laskenut horisontin taa, ja ylle oli levittäytynyt syvä, samettinen yö. Tähtitaivas oli aivan uskomaton. Miljoonat pienet, kimaltavat pisteet loistivat pimeydessä, kuin timantit olisi ripoteltu mustalle samettikankaalle. Oli niin paljon tähtiä, että Aapo ei ollut koskaan nähnyt niin monia. Hän tunsi olonsa pieneksi, mutta samalla hän tunsi suurta rauhaa ja ihmetystä. "Katso, Kim!", Aapo huudahti. "Oletko sinä koskaan nähnyt mitään näin kaunista?" Kim, joka oli muuttunut tummanharmaaksi ja sulautunut yöhön, suhahti hiljaa: "Tämä… on… aavikon… yö. Se… on… erilainen… kuin… muut." "Erilainen? Miten niin?", Aapo kysyi. "Sen… tähdet… ovat… kirkkaampia", Kim vastasi. "Ja… joskus… voi… nähdä… taianomaisia… valoja." Aapo oli utelias. "Taianomaisia valoja? Mitä ne ovat?" Juuri silloin, kun Kim sanoi sen, jotain alkoi tapahtua. Ensin yksi pieni, vihertävä valo leimahti ilmassa heidän edessään. Sitten toinen, ja kolmas. Pian pieniä, hehkuvia valoja alkoi ilmestyä kaikkialle heidän ympärilleen. Ne liikkuivat hitaasti ilmassa, kuin pienet lentävät tähdet, luoden kauniita, tanssivia kuvioita pimeydessä. "Mitä nuo ovat?", Aapo kysyi ihmeissään. "Ne ovat… tulikärpäsiä", Kim suhahti. "Mutta… ne ovat… erikoisia. Ne… asuvat… vain… täällä… aavikolla… lähellä… keidasta. Ne… ovat… kuin… yötaivaan… pieniä… ystäviä." Aapo oli lumoutunut. Tulikärpäset olivat todella taianomaisia. Ne eivät olleet vain yksittäisiä valoja, vaan ne tuntuivat kommunikoivan keskenään, muodostaen suuria, hehkuvia kuvioita, jotka levisivät ja muuttivat muotoaan. Välillä ne muodostivat pitkiä, kimaltelevia jonoja, ja välillä ne levisivät kuin pieni, hehkuva pilvi. Valot olivat vihertäviä ja kellertäviä, ja ne antoivat koko aavikolle unenomaisen, maagisen tunnelman. Aapo ja Kim istuivat hiljaa ja katselivat tulikärpästen tanssia. Aapo tunsi olonsa syvästi onnelliseksi ja kiitolliseksi. Hän oli nähnyt niin paljon uskomattomia asioita tänään: salaisen keitaan, ystävällisen kamelin ja nyt tämän taianomaisen tulikärpästen tanssin. Hän mietti kaikkia niitä uusia ystäviä, joita hän oli tavannut: Leon, norsut, Kikin, Pipsan, Hannesen, Eetun ja Kallen. Jokainen heistä oli opettanut hänelle jotain uutta ja tärkeää. Hän oli oppinut rohkeudesta, ystävyydestä, lempeydestä ja siitä, että maailma oli täynnä ihmeitä, jos vain uskalsi etsiä. Tulikärpästen valot alkoivat hiljalleen himmetä, kun yö syveni entisestään. Jotkut niistä laskeutuivat maahan, ja jotkut levisivät kauas horisonttiin. Aapo tunsi olonsa väsyneeksi, mutta hänen sydämensä oli täynnä iloa ja kiitollisuutta. Hän oli valmis menemään nukkumaan ja unelmoimaan kaikista päivän seikkailuistaan. Hän katsoi vielä kerran kirkasta tähtitaivasta ja tunsi syvää yhteyttä koko maailmaan. Hän tiesi, että hänen matkansa jatkuisi, mutta hän kantaisi aina mukanaan muistoja näistä uskomattomista kohtaamisista ja paikoista. Hän sulki silmänsä, ja tulikärpästen hehkuvat valot jäivät hänen mielensä silmien eteen, kuin pienet, ystävälliset muistutukset Afrikan taikuudesta.

Segment 11: Aapon paluu kotiin ja makeat unet

Aapo tunsi itsensä väsyneeksi, mutta samalla niin onnelliseksi. Tulikärpästen taianomainen tanssi oli ollut täydellinen lopetus pitkälle ja jännittävälle päivälle. Tähtitaivas oli edelleen kirkas ja upea, ja hiljainen aavikon yö oli täynnä rauhaa. Kim, joka oli muuttunut pehmeän ruskeaksi ja lähes huomaamattomaksi hiekassa, suhahti lempeästi: "On aika… levätä, Aapo. Sinä… olet… nähnyt… paljon tänään." Aapo nyökkäsi. Vaikka hän olisi halunnut jatkaa seikkailua ikuisesti, hänen pienet jalkansa tuntuivat raskailta, ja hänen silmänsä painuivat kiinni. Hän mietti kotiaan, omaa suurta puutaan savannin laidalla. Hän oli ollut poissa koko päivän ja yön, ja hän oli varma, että hänen perheensä oli huolissaan. "Minun täytyy löytää kotiini", Aapo sanoi. "Minun täytyy palata puuhuni." Kim katsoi häntä ymmärtäväisesti. "Minä… autan… sinua. Tiedän… reitin… takaisin." Kim oli ollut Aapon uskollinen ystävä koko matkan, opastaen häntä läpi viidakon, auttaen häntä vuorilla ja nyt johdattaen häntä aavikon halki. Aapo oli niin kiitollinen Kimille. He alkoivat kävellä takaisinpäin, Kimin pieni kärsä osoittaen suuntaa. Heidän edessään levittäytyi yhä sama aavikko, mutta nyt kuunvalo ja tähtien kimaltelu tekivät siitä vähemmän karun ja enemmän maagisen. He kulkivat hiljaisuudessa, vain tuulen hiljainen suhina ja heidän omat askeleensa rikkoivat rauhan. Aapo tunsi, kuinka hänen mielensä täyttyi kaikista päivän seikkailuista. Hän näki mielessään Leon valtavan hymyn, norsujen iloisen törinän ja mutakylvyn viileyden. Hän muisti Kikin ja Pipsan naurun banaanijahdissa, Hannesen hassut roiskeet joessa ja Eetun viisaat sanat vuorten huipulla. Hän muisti Kallen lempeän katseen ja salaisen keitaan kauneuden. Jokainen kohtaaminen oli ollut arvokas lahja. He kävelivät ja kävelivät, ja vähitellen Aapo alkoi tuntea tutumpia tuoksuja. Ilma muuttui hieman kosteammaksi, ja tuttu ruohon tuoksu levisi hänen ympärilleen. He olivat saapumassa takaisin savannin laitamille. Vuorten siluetit olivat nyt kaukana heidän takanaan, ja edessäpäin alkoi näkyä korkeampaa ruohoa ja tutumpia puita. Aapo tunsi sydämensä pomppaavan ilosta. Hän oli melkein kotona! Hän alkoi kävellä nopeammin, hänen pienet jalkansa löysivät kadonneen energian. Kim seurasi häntä hiljaa, aivan kuin olisi tiennyt, kuinka innoissaan Aapo oli. Lopulta, kun aamu alkoi sarastaa ja ensimmäiset auringonsäteet lämmittivät heitä, Aapo näki sen. Siellä se oli, hänen suuri, tuttu akaasiapuunsa, joka kohosi ylväänä savannin yllä. Hänen kotinsa! "Koti!", Aapo huusi iloisesti. "Me olemme löytäneet kotiin!" Hän juoksi puuta kohti niin nopeasti kuin pystyi. Hänen perheensä oli jo hereillä. Hänen äitinsä istui yhdellä oksalla, ja kun hän näki Aapon lähestyvän, hänen silmänsä laajenivat yllätyksestä ja helpotuksesta. "Aapo! Rakas lapseni!", äiti huudahti ja juoksi häntä vastaan. Hän halasi Aapoaan tiukasti. "Olemme olleet niin huolissamme! Missä olet ollut?" Aapo oli niin onnellinen saadessaan olla äitinsä sylissä. Hän oli väsynyt, mutta hänen sydämensä oli täynnä iloa. "Olen ollut seikkailulla, äiti! Olen nähnyt niin paljon ihmeitä ja tavannut niin monta uutta ystävää!" Äiti katsoi häntä rakastavasti. "Olen iloinen, että olet turvassa, Aapo. Ja olen iloinen, että olet oppinut ja kasvanut." Aapo vilkaisi Kimiin, joka oli hiljaa vetäytynyt puiden varjoon. "Tämä on ystäväni Kim", Aapo sanoi äidilleen. "Hän auttoi minua koko matkan." Kim suhahti hiljaa tervehdyksen. Aapo tunsi, kuinka uni valtasi hänet. Hän halasi äitiään vielä kerran ja kiipesi sitten tutulle, pehmeälle oksalleen. Hän käpertyi kerälle, ja ennen kuin hän nukahti kokonaan, hän tunsi olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Hän nukahti välittömästi, ja hänen pienet unensa olivat täynnä värikkäitä kuvia kaikista hänen uusista ystävistään ja uskomattomista seikkailuistaan Afrikassa. Hän unelmoi Leon iloisesta aivastuksesta, norsujen hauskasta mutakylvystä, viidakon kiipeilyistä, joella roiskimisesta, vuorten korkeuksista, kotkan viisaudesta, aavikon keitaasta ja tulikärpästen taianomaisesta tanssista. Oli ihanaa olla kotona, mutta hän tiesi, että tämä oli vasta alkua hänen seikkailuilleen. Hän oli oppinut niin paljon, ja hän oli valmis uusiin löytöihin.

Segment 12: Lopetus

Ja niin Aapo nukahti makeasti tuttuun uneen, täynnä seikkailuja ja uusia ystäviä. Kiitos, että kuulit Aapon hauskat seikkailut Afrikassa! Toivottavasti nautit matkasta yhtä paljon kuin Aapo itse. Jos pidit tarinasta, kerro siitä myös ystävillesi ja perheellesi. Jätä meille mielellään palaute, jotta osaamme jatkossa tehdä entistä parempia ja jännittävämpiä tarinoita. Kuulemisiin pian uusien seikkailujen parissa!

Lisää tarinoita